Part 1

RESERVIKASARMISTA

Muistoja sotamiesajoiltani

Kirj.

SANTERI INGMAN [IVALO]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Muistoja sotamiesajoiltani. Onko reservimies sotamies? Ensi ilta. Kaksi rakastunutta. Kolme sankaria. Hyvä mies. Tukio. Yksi mies jälelle. Kappale sisäharjotusta. Parooni tulee. Hallayö kasarmissa. Öinen retki.

Muistoja sotamiesajoiltani.

Toisinaan, kun päivän paahtavimmassa helteessä seisottiin kuivalla hiekkakentällä ja tehtiin kivääritemppuja uudelleen ja uudelleen ja aurinko suoraan paistaa porotti suojattomiin silmiin ja hiki valui pitkin kylkiä ja sääriä, tuntui tuo soturikomento kaikkein tuskastuttavimmalta, naurettavimmalta ja inhottavimmalta laitokselta, johon ihmisjärki voisi hairahtua. Taikka kun ihanimpana kesäiltana, nojautuneina kasarmia kiertävää aitaa vastaan, katsottiin päivän laskua metsän taakse ja muistettiin kuinka suloisia hetkiä nyt voisi viettää jos olisi omassa vapaudessaan, jos saisi istua jonkun viileän kuistin portailla ja laskea leikkiä toisten nuorten kanssa ja nauttia iltahetken herttaisuutta, -- silloin tuli toisinaan kirastuksikin ja sadatelluksi sen miehen muistoa, joka ensimäisenä keksi riistää ihmisiltä heidän persoonallisuutensa ja vapautensa, tehdäkseen heistä koneita sotamiehen muodossa.

Mutta ne viikot menivät, enkä jälestäkäsin kadu sitäkin koulua käyneeni. Niiden viikkojen ajoilta on jäänyt niin monta huvittavaa ja muistettavaa pikkuseikkaa mieleeni, että nyt melkein voin käsittää miten vanhoilla sotureilla vielä elämänsä ehtoolla voi olla nautintoa muistaissaan ja kertoessaan tapauksia entisiltä sotamiesajoiltaan. Totta tosiaankin, jos olisin runoilija, voisin kirjottaa kokonaisen runovihon olostani reservikasarmissa, ja jos olisin hyvä runoilija, tulisi siitä mainio parodia "Vänrikki Stoolin tarinoista"; taikka kenties mieluummin kuusmittainen eepillinen runo kahdessatoista kirjassa. Toivottavasti joku vastainen Suomen suuri Runeberg ottaa huomioonsa tämän kiitollisen aiheen. Sitä odotellessani pyydän kaikessa suorasanaisessa, vaatimattomuudessani ystävällisiä lukijoita seuraamaan minua takaisin 33:nnen Suomen reservikomppanian kasarmiin, märehtimään sieltä muutamia muistoja sotamiesajoiltani.

I. Onko reservimies sotamies?

Kerron "sotamiesajoiltani", vaikka minun kenties oikeammin pitäisi kertoa vain "reservimiesajoiltani", sillä mielipiteet siitä, onko reservimies sotamies, ovat tietääkseni erilaiset.

Ainakin "lähin päällikköni", ensi plutoonan toisen osaston päällikkö, tarkka-ampuja Makkonen, oli sitä mieltä että sotamies ja reservimies ovat aivan eri asioita, ja vaikka tuo tieto hieman lannisti kunniantuntoani, kun näet minäkin olisin tahtonut kehuskella olleeni sotamiehenä, -- niin ketäpä reservimies uskoo ellei päällikköään.

Seikka oli näet semmoinen, että osastopäällikkö Makkosella ei ollut velvollisuutta -- tuskin oikeuttakaan -- pitää niitä "sisäharjoituksia", joissa nämä soturielämän tärkeät arvoasteet tyystin ja tarkoin opetetaan ylimmästä alimpaan saakka. Mutta hän halusi itse antaa alamaisilleen juuri siitä pienen erityisläksyn.

Hän oli näet, kuten jo mainitsin, pelkkä tarkka-ampuja, vaikka päällikkönä olikin, ja tuo seikka tuntui häntä itseään hiukan huolettavan. Jos olisi ollut edes jefreitteri, jos olisi ollut yksi ainoa vaatimaton nauha olkapäillä, niin hän jo olisi ollut oikea oikeutettu päällikkö. Mutta ei. Hänen ei ollut onnistunut saada yhtään nauhaa, hän oli pelkkä sotamies, ja siitä syystä hän käsitti, että tuhman reservimiehen on vaikea huomata antaa hänelle, niinkuin päällikölle, hänelle tuleva arvonsa ja kunnioituksensa.

Sentähden hän, kun kerran levättiin "volnassa" jostakin ankarasta ampuma-asennosta, yhtäkkiä asettui hyvin vakavan ja opettavan näköisenä hajasäärin rivin eteen ja alkoi:

-- Kostamo.

(Kostamo oli osaston ainainen syntipukki. Hänestä saan vielä myöhemmin kirjoittaa erityisen kuvauksen.)

-- Kostamo!

Ei vastausta.

-- Kos-ta-mo!!

-- Minä... herra... herra...

-- Sinä herra! Eläkä nosta kättä ohimoille kun rivissä seisot -- tolvana! Kuinka vastaat päälliköllesi jos hän, niin kuin nyt esimerkiksi minä, sattuu sinulta jotain kysymään? Hä? Kostamo!

-- Juu... herra... aliupseeri.

-- Niin, juuri niin, jos minä nyt satun olemaan aliupseeri. Mutta olenko minä aliupseeri?

-- Ette... herra...

-- No kun mulle vastaat, niin miten silloin sanot?

-- Sanon että... ette ole...

-- Voi sun siunattu sitä tyhmyyttä. Siinä sen kuulette muutkin kuinka tökerö voi olla Jumalan luoma ihminen. -- Kostamo: mikä minä olen?

-- Makkonen.

-- Niin, vaan puhutteletko sinä minua vain niinkuin tuota Tikkaa, että kuule sinä Makkonen? Mikä minun arvoni on ja arvonimeni?

-- Herra.

-- Herra kyllä, vaan mikä muu? Olenko minä aliupseeri, vai olenko reservimies, vai olenko torvensoittaja, vai mikä minä olen...? Ei ymmärrä pukki venättä. Sano sinä, Tikka, mikä minä olen?

-- Sotamies.

-- Niin, se lähti yhdellä kertaa, kun oikeasta miehestä lähti. Sotamies, eli tarkka-ampuja Suomen tarkka-ampujapataljoonassa. Vai oletko sinäkin Kostamo sotamies?

-- Olen.

-- Oho, siinäpä se juuri olikin erehdys. Sinäkö sotamies, siis aivan samanarvoinen kuin minä, että jos minä astun riviin ja sinä tähän komentamaan, niin ykskaikki, sama juttu. Olisiko se niin -- hä? Minä kävisin oikein pataljoonassa oppia kolme vuotta ja sinä täällä kuusi viikkoa, ja sitten me olisimme yhden arvoisia -- hä? Ei siitä puhettakaan. Teistä ei ole sotamies yksikään eikä yhdestäkään koskaan tule, vaan mitä te olette?

Makkonen kysyy puolen riviä järjestään joka mieheltä, mutta ei kukaan tiedä. Kaikki ovat luulleet olevansa sotamiehiä, ja kun he sitä eivät ole, niin muuta he eivät tiedä.

-- Ette te ole sotamiehiä, vaan reservimiehiä te olette, muistakaa se. Sotamiehen ja reservimiehen välillä on erotus suuri, se on yhtä suuri kuin jefreitterin ja luutnantin välillä, taikka niinkuin minun ja teidän välillä. -- No, Kostamo, miten vastaat siis minulle, kun sinulta kysyn?

-- Minä, herra sotamies.

-- Niin, herra sotamies, taikka paremmin herra tarkka-ampuja, sillä minä olen oikea tarkka-ampuja, jommoista sinusta ei eläissäsi tule. Muista se toiseksi kertaa, kun sinulta kysyn.

Alettiin taas tehdä ampuma-asentoja. Makkonen komensi ja huusi jos mahdollista vielä kovemmin kuin ennen, tuntien syvästi oman arvonsa.

II. Ensi ilta.

Mieliala kasarmissa oli apea, hitaasti kuluivat ne autiot tunnit.

Oltiin ensi iltaa reservimiehenpuvussa. Jo edellisenä iltana oli tosin saavuttu kasarmiin, mutta silloin oli vielä saanut omissa vaatteissaan liikuskella vapaasti pihalla ja maantielläkin ja omissa vaatteissaan myös viskautua nukkumaan kasarmin kylmästi tervehtiville lavereille, uneksimaan alkavista vaivoista ja päättyneestä vapaudesta.

Niin eilen vielä, mutta nyt oltiin jo sotapuvussakin, leveät hurstihousut jalassa, lianharmaja virkatakki hartioilla ja päässä pieni soikea kairalakki. Oltiin reservimiehiä, kaikki yhdennäköisiä. Jo tuota pukua katsellessaan kävi miehille ikäänkuin selvemmäksi ja syvemmäksi se haikea tunne mikä sydämessä asui. Heiltä oli riistetty se persoonallisuuden, se itsemäärääväisyyttä leimaavan vapauden tunnusmerkki, minkä ehonvaltainen vaatetus suopi jokaiselle, hienoimmalle ja ryysyhimmälle, kauppapalvelijalle ja kivityömiehelle. Tukat oli keritty, korkosaappaat pantu kaikille jalkoihin, ja pituutensa mukaan olivat miehet mitatut ja numeroidut. Ja heistä tuntui, -- joskin useista hämärästi ja epäselvästi -- etteivät he enää olleet omia itsiään, eivät enää Pekkoja, Paavoja eikä Jusseja, vaan että olivat pelkkiä -- numeroita.

Ruunun velli oli syöty ja iltahuutoa odoteltiin, -- eli yleensä illan kulua. Samanpuolelaiset pysyttelivät yksissä ryhmissä, istuskelivat enimmäkseen ääneti mikä missäkin; väliin vain joku virkahti sanasen, pari, matalalla äänellä, mutta varsinaista keskustelua ei syntynyt. Muutamat olivat viskautuneet nurmikolle maantienpuolisen aidan kupeelle ja katselivat siitä edes kaihoten sitä vapautta, joka heiltä oli katkaistu. Mutta siihenkin tuli aliupseeri ja komensi aitoviereltä pois: nurmikolla loikominen on kovasti kielletty, siitä ankarasti rangaistaan.

-- Ota hänestä sitten selvä mistä ei rangaista... ja sekin rangaistus tuo jaksettanee kärsiä.

-- Jo vain nuokin nurmet saatanee miehissä maksetuksi, minkä siinä lienevät pilaantuneet.

Niin murahtelivat miehet, vääntäytyen siitä verkalleen hiekkakäytävälle. Vaan kun upseeri kääntyi päin ja rääkäsi että: mitä? niin kävelivät he sanaa puhumatta pihallepäin.

Ruokasuojassa piti vääpeli haluttomasti kuuntelevalle miesjoukolle kansantajuista esitelmää, miten heidän tulisi menetellä takapihalla kulkiessaan, ja miten eivät saisi -- rangaistuksen uhalla -- menetellä. Siitä annettiin vielä virallisesti iltahuudossa kaikille tarkat säännöt.

Muutamat hyvästelivät portilla jotain toveriaan, joka lääkärintarkastuksessa oli päästetty vapaaksi ja nyt iloisin mielin teki lähtöä kasarmista.

-- Ja sanohan terveisiä, ettei täällä ole hätää mitään, vähän työtä ja paljo palkkaa.

-- Sanotaan, sanotaan.

Tuollaisella rohkaisevalla sukkeluudella koetti eräs evästää lähtevätä. Mutta kun tämä aidannurkasta oli kääntynyt oikealle, kääntyivät jälelle jääneet vitkalleen pois portilta, eivätkä uskaltaneet toisiaan kohti katsoa, maahan vain tähystivät.

-- Sillä se onni oli tuolla Heikillä, kun talvella särki käsivartensa halkopinon alle.

-- Kaatui minunkin olalleni tässä keväillä ranka, mutta kestipähän...

Kasarmissa katselivat toiset kummissaan yksitoikkoisia, autioita seiniä ja kaksikerroksisia, liistapuilla miehittäin paistatettuja lavereita, jotka heidän mieleensä niin ehdottomasti muistuttivat tallin pilttuita, ja he tunsivat jo melkein olevansakin ilkeästi luontokappaleen kaltaisia... Tuollaiseen parteenhan sitä nyt kesäkseen on kytketty...

Joku rohkeampi uskalsi ajankuluksi ehdottaa kellon huikkausta, mutta toisilla ei nyt sydän antanut myötä sellaiseen leikkiin ja ehdottajakin pisti nolostuneena kellonsa ruunun takin alla olevan liivinsä taskuun. Hän istui laverin laidalle ja katseli siinä pitkin leveitä housunlahkeita alas kenkiään, jotka hänellä oli omat jalassa. Ne tuntuivat nyt niin omituisen rakkailta ja kauniilta nuo omat kengät...

Jo se aika osasi käydä pitkäksi! Tunnit tuntuivat päiviltä. Tekemistä ei ollut miehillä mitään, ja jo kymmeneen kertaan olin minäkin ehtinyt päivän kuluessa käydä ympäriinsä jokapaikassa kasarmiaituuksen sisässä. Ajatuskin tuntui kulkevan niin työläästi, yksi ainoa mielle siinä pyörieli, nimittäin että milloinkahan tämän surkeuden viime päivä koittanee, -- koittaneeko koskaan! Tähän se nyt kuluu paras puoli kesää, ja sittenkin on vielä toinen puoli palvelusaikaa jälellä.

Sitä miettien nousin taas pienelle kivikunnaalle, joka kohosi päällikön talon takana, ja josta näkyi maailmaa kasarminaituutta hiukan avarammin. Kapusin katajikkojen lomitse ja kuulin samassa pehkon juurelta hiljaista puhetta. Katsoin; näin kaksi kohtalotoveriani istumassa kylikkäin kiven kupeella. He keskustelivat hekin verkalleen siitä, mikä sydäntä painoi, ja -- söivät. Eväslaukku oli heillä välissään, siitä leikkasivat vuoron päältä leipäpalan, vääntivät voita päälle, ja toisessa kädessä pitivät läskiviipaletta, josta aina palan purasivat.

-- Jotta kuus viikkoako sanot, minusta sitä tulee enemmänkin, tulee kolme päivää seitsemättä, virkkoi toinen -- Mölsäksi opin hänet sittemmin tuntemaan -- palaa pureskellen.

--- Seitsemättäkin taitaa tulla, vastasi toveri, Pekka Kokkonen, ja leikkasi laukusta läskiä uuden viipaleen, ikäänkuin lohdutukseksi niiden kolmen päivän varalle, joita hän ei ollut ottanutkaan lukuun. -- Eikä siitä mitenkään vähemmällä pääse.

-- Eihän siitä nyt enää miten pääse... näkemättä se nyt koti jäi seitsemäksi viikoksi.

Jo leikkasi Mölsäkin taas viipaleen, kohotti sen päänsä tasalle, avasi suuren kitansa ja solautti sinne makupalan. En voinut olla hymähtämättä noille alakuloisille aterioijille. Nälkäänsä he eivät syöneet, vasta olivat pistelleet ruunun velliä. He söivät vain viihdyttääkseen ikävätään ja lohduttaakseen masentunutta mieltään. Tuo kotoinen eväs muistutti näissä oudoissa oloissa sentään jonkun verran kaivattuja kotoisia tiloja. Pekka tuntui jo saaneen kyllänsä, pyyhkäsi halveksivasti ruunun housuihin puukkonsa terää ja rupesi työntämään sitä housunkauluksen sisäpuolelle kätkettyyn tuppeen.

-- Syö, veli, syö, kehotti vielä Mölsä, mitäpä näistä säästää, eipä täällä kuuluta kumminkaan suvaittavan omia ruokia. Syödään pois!

-- Milloin häntä taas omaa ruokaa saaneekaan nähdä, tuumi siihen Pekkakin, levitti vielä kerran voita leivän levylle ja leikkasi tukevan kaistaleen.

-- Ja ensi päivähän se on pahin hirressäkin...

Varusmestarin pieni poika juoksi siitä ohi rinnettä pitkin ja pysähtyi kummissaan katsomaan suruisen näköisiä ruokailijoita.

Tuo lapsi tavallisessa lapsenpuvussaan ja leppeine lapsenkasvoineen tuntui Pekasta niin kodikkaalta ja tyynnyttävältä, että hän heti iloisempana virkahti:

-- Poika hoi, paiskaapas kättä. Tahotko voileivän...? Mikä on nimesi Santtuko...? Vai varusmestarinpoika, vai... Siitä saat piirakkaa, syö pois ujostelematta. Pieni oletkin vielä, raukka... mutta vielä se sinunkin vuorosi tulee hypätä ruunun housuihin kun elänet, vielä tulee... jos et ajoissa pitäne varaasi... He, tuossa saat läskiäkin... Vaan jos viisas lienet, menet ajoissa merelle, menet Amerikkaan, menet vaikka minne. Sillä tämä on hiiestä heitettyä tämä sotameininki...

Poika katseli kummissaan puhujaa -- ei nähtävästi ymmärtänyt puhetta -- ja lähti siitä juosta viilettämään alas mäkeä. Kävelin jo minäkin taas kasarmia kohden, ja mietiskelin mielessäni sitä paljo laulettua suomalaista urhoollisuutta ja soturimainetta...

Samassa soitettiin iltahuutoon, ja miehet keräysivät ryhmittäin mikä miltäkin puolen, ja asettuivat riviin, kuten heidät päivällä oli mitattu ja numeroitu.

... Niin, ensi päivähän se taitaa olla pahin -- hirressäkin.

III. Kaksi rakastunutta.

Kauan pysyvät muistossani Jaakko Lamperi ja Iskos-Paavo, molemmat ensi plutoonan tunnollisimpia sotureita. Edellinen näistä oli kihloissa, jälkimäinen oli vasta mennyt naimisiin, kun tuli kasarmiin lähtö.

Eräänä iltapäivänä, kun miehet istuivat uutterimmillaan puhdistamassa sateen kastelemia kiväärejään, tuotiin sana portilta, että "siellä muuan naiseläjä kysyy Jaakko Lamperia ensimäisestä lutuunasta". Jaakko vilkasi ikkunasta ulos, pisti rauhallisesti kaikki "sulkulaitokset" ja "pistimet" ja "pesutangot" paikoilleen kivääriinsä, asetti kiväärin koloonsa, vei öljyt ja räsyt laudalleen, haki hetkisen lakkiaan ja lähti niin verkalleen kävelemään kasarmista portille päin. Siellä seisoi aitaan nojautuneena nuori tyttö, pullea ja punaposkinen, jonka silmät kiilsivät niin herttaisen onnellisesti, kun erottivat Jaakon tulevaksi sieltä valkopaitaisten sihisevästä joukosta.

Jaakko astui vitkaan, melkein hiljensi vauhtiaan kun lähemmäs tuli. Mutta tytöllä paloivat silmät yhä enemmän, käsivarret oikenivat vaistomaisesti eteenpäin, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hypätä aidan yli ja lennähtää siitä Jaakkonsa kaulaan. Portin läpi ei näet laskettu, kun kello ei vielä ollut seitsemän.

-- Mitäs lähit, kysyy Jaakko puolittain hämillään, puolittain tyytymättömänä. Kielsinhän minä tulemasta.

-- Kielsit, vaan minä lähin. Äitisi pani voita ja tässä olisi piiraita.

Tyynesti ojensi Jaakko kätensä aidan yli ja tyttö tarttui siihen, eikä laskenutkaan heti irti. Hän ei ollut viiteen viikkoon nähnyt sulhastaan ja oli nyt asiata tehden lähtenyt kävelemään neljän peninkulman matkaa tavatakseen sitä, jota sydämensä kaipasi. Senpätähden hän ei välittänytkään -- eikä voinutkaan -- aivan peittää tunteitaan, vaikka siihen heidän ympärilleen keräysi puoliympyrään parikymmentä uteliasta reservimiestä katsomaan ja laskemaan pilaansa, joka ei aina ollut aivan hienoa. Hän puristi Jaakon kättä ja hymyili niin herttaisesti. Mutta Jaakko oli hämillään, häntä vaivasivat ympäröivien katseet ja hänestä koko tuo tilaisuus oli kiusallinen, oli liian hellätunteinen.

Ja siitä meni tyttökin vähitellen hämilleen. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään. Jaakko otti vastaan aidan ylitse mytyn, jossa voit ja piirakat olivat ja kysyi hyvin tyynesti, että "terveenäkö siellä kotipuolessa oltiin?" Ja taas jäi suu umpeen aidan molemmilla puolin.

Siihen tuli vielä luutnanttikin katsomaan, että mikä tungos siinä aidan kupeella on. Hän käsitti heti aseman ja päätti auttaa noita nuoria rakastavaisia. Meillä oli hyvin kelpo luutnantti, oikea kansan mies, joka, vaikka esimies olikin, kumminkin aina oli ystävällinen reservimiehiä kohtaan, väliin leikillinenkin.

Miehet hajausivat, kääntyivät päin ja tekivät kunniaa.

-- Onko se Lamperin muija tuo korea tyttö?

-- Ei ole, herra luutnantti.

-- No morsiankos sitten on?

Lamperi vitkasteli vastatessaan, vaan tyttö ilmoitti empimättä että "niin on".

-- Ja sinä lähdit katsomaan, miten Jaakko täällä sotaväessä jaksaa?

-- Niin lähdin.

-- Saat lähteä, Lamperi, maantielle kävelemään tyttösi kanssa aina tuonne ruutikellariin saakka, niin saatte olla kahdenkesken. No, ala mennä!

Portti aukeni, Jaakko teki vielä kerran kunniaa ja lähti niin tyttönsä rinnalla kävelemään maantietä pitkin. Vaan tyttö katsoi taakseen luutnanttia kiitollisuudesta kiiluvin silmin, ja kuului Jaakolle supattavan että "sepä vasta mies on miehekseen, vaikka lie kuinka korkea herra".

Puolentuntisen perästä palasi Lamperi kasarmiin ja jaellessaan piiraitaan hiukan häpeissään tovereilleen, selitti hän, että "ne ovat sellaisia hätiköitä nuo naiset. Viikon perästähän täältä olisi päästy, mutta ei malttanut sitä odottaa".

* * * * *

Iskos-Paavo oli harteikas, jykevä, vakavapiirteinen, romuluinen metsäkylän mies. Hän oli ainoa työhön kykenevä miehenpuolinen talossaan, eikä naisväkeäkään ollut muuta kuin äiti raihnainen ja sairaaloinen, sekä puolikasvuinen sisar; muut kaikki pahanpäiväisiä tenavoita. Kovin huolettavalta oli tuntunut, kun aika läheni Paavon lähteä kasarmiin. Miten kävisi kesätöiden kotona, kuka hoitaisi kynnöt ja niitot ja yleensä isännyyden? Varoja ei ollut palkata päiväläistä töihin, eikä oman talon väestä ollut paljo muuhun kuin lehmiä hoitamaan ja kotiaskareita tekemään. Vaan kaikki maantyöt...!

Sitä oli tuumattu äidin kanssa tyystin pääsiäispyhinä ja tultu siihen päätökseen, että Paavon pitäisi mennä naimisiin, muuten ei tullut mitään. Ja Paavo oli miettinyt asiata ja oli huomannut itsekin välttämättömäksi kosia. Eihän se tosin nainen, vaikka terve oli ja rotevakin, vastannut miehistä miestä, mutta parempi oli sittenkin, kunhan oli talossa jokukaan työhön pystyvä.

Paavo kosi naapurikylästä, pantiin kuulutukseen ja kolmen viikon perästä vietettiin häät. Mutta silloin olikin aika lähteä kasarmiin. Pyhänä vihittiin ja maanantai-iltana piti jo lähteä liikkeelle. Yhden ainoan yön sai Paavo maata nuorikkonsa vieressä, yksi ainoa päivä oli aikaa neuvoa töitä ja taloudenhoitoa.

Miehen voimalla oli Paavo tottunut raatamaan kivikkomaassaan, ja miehen voimalla teki hän temppujaan sotaväessäkin. Kankeat olivat jäsenet, hidas ajatuksenjuoksu, mutta tahto oli hyvä eikä voimia puuttunut, ja niin suoriusikin Paavo kutakuinkin tehtävistään. Mutta kun lomahetki tuli ja miehet istuivat lavereillaan puhellen koti-oloistaan ja töistään, näkyi aina huolestuneen ikävöimisen leima hänen kasvoillaan; mitenhän siellä kotona vain työt suoriutunevatkaan, näytti hän ajattelevan, kuinka perehtynee nuorikko puutteellisiin oloihin, miten jaksanee äitimuorikin. Paavo puhui usein, kenen pariin vain sattui, noista koti-oloistaan ja lausui usein hartaan kaipauksensa päästä kotonaan käymään.

Ja niin tuli toinen sunnuntai, jolloin miehiä ensi kerran laskettiin pyhälomalle kokonaiseksi vuorokaudeksi. Iskos-Paavo kirjoitutti -- itse ei osannut kirjoittaa -- lomalipun, pyysi lupaa kaikilta päälliköiltään ja toimitti ensimäisenä lappunsa kapteenin allekirjoitettavaksi. Hän otti hartiavoimalla osaa kasarmin kuuraamiseen, että pikemmin jouduttaisiin, laittoi myttynsä huolellisesti kokoon, pani tavarat kaikki paikoilleen ja odotti tuskallisesti hetkeä, jolloin lomaliput jaettaisiin.

Kului vielä tuntinen, niin jo tuli vääpeli lippuja tuoden. Hän piti tilapäisen puheen lomalle lähteville, varotti heitä käyttäytymään siivosti ja arvokkaasti kotipuolessaan ja ennen kaikkea tekemään kunniaa päälliköille, jos jossain sattuivat niitä tapaamaan. Jakoi sitten liput; Iskos-Paavokin sai omansa, laski sen huolellisesti kokoon ja pisti taskuunsa ja lähti reippaasti astumaan maantielle.

Mutta portilla hän muisti sittenkin unhottaneensa piippunsa kasarmiin ja lähti juosta sävöttämään sitä noutaakseen. Ilossaan ja sokeassa innossaan ei hän joutunut vilhumaan ympärilleen, ei huomannut että kapteeni silloin juuri laskeusi sivukäytävää kasarmiin päin, ei pysähtynyt, ei tehnyt kunniaa. Tuosta tehtiin muistutus, se joutui heti vääpelin korviin ja juuri kun Iskos-Paavo palasi piippu kourassa kasarmista, pysäytettiin hänet siihen.

Miksei tehnyt kunniaa kapteenille? Eikö oltu opetettu? Miten sellaista voisi laskea lomalle, joka ei tuon enempää pidä huolta velvollisuuksistaan! -- Lomalippu otettiin pois, sinellirulla viskattiin naulaan. Iskos-Paavo sai jäädä kasarmiin, hänelle määrättiin kolme viikkoa kotiarestia. Siihen ei ollut mitään vastaansanomista.

En ole koskaan nähnyt surkeampia enkä enemmän masentuneita kasvoja kuin Iskos-Paavon, hänen seisoessaan siinä kasarmin seinustalla katsellen kun muut lappoivat portista ulos lomalle. Niskat olivat painuneet kyyryyn hartioiden väliin, leuka lomotti velttona ja silmät tuijottivat katuvina ja katkerina ja näyttipä melkein kuin kyynel olisi pyrkinyt tunkeutumaan luomen nurkasta karkealle poskelle. Kasvojen äskeisen jäntevyyden ja pirteyden sijalla näkyi nyt pettymystä, nolostumista ja alakuloista veltostumista.

Siinä hän seisoi lyyhyssä polvin, varsi koukussa seinän vierustalla ja katseli tuikeasti eteensä. Ajatteliko hän sitä häpeätä, kun toiset kotikylässä kertoisivat, että "Iskos-Paavoa ei laskettu lomalle, kun oli kovin tuhma kunnianteossa"; semmoista ne tietysti kertoisivat hänen nuorelle eukolleen, joka parhaillaan odotti miestään kotiin? Vai ajatteliko hän peltojaan ja niittyjään, miten nuo olivat ottaneet kasvaakseen siinä kuivuudessa; rukiinlaihoaan, joka vasta oli tuoreimmillaan alkanut vihannoida kun hän lähti sotaväkeen, ja suvi-oraitaan, jotka silloin vielä tuskin olivat nousseet päälle? Miettikö, miten nuorikko malttaisi vanhalla, laiskalla ruskolla lannoittaa ja kyntää kesantopeltoa syysviljaa varten, tai muistaisiko tuo ojittaa sitä suopalstaa, jota hän oli neuvonut kuivaamaan? Kaihoiliko niitä hukkaan menneitä iloja, joita oli toivonut saavansa viettää kotipellon pientareella pyhäaamuna nuoren vaimonsa, vanhan äitinsä, pienten siskojensa ja "hallikoiran" parissa, kun he olisivat kertoneet hänelle tapauksista kotona ja hän taas olostaan kasarmissa...?

En tiedä. Hän ei puhunut mitään, eikä ollut kellään meistä lomalle lähtevistä mieltä mennä häntä siinä puhuttelemaankaan. Mutta näin, että monelle kävi sääliksi Iskos-Paavon kova kohtalo, ja olisi joku hellämielinen kenties taipunut vaihtamaan oman onnensa hänen onnettomuuteensa, jos se olisi käynyt päinsä, vaikka kaikki tiesivät, kuinka pitkäksi pyhäpäivä voi käydä reservikasarmissa.

Mutta se ei käynyt päinsä. Eikähän sotamies sitäpaitsi saa näyttää olevansakaan sääliväinen eikä hellämielinen, jos olisikin.

IV. Kolme sankaria.

Kun ei annettaisi tuota pikommia, niin minä olisin syömättä kaksi päivää, huoahti Kaipio, pyyhkäsi hien otsaltaan ja ryyppäsi vielä kauhallisen vettä.