Chapter 3

Tässä mielenlaadussa hänen tunteitansa ei mikään muu hillinnyt, kuin raju ratsastus, ja ehkä Almansoria moitittiin, kantoi hän herraansa niin pitkälle kuin tämä vain tahtoi. Alussa näillä matkoilla ei ollut mitään tarkoitusta, pää-asia oli kauvas -- pitkälle vain mennä, kunnes eräänä iltana, kuun jo korkealla kirkkaana paistaessa, uskollinen eläin nosti päätänsä ja pysähti. Ei mitkään käskyt tai hyräilyt auttaneet. Bodendorff antoi väsyneen hevosensa huo'ata ja katsoi ympärillensä; nyt vasta huomasi hän että hän jo oli ajanut lähes neljä tuntia ja ehtinyt naapurikaupunkiin.

Mutta -- mitä nyt...?

Kantoihan tuuli hänen luoksensa hyvin tunnetuita säveleitä.

Niin -- hän oli ainoastaan pyssyn kantaman matkaa Herminan kodista ja säveleet kauniista kansanlaulusta: "lennä lintuseni", juhlallisena ja sävelrikkaana tunkeutuivat ihmeteltävällä ihanuudella hänen rintaansa.

Hän sitoi hevosensa kiinni muutamaan aitaan ja lähti Herminan akkunan alle. Tämä soitti kauvan, ja pitkä aika kului ihanasti Bodendorffille.

Siitä hetkestä hän usein tuli sinne. Ei kukaan ymmärtänyt missä hän kävi ja miksi hän vasta puolyön aikaan palasi kotiin vaahtoisella ratsullansa. Hän oli niitä luonteita, joita utelijaatkin jättävät rauhan.

Palausmatkalla eräältä näiltä retkiltä kompastui Almansor ei koskaan enää noustaksensa. Toinen reisi oli taittunut.

Kapteeni Bodendorffkin loukkasi itsensä sangen pahoin ja, ehk'ei hän sitä tunnustanut, kärsi hän useinkin sanomattomia tuskia, mutta pahin niistä kuitenkin oli se, kun hän hevosensa menetti. Vapisevalla kädellä laahasi hän pistoolin ja sillä lopetti eläinraukan tuskat. Nyt piti hän itsensä vielä yksinäisempänä. Toinen hevonen oli tosin myöskin tallissa, mutta se ei voinut Almansoria vastata ja Bodendorffin täytyi jättää öiset retkensä, sillä se ei voinut kärsiä niin pitkää rasitusta.

Hänen pitkä poissa olonsa Herminan likeisyydestä oli varmaankin pää-asiallisesti saattanut hänen tänään seuraamaan kumppaliansa. Mutta vaikka tämä ratsastus oli ollut sangen hiljainen, tunsi hän, laulettuansa, seurauksen siitä. Nyt oli hän väsynyt, hurmeuksiin saakka väsynyt, niin että hän mielihyvällä vaipui viheriöille lehville ja sulki silmänsä. Pitkänänsä lavitsalla voitti hänet väsymys, ja houraavan uni hänet saavutti, niin ettei lintujen viserryskään häntä herättänyt.

Askeleita kuului lähenevän, mutta makaava niitä ei kuullut.

"Jumala, äiti, tuoss' on joku!"

"Hiljaa, lapseni, hän makaa."

"Suuri Jumala! -- se on Bodendorff!"

Hän ei herännyt Herminan huudosta, ja siinäpä todistus että hänen unensa oli enempi hurmeista kuin oikeata unta.

Majuritar meni lähemmäksi.

"Kummallista", sanoi hän hiljaa, "hän on täällä makaamassa, kumppalien tuolla aimo tavalla iloitessa."

Äkkiä tunki hyvän rouvan päähän ajatus, että hän voisi olla juopunut.

"Katsokaahan äiti, miten hän näyttää muuttuneelta!"

"Samalta näyttää se minullekin. Mutta -- me emme voi jäädä tänne, tällä aikaa voi kävelijöitä olla kaikkialla."

Hermina myöntyi vastahakoisesti ja katsoi mennessään tuon tuostakin taaksensa, mutta serkku jäi vain makaamaan.

"Mikäpä hänelle on tapahtunut?" Hermina ei saanut ajatuksiansa hänestä pois. Surumielinen tuska hänen muodossansa juurtui tytön mieleen.

"En tiedä, mutta ehkä viini ja helle on häntä väsyttänyt."

"Näittehän, äiti, ettei hän Reihensteinissä nauttinut tippaakaan viiniä."

Majuritar muisti sen ja vaikeni.

He olivat palanneet ensimmäiselle paikallensa. Meluava joukko oli poissa, ne olivat menneet keilinheitto paikalle, josta kuului pallien jylinä.

Hermina istui paikallensa epätietoisuudella, joka tavan takaa ajoi veren hänen poskillensa ja saattoi hänen hengittämättä kuuntelemaan ikäänkuin joka hetki toisi mukanansa jotain kummallista, mutta mitään ei tapahtunut.

Miellyttävä illan hiljaisuus oli hänestä raskas, ja tähän asti tuntematon suru täytti hänen silmänsä kyyneleillä. Niitä peittääksensä laski hän päänsä käsiänsä vastaan ja vaipui surullisiin mietteisin. -- Painoiko hänen elonsa hermoja maneitillisen valon voima kahdesta leimuavasta, tarkastavasta silmästä.

Viheriään pensaan takana seisoi Bodendorff, joka oli herännyt hurmeen tapaisesta unestansa ja tietämättänsä joutunut heidän läheisyyteensä.

"Tuohan on sokean maalaajan viimeinen kuva!" ajatteli hän, kun Hermina istui alas vaipuneella päällä, tuulen hiljaa hänen ruunia kiharoitansa tuuvitellessa.

Kapteenin sydän tykytti niin kovasti että se oli tukehduttaa hänet, eikä hän kuitenkaan uskaltanut astua esiin.

Majuritar rikkoi hiljaisuuden.

"Nyt meidän pitää mennä, rakas lapseni!" Nuori tyttö nousi vastustelematta ikäänkuin unesta heränneenä.

Bodendorff, joka oli oikaissut erästä sivutietä myöten, seisoi nyt heidän edessänsä.

Heikko huuto tunkeutui Herminan huulien yli.

"Pelkäättekö minua?" kysyi hän pahastuneena.

"Myönnänpä että jo ennen", sanoi majuritar, "meitä vähän peloititte, kun löysimme teidät makaamassa lavitsalta tuolla."

"_Näittekö_ sen? Ja -- mitä siitä _ajattelette_?"

Rouva raukka oli, kun olisi kynttelillä valaistu kaikkia hänen ajatuksiansa.

"Minä luulin teidän olevan sangen väsyneenä eli voivanne pahoin, eli ehkä vielä molempiakin", sanoi Hermina lempeästi nostaen silmänsä häneen, "ja luulenpa vieläkin niin. Oletteko kipeä?"

"Pieni pahoinvointi joka pian minun jättää."

"Ja mikä siihen on syynä, mikä teitä vaivaa?" uteli majuritar.

"Hevoseni pudotti minut!" vastasi hän lyhyesti.

"Noo, ja --?"

"Niin, mitäpä vielä?" kysäsi hän ivallisesti. "Minähän vain heitettiin tomuun!"

"Oh, tuo ilkeä Almansor!" huusi Hermina. "Sanoinhan minä, että sen niin piti käydä."

"Voittepa iloita nyt, sillä Almansor on kuollut!" sanoi hän katkerasti.

"Minäkö siitä iloitsisin, kun te siitä niin paljon piditte?" sanoi Hermina pahoilla mielin, "pidätte minua siis pahantahtoisena!"

"Pelkäänpä että te pidätte minua semmoisena", sanoi hän puoli-ääneensä.

Tyttö katsoi häneen suurin silmin, mutta Bodendorff häntä ei ymmärtänyt. Eihän tyttönen tietänyt, että serkku oli siinä uskossa että hän -- Bodendorff -- muka oli rosvonnut tytön omaisuuden, mutta sen hän tiesi, ettei Bodendorff uskonut hänen ystävyyttänsä. Sana: "teeskentelijä" kaikui vielä hänen korvissansa. Nämä ajatukset tekivät hänet taasen kylmäksi, Bodendorff teki samoin, hänkin tuli kylmäksi ja katkeraksi, ja kuitenkin olivat heidän sielunsa riemuinneet tästä yhteentulosta; kumpikin olisi voinut sanoa toisellensa: "Sinutta on elämäni iloton ja autio!"

Bodendorff käveli koneellisesti molempien naisien vieressä, kunnes olivat joutuneet heidän kodillensa, jonne ei ollut hänen aikomuksensa.

"Juokaatte kupillinen teetä kanssamme", sanoi majuritar ystävällisesti, "te näytätte sangen väsyneeltä!"

Leimuava katse kiitti häntä, mutta Hermina vaikeni, eikä edes katsonutkaan häneen -- ja hänen iloisesti tykyttävä sydämensä kokoontui taasen.

"Minun tulee olla kotona tänään, sillä huomenna aamulla aikaisin on minulla virkatoimia!" sanoi hän karttaen. Kuitenkaan hän ei voinut olla suutelematta majurittaren kättä -- poikana? Olihan rouva lausunut sanan, joka olisi tehnyt hänet onnelliseksi, jos se olisi löytänyt myötäisyyttä tyttäressä.

Kuni untunut palasi hän ravintolaan, jossa hänen hevosensa oli, ja kumppalien, jotka päivänsä olivat hauskasti viettäneet, jo aikoja sitten levätessä, palasi hän -- viimeinen -- hiljaa, väsyneenä _ainoa_ tunne mielessänsä, tunne, joka sisälti kuoleman halveksimista koko elämällensä ja olennollensa.

Samalla aikaa sanoi Hermina äidillensä: "Tuossa nyt näet, äiti, kuinka koston haluinen hän on; kun me emme hänen pyyntöänsä, Reihensteiniin jäämällä, täyttäneet, niin hän ei nyt tule meille!"

"Mutta, rakas lapseni, hän kielsi nähtävästi vastahakoisesti, ja luultavasti se olikin totta, että virkansa kutsui häntä."

Majuritar oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan toisessa ihmisessä näe virheitä. Heillä on aina puolustus tai ainakin syyn pienennys valmiina.

Jos joka kahdestoista ihminen maailmassa olisi semmoinen kuin majuritar, niin varmaankin täällä olisi enempi rauhaa.

"Hän tulee kaiketi toisten!" lohdutti äiti, joka todella oli niin hyvä-mielinen, että hän uskoi omia sanojansa.

"Ei koskaan!" ajatteli tytär.

Kun Hermina suuttuneena kapteenin kiellosta -- johon hän kuitenkin itse oli syypää -- ei enää tahtonut muistaakaan koko miestä, lensivät kuitenkin hänen ajatuksensa häneen, eikä mikään voinut hillitä suuren suurta surua hänen sielussansa.

Harmooniokin jäi aukaisematta, ja hän, joka ennen teki monen tunnin matkan saadaksensa kuulla sen säveleitä, hänkin oli poissa.

Kuni unissa-kävijän, meni tytön ohitse kaiken ulkomailman tapaukset. Hän melkein ei huomannut, että hänen kiusallinen rakastajansakin yht'äkkiä lakkautti käyntinsä ja kukkaisvihkonsa ja tuli ainoasti jäähyväisille. Se hyvästijättö oli kohtelias ja melkein pelollinen; nuorukainen ei edes uskaltanut katsoakaan häneen.

Hermina jätti nyt seuraelämän ja jäi kotiinsa, jossa hänen päivänsä paraiten kuluivatkin.

Muutamat viikot elettyä tässä mielen laadussa ja näillä tunteilla saavat pian vuosien merkityksen! Mieli sen alla kypsyy kuni hedelmä kesä-auringon paistaessa. Ja kesä olikin kuumimmallansa niin luonnossa kuin Herminan sydämessäkin, mutta yhtä vähän kuin hedelmä tietää, mikä sen kypsyttää, yhtä vähän tiesi Hermina, mitä hänen povessansa palava liekki merkitsi.

VI.

Majuritar Räder ei ollut tarkkajärkinen nainen, mutta hän oli lempeä äiti ja semmoisena näki hän, kasvavalla tuskalla, tyttärensä tilaisuuden, mutta hän erehtyi kuni useinkin: Hän piti sen ruumiillisena, joka tykkönään lähti sielusta.

"Tämä todella ei kauvan käy laatuun, lapseni", sanoi hän eräänä päivänä, kun Hermina oli erittäin heikko ja kelmeä. "Tahdonpa puhutella vanhaa rykmentinlääkäriä Wahlmannia, hän on meidän entisiä ystäviämme ja isäsi luotti häneen sangen paljon. Täältä ei ole niin pitkä matka pääkaupunkiin ja hän sinua paraiten on auttava."

Jo sen paikan nimi, jossa Bodendorff oleskeli, antoi nuoren tytön sydämeen piston, mutta ensikerran hän ei vastustanut pelkäävän äitinsä mielipidettä. Vanha lääkäri oli todella koetettu ystävä, Hermina oli lapsena monta kertaa hänen helmassansa istunut -- hän tulkoon halusta.

Lääkäriltä Hermina ehkä saisi jotain tietoa serkustansa?

Asiasta ei äiti eikä tytär sen enempää haastellut. Seuraavana päivänä istui Hermina pienessä puutarhassa, jossa asterkukat syksyn tulon varmoina ennustajina jo alkoivat kukkia, ja katseli puistokäytävätä pitkin.

Jo kauvan oli hän istunut samassa paikassa, varroten jotain, joka hänen sisällistä suruansa hillitsisi.

Nyt näkyi etäällä vaunut, jotka tarkasti muistuttivat sitä päivää, jolloin Bodendorff ensikerran tuli Reihenstein'iin. Ne olivat ihan samanlaiset tomuiset ja raskaat, niitä veti pari väsynyttä hevosta, joita ajoi samaten väsynyt ajaja. Tämän muiston häntä saavuttaessa, vaipui hän taasen niin syviin mietteisin, ettei hän kuullut vaunujen pidättävän ennenkuin ääni kuului kysyvän neiti Räderiä ja eräs herra astui puutarhaan.

Herra oli vanha rykmentin lääkäri Wahlman. Hermina, kun ei voinut itseänsä mieliharhaudestansa eroittaa, ei huomannut ajatella, ettei kirje äidiltänsä mitenkään voinut ehtiä Wahlmannille ja ettei siis hänen tulonsa tänne ollut seurauksena siitä. Hänen sanoistansa vielä lisää vakuutettuna vastasi Hermina hänelle niin levollisesti kuin mahdollista.

"Armollinen neiti", alkoi vanha ukko, kohteliaasti kumartaen, "suonette minulle epäilemättä anteeksi, kun melkein hyökkään päällenne, mutta koska kerran olen täällä käskystä, alan heti, vanhaan totuttuun tapaani, asiani."

"Pelkään vain, että liiaksi varovainen äitini on turhaan herra tohtoria vaivannut", sanoi Hermina vähän hämmästyneenä utelevasta katseesta, jonka tohtori häneen lähetti, istuessaan hänen viereensä.

"Äitinne!" huudahti hän ihmetellen. "Hyvä neiti, siinä tapauksessa on minulla kahdenkertainen ilo olla täällä, sillä minua huvittaa, että majuritar vielä antaa minulle luottamuksensa. Mutta -- minun täytyy myöntää, _hänen_ käskystänsä en nyt ole täällä. Asiani on ihan toinen."

Nyt lensi vapiseva, muodoton arvelu, kertomaton pelko Herminan lävitse. Hän ei voinut huuliansa avata.

"Virkani", alkoi lääkäri jonkinlaisena juhlallisena esipuheena, "sallii minun katsoa moneen, muuten hyvin kätkettyyn asiaan. Tahtomattamme olemme me, lääkärit paljoa useimmin kuin papit hoidettaviemme uskotut, sillä useassa kohden on meillä paljon enemmän tehtävää hengellisien asioiden kanssa, jotka asettuvat meidän koetuksiemme välille. -- Sitten on kulunut monta vuotta kuin olen ollut yhteydessä teidän perheenne kanssa, mutta nyt hiljan jouduin taasen erään ystävän kautta."

"En ymmärrä mitä tarkoitatte?" kysäsi Hermina epätoivossa.

"Pian näette kaikki selvemmin", sanoi lääkäri hymyillen. "Ystävä, josta puhun, on serkkunne, kapteeni Rudolf Bodendorff. _Hänen_ käskystänsä olen täällä."

"Se ei paljoa selitä", sanoi Hermina, joka nyt alkoi tointua, kun ei se, mitä hän odotti, käynyt toteen. "Me olemme sangen vähän tutut, enkä minä ole missään yhteydessä serkkuni kanssa."

"No no!" sanoi vanha lääkäri päätänsä pudistaen ja pieniä teräviä silmiänsä räpyttäen. "Pikku neiti kieltää niinkuin Pietari Herraansa! Sitä ei rehellinen Bodendorffini ansaitse. Jonkinlaisessa yhteydessä teidän kai täytyy keskenänne olla, muuten hänellä ei olisi teidän valokuvaanne. --"

"Hänellä? minun valokuvani -- mahdotonta!" huusi hän kovasti punastuen.

"Asia on niinkuin sanoin!" vakuutti lääkäri vähän leikillisellä äänellä, mutta äkkiä alkoi hän sangen vakaana: "Noin kolme viikkoa sitten teimme pienen retken tänne puistolle, Kapteeni Bodendorffia, joka perinnön saatuansa on tykkänään muuttunut, ko'imme kaikin voimin saada joukkoomme vielä kerran, sillä minä voin vakuuttaa teille, hyvä neiti, hänettä ei mikään huvi meistä minkään arvoinen ollut. Hän, rajuin ratsastaja, paras laulaja meidän seurassamme, tunnettu rehellisestä, kullankirkkaasta mielestänsä, hän ei saanut jäädä pois. Tänäkin iltapäivänä lauloi hän meille laulun, -- viimeisen pitkäksi ajaksi."

"Jumalani, mitä sillä tarkoitatte?" huudahti Hermina vaaleten.

"Vuottakaa, hyvä neiti! -- Hän lauloi, mutta näytti sen jälkeen kovin rasitetulta ja jättikin meidät pian sen jälkeen. Minä en ollut tyytynyt häneen aina siitä kun hän hevosensa selästä putosi, mutta hänestä ei kukaan viisastunut, hän kätki kaikki itseensä. Mitä muuta hänen kanssansa samana iltana oli tapahtunut, sitä en tiedä, mutta myöhäiseen palasi hän kasarmiin ja aamulla häntä ei ollut raportissa. Hän oli ollut niin yksipäinen ettei hän kärsinyt palvelijaa likeisyydessään ja meidän täytyi siis murtaa hänen ovensa löytääksemme hänen hengetönnä maaten verissänsä."

"Oi Jumalani! -- Totta hän ei tahtonut." --

"Ei", sanoi vanha lääkäri, joka ymmärsi tytön pelon, "hän ei ollut mitään tehnyt, mutta tietämättömäksi itsemurhaksi sen kuitenkin voisi kutsua, siitä syystä, että hän niin kauvan kärsimistänsä salasi."

"Ja nyt, nyt? Onko hän siis vieläkin hädässä?"

"En voi sitä kieltää, ehkä hän nyt on tullut niin pitkälle, kuin hänen, taiteen avulla olen saanut. Kireässä se oli. Hän puhui tuhansittain hullutuksia vihasta, perinnöstä ja monesta muusta asiasta, kirosi erästä tiettyä kuvaa ja huusi yhtäkaikki yhtämittaa sen omistajata. Selvänä ollessansa ei hän siitä mitään puhunut ja kun minä kerran kysyin, jos hänelle terveisiä veisin, suuttui hän."

"Te ette siis tulekaan hänen käskystänsä?" kysäsi Hermina ajatuksissansa.

"Tulen, hyvä neiti. Pahimmallaan ollessansa antoi Bodendorff minulle luottamuksensa siihen määrään, että hän käski minun toimittaa asiansa valmiiksi ennen lähtöänsä."

"Onko hän lähtenyt pois? -- Ja minne?"

"Meeraniin. -- Koska hän ei millään muotoa tahtonut tulla Reihensteiniin ja vuoden-aikakin jo oli myöhäinen, niin lähetin hänet etelään, sillä penseä ja lauhkea ilman-ala oli hänelle välttämätön. Kun talvi täällä on meidät jättänyt, toivon hänen terveenä palajavan luoksemme."

Lääkäri vaikeni ja katseli tyttöä puoleksi säälillä puoleksi leikillä.

Pienien sormien lävitse, joilla hän peitti kasvonsa, tunkeutui kyyneleet. Tohtori otti hiljaa käden hänen kasvoiltansa pois.

"Te ette siis ole missään yhteydessä serkkunne kanssa? Oh, te olette pieni teeskentelijä, neiti!"

Tämä sana pisti häntä taas, kuni kerran ennenkin, mutta sen kautta sai hän ryhtinsä jälleen.

"Ja teidän toimenne, herra tohtori?" sanoi hän kylmästi.

"On tässä", sanoi tohtori, antaen hänelle suuren sinetityn kirjeen ja lisäten vakaasti: "Tämä on kopia kapteeni Bodendorffin jälkeen säätöksestä. Alkukirja on laillisesti valvottu. Hän on valinnut teidän perijäksensä!"

Tukahutettu huudahdus oli kaikki mitä Hermina vastasi.

"Koska serkkunne lähti ihan toivottomana, piti hän välttämättömyytenä järjestää asioitansa. Muuten, jos häntä oikein ymmärsin, oli hänen aikomuksensa: ei milloinkaan asua Reihensteinissä."

Nyt ei enää ollut yksi vastustettu kyynel, joka immen silmistä tunki, vaan koko virta syvän surun kyyneleitä, jotka ikäänkuin yhteen painettuna hänen sydämeensä, sulkunsa murtaen tulvasivat ulos.

Sillä hetkellä oli Tohtori Wahlman'illa yksi ainoa toivo, -- se -- että Bodendorff senlaisena olisi nähnyt serkkunsa.

Mutta Herminan tila tuli nyt paljoa pahemmaksi, ja vanha lääkäri joutui tilaisuuteen hänelle antamaan sitä apua, jota hän tarvitsi.

Pelästynyt majuritar itki tyttärensä kera, mutta ei tarkemmin mietittyänsä voinut ymmärtää, mistä tuo äkkinäinen sielun kiristys oli tullut.

Kun tytär myöhemmin illalla vähemmän väsyneenä, mutta muuten vielä sangen heikkona, istui kuunnellen hyväntahtoisen lääkärin mietteitä, sanoi majuritar: "Rudolf parka! Hän mahtoi olla kovin suuressa epätoivossa, kun hän tämän voi tehdä! Hän on vielä niin nuori ja ryhtevä, kuinka hän niin itsensä pelastamattomaksi luulee!"

"Sentähden, kun hänellä ei ollut mitään toivoa, johon hän iloisena olisi tarttunut, arvoisa rouva. Ilman ihanata, tahi ainakin lempeätä päämaalia, ei kukaan ihminen halusta elä, ja ollensakin kun kärsimys on ihmisen niin syvään painanut, tarvitaan välttämättä jotain, joka hänen taluttaa raittiimpata elämätä nauttimaan, tarvitaan ainakin toivo, josko se olisikin kuinka kaukainen tahansa, mutta Bodendorff paralla ei sitäkään ollut! Ajatelkaapas hänen suruista olemustansa niin monena kiusan ja kivun päivänä! Pari ajattelemattomasti puhelevata kumppalia, jotka tulivat ja menivät, häntä enemmän kiusasivat kuin huvittivat, ja kun minä hänelle lausuin hyvin ajatellun pilan, näytti hän vain kylmiä kasvoja. Luulenpa että hän minun sielustani luki, että häntä tuskin enään voi pelastaa."

"Mutta nyt teillä on toivoa? Oh! eikö ole totta, että hän paranee varmaan?" sanoi hiljainen majuritar joutuen ihan intoihinsa.

"Toivonpa niin", sanoi Tohtori Wahlman, "sitä enemmän kun hän tietää ettei Reihenstein enää alppina paina ja raskauta häntä."

"Ettehän luulle että hän tällä määräyksellä on siitä vapaaksi päässyt?" kysäsi Hermina äkkiä.

"Noin joksikin sen luulisin, hyvä neiti."

"Mutta se ei koskaan, ei koskaan tapahdu!" huusi hän palavin kasvoin. "Tiedänpä mitä minun on tekeminen."

"Teidän tulee tehdä se, minkä sydämenne sanoo oikeaksi", vastasi tohtori Wahlman painavasti.

"Ei, -- oikeuden tuntoni ja ylpeyteni tässä asiassa minulle kaavan tekevät", sanoi Hermina katkerasti liikutettuna, "että hän niin on voinut tehdä, on varmana todistuksena, kuinka vähässä arvossa hän minua pitää!"

Vanha lääkäri ei kumminkaan vähintäkään ymmärtänyt tätä naisellista logiikaa. Se näytti hänestä erinomaisen kummalliselta, mutta ukko luotti nuoren, "hieman romantillisen" tytön vaihtelevaan luontoon.

Hänen kaksinainen lähetyksensä oli nyt päättynyt, sillä Herminan luontokin sai pian entisen elävyytensä takaisin, kuni maa ja ilma ukkos-ilman loputtua.

Jos Hermina taikauskotta olisi katsellut serkkunsa käytöstä -- olisi sydämensä löytänyt oikean tolan ja olisi silloin ilosta tykyttänyt, mutta ehkä hän tunsi ylpeytensä syvästi loukatuksi, ei hän kuitenkaan sielussansa löytänyt sitä ihanata, naisellista henkeä, joka uhraa ylpeyden nöyrän lemmen hengen edestä.

Bodendorff, antamalla hänelle vihatun perinnön oli häntä syvästi loukannut. Luultavasti hän antoi sen tytölle siinä luulossa, että tyttö kadehti häntä!

Lukemattomia kertoja olisi hän mielinyt repiä säätöstä palaisiksi ja semmoisena lähettää se hänelle takaisin, mutta hyvä henki esti hänet siitä.

Ajatus, että hän voisi kuolla siinä uskossa että Hermina ilolla oli ottanut sen perinnön haltuunsa, jonka hän siten oli itsestänsä viskannut, oli tytöstä yhtä hirveä kuin kysymys: Miten sitten käy, kun hän palajaa takaisin?

Mikäpä esti tämän, muuten niin selvään näkevän tytön, huomaamasta rakkautta serkkunsa teossa?

Muuan nerokas kirjailija sanoo: "Viha on usein rakkauden väärä tola."

Joskus kuitenkin rakkaus ei ole muuta kun pettävä kuvitelma vihasta.

Miksi ei Hermina naisellisella lemmellä avannut sydäntä ja omistanut, että hän rakasti serkkuansa?

Olihan hänellä hänen valokuvansakin, hän surun vallassa huusi hänen nimeänsä autioina hetkinä sairashuoneessa, hän karkasi kotoansa, ettei tytön likisyys häntä kiusaisi, hän laski mitä suurimman lahjan tytön jalkojen juureen -- kaikki mitä hänellä oli!

Vieläkö hän lisää todistuksia tarvitsisi?

Mies varmaankin ymmärtää rakastetun naisen hänen teoistansa. Nainen sitä vastoin vaatii silmäyksiä ja sanoja.

Miehen äänetön rakkaus on kuni sokea lyhty, jonka kirkkaan puolen hän kääntää itseensä ja pimeän esineelle.

Jos Bodendorff edes kerrankin olisi kirkkaan puolen kääntänyt Herminaan. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt kuin varjopuolen hänen syvään kätketystä lemmestänsä.

Nyt oli Hermina päättänyt kirjoittaa Bodendorffille, kuinka raskaalta se tuntuikin, mutta äänettömyys olisi ollut vielä tukalampata.

Herminan tuli luonnollisesti pyytää hänen kirjeosoitteensa Tohtori Wahlman'ilta. Vanha lääkäri hymyili mielihyvillään ja sitä antaessansa ajatteli hän: "Meeran vaikuttaa tosin paljon, mutta tämä vaikuttaa vielä enemmän."

VII.

Hermina huomasi, mitä jo moni häntä ennen oli huomannut, -- nimittäin, että läkki ja kynä ovat paljoa avoimmat, kuin me itse. Ainakin tämä soveltuu naisiin. Me miehet puhumme halusta totuuden, naiset sen _kirjoittavat_ halukkaammin.

"Ettei lähettämäänne kirjoitusta revitty palaisiksi ja senkaltaisena teille lähetetty", kirjoitti hän avosydämisesti, "esti ainoasti se, että tarkemmin mietittyäni pidin parempana sen teille ehjänä antaa. Te palajatte joskus ja silloinpa ihmettelette miten niin kummallista olette voineet määrätä."

Jos tyttö olisi nämät sanat puhunut Bodendorffille, olisi hän ehkä taasen niissä nähnyt vihaa ja ylenkatsetta, mutta pitkä matka ja kirjoitetut sanat keveyttivät hänen käsityksensä. Yleensä oli kaikki hänessä nyt enemmän hyvyyttä ja lempeyttä siitä asti, kuin hän oli joutunut siihen päätökseen ettei elämällä nyt enää ollut tarjottavana edes tyhjää tulevaisuuttakaan.

Hän koetti puolustaa ett'ei ilo Herminan kirjeistä häneen juurtuisi ja hän vastasi:

"Minä kiitän teitä siitä armeliaisuudesta, jolla olette kirjoitustani kohdelleet, ja jos olisitte sen repineet, olisi sen seuraukset olleet vielä parantumattomammat. Nyt olen kuitenkin huomannut, että voitte lempeyttäkin harjoittaa ja että näette vaivaa miettiä josko tekonne olisi minua loukannut.

"Kysytte hyväntahtoisesti terveyteni _tilaa! Ainoan_ hyveen tunnen saaneeni: _nyt toivon_ parantuvani! -- Kaikessa muussa tulee Meeranin tehdä ihmetyö ja se vaatii aikaa."

Siitä ajasta alkaen tapahtui että joka viikko sekä tuli että meni kirje. Joka kirjeestä, kuin tuli, tuntui Herminasta ikäänkuin olisi hänkin Alppien terveellistä ilmaa hengittänyt, niinkuin jos olisi hänen suonissansa raikkaampi veri alkanut juosta.