Chapter 2

"Kuka? Kapteeni Bodendorffiko? Mahdotonta! Jos hän ei ole huoneessansa on hän varmaan mennyt alas puutarhaan."

"Ei ei, hän on poissa, ja vaunut myös", vakuutti Werner, vetäen henkeänsä. "Huoneensa ovi oli auki, vuode melkein korjaamatta ja pöydällä oli kirje. Luulen että se oli teille, neiti!"

Ensikerran sai vanhus armottoman katsannon, ja hän ei tietänyt miten kävikään, kun neiti yht'äkkiä tuulen puuskana lensi huoneukseen.

Siellä oli kirje; päällekirjoitus majurittarelle. Herminalla oli oikeus avata ja vastata kaikki äitinsä kirjeet. Kotelo revittiin palaisiksi. Kirje sisälti ainoasti nämä rivit:

"Arvoisa rouva!

Suokaatte anteeksi että, ilman mitään erityistä hyvästijättöä, jätän Reihensteinin, mutta kun te vielä kaikissa tapauksissa viivytte täällä kaksi viikkoa, niin tulen siis tilaisuuteen puhutella teitä, enkä voi sitä ennen kadottaa toivoani nähdä päätöksenne muutettuna. Teidän ja neidin uskollinen

Rudolf Bodendorff."

"Lakoonillinen kuin Turkkilainen!" huudahti Hermina suuttuneena. "Tämäkö olisi jotain ei niin mitään!" Toki hän lohduttui pian huomatessaan kapteenin kauniin käsialan, joka ei ollut niinkuin sotilaiden yleensä on, nimittäin kuin riviin asetettuja sotamiehiä. Yhtäkaikki hehkuivat silmänsä vielä petetystä toivosta, kirje kädessänsä astuessaan äitinsä luo.

"No, nyt on lakkaamattomalla kinalla loppu", tuumi majuritar leppeästi.

"Niin on, se on nyt loppunut, mutta ainoasti taas kahden viikon kuluttua alkaakseen", sanoi Hermina liikutettuna. "Ah äiti, mikä kummallinen ihminen hän on!"

"On todella hän kummallinen, mutta lapseni, häntä emme saa kovasti tuomita. Hän ei ole koskaan vanhempiansa tuntenut ja setänsä, joka hänen sotakouluun vei, kuoli pian sen jälkeen. Hän sai kokonaan itseänsä kiittää siitä, mikä hän on, eikä voi olla sisällisittä hyveittä, koska hän kahdeksankolmatta vuotiaana on kapteeni."

Vanha nainen puhui aniharvoin niin paljon kuin nyt, mutta hänen sydämellänsä lepäsi mieli tytöstä kadottaa kaikki vihan serkkuansa kohtaan, että tyttöön samalla nousisi kateus.

Olipa aika, jolloin majurittaren mielestä hänelle tyttärineen oli tehty vääryyttä. Olihan hän, majuritar, myöntynyt onnettomuudessa olevan maalaajan sydämellisiin rukouksiin ja jättänyt oman kotinsa hoitaaksensa hänen talouttansa ja häntä itseänsä. Olihan Hermina kolmena vuotena ollut hänen seuraajansa ja joutohetkiensä valo. Kun Hermina istui harmoonion edessä, jota hän itse oli opettanut hänen soittamaan, uneksui sokea taiteilija itsensä takaisin entiseen elämäänsä, silloin unohti hän huonoutensa ja säveleiden siivillä nousi hänen murrettu sielunsa ylös kärsiväisyyden taivaasen.

Jokainen piti nuoren tytön hänen perillisenänsä; niin, majuritar luuli niin itse, ehkä hän oli liiaksi tunnollinen ja karttava siitä puhuakseen tyttärelleen.

Hermina sitä vastoin eli suruttomasti, katsomatta nykyisyyttä ulommaksi ja tämä nykyisyys olikin hänestä verrattoman ihana.

Josko eno olikin oikullinen ja mieleltänsä murtunut, jos hän kärsivän itsekkäisyydellä tuntikausia vangitsi hänet, jäi vielä monta hetkeä hänelle itselleen nauttiaksensa puutarhan, puiston ja kirjaston nautintoja.

Hänen kuolemansa ilmaantui yht'äkkiä ja hänen viimeisen tahtonsa säätös ei majuritarta yksin kummastuttanut. Hän kuitenkin osasi hyvin peittää petettyä toivoansa ja hänen nöyrä mielenlaatunsa nuhtelikin häntä tästä liian rohkeasta toivosta.

"Minä olen ainoasti hänen veljensä käly," arveli hän, "ei Hermina kanna hänen nimeänsäkään."

Mutta perillinen ei myöskään hänen nimeänsä kantanut, hän oli vainajan sisarenpoika. No -- samahan se.

Lahja, jolla vainaja oli Herminaa muistanut, varmuutti hänen tulevaisuutensa ja nyt oli ainoastaan perustettavana uusi koti. Ennen oli majuritar asunut pääkaupungissa, mutta nyt hänellä oli luonnollinen syy pysyä sieltä pois, sillä Bodendorffin rykmentti majaili siellä!

Sitte päätti hän muuttaa erääsen pieneen naapurikaupunkiin, jossa olisikin enemmän rauhaa. Tämän rauhan rikkominen tapahtui aniharvoin, mutta joskus sentään, sillä likeisyydessä oli suuri linna ja yhteispuisto, siis oli tämä rikkominen, silloin tällöin tullen, mieluisata. Ensiksi tahtoi majuritar sentään käydä muutamassa kylpylaitoksessa, sillä tämä olisi Herminan terveydelle tarpeellista. Joka päivä voi selvää selvemmästi huomata, että nuori tyttö paljon kaipasi Reihensteiniä. Hänen iloisuutensa väheni nyt jo päivä päivältä. Epätoivoisena ja mitään tekemättä kuleksi hän ympäri, jätellen kaikille lempipaikoilleen hyvästi.

Kaikki oli matkaan valmistettu. Määrätyt kaksi viikkoa olivat loppuneet, mutta vielä ei kapteeni ollut itseänsä näyttänyt. Tänään hän kuitenkin oli tuleva, sillä sanaansa hän ei syöne.

Hermina kuunteli suuremmalla tarkkuudella jokaista jylinää maantieltä, ja pian kuuluikin, mutta vanhoja vaunuja ei näkynyt, vaan niiden sijassa lensi ratsastaja komealla ratsullaan maataloa kohden, sepä olikin Bodendorff.

Kuinka hän nyt näytti toisemmalta! Kun hän ainoalla vedolla pakoitti hevoisen pysähtymään, sievästi hyppäsi sen selästä ja lyhyesti sotamiehen tapaan tervehtäen astui eteenpäin, ei hän ollenkaan näyttänyt olevan sama mies.

Eteisessä sattuivat silmänsä matka-kirstuihin, ja rypistyneellä otsalla sanoi hän: "Ja kuitenkin!"

"Niin, kuitenkin", sanoi Hermina nostaen olkapäitään. "Mutta mikä jalo eläin teillä tuossa on! Vähän raju vaan, ei ole oikein hyvin opetettu."

"Erehdytte", vastasi hän, "Almansor ja minä olemme vanhat toverit. Enpä tiedä ketään, johon niin voisin luottaa kuin tähän uskolliseen eläimeen!"

"Enpä juuri usko semmoista luottamusta. Jos se usein noin rajusti tanssii, niin se pian heittää teidät tomuun."

"Ja mitäpä se olisi?" sanoi hän katkerasti. "Meidät heittää usein tomuun -- sallima."

Viimeinen koetus, jonka kapteeni vielä ehkä aikoi tehdä, koettaessaan saada majuritarta jäämään, raukesi itsestään, kun hän näki matkan valmistukset. Otsansa kävi syviin ryppyihin ja hehkuvin, melkein vihaisin silmin katseli hän serkkuansa. Koska Bodendorff piti tytärtä, äitiin katsoen, väkevämpänä tahtona, niin luki hän ainoasti hänen syyksensä heidän kovan kieltonsa.

Samana iltapäivänä puhui hän ison aikaa Werner-ukon kanssa ja kun he viinein erosivat nosti ukko syvästi kumartaen lakkiansa ja katsoi mitä suurimmalla mielihyvällä uuden hallitsijansa perään.

"Mutta nytpä täällä tulee hirmuisen yksinäistä, hyvä neiti", sanoi vanhus myöhemmin, kun Hermina jo huomispäivän matkapuvussa kuljeskeli puutarhassa.

"Niin, niin -- sangen yksinäistä. Mutta varmaankin vain lyhyeksi ajaksi. Kapteeni kyllä tulee hauskan seuran kanssa usein tänne."

"Hm, hm!"

Werner pudisti harmaata päätänsä.

"Minulla on valtuuskirja kolmeksi vuodeksi, joka näyttää siltä, kuin kapteeni lähtisi joko Egyptiin tai Kiinaan. Muuten hän on ajatellut kaikkea ja ottanut tiedon kaikesta, jossa auttavaa herraa tarvitaan. Köyhiä hän ei myöskään ole unohtanut ja minulle, neiti, minulle on hän luvannut isommat huoneet! 'Koska näki minut nyt kerran herranansa pitää', sanoi hän, 'niin tulee heidän nähdä, että minä muistan heitä siinä, missä sitä tarvitaan.' Tietäkää neiti, sitä en olisi hänestä uskonut ja se tuntui minusta niin hyvältä. Hänellä on sydän oikealla paikallansa."

Herminakin tunsi saman kun Werner-ukko: hänestä tuntui hyvältä se, jonka hän kuuli.

Vielä elähytettynä siitä tapasi hän Bodendorffin, joka ei ymmärtänyt mistä tuo aurinkoinen hymy tuli, jolla tyttö häntä tervehti.

"Vieläkö kerran tahdotte seurata minua enoni huoneesen?", kysäsi hän äkkiä.

"Jos niin haluatte -- tahdon. Muuten olen jo jättänyt hyvästi hänen muistollensa."

"Ei sentähden", vastasi hän äkkiä. "Ett'ette _siihen_ tarvitse mitään vaivaloista todistajata, sen kyllä ymmärrän."

Tyttö vaikeni vähän ihmetellen hänen liikutettua ääntänsä.

"Aikomukseni oli pyytää teiltä ystävän palvelusta", kysyi hän hetken äänettömyyden perästä.

"Mikä se olisi?"

"No niin, ensiksi kysymys, sitten, rukous!"

"Joihin vastataan ja myönnytään mahdollisuuden mukaan."

"Sanokaa minulle suoraan", alkoi Bodendorff, ensikerran syvästi hänen silmiinsä katsoen, "eikö sydämenne ole mihinkään tähän kiinnitetty, joka teille täällä on ollut uskottua ja arvoista. Tahdotteko todella erota täältä ottamatta mitään mukaanne näistä, jotka teille ovat aarteita, mutta joita minä ainoasti pidän kuolleina esineinä. Oletteko niin ylpeä tahi välinpitämätön, ett'ette rehellisesti voi tunnustaa, mikä teille tuottaisi iloa?"

"Rehellinen olen", vastasi hän, "ja oikeudellinen myös. Ja juuri sentähden tiedän, ettei minulle tule mitään muuta kuin se, minkä olen tänne tuonut, tai minkä enoni vapaehtoisena lahjana on antanut minulle. Minä en tahdo mitään, en mitään, en edes ruusua pensaasta, niinkuin tiedätte!"

"Mutta -- sen kuin teille tarjoisin, jota rukoilisin teitä ottamaan? Ottaisitteko sen?"

"En, -- en nyt, enkä koskaan! Se on viimeinen sanani. Lausukaa nyt rukouksenne, kysymyksen olemme jo päättäneet."

Bodendorff ei vastannut mitään. Niin liikutettuna, että tumma suoni nousi hänen otsallensa, työnsi hän akkunan auki ja tirkisteli illan rauhaisuuteen, joka näytti tekevän pilkkaa hänen raivoisille tunteillensa.

"Oliko teillä vielä mitään sanottavaa?" keskeytti Hermina tukalan äänettömyyden.

"Aijoin pyytää teitä vielä kerran soittamaan!"

Pakoitettu rauha vapistutti hänen ääntänsä ja häneen katsomatta meni Hermina soittamaan.

Hän soitti kuni -- unessa. Kädet kävivät harhaan ja rinta kohosi. Muutamia tahteja soitettuansa nousi hän ylös.

"Tänään en voi!"

"Minä olen tyytyväinen", sanoi Bodendorff kumartaen. "Minä kiitän teitä _tästäkin_!"

Samana iltana vallitsi näissä teepöydän ympärillä istuvissa ihmisissä raskaus ja -- en tiedä mitä --, tuntuipa ikäskuin olisi ukkonen ollut ilmassa.

Hermina kuuli kapteenin käskevän että hänen hevoisensa aamulla aikaisin satuloittaisiin.

"Lähdettekö meidän kanssamme?" kysyi Hermina innolla.

"En, minä lähden ennen teitä!" sanoi hän kolkolla äänellä.

Päivän valjetessa seisoi Almansor satuloittuna varroten herraansa, mutta naisetkin tahtoivat lähteä aikaisin ja Bodendorffin tullessa alas, oli Hermina täydessä työssä matkakirstujensa kanssa.

Bodendorffin silmäily osoitti, ettei hän tahtonut serkkuansa tavata. Ikävyydellä ojensi hänelle Hermina kätensä ja sanoi todellisella sydämellisyydellä: "Eläkää hyvin!"

"Te teeskentelette, serkku", sanoi hän kolkosti, "eilen näytitte kuinka syvästi te minua halveksitte ja tänään te ojennatte minulle kätenne jäähyväisiksi!"

"Minä -- halveksisin teitä?"

Bodendorff ei pitänyt vaivaa maksavana katsoa miten tyttö vaaleni, vaan katsoi alas ja kun hän koetti estää puhkeavia kyyneleitänsä, piti Bodendorff sen pahana omanatuntona.

"Hyvästi", sanoi hän kolkosti.

Almansor kiiti pois, kuin siivillä ja pian ei edes tomupilvikään näyttänyt hänen retkensä suuntaa. -- --

IV.

Kaksi kuukautta on kulunut ja neljä viikkoa on majuritar uudessa kodissansa pienessä kaupungissa asunut. Hän oli vahventunut terveyteensä katsoen, ja voi taasen ottaa osaa niihin harvoihin huveihin, joita oli tarjolla, mutta jotka Herminalle olivat sangen tarpeen.

Tyttö huomattiin pian sievän käytöksensä ja kauniin muotonsa tähden. Häntä kuljetettiin kaikenlaisiin huveihin, jotka olivat ihan tuntemattomia sille, joka oli Reihensteinin rajapiirin sisäpuolella asunut ja kuitenkin --. häneltä aina puuttui jotain. -- Majuritar piti puuttumisen luonnollisena.

"Hän kaipaa sitä komeutta ja niitä sielun nautintoja, joista Reihenstein on niin rikas", ajatteli äiti huo'aten.

Heidän asuntonsa oli melkein kaupungin toisessa päässä, se oli pieni, sievä huoneus pienen viheriän ruoho-lakeuden vieressä. Siihen kuului pieni sangen hyvin hoidettu puutarha, jossa oli pari varjokasta paikkaa, jossa kävi lukea, työskennellä ja vieläpä teetäkin juoda.

Mutta Hermina uneksuen pudotti kirjan eli työn helmaansa. Tarkasteliko hän nykyistä ja entistä elämäänsä. Sen hän vain tiesi että kaikissa niissä ruusuissa, joita hän täällä poimi, oli ohdakkeita. Hänen olonsa täällä oli kuni raskasta päivätyötä. Vasta silloinkun hän iltasella astui kammioonsa, hengitti hän helpommin, sillä siellä seisoi -- enonsa harmoonio.

Niin todella, se oli siellä ja joka ilta raikuivat urkuisen sävelet yli puutarhan ja vieläpä uloimmaskin.

Kun Hermina ensikerran astui huoneesensa, näki hän soittokoneen. Se häntä odotti ja tervetuliaisia toivotti, kuni vanha ystävä, mutta Hermina ei tahtonut ystävyyttä tunnustaa.

"Me emme sitä pidä, äitini!" huudahti hän liikutettuna.

"Mitä sinä ajattelet, lapseni?" kysyi äiti ihmetellen. "Totta et sinä tahdo Bodendorffin kohteliaisuutta kieltää? Katsomatta siihen, ettei hän sitä itse voi käyttää, niin on hän erittäin huomannut mikä sinusta on kallista, ehkei hän muuten mitään erittäin arvoista kappaletta sinulle lahjoittanut. Tiedän nimittäin varmaan, että Reihensteinissä kaikki on arvoisampata, kuin tämä, mutta hän arveli ettei mikään sinua enemmän miellyttäisi."

Hermina omisti, tällä kertaa niin kaunopuheiselle, äidillensä oikeuden, kuitenkin kiitti hän: "Se minua aina on rasittava, äiti!"

Oi, kuinka usein hän ei myöhemmin ajatellut niitä sanoja. Nyt enään hän tuskin voi odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi istuutua soittamaan mahdikkailla sävel-aalloilla surunsa takkaa sielultansa pois.

Mutta niinkuin ei riviäkään ollut seurannut lahjaa, niin jäi Bodendorff itsekin näkymättömiin, kuin maailmasta kadonnut. Hän näkyi todella asettuneensa joko Niili- tahi Gangesvirran rannoille. Ja kuitenkaan niitä ei eroittanut kuin neljän tunnin matka. Bodendorff ei tahtonut lähestyä häntä, se oli selvää.

Mutta toiset Herminaa etsivät ja saattoivat hänen jokapäiväisien kuivien, yksitoikkoisien lavertelemisien kautta epätoivoon. Erittäinkin oli niissä eräs hiljan vänrikiksi päässyt nuorukainen, joka äitinsä kautta -- majurittaren vanhoja ystäviä -- antoi itseänsä esitellä majurittarelle.

Luutnantti Wellnau ilmestyi vielä usein äitinsä kera, todistus hänen lapsellisesta viattomuudestansa.

Hermina vakuutti hänelle yhtämittaa, että hän suututti häntä leveillä puheillaan; tämä vain tuotti hänelle itserakkaan hymyilyn. Hän näytti olevan todellinen todistus herra Bolgac'in selitykselle: "herra saappaineen". Ainakin alkoi tämä ritarillinen nuorukainen itseihailemisensa alhaalta ylöspäin ja katseli aina todellisella lemmellä jalkineitansa.

Kuitenkin eli Hermina siinä iloisessa toivossa, että hän pian muuttaisi pääkaupunkiin ja kuunteli kärsiväisesti hänen keveitä puheitansa ja raskaita kukkais-vihkojansa.

Päivät olivat nyt jo niin helteisiä, että molemmat naiset jättivät puutarhansa ja menivät suureen siimeksiseen kansanpuistoon, jossa yksinäisiä paikkoja oli viljoin tarjona vahtera- ja pyökkipuiden alla.

Eräänä iltapäivänä istuivat he muutamalle jo sangen tutulle paikalle, jossa tähän aikaan mikään ei ollut heidän rauhaansa rikkonut. Hermina näytti ihanalta kuni ainakin, mutta hänen kasvoillansa lepäsi surumielisyys, joka osoitti että hänen ajatuksensa olivat kaukana poissa.

Kaikkialla oleva hiljaisuus, jota ainoasti lintujen viserrys keskeytti, oli ihana, mutta nyt sen rikkoi aika meteli. Sapelien helinätä, monta yht'aikaa puhuvaa ääntä ja rivakkaat askeleet ilmoittivat upseerijoukon tulon, jotka kuni joukko lavertelevia papukaijoja, istuutuivat tavalliselle paikallensa.

"Lähtekäämme, äiti!" kuiskasi Hermina mielipahoillaan.

"Ei vielä, lapseni! Tätä paikkaa ympäröitsee vahvat pensaat ja luultavasti herrat eivät jää istumaan, varmaankin he menevät keiloja heittämään."

"Mutta äiti, -- tiedäthän kuinka vapaasti ne usein haastelevat!"

Sen majuritar omasta kokemuksestansa tiesi, eikä siis voinut muuta kuin etsiä turvallisempaa olo-paikkaa. Pöydän ympärillä olikin pelkkää iloista väkeä ja sittenkuin muutamia pulloja oli tyhjennetty, nousi riemu kuni elävä hopea auringon paisteessa.

"Kas niin, ei noin surullisena, veikko!" kuului monelta taholta. "Laulapas meille laulu!"

Hän, jolle nämä sanat lausuttiin, ei ollut niitä kuulevinansa, mutta kun meteli lisääntyi pyysi hän hiljaisuutta.

Kaikki huuto loppui heti ja norjalla, sointusalla barytonilla alkoi hän mainion sotalaulun, jonka loppusävelen: "Tyroolin maass'", kaikki köörinä kertoivat. Raivoisa mieltymys seurasi laulua. "Bravo, Bodendorff!"

"Vielä laulu, vielä yksi!" huusivat uudestaan kaikki.

"Antakaa minun olla rauhassa, min'en osaa enempää!" vastasi kapteeni Bodendorff ja pyyhki nenäliinallansa hikeä otsastansa.

"Hän on kankea, kuni muumio!"

"Hänellä on hermotauti!"

"Häntä vaivaa onneton rakkaus!" kuului joka taholta.

"Luulenpa sinut sairaaksi!" virkko säälivä ääni hänen vieressänsä.

"Jotain semmoista!" sanoi Bodendorff vihaisesti.

"Sitäpä jo useasti olen sanonut teille, Bodendorff", sanoi alempana istuva rykmentin lääkäri. "Teidän tarvitsisi ottaa virkavapautta ja hengittää maailmaa. Kuka sitä helpommin voisi tehdä kuin te? Lähtekää Reihensteiniin!"

"Me sinua kyllä käymme tervehtimässä ja maistelemassa niitä viinipulloja, jotka jo liian kauan ovat saaneet levätä kellarissa!"

Kapteeni Bodendorff kuunteli kaikkea tätä ja hymyili katkerasti. Samassa silmänräpäyksessä kuin laulu loppui, oli kaikki väri hänen kasvoiltansa kadonnut ja nyt hän nousi rauhattomana ylös suurien hikipisarien tippuessa hänen otsaltansa.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hänen säälivä naapurinsa.

"Ei mikään", vastasi hän yhteenpuristetuin huulin. "Täällä on kärsimättömän kuuma!" ja nyt vaaleutta seurasi rusko, joka punotti kuni kuumetautisen.

"Kerronpa sanani vielä", sanoi vanha, ystävällinen lääkäri, "onpa välttämätöntä että muutamaksi ajaksi jätätte tämän pelumyllyn, jota viraksi nimitetään. Lankeemisenne oli kuitenkin vaarallisempi kuin luulitte!"

"Kirottu Almansor! En ole siitä koskaan uskonut hyvää!" huusi eräs upseereista.

"Almansor on saanut sen maksaa kuolemallansa!" vastasi Bodendorff synkkämielisenä.

"Ja sinä saat siitä vielä yhtämittaa maksaa", sanoi hänen säälivä kumppalinsa. "Sinä et nyt enään koskaan ole itsenäsi. Voipa hyvin päältäsi nähdä."

"Hiljaa!" huusi Bodendorff suuttuneena. "Oletteko nyt kaikki muuttuneet vanhoiksi akoiksi?"

Heti muutettiin puheenainetta ja pian kokoontui koko joukko erään nuoren upseerin ympärille, joka oli ottanut esiin erään valokuvan.

"Ah! kauneuden-galleria on taasen lisääntynyt yhdellä onnellisella!"

"Kauniit kasvot!"

"Ihmeteltävän kauniit, voin vakuuttaa teille, mutta hän on ylpeä -- sangen ylpeä!"

"_Sinulle_, -- sen kyllä uskon!" pilkkasi muuan vanhempi luutnantti, jolla ei ollut galleriaa.

Tämän, jo sanantavaksi joutuneen valokuvakokoelman omistaja oli luutnantti Wellnau. Lyöden rintaansa sanoi hän sangen miehevästi: "Hän on ylpeä kaikille!"

"Ja kuitenkin lahjoittaa hän valokuvansa sinulle?"

"Ei! Minä olen sen ostanut -- valokuvaajalta!" omisti hän lapsellisesti.

"Hyväpä että olet kylliksi rehellinen sitä omistamaan!" mumisi Bodendorff, joka ei voinut nuorta upseeria kärsiä.

Samalla tuli kuva sattumasta hänen likeisyyteensä ja yksi silmäys siihen oli tarpeeksi. Se oli Hermina.

Bodendorff nousi ylös lumivalkeilla kasvoilla.

Kuitenkin huomasi hän, ettei tässä ollut paikka siitä enempää mainita ja, väkisin tunteitansa hilliten, hän melkein kaatui takaisin paikallensa.

Kaikki näkivät hänen liikutuksensa, mutta kukaan sitä ei ymmärtänyt.

Hetken päästä hän taas nousi ylös.

"Ethän vielä tahtone meitä jättää?" huusivat kaikki.

"En. Menen vain ravintolaan juomaan lasin -- sokurivettä!"

Sivumennen kuiskasi hän luutnantti Wellnau'lle: "Tulkaa jälestäni kymmenen minuutin perästä. Minä tahdon puhutella teitä!"

Wellnau näytti sangen hämmästyneeltä. Onneksensa ei kukaan ollut huomannut tätä käskyä, jota Wellnau'n luonnollisesti tinkimättä tuli totella.

Bodendorff menikin todella ravintolaan. Hän tilasi lasillisen vettä, kaatoi sen pöydällä olevaan suolalla täytetylle lautaselle ja joi äkkiä kaikki. Sitten nojasi hän päänsä erästä puun runkoa vastaan ja painoi nenäliinan huulillensa.

Kun Wellnau aivan määrälleen kymmen minutia myöhemmin saapui paikalle, tapasi hän kapteenin rauhallisena kävelevän Sveitsiläis-tapaan rakennetun ravintolan edessä.

"Luutnantti Wellnau", sanoi Bodendorff melkein uhaten, "min'en tahdo sekautua teidän, enemmän tai vähemmän lapsellisiin lempi-asioihinne, siihen toimeen on teillä äiti, -- mutta se valokuva, jonka tänään olette antaneet kumppaniemme pilkalle, on paljon suuremmassa arvossa pidettävä. Paha kyllä että se jo kerran on häväistykselle joutunut. Mutta, kuuletteko, se ei saa tapahtua! Sanokaapas nyt, kunnian-sanallanne vakuuttaen, oletteko todella sen ostaneet?"

"Miten sitten, herra kapteeni?" änkkäsi Wellnau hämmästyneenä. "Jos tunnette tämän naisen, tiedätte myös ettei hän valokuvaansa lahjota nuorelle luutnantille, joka -- joka --"

"Hyvä", keskeytti häntä kapteeni kärsimättömyydellä. "Tehkää nyt minun tahtoni mukaan ja antakaa valokuva minulle. Ne maksavat kaikki yhtäpaljon", mumisi hän kylmällä pistoisuudella, "kauniin kuvitelma ja häjyin jokapäiväisyys -- aina sama hinta!"

"En epäilekään täyttää tahtoanne, herra kapteeni", sanoi Wellnau vähän peläten, "sillä minä voin vakuuttaa, ettei minulla ole paljoa toivoa, mutta jos tämä on teille mieliksi, niin olkaa niin hyvä, -- voinhan minä ostaa itselleni toisenkin kuvan."

Tämä lapsellinen totuus nosti taasen veren Bodendorffin vaaleille kasvoille.

"Mutta te ette saa sitä tehdä!" sanoi hän melkein käskien ja kuitenkin oli kuni rukous äänessä, kun hän lisäsi: "Minä pidän teitä nuorena kunnian miehenä ja semmoisena pyydän teidän luopumaan kaikesta yhteydestä tämän naisen kanssa."

"Se loppuu itsestään, sillä minä jätän tämän kaupungin pian", sanoi Wellnau hiljaa.

"Hyvä, te olette nuori vielä, luutnantti", sanoi Bodendorff hiljaisella äänellä, "pitäkää tämä tapahtuma muistutukseksi teille. Te ette voi arvata, minkä uhrin nyt olen nuoruudellenne tehnyt. Jokaisen toisen olisin pitänyt lurjuksena."

"Tässä on kuva", sanoi nuorimies, vaikutettuna Bodendorffin vakavasta käytöksestä, "ja tässä on käteni, minä pidän sanani!"

"Se on oikein, jääkää hyvästi. Jos palajatte seuraan, sanokaa minun menneeni kotiin!"

"Näytte sairaalta, herra kapteeni."

"Olkoonpa. -- Eläkää hyvin!"

V.

Ei hän vielä voinut lähteä kotiin, ja koska ei kumppalien hauska seura, johon hän tänään poikkeuksella oli ottanut osaa, häntä miellyttänyt, kulki hän edestakaisin puistossa Herminan kuva yhä kädessään.

"Ja näillä ihanilla kasinoillakin on niin taipumaton luonne!" sanoi hän vaipuneena surumieliseen tarkastelemiseen. "Onko hän todella niin jalo, kuin tämä kuva osoittaa? Jos hän olisi jalomielinen, olisi hänen pitänyt huomata, mistä takasta hän olisi minut pelastanut, ottamalla edes osan siitä, jonka hänelle tarjosin. Silloin hän ei vihaisi minua rosvona, joka ajoi hänet pois rakkaasta kodista, ei halveksisi minua onnen-etsijänä, joka häneltä on hänen oikeutensa anastanut."

Näistä suruisista mietteistä leijuivat ajatuksensa toisiin, ei vähemmin suruisiin. Hän hengitti syvään ja sitä seuraavasta kivusta muisti hän syyn siihen.

Sittenkuin hän viimeisenä aamuna oli sanonut jäähyväiset, oli hänen elämänsä alinomainen muute epätietoisuuden, surumielisyyden, odottamisen ja petettyjen toivojen välillä. Ensi aikoina toivoi hän itseänsä kutsuttavaksi, ellei hänen, niin ainakin hänen äitinsä luokse. Häntä suretti, kun hän näki että olivat hänen niin unhoittaneet. Hän unohti sen, että hän kylmyydellään oli itse ollut syynä siihen, sekä että hänen olisi pitänyt käydä molempia naisia etsimässä.

Sitä hän ei myöskään huomannut. Hän oli liiaksi ylpeä pakoittamaan itseänsä heidän seuraansa ja liian vähän turhamainen luulla itseänsä kaivatuksi. Ja kuitenkin -- kuitenkin voi hän toivoa, varrota kutsumusta!

Hän punehtui omasta heikkoudestaan ja koki väkisin tunteitansa hillitä, mutta yhtäkaikki häntä vaivasi polttava epäilys ja palava halu saada kerta vielä kuulla hänen soittavan.

Hänen ainoa lohdutuksensa oli se, ettei Hermina ollut lähettänyt harmooniota takaisin, ehkä häntä pahetti kun siitä ei hänelle mitään ilmoitettu.