Part 4

Ma oikein arvostaa voin, naapurini, teitä. Yhteinen vihamies ja etu liittää meitä. Hän joukon tarjoo, jolla Sigismundin ma musertaa voisin, kun on keisar' murskana. Näin kummat hedelmät voi itää voitoistamme. Kanssamme Novgorod, Moskova puolellamme ja vait on Warssova... vai murtunut jo lie? Idän salpa seista saat! Mun tieni Wieniin vie ja sieltä Roomaan... jos ei sitä ennen viene jo holviin Riddarholmin... se ei teidän tienne, bojaarit Moskovan! Bosporon rannoille, sydämeen Asian kuin Aleksander, se tie myöskin laatuun käy, ken halaa maailmoita. Te käykää itähän, ma tahdon länttä hoitaa. Suo lentää kotkan vaan ja juosta leijonan; maailma suuri on, kateelle ahdas vaan. Jos koska päivä saa, jot' tuskin aavistamme, kun jättivalta uus lähestyy rantojamme, niin syy ei ihmisten, jos vyöry armoton tuo meidät hautaiskin... se syy maantieteen on. (Äänettömyys. Sitten Liljelle.) Bojaarin näitkö?

LILJE.

Näin.

KUNINGAS.

Mit' arvelet?

LILJE.

Sire?

KUNINGAS.

Parta on hällä pitkä, vai? Mut sanojansa karta! Hän tarjoo miekkansa, se meille hyödyks ois. Mit' uskot? Hän...

LILJE.

Bojaari?

KUNINGAS (syvissä mietteissä).

... Perijämme ois?

LILJE.

Sen Herra estäköön!

KUNINGAS.

Viel' ei tok' Itämerta tuo kotka leikattu saa lähestyä. Mut kerta sen varmaan tekee hän; ain kasvaa siivet sen. Stolbova kylä on ja minä ihminen. (Muuttuneella äänellä.) Mut jättäkäämme tää. Mit' uutta?

LILJE.

Joka hetki sanomat kertoo, kuink' käy Ruotsin voittoretki.

(Jättää kuninkaalle joukon kirjeitä.)

KUNINGAS (silmäillen yhtä toisensa jälkeen).

Tott... aurani! Noh, Herran nimessä hän saakoon Bremenin... Thurnilta Böhmistä... Banér... ja Torstenson. Tuo Lennartini sentään on paras kaikista, hän niinkuin nuoli lentää... Baudiista sanoma, ett' Tilly, Fugger ja Altringer matkall' on... kolm'kymment'tuhatta... Korpraali vanha, kas taas näyttää kynsiänsä. Hän Breitenfeldissä kärvensi kähäränsä, mut jälleen pantteri liikkeellä on ja hän nyt näyttää hyppyhyn hirmuiseen hiipivän. Hyvä. Luojan avulla kaikk' kääntyvä on parhain. Toki tiedustelkaamme. (Liljelle) Huomenna miestä varhain seitsemänkymmentä, valmiina olkohon. Heit' itse johdatan.

LILJE.

Se liian vähän on. Voi vaara tulla.

KUNINGAS (jatkaa häntä kuulematta).

Kirje? Eikä allekirjoitusta. (Lukee.) "Kuningas, varokaa! Teit' uhkan vaara musta. Valitse keinojaan ei vihamiehenne; Jo terää hijotaan, johonka kaadutte. Myös iltajuomaanne en soisi teidän juovan"... (Keskeyttäen) Käy, kutsu ruhtinas! (Lilje antaa määräyksen vahdille. Ylenkatseellisesti) Tää työt' on pahansuovan, mi rauhass' uinua ei sallis kuninkaan ja uskoa ei ihmisiin, ei Jumalaan. Mitä luulet, Lilje, sa?

LILJE.

Uus sana juuri juoksi, ett' äsken paennut on vihollisen luoksi upseeri korkea... von Alten...

KUNINGAS.

Hän? Vai niin. Es'merkki hyvä ei. Parempi kuitenkin kuin huono ystävä, on suora vihollinen, Sa katso, tähän että loppuu luopuminen.

LILJE.

Sire, elkää syöksekö huomenna vaarahan! Miest' tuhatt' ottakaa...

KUNINGAS.

Kuin Lilje? Leikkaathan näin suomalaistes kunniaa, sen sanon. Sa tuhat tarjoot, kun ma seitsenkymment' anon. Mist' asti väkenne niin vähäks arvaatte?

LILJE.

Miljoonain ääntä nyt minussa kuulkatte! Sire, aatelkaa, mit on nyt elämänne meille? Se luoti, tikari, mi tuopi turman teille se portit kohtalon juuriltaan järkyttää, ajan muodot muuttavi, maan piirin pimittää. Te, -- yksin enempi kuin kaikki sotalaumat, teit' yksin pelkääpi Wien, Rooma, Juutinraumat. Jos voitoistanne nyt te temmattaisiin pois, niin työnne suuri tää tomuna kohta ois. Te sydän olette täss' ajass' synkeässä, teiss' yksin totuus on ja valonaika lässä. Henkenne säästäkää siis suojaks ajan sen, sill' ilman teitä se pimentyy verehen. Jos piru viisas on kuin kerrotaan, hän hymyy miestemme miekoille, hän leirihimme lymyy hahmossa jesuiitan teitä etsien ja toiveet musertaa hän vuosisatojen.

KUNINGAS.

Jumalaan luottamus on kuninkaiden vahti. Pahalla tahto on, mut silti viel' ei mahti, Ei niinkuin etana voi elää kuningas. Niin suur' ei vaara viel'. Yks viel' on voimakas, Hän, joka kättä tätä käyttää heikkoa ties aseeks aikojen, hän kyllä korvaa turman. Hänen työnsä seisovi. Ja jos ma saankin surman, hän varmaan voimansa voi antaa toiselle mun työni täyttääkseen. -- Kuin käskin, tehkätte.

Kolmas kohtaus.

Edelliset, Hovipoika ilmoittaa Ruhtinas Emmeritzin.

HOVIPOIKA.

Ruhtinas Emmeritz... (poistuu jälleen).

KUNINGAS.

En kauvan teitä estä.

RUHTINAS.

Siro, käskekää.

KUNINGAS.

Vain hetken ihmiselo kestää. Huomenna eroomme; yks sana suokatte. On kumma aika tää, me jossa elämme. On kuin nyt ihmiset ja luonto huutais: surkaa! maan vahvuus vapisee ja Etna tulta purkaa; päivässä, kuussa on nyt nähty kummia; käy irti kato, rutto, nälkä, kuolema. Ja kaikkialla vaan maa huokaa hurmeissansa, on miekka vasten miekkaa, kansa vasten kansaa. On polku pettävä ja aika verinen, mut miss' on rakkaus ja rauha Kristuksen?

RUHTINAS.

Se liian totta on.

KUNINGAS.

Täll' ajall' ankaralla, kun hurjuus sokea on maalla, taivahalla, ei hyve hyveeltä, ei synti syyltä näy, nyt huonot aattehet kuin kummitukset käy yön mustan peitossa ja etsii uhriansa, kädessä tikari ja myrkky maljassansa. Tää aika, ruhtinas, se eikö tuottamaan juuri olis sopiva myös -- murhaa kuninkaan?

RUHTINAS.

Sire? (Kuningas ojentaa vaieten hänelle kirjeen. Ruhtinas lukee.)

"Neitiä epäilkää, mi teille juoman antaa; maljassa myrkky on ja tikaria hän kantaa."

KUNINGAS (tyynesti).

Mun iltajuomani! (Hovipoika tuo maljan.)

RUHTINAS (lukien).

"Ja enin epäilkää te tätä linnaa, lisku leijonan on tää..."

(Kuningas tyhjentää maljan.)

RUHTINAS (ylevästi, jättäen kirjeen takaisin).

Ja minkä arvoiseks tään kirjeen arveleepi, kuningas Ruotsinmaan?

KUNINGAS (yhtä ylevästi, repien rikki kirjeen).

Mink' kirje ansaitseepi.

RUHTINAS.

Kuningas, kiitoksein. Kuninkaan tavalla mua ootte tuominneet ja tätä valhetta.

Neljäs kohtaus.

Edelliset. Bertel.

BERTEL (on tullut sisään kuninkaan repiessä kirjettä).

Eräs nainen pyytävi luo majesteetin tulla. (Itsekseen.) _Mun_ kirjeeni!...

KUNINGAS.

Yö on. Ei tänään aikaa mulla. Huomenna.

BERTEL.

Anteeksi, hän sanoo, että on asia tärkeä...

KUNINGAS.

No niin, hän tulkohon! (Bertel menee.)

RUHTINAS.

Yks sana, sire! Kuin luonnollista, taata edestä vierasten en täällä voi, en saata. Mun enää linna ei. Voi muist' en vastata, mut eestä tyttärein uskallan hengen ma.

KUNINGAS.

Tyyn' olkaa, ystävä! Ei mitään uhkaavaista, kun miestä kolme meit' on vastaan yhtä naista.

Viides kohtaus.

Edelliset. Regina hunnutettuna, mustassa puvussa.

REGINA (hovipojan johdattamana, joka heti sen jälkeen poistuu. Itsekseen).

Isäni!

KUNINGAS.

Rouva, syy käyntinne myöhän on varmaankin tärkeä onnelle valtion. Mut totuus kantaa pääns' avoinna, korkealla; jos suuss' ei vilppiä, ei otsa hunnun alla.

(Lyhyt äänettömyys. Regina epäilee.)

LILJE (ivallisesti ruhtinaalle).

Jos synninpäästöä täält' etsii nunna tuo, niin varmaan saapui hän väär'uskoisimman luo.

RUHTINAS (itsekseen, levottomasti).

Näkö häll' on tyttärein...

KUNINGAS (kärsimättömäsi).

No niin?... Jos pelost' aprikoitte, vapaasti puhukaa! (Viitaten ruhtinaasen ja Liljeen.) Sen näiltä tehdä voitte.

(Regina heittää huntunsa.)

RUHTINAS.

Hän on se!

LILJE.

Neiti Emmeritz!

KUNINGAS.

Mi tuo yön myöhän hetkellä näin teidät minun luo. Puhukaa, väestäin jos joku syy on tähän, hän rangaistaan, sen vannon.

RUHTINAS.

Selitähän, Regina!

REGINA (ruhtinaalle).

Sana yks, niin teille kuulun ma. (Kuninkaalle.) En eestä itseni tääll' aio puhua, vaan teidän, Sire.

KUNINGAS.

Mun?

REGINA.

Ma lapseks synnyin vihan. Sodan liekit riehuneet on kehdollani ihan. Jo varhain vihaamaan opin harhauskoa. Kun paloi roviot, herttaimmin hymyin ma. Uskomme vankka ol'. Se miekoin mielet voitti ja kerran päällä maan taas Rooman valta koitti, silloin te tulitte, -- voimamme haihtui se; maailma vapautui, mi oli vankimme, Te löitte joukkomme, miekkamme musersitte, maat meiltä otitte ja aarteet luostaritten. ja Rooma vapisi. Te riemuitsitte vaan... siit' asti, vihan laps, teit' opin... vihaamaan.

RUHTINAS (itsekseen).

Mitä hän lausuvi?

KUNINGAS (tyynesti).

Eteenpäin!

REGINA.

Kaikki vaino, kaikk' kaunat kohtalon, sodan ja sorron paino, häpeät tappion ja raivot kurjuuden, ne etsi maaliaan... ne teissä löysi sen. Ja silloin yöstä nous kuin tulivuoren turma vihani punainen ja huusi: surmaa! surmaa! Ennenkin nähty on tyrannein kaatuvan. Ja silloin vannoin minä... teille kuoleman.

RUHTINAS.

Miel'puoli, vaikene! Hän hourii, huomannette.

KUNINGAS (kylmästi).

Eteenpäin!

REGINA (ruhtinalle).

Hetkinen, ennenkuin tuomitsette. (Kuninkaalle.) Ei emo laulanut mun ole kehdollain ja siksi, siksi, ah, ma vihaan opin vain. Tok' uness' urhon näin, niin jalon, uljaan, pyhän, mi suur' ol' vallaltaan, sielultaan suuremp' yhä, ja lemmell' enemmän kuin miekallaan hän voi. (Epäillen.) Ma teidät näin...

KUNINGAS.

No niin?

REGINA.

Te olitte se, oi, te urho unteni, niin suuri, uljas, jalo! Uus tunne täytti mun, uus syttyi sydänvalo. Ma teitä rakastin... Anteeksi, uskoni! Ja silloin kädestäni tikari putosi. Niin, Sire, siit' hetkestä ei enää maani maine mull' ollut mielessäni, ma olin jälleen nainen.

LILJE (ruhtinaalle).

Mit' arvelette te? Tää rippi verraton, kun moinen rippilaps ja isä moinen on.

(Kuningas viittaa vaieten Reginaa jatkamaan.)

REGINA (ylevästi).

En tytön tyhjien unien tähden tullut; sydäntäin tuomitkaa, jos sanani on hullut. (Kasvavalla lämmöllä.) Tulin teille avuksi... Teit' uhkaa turmio! Mua kuulkaa! Huomenna voi olla myöhä jo; tän' yönä ehkä jo tikari, luoti salaa sen rinnan lävistää, mi niin nyt suurna palaa. Ah, mit' on kuolema? Elämä kuninkaan! Mut suuri sielunne taivaalle antakaa! Uskonne väärä on. Sen sanan tajuutteko? Keretin tuomittu on joka aatos, teko, ei häll' oo Jumalaa, ei omaatuntoa, ei rinnass' sydäntä, ei maata, kansoa. Katseensa kaunis on, äänensä hellä helää, mut, itse kirottu, hän kiroks muille elää. (Polvillaan, ylevästi ja haaveksivasti.) Kääntykää, kääntykää! O, viel' on toivoa! Pois! Roomaan rientäkää tuhlaajapoikana! Syntinne katukaa! Ei Herra hylkää teitä. Rukoilkaa, paastotkaa ja tehkää temppeleitä! Anelkaa armoa pyhiltä taivahan! Miekkanne murtakaa! Pukeukaa tuhkahan! Näät tulee kuolema kuninkahankin luoksi. Kuin teitte syntiä, niin niiden surkaa vuoksi ja kerran nimenne kirottu loistava pyhien parvess' on, maan siunauksena.

KUNINGAS (ojentaa Reginalle kätensä ja kohottaa hänet lempeästi).

Kun olin nuor' kuin te, kaks tunnett' tunsin syvää kuin te, kaks taistoa, sydämeen sisältyvää. Ma kahta rakastin: maatani, uskoain; mut minun vihallani ol' yksi nimi vain ja Rooma oli se. Vihaamaan sy'äntä sytten mun Antikristusta opetti vanha Skytte. Mut aika vieri näin. Kas, kasvoi rakkauten' kuin päivä koittavi yön pilvein haihtuen, mut viha vaaleni. Ol' kirkas sydämmeni. Ja koska miekkahan ma tartuin estääkseni sit' uskon sortoa, mi Europata lyö, sit' tehnyt vihast' en, se lempeni ol' työ. Kas, siinä rippini kerettiläisen! Herra tien vaan sen muuttaa voi, min mulle antoi kerran. Mene, lapsi eksynyt! Opi tahto taivahan, ett' usko kaikkein käy luo kaikkein Jumalan.

RUHTINAS.

Mi jalous verraton!

REGINA (alttiuden ihailussa).

Herrani, kuninkaani!

RUHTINAS.

Pois! Enää houreillas äl' pilaa asiaasi.

REGINA (tarttuu kiivaasti ruhtinaan käteen).

Isäni, kahdesta ken meist' on keretti? Hän taikka ma?

RUHTINAS.

Pois, pois!

LILJE (joka tarkkaavaisesti on katsellut oikeanpuolisen alkovin esivaatetta).

Sire, suokaa anteeksi... mut luulen, hiljaa jos nyt ollaan, saadaan hiiri.

RUHTINAS (aikeessa lähteä).

Mit' aikoo?

REGINA (arasti).

Väijytys?

KUNINGAS.

Ken siellä?

LILJE (tempoa äkkiä esivaatteen syrjään. Hieronymus tulee näkyviin.)

Täss' on Miiri!

Kuudes kohtaus.

Edelliset. Hieronymus.

KUNINGAS.

Mit' tää on?

LILJE.

Isä hurskas rukoilee, ma nään.

HIERONYMUS.

Teit' uskoon oikeaan ma tahdoin käännyttää.

KUNINGAS (kiivastuneena).

Kaks uskonsaarnaaja! Yks liikaa on jo ihan.

RUHTINAS.

Hänt' älkää uskoko. Hän saarnaaja on vihan, mun lapsein rakkauden, vaikk' kyllä harhauneen. (Vahdille.) Sa linna tarkasta! Tää viittaa petokseen. Vieraani turvass' olkoon, vaikka vihamiesi. Rosvoinko luolaks on mun tullut kotiliesi?

LILJE (tutkien jesuiitan pukua).

Anteeksi, isäni; mut koska käännyttää tahdoitte täällä, teill' lie rukouskirja... Tää!

(Löytää tikarin, jonka kahvassa on ristiinnaulitun kuva, ja ojentaa sen kuninkaalle.)

RUHTINAS.

O, konnamaista!

LILJE.

Roomalaista!

REGINA (itsekseen).

Hän on mykkä.

HIERONYMUS (uhmaten).

Uljaana kuolohon marttyyrin sydän sykkää.

KUNINGAS (kasvavalla vihalla).

Polvilles!

HIERONYMUS (uhmaten).

Ylpeile, sa lumikuningas, min pohjan myrsky toi. Tääll' löydät kuolemaa. Ylpeile hetkinen, ett' olet vitsa taivaan, synteimme rangaistus, lastemme tuska, vaiva! Mit' olit eilen sa? Vain keri Pohjassa. Mit' olet huomenna? Vain Saksan tomua. Niin, sua oon vihannut, keretti kerskailija, sun tappaa tahdoin ma kuin myrkkymatelijan, tapankin vielä! Mua ei sulos sulata kuin vahan tämän. Mut jos käydä tahdot sa kuin eräs edelläs Canossaan polvillasi...

LILJE (keskeyttäen).

Suu hältä vaientaa mun suokaa miekallani!

KUNINGAS (hirmuisena).

Polvilles!

HIERONYMUS (horjuu, polvistuu hitaasti ja piirtää liidulla ristin permantoon).

Ristin tään edessä polvistun.

LILJE.

Yks sana vielä vaan ja kohta surmaan sun!

KUNINGAS (aina kasvavalla vihalla).

Kyykärmeen sikiöt, herjaajat häijykiellä! Kuink' kauvan saastuttaa te saatte maata vielä? Kautt' taivaan! Paljon näin. Näin kansan sortoa, näin kirkonryöstöä ja sielun murhia, näin kuinka ihmisiltä viedään usko, henki, näin pilkkaa tehtävän opista Kristuksenki, näin uhmaa, ylpeyttä, mut nähnyt milloinkaan en tikaria, min pääss' on kuva Jumalan. (Linkoaa tikarin pois inholla.) Mit' olen? Tomu! Niin, mut lähettiläs Herran, pasuuna tuomion, mi tuleva on kerran, poljettuin oikeus ja tunto Europan; -- kuin mittasitte te, niin teille mittajan. Kuin teit' oon säälinyt! Pakanat, turkkilaiset pahemmin riehu ei kuin te, katoolilaiset. Roviot palavat, kuink' kauvas katsonen; ma sitä kärsin, kun sa Herra kärsit sen! Ma olin lempeä niin kauvan kuin ma jaksoin, Herralle koston soin, lemmellä vihan maksoin. Nyt mitta täysi on. Jos Huss sai koston, haa, niin kostettu ei viel' oo Savonarola. Voimaani vapise sa Babyloonin portto! Sa Rooma röyhkeä! sun valtaas uhkaa sorto! Kautt' taivaan! Murskaan sun! Sua loppuun maailman, ma vainoon, sorran, murran, maasta juuritun!

LILJE (itsekseen).

Veri kuuma Vaasan!

RUHTINAS.

Sire, mua kuulla suvaitkaatte. Katoolilainen oon. Syyn tuomita te saatte. Uskomme korkea ei toki vikapää rikoksiin, joita sen nimessä tekee nää.

KUNINGAS (keskitetyllä vihalla).

Kuin Baabel korkea!

RUHTINAS.

Ei sentään usko murhan!

REGINA.

Sire, sana väär' ol' tuo!

LILJE (Reginalle).

Hyvä neiti, elkää turhaan te käykö myrskyhyn!

REGINA.

Sire, kuulkaa ääntäni. Vihanne repivi, min rakkaus rakensi.

LILJE (ukkosta johtaen, kuninkaalle).

Mit' tehdään konnalle?

KUNINGAS (lyhyesti ja ankarasti).

Mit' oikein on.

LILJE (Hieronymukselle).

Kas, tälleen! Sun hirtes valmis on, kun päivä nousee jälleen.

Seitsemäs kohtaus.

Edelliset, paitsi Hieronymus. Bertel.

REGINA (yhä kiivaammin).

Hänelle armoa! Mut joskin kuolee tää, uskomme viaton te toki säästäkää! (Ruhtinas kokee turhaan estää häntä.) Armoa!

KUNINGAS.

Armo on vain heikkouden viitta, mi pettää Jumalaa. Armoa ei saa jesuiitta! Te murhaa kuninkaan, te myöskin! mietitte. Kuningas, tiedättekö, neiti, mit' on se? Kâs'varsi Jumalan. Hänt' täytyy kunnioittaa. Voi kättä julkeaa, mi häneen käydä koittaa! korkeelle tähdännyt hän on, ei rintaa vaan hän yhden tähtää, mutta rintaa kansan, maan. (Liljelle.) Ken oli vahdissa?

LILJE.

Luutnantti Bertel.

KUNINGAS.

Haa! Väkenne huolimaton kuink' on? Vastatkaa!

LILJE.

Väkeni, sire...

(Samassa syöksyy sisään Bertel.)

KUNINGAS (Bertelille).

Mit' tahdotte?

BERTEL (hämmentyneenä).

Tuo vanki...

KUNINGAS (kärsimättömänä).

Pian

BERTEL.

On karannut!

KUNINGAS.

Haa, sen arvasin jo ihan!

LILJE (Bertelille).

Sa onneton!

BERTEL.

Uus salaovi...

KUNINGAS.

Kyllin. Te, luutnantti, rivihin takaisin astutte. Nimenne pyyhitään pois kaartin joukoistani. Te, neiti Emmeritz, rukoilkaa loppuani kopissa vankilan. Väkenne, vannon ma on opetettava kuninkaan murhista. (Mennessään Liljelle.) Huomenna seitsenkymment'!

LILJE.

Tuhat käskekää!

KUNINGAS (katsoo häneen terävästi).

Eversti, höllässä on harteillanne pää!

(Katoaa nopein askelin vasemman puolisen alkovin taakse.)

LILJE (pudistaen päätään).

Nyt raivoo leijona.

RUHTINAS.

Uus syttyy jälleen palo.

REGINA.

Yö synkkä palajaa ja painuu päivän valo.

(Esirippu laskee.)

Viides näytös.

Samoin kuin toisessa näytöksessä, piha Emmeritzin linnassa, taustana valli, mutta vallin keskellä on leveä, avoin portti, josta näkyy eräs maisema. Molemmin puolin porttia on vallille pystytetty suuri ruotsalainen lippu. Lähempänä etualalla maariankuva nojattomassa puukomerossa. Kummallakin puolin linnan sivurakennuksia. Vasemman sivurakennuksen alikerrassa ikkuna rautaristikkoineen, niin sijoitettu, että katsoja helposti voi sen läpi nähdä erääsen vankikammioon. Tätä huonetta valaisee lamppu, mutta näyttämöllä vallitsee näytöksen alussa heikko aamurusko, joka vähitellen valkenee täydeksi päiväksi. Ikkunan alla penkki.

Ensimmäinen kohtaus.

Ristikko-ikkunasta näkyy Regina polvistuneena rukoilevan vankilassa. Puku sama kuin ensi näytöksessä. Ikkunan alla Bertel vartiovuorossaan. Yksinkertaisena sotilaana. Hetkinen sen jälkeen kuin esirippu on noussut tulee Kätchen.

N:o 7. Duettino.

KÄTCHEN.

Uljas herra sotamies, totta suottehan minun nuorta neitiäni käydä katsomaan?

BERTEL.

Mahdotonta, mahdotonta, kaunis neitonen. Kovin on se kielletty, en päästää tohdi, en.

KÄTCHEN.

Uljas herra sotamies, mut jos ma anomuksen annan ynnä nöyrän teon, niin nöyrän niijauksen...

BERTEL.

Mahdotonta, mahdotont'. Ei mitään lahjomista. Kauppa kanssa sievän tytön ain' on vaarallista.

KÄTCHEN.

Ah, niitä sotilaita, veijareita vallan! Vilppi asuu, vilppi asuu kypäröiden alla. Tyttö parka hiukan jos niijaa vaan, lahjoista, niin lahjoista ne kohta murahtaa.

BERTEL.

Tyttöjä, kas veitikoita, miekan, miehen naurajoita; voittavansa suloisin suin he luulee linnankin.

KÄTCHEN.

Ehkä muurit aukeaisi eestä suudelman... tietysti kädelleni... Minä kysyn vaan?

BERTEL.

Suudelman ma otan niinkuin kunnon sotilas, mut Cupido varmahan on pikku peijakas.

KÄTCHEN.

Ah, niitä sotilaita, veijareita vallan! Vilppi asuu, vilppi asuu kypäröiden alla, suudelman he suvaitsevat ottaa armossaan, sitten, sitten meille he nauravat vaan.

BERTEL.

Tyttöjä, kas veitikoita, miekan, miehen naurajoita, meidät suukko suloinen viepi vaikka hirtehen.

KÄTCHEN.

Kas, tekö?

BERTEL.

Kuningas mun sotamieheks sääsi.

KÄTCHEN.

Oi taivas, minkä vuoks?

BERTEL.

Kun vanki pakoon pääsi.

KÄTCHEN.

Vääryyttä sellaista te sietää ette saa, jos teinä olisin...

BERTEL.

Niin?

KÄTCHEN.

Totta tosiaan ma varmaan kostaisin. Tuon tuolla karkaajaksi myös tulla antaisin, heit' oisi silloin kaksi.

BERTEL.

Ah, viettelijätär, lain mukaan pitäis mun sinut hirttää -- kaulahain. Mut armon saat sa, kun armeija Frankihin käy tänään matkaamahan. Joka Ruotsin, Suomen mies ilolla kuolemahan käy eestä kunnian ja sankar'kuninkaan! Mut tänään julma on hän vielä vihassaan, ei mulle, mutta neidilles. Niin mielelläni ma kuolisin, jos se vois auttaa neitiäsi. Ah, munpa kirje sai kuninkaan raivohon. Yön kaiken palanut tuli neitis luona on. Hän rukoili, ma kuulin -- sydän mulla suli: "Ah' oon lempinyt, jota vihata mun tuli!" Mit' tietää sanat nuo? Surullist' onpi tää. Mut Kätchen, neitiäs jos rakastat, niin jää luoksensa että hänt' ei solvais sotilaamme. Käy huhu että hän elämää kuninkaamme on uhannut... kas puhe vaarallist' on tuo, se vimmaa sotilaan... jää sinä neitis luo vahdiksi...

KÄTCHEN.

Sotamies on tuhma.

BERTEL.

Vaiti! Tuolta joku tulee. Vahdistani mun täytyy pitää huolta.

Toinen kohtaus.

Edelliset. Eversti Lilje.

LILJE (Kätchenille).

Neit' onko hereillä?

KÄTCHEN (ärtyisesti).

Hereillä? Miks ei ois! Mun neitein rukoilee ja rauhass' olla sois.

LILJE.

Kuningas, noustessaan ratsulleen, käski että vapautens' saakohon sun neitis viipymättä. Hän surkutteli, ett' on ruhtinattaren erehdys saattanut näin suureen murheesen. Se hälle ilmoita. Kuningas itse vasta hänt' aikoo tervehtää.

(Menee, viitaten Bertelille avaamaan vankihuoneen oven ja siten menemään.)

BERTEL (itsekseen, mennessään).

Ah, sankar'kuningasta ma kuinka epäilin!

Kolmas kohtaus.

Kätchen, Regina. Sitten Helmbold.

KÄTCHEN.

Hänt' tervehtää? Vai niin, purraanko ensiksi ja nuollaan sittemmin? Nyt neidin luo.

(Rientää vankilaan, jossa Regina yhä näkyy polvillaan rukoilevana, näkemättä, kuulematta Kätcheniä.)

KÄTCHEN (vankilassa).

Kas niin, nyt ollaan vapahia, tie auk' on. (Äänettömyys. Itsekseen.) Maaria! Hän ilosanomia ei kuule! (Ääneen.) Tulkaa, kun jo vartoo ruhtinas. Hän kuolee huolehen. (Itsekseen.) Oi, turha! (Äänettömyys.) Kuningas sen suo.

(Nähdään Reginan nousevan vitkaan ja tarkastavan Kätcheniä.)

REGINA.

Ken?

KÄTCHEN.

Kuningas.

REGINA (haaveillen).

Hän!

(Kätchen tarttuu hänen käteensä ja johdattaa hänet näyttämölle. Regina hervakkaana, kalpeana, aivan vaipuneena itseensä, pitämättä vähääkään väliä ympäristöstään.)

KÄTCHEN.

Kuka muu se oisi? Nyt vapaa olette. Otsanne kirkkaaks soisin. Kuink ootte kalpea! Ah, häijyn kohtelun kai heiltä saitte te. Mut tulkaa, ennen kun kuningas...

REGINA (nopeasti).

Taasen hän! (Arasti, hitaammin.) Käy, kuiskaa korvahani, käy lähemmä, ettei sua kuulis Jumalani. Sull' onko ollutkaan unelma syntinen? Sa sitä vastahan yöt, päivät taistellen vihastuit itsehes, kaikk' kielsit -- itkit -- valvoit, rukoilit -- tuntoas sen muistoll' aina kalvoit. Turhaan? Ei toivoa? Vai kuinka? Kuinka tuo ylevä kaikkialla tielles varjon luo? Piiloitut yöhön! -- Ah, sen katseest' yökin valkee. Pakene linnahan! -- Äänestään muurit halkee. Rukoiluun polvistut! -- Apostolilla on sen katse, Neitseellä sen kasvot! Kuolohon sa turvaat? Auta ei. Hän astuu hautaan saakka, sua painaa alla maan rikottuin valais taakka, ja riemut Eedenin hän eestäs varjostaa. Et taivaan oma oo, hän yksin sinut saa!

KÄTCHEN (hämmentyneenä).