Part 3

Kenties, ma täällä en -- ja tuoll' ei Ferdinand. Mut verta vuodatten! -- Nopeesti, lääkäri! Halloo! On haava syvä. Sitokaa ruhtinas!

(Kuninkaan lääkäri astuu esiin seurueesta ja sitoo ruhtinaan käsivarren. Kuningas auttaa häntä siinä työssä.)

HIERONYMUS (hiljaa Reginalle).

Nyt koston aik' on hyvä. Maas muista, uskosi! Hän suojaton on nyt. Kas, hänet Herra on käsiimme jättänyt. Tikari esille! Haa, nyt on hetki juuri! Ja sitten venheelle, mi uottaa alla muurin!

REGINA (sysäten syrjään Hieronymuksen).

Pois! Ilman vilppiä, vapaasti tahdon ma Jumalan etehen tään miehen kutsua.

HIERONYMUS (häntä pidättäin).

Seis, hän on aseissaan.

(Regina repäisee itsensä irti ja lähestyy kuningasta nopein askelin, painaen sydämelleen paljastettua tikariaan. Kuningas, ruhtinaan haavan sitomishommassa, kääntää hänelle selkänsä. Hieronymus vetäytyy syrjään.)

KUNINGAS.

On nunnaa tarvis tänne!

(Kääntyy ja huomaa Reginan, joka vaistomaisesti kätkee tikarin ja katselee kuningasta synkin silmäyksin. Lyhyt ja puhuva äänettömyys.)

KUNINGAS.

Te, hurskas sisar, miks seisotte hämillänne noin synkin katsehin? Kas, tuoss' on hyvä työ, min teko hurskaamp' on kuin rukous, helmivyö. Täytyykö keretin opettaa teitä, nunnaa, opissa Kristuksen?

(Regina tarttuu uhkaavalla liikkeellä tikarinkahvaan.)

RUHTINAS.

O, kuinka joutununna on armas tyttärein vihollisjoukkohon!

KUNINGAS.

Tyyn' olkaa ruhtinas! Hän täällä turvass' on. Myös mulla tytär on ja ritari ma olin jo paljon ennemmin kuin isäksi ma tulin. Mut neiti, ettekö katselleet, näytti näin, isäänne niukasti, mua liiaks äskettäin?...

(Reginan katse vaipuu hitaasti maahan.)

RUHTINAS (Reginalle).

Ma enkö lapseltain saa ääntä, silmäystä?

HIERONYMUS (itsekseen).

Hän työni turmelee.

RUHTINAS (rukoilevaisesti).

Yks sana lievitystä!

KUNINGAS (ankarasti).

Mit' tää on? Lapsiko ei kuule isäänsä? Haa, itse luontoko unohti äänensä, tuo suuri, lempeä, mi syliin antoi naisen rakkauden rajattoman, lemmen leimuvaisen! Käy, tyttö, rukoile, yöt päivät paastoa pyhimyskruunun vuoks! -- Petetty olet sa; On ilman lempeä rukoukses kauhistusta, maa ilman riemua ja taivas synkkä, musta.

HIERONYMUS (itsekseen).

Kirous!

RUHTINAS.

Lapseni!

REGINA (syöksyy liikutuksensa vallassa ruhtinaan jalkoihin).

Isäni!

RUHTINAS.

Itket, oi! Siunattu kyynele, mi mulle lapsen toi.

KUNINGAS.

Ma otin linnanne; te lapsen saitte jälleen. Enemmän voititte kuin kadotitte tälleen. Mut tulkaa, etsimään käykäämme lepoa. Teit' tuen, tulkatte!

(Kuningas, ruhtinas ja seurue pois.)

Yhdestoista kohtaus.

Hieronymus. Regina.

HIERONYMUS (itsekseen).

Sehän on saatana kuninkaan hahmossa! En nähnyt vertaistansa, mi niin voi ihmiset lumota sanoillansa, Tuo tyttö.'... Epäilen. Hm... Hänen täytyvi! Mull' avain valan on.

REGINA (joka liikkumattomana, kivettyneenä on tuijottanut pois menevän kuninkaan jälkeen, vavahtaa äkkiä, heittää tikarin jesuiitan jalkoihin ja huudahtaa):

Pitäkää tikari!

(Esirippu alas).

Kolmas näytös.

Linnanpuisto Emmeritzissä. Ilta. Kuutamo. Taustassa jonkun matkan päässä linna, upeasti keskiajan tyyliin rakennettu; alikerta valaistu. Oikealla etualalla pöytä ja ruohosohvia. Maariankuva, jonka edessä palava lamppu.

Ensimmäinen kohtaus.

Larsson y.m. ruotsalaisia upseereja pöydän ympäri. Juovat ja näyttävät hiukan liikutetuilta. Jonkun matkan päässä Bertel, joka ei ota osaa juominkiin. Kaksi sotilasta vartioina, liikkumatonna, palavat soihdut kädessä. Sitten Kätchen.

ENSIMMÄINEN UPSEERI.

Ja minne joutuikaan tuo nunna punahuuli?

LARSSON.

Hänet sain ma satulaan ja lensin pois kuin tuuli.

TOINEN UPSEERI.

Ja munkki?

LARSSON.

Hirtettiin.

ENSIM. UPSEERI.

Ja abbedissa?

LARSSON.

Huus.

TOINEN UPSEERI?

Ja viinit luostarin.

LARSSON.

Ma join.

ENSIM. UPSEERI.

Kuink' kauvan?

LARSSON.

Päivää kuus.

TOINEN UPSEERI.

Oh, helvetti!

LARSSON.

Niin, niin, ma mitä taisin muuta? Kaks sataa aamia, ne kutkuttaa voi suuta, ja ehta rheiniläistä! Viikon asustin ma kellarissa, join ja väliin suutelin.

ENSIM. UPSEERI.

Kas lempo!

TOINEN UPSEERI.

Maljasi!

LARSSON.

Minust' on yhdellainen. Noch einmal -- viiniä! -- sanoopi ranskalainen.

(Kätchen tuo viiniä.)

ENSIM. UPSEERI.

Yks ääni Larssonille!

TOINEN UPSEERI.

Taikka sataa kaks. (Juovat.)

BERTEL (itsekseen, miettien).

Täss' onpi salaisuus, min vaadin valoisaks. (Ääneen Kätchenille.) Sano, Kätchen, tänään kun mua uhkas kuolon käsi ja sinä päästit mun, ken olin mielestäsi?

KÄTCHEN (naivisti).

Kah, uljas ritari, -- vaikk' kyllä keretti.

BERTEL.

Kas niin, sa puhuthan nyt totta?

KÄTCHEN.

Tietysti.

BERTEL.

Oletko nähnyt kuinka neitis silmät palaa seurassa kuninkaan, kuin kohtalo ne salaa olentons' oikean yön verhoon.

KÄTCHEN.

Enkä ma sit' ole huomannut.

BERTEL.

Ken on hän? Ilmoita! Hän onko enkeli, tuo valtaneitis tumma, vai musta demooni, joll' onpi voima kumma sydämet kahlita? Ma katsoin, vapisin ja ihailin. Kuin pilvi, kielin tulisin mi yöstä haastavi, hän kauhistaa ja hurmaa. Hän luotu jakamaan on onnea vai surmaa? Ma pelkään, koska nään tuon tulikatsehen kuningast' etsivän.

KÄTCHEN.

Ma mitään pelkäis en, ellei tuo pater... Sht! Rasahti pensas tuolla... Niin, hän on kaiken syy, ja tähän tahdon kuolla, jos hän ei ilmahan räjäytä meitä. Niin, se mies hirveä. Se pitäis panna kiin'. (Salaperäisesti.) Mut neiti hyvä on, kun vaan hän saapi syödä. Pater antoi tikarin ja käski hänen lyödä... ja neiti sanoi näin: Tikari Juudithin!...

BERTEL.

Haa!

KÄTCHEN.

Sitten... ah!

(Kiiruhtaa nopeasti pois äkätessään Hieronymuksen, joka muiden huomaamatta näyttäytyy hetkisen puiden välissä.)

BERTEL.

Jää! Kuin? Tikari Juudithin! Siis murhaa! Taivas! O, demooni kaunis sua! Ei kätes koskea saa Herran voideltua. Kuningas saakohon täst' tiedon. Kirje!... Niin.

LARSSON (juomapöydän ääressä).

Blitzdonner Pappenheim! Juo Bertel! Nähkääs, siin' hän kanssa neitosten naljailee nurkassansa. Höh, pääsky tahtooko kilpailla kotkain kanssa?

ENSIM. UPSEERI.

Nyt, Larsson, laulua!

TOINEN UPSEERI.

Viinistä laulakaa ja isänmaasta!

LARSSON (hullunkurisesti linnaan osoittaen).

Mut kuningas?

ENSIM. UPSEERI.

Kuulla saa.

N:o 5. Sotilaslaulu köörineen.

LARSSON.

Kas, Suomessa puuroa söimme me vaan ja se kaljoilla kasteltihin ja laihoina kuin lehmät Egyptin maan me auralle asteltihin. Ja myllyhyn vietihin tynnyri, kaks ja tultihin kirkossa hurskahammaks; Tään ensi maljan, hurraa! Sen, veikot, sen Suomi saa.

UPSEERIT.

Tään ensi maljan, hurraa! j.n.e.

LARSSON.

Käs' kalvassa sitten me kaahlattihin yli virtojen vierahien. Ja Tilly jos einehen tarjosikin, me maksoimme illallisen. Ja paavilta viinit me juotihin, hei, ja nunnat ne suukotta päässehet ei; Tään toisen maljan, hurraa! Sen, veikot, sen paavi saa.

UPSEERIT.

Tään toisen maljan hurraa! j.n.e.

LARSSON.

Ja vaikkapa vertakin vuodamme me, niin vuotavi viiniäkin; ja kuninkaan eestä jos taistelemme, niin taistavi kuningaskin. Mut viinien virroilta kun palataan, niin kunnian taas kotipuurot ne saa. Tään viime-maljan, hurraa! Sen, veikot, sen kuningas saa.

UPSEERIT.

Tään viime maljan, hurraa! j.n.e.

ENSIM. UPSEERI.

Toveri, kiitän sua!

LARSSON.

Eläköön kuningas! (Bertelille.) Blitzdonner Pappenheim! Miks yksin oksallas viserrät etkä juo kuninkaan maljaa, sirkku.

BERTEL (pikaisesti).

Kapteeni, sellaiseen on mulla miekka virkku.

LARSSON.

Tuhmuutta! Tiedän sen, sa osaat taistella. Mut, juo tai hiis sun vie, eläkä murjota! Riivaako rakkaus? No, noh, elähän suutu. Ma tiedän totuuden, mi milloinkaan ei muutu. (Hyräilee.) Kun rakkaus saapuvi, tuo pieni painajainen, sa kihlaa tyttönen, -- mut ota maljanainen!

ENSIM. UPSEERI.

Hyvä sääntö siveyden.

TOINEN UPSEERI.

No, järkeä on siin'.

BERTEL (hajamielisenä).

Hyvä, sangen hyvä.

LARSSON.

Heit' tuo muoto helvettiin! Kas, Oppenheimissä, sa etkö kuullut veli, ma nunnaa kuutta kuink' yht' aikaa rakastelin; Ja mik' ol' seuraus? Joo, janon hirveän ma sain, ett' aamia join päälle seitsemän. Elä siinä huokaile! Jos kaipaat kassapäitä, me tuomme tusinan ja sitten juomme häitä.

BERTEL (kärsimättömästi).

Sa vanha hurjapää!

(Nousee pikaisesti ylös ja menee).

Toinen kohtaus.

Edelliset, paitsi Bertel ja Kätchen.

LARSSON (menevän jälkeen).

Sa narri rakkauden!

ENSIM. UPSEERI.

Toverit;, kuningas tään linnan neidillen hymyilee hellästi.

TOINEN UPSEERI.

Pah, tuoko tumma kulta, min silmäst' tikkuhun voi varmaan saada tulta.

ENSIM. UPSEERI.

Käy kuiske kuninkaan olevan vaarassa...

LARSSON (pöydän ääressä).

Eläköön!

TOINEN UPSEERI.

Munkkeja...

LARSSON (kovemmin).

Eläköön!

ENSIM. UPSEERI

... Liitossa...

LARSSON (lyö pikarin pöytään).

Eläköön!

TOINEN UPSEERI.

Munkitko? Ei kiitos.

LARSSON.

Miks ei sitten? Sama kelle juodahan seurassa ystävitten. Kuningas vaarassa? Väkensä keskellä? Ken moista uskovi, on lurjus, sanon mä.

TOINEN UPSEERI (käsi miekankahvassa).

Tuo sana takaisin!

LARSSON.

Ei koskaan maan tän päällä!

TOINEN UPSEERI (miekkansa paljastaen).

Se maksaa elämäs.

ENSIM. UPSEERI (pälyen ympärilleen).

Kuningas kuulee täällä.

LARSSON (vetää miekkansa).

Edestä vanhan Ruotsin!

TOINEN UPSEERI.

Garde!

ENSIM. UPSEERI.

Seis, hullut te! Ken tahtoo tapella, hän käyköön vallille, ei tänne, jossa se säikyttää ihmisiä. Kuningas odottaa juur' tsaarin lähettiä, mi meit' on seurannut yöt päivät ratsullaan ja tässä linnassa vast' tapas kuninkaan.

LARSSON (pistäen miekkansa tuppeen.)

Hiis vieköön, pajari! Pajari meille näytä!

TOINEN UPSEERI.

Kapteeni hyvitystä!

ENSIM. UPSEERI.

Dame, sa miekkas käytä, kun Tilly ryntää päin.

LARSSON.

Tuo oikein haastelee. Kätesi, veikko, noin; mun viina villitsee. (Oikoen univormuaan.) Ei toki nähtäne mun olleen juomapäällä? Mun miekkani?... Ai hiis, se väärinpäin on täällä.

(Kaikki menevät sotilaiden seuratessa heitä soihtuineen.)

Kolmas kohtaus.

Ruhtinas, hovipuvussa, käsi siteessä, Reginan käsivarteen nojautuen, pukuna on musta sametti hopeareunuskirjailuineen ja hohtokivinen otsanauha. Heikko kuutamo. Linnan molemmat kerrokset valaistut. Sittemmin asemies.

RUHTINAS.

Siis puhu lapseni! Mua pyysit kanssasi. Selitä asias, on tärkki aikani. Mua vuottaa kuningas.

REGINA (syvästi alakuloisena).

Isäni!

RUHTINAS.

Vielä kerran! Isäni! kuulla saan siis vielä, kiitos Herran, maan päällä yhdeltä tuon sanan suloisen!

REGINA.

Ah, välillämme yö on ollut pimeyden. Sa voitko unhoittaa, kuink' olin sulle paha?

RUHTINAS.

Välillä sun ja mun vain lempi tuomitkahan! Oi, yö on kaunis niin! Niin taivas kuulakas! Olen melkein terve. Nyt ma oon niin autuas. Unohdan linnani, min Ruotsi otti multa ja että miehet nää tuhosi veljet sulta; Olen tänään tyyni niin, niin rikas, riemuinen: Ma sainhan sinut taas, -- sain jälleen tyttären! Kaikk' kaunat, ohdakkeet pois mielestäni ma kitken ja oman tyttärein povella ilost' itken. (Tyynemmin.) Mut tässä riemujani jokellan lapsena ja aika rientävi. Sano, mitä kaipaat sa? Nuor' olet, kaunis myös. Täss' otsass' ylevässä asuvi jalous ja katsehessa tässä totuuden ylpeys. Mi suru mieltäs syö! (Suutelee häntä otsalle.) On lapsein viaton.

REGINA.

Sun lapses on kuin yö, min sumuja et nää. Taritsit mulle eilen ritaripuolison turvaksi elonteille. Min silloin hylkäsin, nyt vastaan otan jo. Sun onpi kohtaloni.

RUHTINAS.

Mitä? Katuuko jo pahantekijä? Ei, jalo tyttäreni, sun uhris liikaa on, se murtais sydämesi. Sa olet vapaa. En sua tahdo pakoittaa.

REGINA.

Ma pyydän, Lichtenstein te mulle antakaa.

RUHTINAS (hämmästyneenä).

Sa sitä pyydät?

REGINA (ponnistuksella).

Niin.

RUHTINAS.

O, naisen sydän sua! No niin, ma ilolla hänet tahdon omaksua.

REGINA.

Mut tänne, keskelle vihollisjoukkojen ma, tytär ruhtinaan, voi enää jäädä en. Huomenna varahin, kun päivä kultaa itää, se lupaa, matkalla mun Wieniin olla pitää.

RUHTINAS.

Huomenna?

REGINA.

Ennen jo, tän' yönä, paikalla.

RUHTINAS.

Se mahdotonta. Ilman seurajoukkoa!

REGINA.

Sen antaa kuningas.

RUHTINAS.

Tän' yönä! Mikä juoni?

REGINA.

Et tiedä isäni; yks hetki tääll' on tuoni. Vapisen itseäin. Sun äsken sanoissasi "On lapsein viaton!" -- mua poltti suudelmas. Et tiedä, sanat nuo kuink' kaikui kauhistusta; ma toivoin, että mun ois niellyt multa musta. Oi, suo mun paeta.

RUHTINAS.

Tää arvoitusta on.

REGINA.

Oi, isä, isä, suo mun päästä pakohon.

RUHTINAS.

Ei, minä kiellän sen. Mi täällä vaara oisi, jost' ei sua kuningas, ei isä auttaa voisi!

REGINA.

Siis tiedä...

ASEMIES.

Ruhtinas, teit' olen etsinyt. Kuningas lähtevi juur' huoneesensa nyt.

(Asemies pois.)

RUHTINAS.

Tyyn' ole tyttärein! Hyvästi, Herran huomaan! Yks seikka! Varo, kun kuninkaan iltajuomaa sa laitat, että ei sun rippi-isäsi... Sa ymmärrät... (Painolla.) Nyt kuningas on vieraani.

(Pois.)

Neljäs kohtaus.

Regina. Sitten Hieronymus.

REGINA (yksin).

Vieraasi, isä oi, mi vienyt lapseltasi autuuden kruunun on... sitä hellit povellasi! Sa menet, jättäen mun tänne vangiksi, miss' suuri sallimus mun pienen murtavi. Et tiedä, isäni, kuink' köyhäks, hyljätyksi on tullut tyttäres! Ma olen yksin, yksin. Taivaani pilvess' on ja sielussain on yö. Et tiedä, isäni, kuink' ihmissydän lyö, kun pyhin, korkein, ikuisin, ihanaisin loistonsa kadottaa ja usmin uhkaavaisin silmistä toivovan yhäti pimittyy sydäntä kauhistain kuin synti, rikos, syy... Syy? Rikos?... Niin, niin, niin! Vaikk' iskis tuhat tulta, on synti surmata! saa vastuuks taivas multa. Haa, olen kärsinyt; en minä väistynyt; sa äiti Jumalan, sa oot mun pettänyt! Sun eestäs taistelin; sun kostanut ma oisin ja vieläi kostaisin, jos kurja kuolla voisin, mut joka kerta kun sult' anoin uljuutta, sun vastaukses vaan ol' kuolonkauhua... Maa pettää, taivas horjuu... Itse äiti Luojan rikosta vaativi. Ma mistä löydän suojan, kun hän on murhaaja. (Kauhistuen.) Pois, pelkään itsekin!

(Samalla kuin hän tahtoo rientää pois seisoo Hieronymus hänen edessään.)

HIERONYMUS.

Ja sitten taivasta synneistäs syytät näin?

REGINA.

Äl' koske minuhun!

HIERONYMUS.

En pakoas ma estä. Mit' onpi vala vahvin! kupla, jok' ei kestä! Vain ääni, henkäys! Vain oikku hetkisen, mi hetkess' sammuvi. Sua siitä moiti en. Miks viivyt? Wieniin käy, hovissa heilakoitse, sen pidot pimennä, sen syömet tuleen loitse, saleissa sametin, timanttein loistossa, unhoita kantanees myös nunnanhuntua! Ja koska ritari, himonsa orja, siellä valaansa kuiskivi sun korvaas mesikiellä, hymyillen vastaa vaan: Valaanko uskotten? Sen vannoin minäkin... mut kuinka pidin sen?

REGINA.

Te ootte saatana. Mua ette tahdo säästää. En voi ma... Armoa!

HIERONYMUS

Sa Saksanmaan voit päästää, ja lähde et. Kas, kansas verta vuotavi, sen joukot lyöty on, jo Rooma horjuvi, kas, jalka vierahan sen niskan polkee ylvään, sen kruunun anastaa ja murtaa muiston pylvään...

REGINA.

Miks salamaansa ei lähetä taivaan yö? Miks ei se kuninkaan tän joukot maahan lyö? Ma olen nainen vaan. Se terä, jonka johtaa hänen tahdoin rintaansa, mun rintaani vain kohtaa...

HIERONYMUS.

Kauhistus täyttävi nyt Herran temppelin. Uskomme lippu on jaloissa keretin; mut jälkimaailma saa kummaks kuulla kerran! Hän, jonka kätehen voimansa antoi Herra, hän kielsi...

REGINA.

Lakatkaa! Rukoilin, kerjäsin, ja te mun tuomitsette töihin helvetin. Haa, se on rohkeaa. Olenko orja, vauva ma tytär ruhtinaan? Jo käynyt liika kauvan oon kahlehissanne, ne rikki repäisen. Ma jälleen vapaa oon. Ma itse vallitsen käteni, sydämein. Maailman eteen tulla ma tahdon katseella ja päällä nostetulla. En enää hävetä isääni tahdo ma, vavista kuningasta puna poskilla. Mun teitte murhaajaks. No niin, -- ma vielä voitin; nyt teitä inhoan kuin ennen kunnioitin; sen vielä tehdä voin. Valitkaa uhri muu, mi taipuu paremmin työhönne kirottuun! Ma teitä halveksin.

HIERONYMUS (itsekseen).

Työ tekijääkö soimaa? Vai niinkö? (Ääneen.) Lapseni, pilkkaatko taivaan voimaa? Mik' katse!

(Regina katsoo häneen terävästi.)

REGINA.

Kauhistun. O, äiti Jumalan, suo anteeks sokeutein, kun kätes valkean ma luulin hijoneen tuon tikarin. Et sinä sit' tehnyt, hän sen teki; siksi petyin minä. sun kätes puhdas on, mut hänen verinen. Taas Jumalan ma sain, sain jälleen sydämen.

(Tahtoo mennä.)

HIERONYMUS (itsekseen.)

Väär' usko tarttuvi. Tääll' ilmassa on harhaa. Yks lääke vielä on. (Pidättäen Reginaa. Ääneen.) Näin ylpeyteni parhaan ma näänkö sortuvan? Kuink' usein sanoin ma: Ei tätä sydäntä maailma valloita. Ol' turha toivoni. Suureksi surukseni nään synnin pauloissa jo nuoren sydämesi! Naissynti yks, jost' et sa ennen tietänyt, syliinsä mustaan on hurskautes syleillyt. Miks uskos horjahti. Sa mieti mielessäsi; miks petti tikari? miks alas vaipui käsi? Mi muutti rikokseks muinaisen pyhän työs. Yks katse, sana! Haa, huomaatko synnin yös? Sa onneton, miest' tuota, miestä koston, joka maas, uskos häväisee, min nimikin on loka, miest' tuota jota sa vihasit vihalla, kirolla kirosit, -- miest' tuota... lemmit sa!

REGINA (hämmentyneenä).

En teitä ymmärrä. Te kauhistatte mua.

HIERONYMUS.

Jyrkänteen reunalla suo varoittaa mun sua. Et punaa häpeän poskilles tahdo sä; nyt neiti Emmeritz punastuu lemmestä! Et tahdo surmata. Ja surmaat sielus kalliin...

REGINA.

Mitä hän lausuvi?

HIERONYMUS.

Viel' aika avun sallii. Vihaasi palaja; valaasi vaadi en: Sun säästän surmasta tuon vääräuskoisen. En usko kätehes. Se määrässään ei kestä; käs' toinen tarpeen on, käs' tehty teräksestä. Yht' anon sulta vaan: sa saata kirje tää kuninkaan käsihin.

REGINA (epäillen).

Se mitä sisältää?

HIERONYMUS.

_Hic usque ibis, nec ultra. Hic fluctus tui superbi requiescent_. Tähän asti olet käyvä, mutta et etemmäksi. Tässä on aika ylpeyden aaltojesi asettua.

REGINA (arasti).

Siin' onko myrkkyä?

HIERONYMUS.

Kuin? Paperinko alla? Kaks onpi vaalia tuoll' uskon pilkkaajalla: Jos Kustaa Aadolf kuolee, voitto kirkon on, mut jos hän kääntyvi katoolinuskohon, se viel' on enempi. Tahdotko kirjeen viedä tän' yönä jo?

REGINA (viipyen).

Sen tahdon. (Itsekseen). Aikeitaan en tiedä.

HIERONYMUS (kaksimielisesti).

Hyvästi. Kirjeessä on henki kuninkaan. (Itsekseen pois mennessään). En usko hänehen. Siell' itse olla saan. (Menee).

Viides kohtaus.

Regina yksin. Sitten Kätchen.

REGINA (katsellen arasti ympärilleen).

Kuningas Ranskanmaan, yhdeksäs Kaarle herra, sai lahjaks kaunihin rukouskirjan kerran, mi häntä miellytti monilla kuvillaan, somasti painetuilla, kirjokansillaan. Eräänä päivänä hän löyttiin kankeana tuo kirja kädessään, sen myrkyn murhaamana. Näin kuninkaita tapetaan. Sit' tarkoittaa myös tääkö vois?... (Kätkee kirjeen povelleen). Käy piiloos, lintu kuolon maan, siks kuin sun liekki syö, mi siipes mustan päästää? Elämä kuninkaan? Miks tahdon sitä säästää? Siks onko suur' hän niin, kun kantaa kruunua? Ma enkö uskaltais? Hän onko Jumala! Ei, häntä vihaan! Niin ma vihaan...

KÄTCHEN (laulaen puiden takana).

Ja jospa lehdon varjossa ma kohtaan armahain, niin tiedän, miksi laulan ma, miks kaikk' on kultaa vain. Ja illan kuu ja kaste yön ja kuiske puun ja tähtivyön, ne kertoo, miksi sykkii syön, kun saapuu armahain.

REGINA (joka haaveksien on kuunnellut laulua).

Silmäin kastuu! Sydän, mi valkeus sun yöstäs hiljaa astuu kuin iltatähtönen helmasta hämärän. Ma häntä lemminkö?... Niin mulle sanoi hän.

KÄTCHEN (tullen esiin).

Noh, kiitos Maarian! Ma teidät löydän tässä. Kuin hullu juossut oon ma teitä etsimässä! Miss' ootte viipyneet? Mit' teette yksin näin? Runoja teettekö tai muuta sinnepäin? Kun minä yksin käyn kuun kanssa illan suussa, niin mulle laulun luo jokainen lehvä puussa.

REGINA (häntä kuulematta).

Ma häntä lempisin!

KÄTCHEN.

Teit' itse kuningas on kaivannut.

REGINA (tarkkaavaisesti).

Hän? Mua?

KÄTCHEN.

Kun viinin kannoin, kas hän minut luoksensa suvaitsi viitata ja kysyi multa näin (matkien kuningasta): "Miss' onpi neitis?" Ma näin syvään niijasin ja virkoin vavistuksin (mut majesteetti mult' ei tullut sanotuksi): "En tiedä ollenkaan", ma sanoin. Synkälle hän silloin näytti; sanoin: "palvelijanne!" niin syvään niijaten matolle kirjatulle ett' aivan lyykistyin. Hän silloin nauraa mulle suvaitsi armossaan.

REGINA (hymyillen).

Mun Kätchen-rukkani!

KÄTCHEN.

Oh, niitä kestejä! Se vasta syöminki ja juominki! Ja kuink' upseereja ol' monta uljasta, sulkapäätä -- aivan sarvetonta!... Yks heistä varsinkin... En muuta sano ma, mut sokko oon, jos hän ei teitä rakasta.

REGINA (nopeasti ja haaveksivasti).

Oi, sano, rakkaus se onko ihanaa?

KÄTCHEN.

On kyllä, kun vaan saa sen, jota rakastaa.

REGINA (kuin edellä).

Edestä lemmittynsä, sano, voiko kuolla?

KÄTCHEN.

Tietysti. Mutta niin ei usein tarvis huolla. (Itsekseen.) Luutnantti Bertelkö noin häll' on mielessään?

REGINA (epäillen).

Mut toista uskoa jos lemmitty on tää?

KÄTCHEN (itsekseen).

Se onpi luutnantti. (Ääneen.) Niin hänet kääntää täytyy oikeesen uskohon. Mut ilta hämärtäytyy. Pois tulkaa, myöhäist' on. Tuo valo, katsokaa, kuninkaan huoneest' on. Kun eilen tarkastaa sit' tahdoin hiipien, niin arvatkaa, min kumman ma siellä löysinkään. Niin, salaoven tumman!

REGINA (kääntyneenä kuninkaan ikkunoiden puoleen).

Pala tähti yössäni! Nyt lempeen uskon ma. Nyt häntä rakastan, jota vannoin vihata.

KÄTCHEN (käyden edellä).

Pois neiti tulkatte!

REGINA (alttiuden innolla).

Kaikk', kaikki tieltäs haihtuu, Sa yöni aurinko!... Mut vaikka kaikki vaihtuu, yks pysyy, uskoni. En tahdo taivaassa sun tähtes punastua... sinut käännän ma!...

(Poistuu hitaasti Kätchenin kanssa.)

(Esirippu alas).

Neljäs näytös.

Yö. Kuninkaan vastaanottohuone Emmeritzin linnassa. Keskellä taustaa ovi, jonka auetessa nähdään vartio, Bertelin johtamana, esihuoneessa. Taustassa oven molemminpuolin kaksi alkovia punaisine esivaatteineen. Vasemmalla etualalla kuninkaan kirjoituspöytä, täynnä karttoja ja papereita. Korkeita hopeisia kynttiläjalkoja. Upea kalustus.

Ensimmäinen kohtaus.

Kuningas. Akseli Lilje. Lähetti. Ruotsalaisia upseereja.

KUNINGAS (lähetilleen).

On juhla loppunut. Vie levolle bojaari. Hän kestittävä on kuin ois hän itse tsaari. Ei kalpaa ole nyt kalliimpaa päällä maan kuin miekka miehen tään, lepäävä huotrassaan. Vieraamme Moskova on tänä yönä. Alla hän Ruotsin lippuin maatkoon. Vaan jo yö on vallan. Ken tietää huomenen, mit' on sen helmassa? Bojaarin kunniaks sa vahdit aseta! Hyvästi.

(Upseerit ja lähetti menevät.)

Toinen kohtaus.

Kuningas. Akseli Lilje.

KUNINGAS (nousee miettiväisenä. Seuraava sanotaan enemmän itsekseen kuin Liljelle).