Part 2

Hyvä. Keinon keksimme kai siihen aikanaan. (Reginalle). Laps hurskas, varmahan rukoukses kuullahan. Nimesi kunniaan sa pyhimysten kannat. Sa ootko päättänyt? (Regina tekee kieltävän merkin.) Sa taivaan päättää annat? (Myöntävä merkki. Regina osoittaa kuvaan.) Sa vihaat, eikö niin, väär'uskon ruttoa? (Myöntävä merkki.) Erästä enimmän toki heistä vihaat sa? (Vilkkaasti myöntävä liike.) Siis tiedä, mies se, jota vihalla vihaat tuolla, hän lähestyy. (Vilkasta liikutusta.) Jo pian. (Sama merkki.) Sen miehen täytyy kuolla. Vai kuinka? (Epäröivä merkki. Regina osoittaa kuvaan.) Vapahaks sa tahdot uskos, maas? (Sama epäröiminen.) Pyhä äiti vallitsee sydäntäs, toimintaas? (Myöntävä liike.) Pax tecum, filia. Dominus ipse reget,

Kahdeksas kohtaus.

Edelliset. Dorthe salaillen itseään. Ruhtinas. Heti jälkeen Larsson ja Bertel ruotsalaisessa sotilaspuvussa, kädet ja silmät sidottuina. Kätchen. Vahti.

RUHTINAS (ovessa).

Sisälle vangit tuokaa! (Näyttämöllä.) Onko kuultu moista? Vakoilla meitä rohkee miestä kaksitoista; he havaitaan ja he kuin hullut taistelee, töin tuskin voitettuina mieheen viimeiseen käsiimme jäävät nää upseerit urhokkaiset.

(Larsson ja Bertel tuodaan sisälle.)

LARSSON.

Ryövärit! Roistot! Konnat! Koirankuonolaiset! Näin koska kohdeltu on kunnon ihmistä, semminki sotilasta, teiltä kysyn mä? Sitoa meitä niinkuin kotilampahia. Se tapa sodanko? Mut kaksi tukaattia tyhjästä pullosta, ett' tässä piru tai joku munkki peliss' on, kaupalla sielun kai. Arvoisa herra, prosit! Anna meidän kuolla! Tääll' emme enää nää ja tuskin myöskään tuolla ylhäällä toisiamme... kiitos Jumalan.

BERTEL.

Pian joutuu joukkomme ja vankein kuoleman kovasti kostavi...

LARSSON.

Oh, kaikki huomaan Herran! Ma tunnen porsaani, näin sanoi äiti kerran pojistaan. Noh, mun käyköön kuinka tahansa! Ei haaraa minusta, olen vanha veitikka. Ma päivät taistelin, yöt join, ja vannon, että maan laajan päällä tään mä vihasin vain vettä. Kuin Turkki lemmin, kuin kroaatti pelasin, kuololle lausun nyt: sun maljas, kumppani! Mut sinä, pilttiseni, piimäparta vasta! Isäsi mulle sanoi: tuosta nulikasta tee kunnon sotilas! -- nyt sinut ampuu ne. Arvoisa munkki, anteeks, mutta minut te kaks kertaa ampukaa ja antaa pojan mennä! Ei, seis, -- se kelpaa ei. Se poik' ei pakoon lennä!

BERTEL.

Miss' olemme?

RUHTINAS (antaen merkin irroittaa siteet).

Mun luonain, paikk' on Emmeritz.

LARSSON (silmiänsä siristäen).

Ylhäistä seuraa! Blitz! Potz! Donnenwetterblitz! Mitä sanoin? Eikö tuoss' oo munkki mustakulma, mi meitä kyräilee kuin juuri härkä julma? Ah, naisiakin tääll'! En nähnyt, anteeksi. Très humble serviteur! (Bertelille, nyökäyttäen Kätchenille.) Tuo ei oo hullumpi.

KÄTCHEN (Dorthelle).

Väkeä mit' on nää?

DORTHE (ristien itsensä).

Pyhät kaikki! Suomalaista!

(Regina katsoo liikkumatta tulijoita.)

RUHTINAS (Larssonille).

Tuo puhe, herra, tääll' ei ole sopivaista. Mi teidät tänne tuo?

LARSSON.

No, lempo, väkenne.

BERTEL.

Tiedustus, sota; -- sen kai arvaa armonne.

LARSSON.

Ja halu tutustua kauniiden naisten kanssa.

RUHTINAS (Bertelille).

Kuin suur' on joukkonne?

BERTEL.

Sen saatte kokonansa huomenna tietää jo.

RUHTINAS.

Tilaanne muistakaa!

BERTEL.

Sen teen, mut hengen kanss' ei myödä kunniaa!

KÄTCHEN (Dorthelle).

Kuulitko, reipasta hän kuinka kieltä käyttää! Ja ilman sarvia hän olevan myös näyttää, Hän oikein sorja on.

DORTHE.

Noituutta! Hevosen näetkö kavion?

KÄTCHEN (kauhulla).

Ai, nään jo palasen!

RUHTINAS (Hieronymukselle, puoliääneen).

Te kieltä paremmin osaatte vakoojitten, nää vangit tutkikaa, raportin saan ma sitten.

Yhdeksäs kohtaus.

Edelliset paitsi ruhtinasta. Reginan katseet suuntautuvat yhä suuremmalla jännityksellä milloin kuvaan, milloin vankeihin.

HIERONYMUS.

Keretit kurjat!

BERTEL (tulisesti).

Munkki, varo kieltäsi! Käteni, kiini nyt, voi tulla vapaaksi.

LARSSON (keskeyttäen).

Anteeksi arvon isä! Poik' on suomalainen, sielultaan ylpeä, mut suultaan supukkainen. Me, ruotsalaiset, -- meill' on suu kuin kätemme, min kourin kaappaamme, sen hampain pidämme, ja luvallanne nyt suupalaks syödä me Saksan aiomme ja teidät särpimiksi. Mut munkki, apropos, nyt kuinka elellään tähän aikaan luostarissa? Mitä virttä vedellään? Mitä juodaan viiniä? Mitä nunnia suudellahan? Ma uskon puolestain rheinviiniin kuohuvahan, yks tynnyri tai kaks, niin voin kuin Jumala! Jos enemp' pidätte burgundilaisesta, niin juon ma sitäkin. Tytöistä taasen mulle mieleeni tummat on, mut vaaleat jos sulle, me väen tarkastamme, riitaa siitä ei, jakaen veljinä ja juoden, kippis hei! (Katselee marmorikuvaa.) Kas niin, siis tuossa yks on luostar'maun kukka... Très bien, se mukiin käy... mut kivest' on se rukka.

HIERONYMUS (hillityllä raivolla).

Jos henkes kallis on, polvilles herjaaja, anteeksi rikostas rukoile kuvalta!

BERTEL (Larssonille).

Uskolle kunniaa! Sen itse vaadit sinä.

LARSSON.

Kiviset jumalat nää piru vieköön! Minä luterilainen olen.

BERTEL.

Lakkaa! Saatathan kirouksen päällemme ja varman kuoleman.

HIERONYMUS (vahdille).

Tähdätkää! (Sotamiehet tähtäävät Larssonia.)

LARSSON.

Niinkö? Noh, mun henkein säästäkätte, rukoilen, ensin vaan käteni päästäkätte.

HIERONYMUS.

Ja jos ma päästän ne, tahdotko tunnustaa, voimanne, suunnitelmanne, tiet kuninkaan ja koska saapuu hän?

LARSSON.

Ma armahdusta anon. Miks mua kiusaatte? No, olkoon, kaikki sanon.

HIERONYMUS (vahdille).

Te hänet päästäkää! (Larssonin kädet päästetään.)

LARSSON (tempaa miekan lähinnä seisovalta).

Edestä Ruotsin!

HIERONYMUS.

Seis!

LARSSON,

Pois tieltä! Bertel! Joudu, vaikka horna veis!

(Kahakka. Larsson kokee taistella läpi, mutta tungetaan miekkaillen taapäin seinäkomeroa ja maariankuvaa kohden.)

BERTEL.

Ah, olen sidottu.

HIERONYMUS.

Joutuin! Hän herjaa yhä. Hänet maahan pistäkää!

(Taisteloa. Larssonin miekka sattuu maariankuvaan. Miekka katkeaa kahvastaan. Kuva syöksyy palasiksi. Taistelu lakkaa.)

LARSSON.

Siin' on nyt kivipyhä!

(Katselee katkennutta miekkaansa, samalla kuin hänet otetaan kiini.)

Ei Ruotsin rautaa tää, hädässä petti se.

HIERONYMUS.

Sa Neitseen kuvaa löit. Hänet maahan iskemme. Ei! Ei syysi arvoiseks sun rangaistukses tulkoon. Huomenna varahin rovios valmis olkoon.

DORTHE (Hieronymukselle).

Hän puhuu!

HIERONYMUS.

Unensa?

REGINA (on kuvan kaatuessa äkisti noussut ylös. Hitaasti, miettien.)

Rukoile... varro vaan... siks kunnes huoneessas kuvani kumartaa! (Äkisti, ylväänä ja unelmoiden.) Te kansat nöyrtykää, tuless' on ilman pielet, taivaalla merkki on ja kivet saavat kielet, ja marmor' huutaa voi, ja huuto täyttää maan: Se käsi kuihtukoon, mi koski Maariaan! Rooma! Rooma! Rooma! Oi, nouse! Myrkkyhän, kas, lohikäärme purskaa, hän maata syleilee ja kaikki polttaa, murskaa. Miss' on se Miikael, min jalka polkeva on lohikäärmeen pään ja sukuns' surmaava? Maaria! Kas, miekka sydäntäs nyt tähtää vielä kerran ja viel' ei järky maa ja seisoo taivas Herran. Vihan mitta täysi on, pasuunat pauhatkaa! Tule, kaikkivaltias! -- Ma olen tuhka vaan.

(Hieronymus, Dorthe ja Kätchen polvillaan. Muut hämmästyksissään.)

(Esirippu laskee.)

Toinen näytös.

Piha Emmeritzin linnassa. Taustassa valli, joka peittää näköalan. Vallin vierellä portaat, jotka johtavat näyttämölle. Oikealla ovi linnankappeliin. Vasemmalla eräs linnan sivurakennus. Himmeä kuutamo ja aamuhämärä, joka vaikenee Reginan melodraaman aikana. Vallilla kävele vahtisotilas.

Ensimmäinen kohtaus.

Regina.

REGINA (yksin).

N:o 3. Melodraama.

Hiljaist' on, viileää. Niin äänetönnä yöhyt yl' linnan lepäjää ja maill' on varjovyöhyt, ja päällä riitain maan tyynesti paistaa kuu, leponsa sydän saa ja rinta rauhoittuu. (Lyhyt äänettömyys.) Kun lasna ruususen ma jyrkänteeltä poimin, sen osaa ylistin, kun voi se piikin voimin jokaista vastahan itsensä varjella, ken kukkaissydäntä sen tahtoi tahrata. Ja ruskopilvyen kun näin mä suvi-illoin taivaalla häilyvän, sen osaa kiitin silloin, en siks, ett' oli se niin kaunis, kultainen, vaan koska salama sylissä piili sen. Nyt, itse ruusuna, kun mull' on piikin voima, nyt, iltapilvenä, kun its' oon salamoiva, mik' onpi ääni tää, mi toista kieltä soi ja raukan sydämeen niin oudon tunnon toi? On kuin se sanoisi: Miks riehut riehuvainen? Oi, kukka, kukaks jää! Oi, nainen, ollos nainen! Oi, iltapilvynen, pysy taivaan ilona! Suo yölle ukkonen! Salamat unhoita! (Lyhyt äänettömyys.) Ken puhui! Puissako humisi kuiske tuulen? Oi, pyhä neitsyt, ethän tuulta tyhjää kuule! En minä puhunut, se oli kaiku vaan yön synkän äänestä, mi uhmaa Jumalaa. Sa olet vihkinyt mun pyhään kostotyöhön. Kun muuris seisoo vaan, suo suistua mun yöhön! Sa olet ijäinen, vain kukan tuoksu ma, jot' eilen ollut ei ja tomu huomenna. (Nousee hitaasti vallille.) Pimeys vallitsee. Jos tietäisi sen valta, kuink' istuimeltansa se suistuu korkealta, kun päivä iskevi voimalla taivahan... (Vallilla.) Hän tänään saapuvi, oi kiitos Maarian! Mik' kaukaa kimmellys käy puiden yläpuolla? Josp' ois se miekkansa, mi meitä uhkaa tuolla! Ei koskaan sulhoaan niin vuota morsian, kuin sua ma halajan, sa poika pohjolan! Miks viivyt? Saavu, sa voit kedot autioittaa! Tule, voita väkemme! Mut Maaria sun voittaa. Oi, että otsallas yön kaiken pimeys ois ja käsi heikko tää koin uuden nostaa vois taivaalle verisen!... Yö väistyy. Kummat kuvat rusosta aamunkoin, kas, kuinka kangastuvat. Kuningas verinen ja väki hurmeinen... Näköni hämmentyy. Ah, pitkään aikaan en ma unta nauttinut!... Mun valtaa voipumusko? Työ tekemättä on. Mua tue, pyhä usko! Huomenna nukun ma. Huomenna rauhan saan.

(Häviää vallin huipulle.)

Toinen kohtaus.

Hieronymus, ynnä Anselm ja muita munkkeja. Kiirettä ja levottomuutta.

HIERONYMUS.

Nyt, isät hurskahat, ei aikaa aprikoida! Tulossa Ruotsi on, ei häntä estää voida, hän saapuu syöksyen, rakehin, tuulispäin. Paeta emme voi, me häkkiin jäämme näin. Miss' on nyt Helmbold?

ANSELM.

Hän? Ah, aik' on viekas, paha Veljemme Helmbold läks Schweinfurthiin ajamahan, legaatti paavin myös on meidät jättänyt ja lailla lammasten me suojatt' oomme nyt. Siis eikö toivoa, ei keinoa siis mitään? Mut kirkon aartehet tok' kätköön saada pitää.

HIERONYMUS.

Kuin? Helmbold paennut, tuo urho uskonnon, min kilpi rukous ja risti miekka on. Legaatin täytyvi ruumistaan vahvistella ja kun me paastoomme, hän pääsee amenella. On linna piiritetty, pako mahdoton. Siis luja puolustus! Mi päätöksenne on? Isämme Anselm ain' on ollut uljas mies.

ANSELM.

Ma, jolla hartioiss' on leini, Herra ties! Ma, joka öihin en saa unta säryltä.

HIERONYMUS (eräälle munkille).

Mut te, mun veljeni, näytätte terveeltä.

ENSIMMÄINEN MUNKKI.

Ma, joll' on köhä tää ja aivan sairas sy'än ja luissa vavistus! Miten niin voi erehtyä!

HIERONYMUS (toiselle).

Siis tied' en neuvoa, jos te mun isäni, mi vadin täyden kaks, kolm' kertaa pistätte, jos esimerkin vuoks edellä tahdo ette nyt torvin astua. Te sentään suostunette?

TOINEN MUNKKI.

Ma, jolla riisi on, ripuli, ahdistus, ma pillipiipariks!

HIERONYMUS.

Jos uskon pelastus ei teille kallis oo, lie toki kyökki linnan. Marttyyrin glooria! voi kuolla vuoks sen linnan.

ANSELM.

Te, veikko, taistelkaa! Me rukoilemme. Oi, surkeutta suljettuin! Holveissa linnan, voi, kakstoist' on nelikkoa kultaa, enempi vielä, kaksioista ynnä puol' ja siihen lisäks siellä ehtoollispikarit ja pyhäinjäännökset ja alttar' liinamme nuo kultakirjaiset. Ja tämän kaikenko saaliiksi Ruotsi saa! Ah, ennen tahtoisin ma itse haudattaa. (Itkien.) Se sielun uskovan voi murheelliseks tehdä.

HIERONYMUS.

Kenties on keinoja, ne kohta saadaan nähdä. Aarteille muureissa on kätkö saatava! Salaporras, vasempaan!... Kaks tääll' on vankia ne jotka kuvamme kumosi lattialle. Ne hiljaa annatte hävitä joen alle niin ettei kenkään nää. Kun Ruots' on saapunut ja -- suokoon Herra sen -- kuningas kaatunut -- te venhe pitäkää valmiina luona muurin! Paeta voimme me, kun tääll' on melske suurin.

ANSELM.

Holveihin! Kellariin! Ei aikaa, nopeesti!

Kolmas kohtaus.

Hieronymus. Heti sen jälkeen Regina.

HIERONYMUS.

Ja tätä kutsuvat he uskon taistoksi! Nyt uskoon vankempaan! (Lyö kolme kertaa kämmeniinsä. Regina lähestyy.) Käy esiin, miekka Herran, sa Saksan pelastus! Kas, hurskas Juudith kerran myös Holoferneen löi, vapahti Juudan maan; ja neitsyt Orleansin teräsasussaan nous Ranskan avuksi. Sa lausu, tyttäreni, tahdotko tehdä sa kuin Juudith hurskas teki ja kuin Johanna d'Arc?

REGINA.

Sen tahdon isäni!

HIERONYMUS.

Se vanno!

REGINA.

Vannon, häntä vihaan ijäti.

HIERONYMUS.

Jos valas rikot sen?

REGINA.

Mun nielköön ruotsalainen!

HIERONYMUS.

No niin, aik' kallis on, on hetki uhkaavainen. Vahvista uskosi! (Ojentaa hänelle tikarin.) Tää ota ase sa! Kas, ristinkuvan sen sa löydät kahvassa. Tikari Juudithin! Pois pelko, muista maasi!

(Hieronymus menee.)

Neljäs kohtaus.

Regina jää tikariin tuijottamaan. Kätchen hypähtää keveästi vasemmalta. Lyhyt väliaika.

KÄTCHEN (iloisesti).

Yks sana!

REGINA.

Tikari!

KÄTCHEN,

Oi, neiti!

REGINA.

Muista maasi!

KÄTCHEN.

Mut...

REGINA.

Uskos vahvista!

KÄTCHEN.

Mut toki kuulkaahan! Tärkeimmän kertoa ma taidan asian. Tuo nuori Suomen mies... Noh? Varmaan arvannette? Ei häll' oo kynsiä!

REGINA.

O, Juudith!

KÄTCHEN.

Naura ette? Ma olin vankein luona äsken tornissa. Ei hän oo karvainen, vain päivänpaahtama. Lapista tulee hän...

REGINA.

Aikamme...

KÄTCHEN.

Sen mä tälleen sain tietää...

REGINA.

Kallis on!

(Rientää kappeliin Kätcheniä näkemättä ja kuulematta.)

KÄTCHEN.

Kas niin, pois käy hän jälleen. Hän tullut kummaksi on viime aikoihin. Mut vääräuskoiset -- yks heistä varsinkin -- on mulle mielehen. Niin, onko synti sitten jos näkö miellyttää mua petoeläimitten? Vai polttaa tahdotte te heidät, isäni, mut minä, -- minäpäs ne päästin vapaaksi!

(Rientää pois. Kätchenin viimeisen vuoropuheen aikana näkyy vallilla linnan sotilaita. Aamu on valjennut, mutta kirkas päivä koittaa vasta Kustaa Aadolfin saapuessa.)

Viides kohtaus.

Ruhtinas nopein askelin. Lähetti. Vartia, vallilla.

RUHTINAS.

Väkemme kutsukaa! Nyt reilaan sotarinta! Valleille ruutia! Kalliiksi tulkoon hinta tään linnan! Aseisiin, keness' on henki vaan! Ma itse tänne jään pääjoukon johdantaan. (Etuvartiolle vallilla.) Näkyykö vaara jo? saapuuko jalopeura?

VARTIA.

Päin linnaa ryntää hän ja sankka häll' on seura.

RUHTINAS.

Hyvä. Nuorna jällehen taas vanha sydän lyö. Veri huutaa lasteni! Jo koittaa koston työ.

LÄHETTI (tullen nopeasti).

Tääll' airut Ruotsin on.

RUHTINAS.

Hänet sisään saattakatte. (Lähetti pois.) Nyt valvo, miekkani, mut korvat nukkukatte!

Kuudes kohtaus.

Ruhtinas. Ruotsalainen airut tuodaan vartioituna, sidotuin silmin. Side irroitetaan.

RUHTINAS (itsekseen).

Kun ryntää leijona, niin ärjynnällä se, teit' ensin tervehtää. (Ääneen.) Mik' onpi viestinne?

AIRUT.

Puhunko tässä Emmeritzin ruhtinaalle, Massalan kreiville ja linnan valtiaalle?

RUHTINAS.

Ma olen ruhtinas.

AIRUT.

Siis kuulkaa viesti tää: Gustavus, Ruotsin kuningas, teit' tervehtää, hän vaatii linnan tään sen sisällyksen kanssa. Joukkonsa vahva on ja Herra puolellansa, mut linna heikko on, ei voi se vastustaa. Ei tapa herrani oo sortaa heikompaa, siks joukoillenne hän suo vapaan peräymisen ja teille kohtelun, uroolle arvollisen.

RUHTINAS.

Loppuiko viestisi?

AIRUT.

Jalo herra, lempeä kuningas Kustaa on, ei koston ystävä. Sotilas hurja on, kuin vauhtiin pääsee kerta. Jos linnaan rynnätään, niin paljon vuotaa verta. Iltaanne vanhuuden siis älkää tahratko turhalla hurmeella! On julma taistelo.

RUHTINAS.

Tää onko kaikki?

AIRUT.

On, vastuuta vuotan teidän.

RUHTINAS.

Siis kuninkaallesi tää saata sana meidän: Me täällä käskemme. Sano, että rajana hänen ja mun on valli, vallin takana on muuri, taottu miesteni me tapparoista. Sano, että herraa tääll' en tunne, tiedä toista kuin suuri Ferdinand, jonk' olen vasalli. Sen tahdon näyttää myös. Tään tietköön herrasi! Mies kunnon mieheltä ei vaatia voi muuta. Se kerro, pienempää myös pidä vasta suuta!

AIRUT.

Sanako viime tää?

RUHTINAS (vartioille).

Pois hänet saattakaa!

AIRUT.

Hyvästi, ruhtinas; me kohta tavataan.

Seitsemäs kohtaus.

RUHTINAS. LÄHETTI. SOTILAITA. MUNKKEJA.

RUHTINAS.

Paikalleen joka mies! Huotrastaan joka kalpa! Ei leiki leijona, kun hällä eess' on salpa. Aseisiin! Valleille! Joka nainen nopeaan nyt pi'en keittohon, laps kiven kannantaan! (Vilkasta liikettä valleilla sotilasten, vaimojen ja lasten joukossa. Munkeille:) Te täällä messutkaa, kuu riehuu melske sodan. Sanotaan, rukous terästää miekan odan. Pater, vihkivettä nyt! Kanuunat vihkikää! Haa, suille tykkeimme on maukas pala tää.

(Ampuminen alkaa oikealla näyttämöstä.)

SOTILAS (valleilla, kaatuen).

O, neitsyt auta!

RUHTINAS.

Siin' on tunnus! Neitsyt auta! Miehuutta lapseni! Täss' olkoon heille hauta. Kiviä, öljyä! Meit' auttaa Maaria. Te hetki kestäkää! Pian, täällä olen ma.

(Rientää sinnepäin, mistä kuuluu taistelon melskettä.)

Kahdeksas kohtaus.

Meteli kasvaa. Vilkasta liikettä valleilla. Haavoitettuja kannetaan. Naisia ja lapsia pakenee yli näyttämön. Kappelista oikealta vaeltaa saatto munkkia ja nunnia; heidän etupäässään Hieronymus ja Regina. Seuraava messu lauletaan taistelon kestäessä.

N:o 4. Katoolilainen messu.

Sancta Maria, Libera nos! Optime flos, flos sine spina! Coeli regina! Ter gloriosa rosa formosa! Alma, beata palma sperata: Gratiae signum dignum, benignum! Stella jucunda! Maris mortalium, spiritualium unda profunda! Libera! Libera! Libera nos!

Yhdeksäs kohtaus.

Edelliset. Ruhtinas. Pian senjälkeen Bertel, Larsson ja ruotsalaisia sotilaita.

RUHTINAS (revityin vaattein ja nopein askelin).

Enempi väkeä! Jo noustaan yli muurin!

SOTILAS (vallilla).

On turha taistomme. Upseeri kaatui juuri.

RUHTINAS.

Seis, seis! Ei askelta! Ma tulen avuksi! Alas Ruotsi vallilta! Sen portaat poroksi!

(Linnan sotilaita pakenee yli näyttämön.)

RUHTINAS (heitä estäen).

Seis, kurjat pelkurit! Tää ruhtinaan on murhaa.

(Larsson ja Bertel tunkeutuvat taistellen näyttämölle.)

LARSSON (ruhtinaalle).

Antaukaa, armonne! On puolustus jo turhaa.

RUHTINAS (taistellen Larssonin kanssa).

Petosta!

BERTEL (Reginalle, joka vasemmalla etualalla näyttää jotakin odottavan.)

Täällä te! Nuor' ootte kuolemaan.

REGINA (sysäten hänet luotaan).

Pois! (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Vuota, saapuvan sanoitko kuninkaan?

RUHTINAS (voitettuna rallin juurella ).

Voi haavoitettua!

REGINA.

Ah, pyhä neitsyt, säästä! (Bertelille.) Milloinka saapuu hän?

BERTEL.

Isänne vapaaks päästän.

REGINA (suurimmalla kärsimättömyydellä).

Kuss' onpi kuningas!

BERTEL.

Hän kohta täällä on.

REGINA.

Ma kiitän. Auttakaa isääni!

(Bertel johdattaa ruhtinaan kappelin ovelle. Haavoitettu lepää portailla väsyneenä.)

LARSSON (pitkin vallia).

Suojaton on linna, vankina sen herra. Veikot tänne! Nyt valta meidän on. Pois aseet kädestänne!

(Osa vallista murtuu. Ruotsalaiset tunkevat sisään. Piiritetyt jättävät aseensa.)

Kymmenes kohtaus.

Edelliset. Akseli Lilje. Sitten Kuningas Kustaa Aadolf seurueineen, jossa von Alten.

AKSELI LILJE.

Hänen Majesteettinsa!

(Lippuja rivitetään molemmin puolin muurinaukkoa. Kuningas, päällikkökuntansa etunenässä, tunkeutuu aukosta paljastettu miekka kädessään. Näyttämö valkenee. Sotilasryhmiä, jotka vähitellen täyttävät vallin ja suurimman osan näyttämöä. Regina ja Hieronymus vasemmalla etualalla. Ruhtinas kappelin portailla.)

KUNINGAS (vielä muurinaukossa, lähetilleen).

Ei varovaisuus haita. Oville vahteja! Silloille sotilaita! Miss' suurin vaara on ja muuri murtuvin, te pankaa suomalaiset, kuten ennenkin. Pois aseet riisukaa! Veri laatkoon juoksemasta. Jo liioin juossut on. Suojelkaa naista, lasta, väkenne hillitkää. Kuria ankaraa ma vaadin joukoiltain. Aseeton armon saa. (Astuu alas näyttämölle.) Kautt' taivaan! Sanoa ei saa tok' kenkään meistä, tääll' että Pasewalk kyteepi kypeneistä.

(Nurinaa sotilasten seassa.)

KUNINGAS (ankarasti).

Ken kuningastaan vastustaa? Haa, loppu sen on lyhyt -- hirsipuu! -- ja sielu Herrallen!

(Nurina vaikenee.)

VON ALTEN.

Mut linnaan rynnättiin ja monta miest' on mennyt. Sotilas verestään nyt vaatii ryöstön sen nyt.

KUNINGAS (terävästi).

Von Alten, Saksan mies, Tillystä erinnyt, suon anteeks vastuunne, jot' en ma pyytänyt. Kautt' taivaan, kummaa on. Me pohjan muukalaiset eestänne uhraamme hurmeemme huuruvaiset ja yhtä köyhinä taas palajamme me. Mut sodan kaarneilta kun maata suojaamme, te, Saksan ritarit, Jumala armahtakoon, huudatte silloin: lyö! Äl' laske ketään pakoon! Oh, hyvät herrat, tuo on tapa teidän; ma en sotaa oppinut oo Wallensteinilta, en Tillyn pyöveleiltä Magdeburgin luona. Minulle kallihimp' on ihmishenk' kuin muona; se minun joukostain, ken muuta tahtovi, vapaasti lähteköön. Hyvästi, eversti! (von Allen menee. Sotilaille.) Te Ruotsin sotilaat, ma teitä kiitän, pojat. Yli käyty kyllä on suuremmat muurit, ojat, mut päivä tämä on myös teille kunniaks. Kuus mieheen guldenia, lepopäivää kaks. Ja Herran haltuhun! (Sotilaat hajautuvat hurraahuudoilla. Ruhtinaalle.) Anteeksi prinssi jalo, näin että kutsumatta vieraaks tulen talon. Tosin hiukan kummallista tietä kuljettiin, mut aikaa mulla ei ja portit suljettiin. Te näätte, avaimet on Ruotsin rautaa mulla, joill' lukot avaan ma, mut verintahratulla kädell' ett' tervehtää mun teitä täytyy näin, sen estää oisitte te voineet äskettäin.

(Regina, jonka katseet terävinä ja luopumattomina seuraavat kuningasta, vie käden tikarin kahvaan.)

RUHTINAS.

On sama, voittoko vai tappioko kohtaa elämän polulla, kun kunniaan se johtaa. Viimeisnä suvustain, mi kannan kalpoa, ma tahdon kaatua isäini arvoisna. On teidän linna nyt, jos iloks on se teille. pyydän, uskomme ett' turvaatte te meille pilkalta sotilaan ja että vankeja te kunnioitatte kuin maansa urhoja.

KUNINGAS (lempeästi).

Myönnetty, ruhtinas! Kätenne mulle suokaa, ei enää voitettu, mi haavoissansa huokaa, vaan voittaja. Mik' on maan päällä voimakkain, jos ään' ei kunnian ja hasten harmajain? O, että kieli tuo jokaisen suusta soisi laaksoissa Saksanmaan, niin kaikki hyvin oisi!

(Reginan käsi vaipuu tikarineen.)

RUHTINAS.

Te ette täällä ois.

KUNINGAS.