Part 6

Mutta sitten alkoivat epäilykset jälleen. Ehkei Asta ollutkaan niin syyllinen kuin itse luuli, tahi ehkei niin syyllinen kuin kentiesi näytti toisten silmissä; kuinka usein piilee viattomuus syyllisyytemme takana, yksinkertaisuus synninhelmassa, vaikka niin harva sitä käsittää, -- ja _hänen,_ Botolfin, hän ei luullut voivan sitä käsittää, hänen, joka oli paljasta epäluuloa. Yhdestä ainoasta soivasta vastauksesta hän olisi kehittänyt tuhansia epäluuloisia kysymyksiä, sentähden Asta ennemmin antautui kuoleman omaksi kuin pysyi hänen omanaan! Minkätähden hän ei milloinkaan jättänyt häntä rauhaan? _Hänen_, Botolfin, luo hän oli paennut entisyyttään, hänessä hän oli etsinyt turvaa sitä vastaan, ja sitten hän juuri houkutteli sen esiin ja alinomaa usutti sitä hänen kimppuunsa! Olihan Asta hellä ja ihana hänen luonaan, -- mitä sitten hänen entisyytensä häneen koski? Ja _jos_ se koskikin, minkä vuoksi se ei heti sitä tehnyt? Ei, mikäli Astan hellyys kohosi, sikäli kasvoi miehen levottomuuskin; kun Asta yksistään ihailusta ja kiitollisuudesta suostui tulemaan hänen omaksensa, silloin hän tahtoi tietää, oliko hän jo ennen ollut toisen omana, ja mimmoiset olivat hänen elämänsä vaiheet. Ja mitä enemmän se Astaan koski, mitä hartaammin hän rukoili puolestansa, sitä enemmän miehen täytyi häntä kiusata, sillä silloinhan siinä jotakin piili!

Ensi kertaa hänelle, Botolfille, johtui mieleen, oliko _hän_ puolestansa itse ilmaissut _hänelle_ kaikki? Kävikö todellakin päinsä uskoa toisillensa kaikki? Käsitettäisiinkö kaikki aina semmoisena kuin asia todellakin oli? Ei tosiaankaan.

Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja kääntyi heidän puoleensa. Hän istui vihreässä lehtimajassa, jota Asta vähän ennen oli maininnut, mutta hän ei ollut sitä huomannut ennen. Viisi tuntia oli kulunut; hän luuli sen muutamiksi minuteiksi vain. Lapset olivat jo ehkä kauankin leikkineet siinä, nyt vasta hän kuuli heidän äänensä. Ah, eikö se ollut Agnes, papin kuusi- tahi kahdeksanvuotias tytär, jota Asta oli äärettömiin asti rakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä, -- taivaan Jumala, miten hänen näköisensä! Hän oli juuri saanut autetuksi kivelle pikku veljensä, jonka muka piti olla koulussa ja hän koulunopettajattarena.

"Sano nyt, niinkuin minä sanon", hän kehoitti: "Isä meidän!"

"Itä me!"

"Joka olet taivaassa!"

"O tavaa!"

"Pyhitetty olkoon nimesi!"

"Py-mim!"

"Lähestyköön valtakuntasi!"

"Ei!"

"Tapahtukoon tahtosi!"

"Ei, ei tahto!"

Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, rukous häneen ei koskenut, hän ei edes huomannut sitä rukoukseksi; mutta hänen katsellessaan ja kuunnellessaan noita molempia lapsia, hän omissa silmissään muuttui saastaiseksi, Jumalan ja ihmisten yhteydestä karkoitetuksi pedoksi. Hän peräytyi pensaiden taakse piiloon, etteivät lapset häntä näkisi; hän pelkäsi heitä enemmän kuin milloinkaan eläessään oli pelännyt ketään. Hän hiipi metsään, loitolle ihmisasunnoista. Minne hän aikoi? Siihen tyhjään, autioon taloonko, jonka oli ostanut ja sisustanut Astaa varten? -- Vai vieläkö etemmäksi? -- Se oli yhdentekevää, sillä minne aikoi, seisoi Asta aina hänen edessänsä. Sanotaan kuolevista, että heille on viimeinen näkemänsä painautunut silmiin ja että he siinä vievät sen mukanaan; ken herää tehtyään rikoksen, hänen silmiinsä kiintyy ensimäinen näky eikä hän pääse siitä ikinä vapaaksi. Hän ei enää nähnyt Astaa, semmoisena kuin tämä seisoi tunturin törmällä; pienoinen viaton tyttönen se oli -- Agnes. Syvyyteen vajoavan kuva muuttui pieniä kätösiään ojentavaksi lapseksi. Muisto siitä, miten sanomattomasti Asta oli rakastanut lasta, sekoitti salaperäisesti heidän kuvansa hänen sielussansa, tuo suuri yhdennäköisyys hiipi jo kuukausia vanhaan epäilykseen siitä, oliko hän viaton vai syyllinen. Oliko Asta kantanut semmoista lasta sydämmensä alla? Kyllä! hän oli nähnyt sen, eli oikeammin hän huomasi nyt vasta nähneensä sen. Ennen hän vain oli miettinyt, oliko sekin viattomuutta ja olisiko Asta voinut samalla tavoin hymyillä muillekin, tahi mikä se oli, joka oli peittänyt hänen silmänsä, niin että hän ei ollut tuntenut sitä Astan lapseksi, se kun tuli ilmi vain tuommoisina autuaallisina hetkinä. Astan luonteen alinomainen vaihtelu, levottomuus ja alituinen haaveksivaisuus, joka johdatti muitakin liioitteluun, oli vetänyt hänet, Botolfin, puoleensa, jälleen sysätäksensä hänet luotansa; nyt, hänen surkean kuolemansa jälkeen kohdistuivat kaikki muistot viattomaan, rukoilevaan lapseen.

Minne vain ajatukset tuskaantuneina kääntyivät, ikävöiden selvyyttä, niin lapsi johtui hänen mieleensä, sulkien häneltä kaikki tiedustelun tiet. Heidän yhdyselämänsä jokainen tapahtuma, tuosta haaksirikon yöstä tuohon pyhä-aamuun asti vuorentörmällä -- kun hän tahtoi tiedustella niitä, niin kohosivat lapsen kasvot hänen eteensä, ja tuo eriskummallinen sekaannus uuvutti hänet siihen määrin ruumiin ja sielun puolesta, että hän muutaman päivän kuluttua tuskin voi nauttia mitään ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää voinut nousta vuoteestansa.

Jokaiselle oli selvää, että hän oli kuoleman oma. Kellä on sydämmessään arvoitus, muuttuu itsekin niin salaperäiseksi, että tulee muillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä alkaen, jolloin muuttivat paikkakuntaan, oli _hänen_ synkkä harvapuheisuutensa ja _Astan_ kauneus sekä kummankin erakkoelämä saaneet seudun juorukielet liikkeelle; kun vaimo sitten äkkiä katosi, kasvoi jännitys niin, että uskomattomimpiakin juttuja uskottiin. Ei kukaan voinut selvittää asiaa, sentähden, ettei kukaan kaikista niistä, jotka asuivat tahi liikkuivat rantamilla, ollut sattunut sinä sunnuntai-aamuna katsomaan tuonne kalliontörmälle juuri silloin, kuin Asta heittäytyi mereen. Ei ruumiskaan noussut eikä ajautunut maihin. Siitä syystä syntyi miehestä kummallisia huhuja hänen vielä eläessäänkin. Kamalalta hän näyttikin, maatessansa siinä silmät kuopallaan, ja kasvot laihoina, punainen parta ja takkuinen punatukka tuuheana niitä ympäröiden. Suuret silmät tuijottivat niiden keskeltä kuin metsän ympäröimästä suolammesta. Kun näytti siltä, että hän ei voinut elää eikä kuollakaan, sanoivat ihmiset Jumalan ja perkeleen taistelevan hänen sielustansa. Jotkut olivat nähneet paholaisen itsensä tuliliekkien ympäröimänä pyrkivän sisään hänen huoneensa ikkunasta ja huutavan häntä. He olivat myöskin nähneet sen, milloin nuuskivan rakennusten ympärillä mustan koiran muodossa, milloin ponnahtavana keränä kieriskelevän heidän edessänsä. Ohitse ajavat olivat nähneet koko talon olevan ilmitulessa, toiset kuulleet pitkän paholaisjoukkueen meluten, haukkuen ja kiljuen verkkaan astuvan taloa kohti, menevän sisään suljettujen ovien kautta, temmeltäen kulkevan kaikkien huoneiden läpi ja sen perästä samalla tavalla kiljuen, haukkuen ja vikuroiden palaavan rantaan, jossa jälleen hävisi veteen. Potilaan palvelijat niin miehet kuin naiset pakenivat muitta mutkitta ja kertoivat kaikkea tuota. Ei kukaan rohjennut enää lähestyä taloa. Elleivät muutamat torpparivanhukset, joita hän aikaisemmin oli auttanut, olisi ottaneet vaaliaksensa häntä, niin hän olisi saanut jäädä avutta. Vanha vaimo, joka häntä hoiteli, eli itse suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa alla paholaisen karkoittamiseksi; mutta vaikka sairas oli vähällä joutua poltetuksi, niin ei siitä pelastusta lähtenyt. Hänellä vain oli kauheat tuskat. Vanha vaimo arveli vihdoin hänen varmaankin odottavan jotakuta. Hän siis kysyi, pitikö hakea pappi. Sairas pudisti päätään. Eikö ollut muutakaan, jota hän tahtoi nähdä? Siihen ei sairas vastannut. Mutta seuraavana päivänä hän aivan selvästi lausui nimen "Agnes!"

Varmaankaan se ei ollut vastauksena vaimon eiliseen kysymykseen, mutta vanhus käsitti sen kuitenkin niin; iloisena hän nousi paikaltaan, riensi ulos miehensä luokse ja käski kiireesti valjastamaan ja lähtemään pappilaan Agnesta tuomaan. Pappilassa he kyllä luulivat miehen kuulleen väärin ja että pappia itseänsä haettiin sairaan luo, mutta mies vain jyrkästi väitti hakevansa Agnesta. Tyttö oli itse sisällä ja säikähti kovasti, sillä sinnekin oli huhu levinnyt paholaisesta ja järvestä tulevasta joukosta, mutta hän oli myöskin kuullut, että sairas odotti jotakuta voidaksensa sitten kuolla, eikä häntä ensinkään kummastuttanut, että Botolf tarkoitti häntä, jonka Asta niin monasti oli tuonut sinne. Kuolemaisillaan olevan tahto on täytettävä, sanottiin hänelle, ja kun hän vain hartaasti rukoili Jumalaa, niin ei mikään paha pystynyt häneen. Ja siihen luottaen hän pukeutui. Oli kylmä, kirkas ilta pitkine varjoineen, kulkusten kilinä kaikui metsässä, kammottipa hieman, mutta hän istui reessä rukoillen, kädet ristissä puuhkassansa. Hän ei nähnyt ainoatakaan paholaista eikä metsän peikkojoukkoa tulevan järvestä, kun ajoi sen rantaa pitkin; mutta hän näki tähdet ja tulenvalon ikkunoista mäeltä. Pihassa oli tuskallisen hiljaista, mutta torpan eukkovanhus tuli heti ulos ja kantoi hänet sisälle, riisui päällysvaatteet ja antoi hänen lämmitellä takan luona. Ja sillä aikaa kehoitti vanhus häntä olemaan rohkealla mielellä, astumaan luottavaisesti sairaan luokse ja rukoilemaan Isä meitänsä hänen ylitsensä. Lämmiteltyään Agnes meni vanhuksen taluttamana sairaan kamariin. Siellä sairas makasi pitkäpartaisena ja silmät kuopallaan ja katseli häntä vakavasti. Hän ei tytön mielestä näyttänyt kammottavalta eikä hän ensinkään häntä pelännyt.

"Annatko minulle anteeksi!" kuiskasi sairas.

Tytöstä tuntui, että tähän piti antaa myöntävä vastaus, ja sentähden hän vastasi:

"Kyllä."

Silloin hymyili sairas ja koetti kohota, mutta jäi voimattomana makaamaan vuoteelleen. Tyttö heti alkoi Isä meitänsä, mutta sairas kieltävästi liikutti kättään ja osoitti rintaansa, ja nyt tyttö laski siihen molemmat kätösensä, sillä hän käsitti sen niin. Sairas heti laski laihan, kylmän, luisevan kätensä hänen pienille lämpöisille sormillensa ja ummisti silmänsä. Kun hän ei virkkanut mitään tytön luettua Isä meidän, niin tyttö ei tohtinut vetää käsiänsä pois, vaan aloitti uudestaan. Hänen lukiossansa kolmannen kerran tuli vaimovanhus sisälle, katsahti sinne päin ja sanoi:

"Nyt voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on pelastettu."

KARHUNTAPPAJA

(1857)

Suurempaa valehtelijaa kuin papin poika tuskin oli koko seudulla; ei häneltä lukutaitoakaan puuttunut, sillä lukeminen häneltä sujui mainion hyvästi, ja sitä, mitä hän luki, tahtoivat talonpojat mielellään kuulla. Kun sitten oli jotakin, joka heitä erittäin miellytti, niin hän lisäsi siihen omiansa samaa lajia niin paljon kuin luuli heihin menevän; lempiaineena oli väkevät miehet ja rakkaus ynnä siitä johtuvat murhat.

Milloin huomasi pappi riihen puimisen tapahtuvan yhä epäsäännöllisemmin; hän meni katsomaan, ja silloin seisoi Thorvald siellä kertomassa juttuja. Milloin saatiin kummastuttavan vähän halkoja ajetuksi kotiin takamailta; hän sinne katsomaan syytä, ja siellä seisoi Thorvald jälleen kertomassa. Tästä pitää tulla loppu, arveli pappi; hän pani pojan kansakouluun.

Siellä tosin kävi ainoastaan talonpoikaisia lapsia, mutta papista oli liian kallista pitää kotiopettajaa tuon ainoan pojan tähden vain. Mutta Thorvald ei ollut käynyt siellä viikkoakaan heidän kanssaan, ennenkuin eräs kumppani kalman kalpeana tuli sisään kertoen paholaisen tulleen vastaan maantiellä -- toinen vielä kalpeampana kertoi nähneensä päättömän miehen ihkasen elävänä rannalla veneiden kanssa askaroineen venelaiturin luona, -- ja mikä oli pahinta: pikkuinen Knut Pladsen ja hänen vielä pienempi siskonsa tulivat eräänä iltana, kun heidän piti mennä kotiin, miltei mielettöminä pelosta juosten takaisin, ja sanoivat itkien kuulleensa karhun ylhäällä pappilan metsässä, niin, olipa pikku Marit nähnyt sen harmaiden silmien säihkyvänkin.

Silloin koulumestari raivostui, löi viivottimella pöytään ja kysyi: "mikä hitto -- Jumala antakoon pahan syntini anteeksi -- lapsi vekaroita vaivasi?"

"Täällä joutuu toinen toistansa pahemmin päästään pyörälle", hän sanoi; "jokaisessa pensaassa muka asustaa metsänneitonen, jokainoan veneen alla istuu vedenpeikko nyökäyttäen päätään, -- uskotteko karhun keskitalvella olevan liikkeellä? Ettekö enää usko Jumalaan ja kristinoppiinne", hän torui, "vai uskotteko kaikellaisia pirun juonia ja pimeyden valtaa, kun luulette karhunkin kuljeskelevan keskitalvella?"

Mutta sitten hän lauhtui, kun oli kotvasen kulunut, ja kysyi pikku Maritilta, eikö hän todellakaan tohtinut mennä kotiin. Pikku vesa nyyhki ja itki sekä arveli sen aivan mahdottomaksi; koulumestari silloin käski Thorvaldin, joka oli suurin koululle jääneiden joukosta, mennä saattamaan häntä metsän lävitse.

"Ei, hänhän on itsekin nähnyt karhun" sanoi Marit nyyhkien; "hän se juuri siitä kertoi."

Thorvald ikäänkuin hupeni siinä istuessansa, etenkin kun koulumestari katsahti häneen ja hyväillen vetäisi viivotinta vasemman kätensä läpi.

"Oletko nähnyt karhun?" hän kysyi tyynesti.

"On aivan totta, että lautamiehen renki oli löytänyt karhunpesän ylhäällä pappilan metsässä sinä päivänä kuin oli siellä peltokanoja ampumassa", sanoi Thorvald.

"Oletko sinä nähnyt karhun?"

"Siellä ei ollut yksi vain, siellä oli kaksi suurta, ja ehkä siellä oli kaksi pienempääkin, sillä emäkarhuilla on pesässään sekä viime- että tämänvuotiset pennut."

"Oletko sitten nähnyt ne?" kysyi koulumestari vielä leppeämmin, yhä vain vetäisten viivotinta kädessänsä. Thorvald oli hetkisen ääneti.

"Olenhan nähnyt sen karhun, jonka Lars metsästäjä viime vuonna ampui, tiedänmä."

Nyt astui koulumestari askeleen lähemmäksi ja kysyi lempeästi, että poika nytkähti:

"Minä kysyn, oletko nähnyt nuo karhut pappilan metsässä?"

Nyt ei Thorvald voinut mitään vastata.

"Ehkä muistit ikäänkuin vähäisen väärin sillä kertaa?" kysäisi koulumestari, tarttui pojan nutunkaulukseen ja taputteli itseänsä reidelle viivottimella. Thorvald ei hiiskunut sanaakaan eivätkä toiset tohtineet edes vilaistakaan sinnepäin. Silloin lausui koulumestari vakavasti:

"On rumaa, kun papinpoika valehtelee; on vielä rumempaa opettaa talonpoikien lapsia tekemään samoin." Ja niin pääsi poika _sillä_ siksi kertaa.

Mutta koulussa seuraavana päivänä (opettaja oli käsketty papin puheille ja lapset olivat jätetyt omiin hoteihinsa) oli Marit ensimäinen pyytämään Thorvaldia jälleen kertomaan jotakin karhusta.

"Sinua rupeaa pelottamaan", sanoi poika.

"Joutavia, saanhan oppia sitä kestämään", lausui tyttö siirtyen lähemmäksi veljeään.

"Niin, uskokaa pois, kyllä se nyt ammutaan!" vakuutti Thorvald nyökäyttäen päätään; "tänne on tullut muuan mies, joka osaa ampua sen! Tuskinpa oli Lars metsästäjä kuullut puhuttavan pappilan metsän karhunpesästä, ennenkuin tuli rientäen seitsemän pitäjän läpi, mukanaan pyssy, niin painava kuin ylimäinen myllynkivi ja niin pitkä kuin täältä Hans Voldeniin tuossa!"

"Jestas!" huusivat kaikki lapset.

"Niin pitkä", jatkoi Thorvald, "niin, aivan varmasti niin pitkä kuin täältä tuon tuolin luokse."

"Oletko nähnyt sen?" kysyi Ole Böen.

"Olen nähnyt sen? Olen ollut mukana sitä puhdistamassa, minä; sillä, tiedä se, siihen toimeen hän ei ota ketä hyvänsä. Niin, tietysti, _minä_ en jaksanut sitä nostaakaan; mutta se olikin vähäpätöistä, -- minä puhdistin ainoastaan sen lukkoa, ja, usko pois, se ei ole helpointa työtä."

"Sanotaan, että se ei osu enää yhtä hyvin kuin ennen", lausui Hans Volden nojautuen taapäin, molemmat jalat pulpetilla.

"Ei, sen jälkeen kuin Lars kerran tuolla ylhäällä Osmarkissa ampui nukkuvaa karhua, niin se pettää kaksi kertaa ja ampuu kolmannen kerran ohi."

"Niin, kun hän ampui nukkuvaa karhua", todistivat tytöt.

"Houkkio!" lisäsivät pojat.

"On olemassa ainoastaan _yksi_ keino, millä _sitä_ voi auttaa", ilmoitti Ole Böen, "nimittäin panemalla elävän käärmeen sen piippuun."

"Niin, sen tiedämme kaikki", sanoivat tytöt; he tahtoivat kuulla jotakin uutta.

"Nyt on talvi, käärmettä ei voi saada ja sentähden Lars ei kokonaan luota pyssyynsä", arveli Hans Volden miettiväisesti.

"Hänhän tahtoo Niels Böenin mukaansa?" kysyi Thorvald.

"Niin", vastasi böeniläinen poika, joka tietysti parhaiten tunsi sen asian; "mutta ei Nielsin äiti eikä sisar laske häntä. Isä kuoli varmasti siitä ottelusta, jossa oli karhun kanssa viime vuonna kesälaitumella, eikä heillä enää ole muuta turvaa kuin Niels."

"Onko se sitten niin vaarallista?" kysäsi muuan pikkuinen poika.

"Vaarallistako?" toisti Thorvald; "karhulla on kymmenen miehen järki ja kahdentoista miehen voima."

"Niin, sen tiedämme", sanoivat tytöt uudestaan; he tahtoivat välttämättömästi kuulla jotakin uutta.

"Mutta Niels on isäänsä; hän kyllä lähtee mukaan."

"Niin, tietysti hän menee mukaan", sanoi Ole Böen, "tänään varhain, ennenkuin kukaan siellä oli liikkeellä, näin Niels Böenin, Lars metsästäjän ja vielä kolmannen menevän metsään päin, kullakin pyssy mukana; luulen aivan varmaan heidän menneen pappilan metsään."

"Oliko se aikaisin?" kysyivät lapset yhteen suuhun.

"Tavattoman aikaiseen! Olin ylhäällä jo ennenkuin isä ja äiti sytyttivät tulta."

"Oliko Larsilla pitkä pyssynsä?" kysäsi Hans.

"Niin, sitä en tiedä sanoa; mutta se, joka hänellä oli, oli niin pitkä kuin täältä tuolille asti."

"Ei, miten sinä valehtelet!" sanoi Thorvald.

"Sanoithan sen itse!" arveli poika.

"Niin, tuota pitkää pyssyä, jonka minä näin, sitä hän tuskin enää käyttää."

"Niin, mutta tämä oli kuitenkin niin pitkä, niin pitkä, kuin -- tästä melkein tuolin luokse."

"Vai niin; ehkä se kuitenkin oli hänellä."

"Ajatelkaa", sanoi Marit, "nyt he ovat siellä ylhäällä karhujen luona."

"Ehkäpä nyt juuri ottelevat karhun kanssa!" sanoi Thorvald. Syntyi syvä hiljaisuus; oli miltei juhlallista.

"Luulenpa meneväni", sanoi Thorvald tarttuen lakkiinsa.

"Niin, niin, silloin saat kuulla jotakin!" huusivat kaikki vilkastuen jälleen.

"Mutta koulumestari!" hän sanoi seisahtuen.

"Joutavia, olethan sinä papin poika", sanoi Ole Böen.

"Niin, jos hän tohtii lyödä, niin -- ", sanoi Thorvald kammottavan hiljaisuuden vallitessa nyökäyttäen päätään.

"Lyötkö takaisin?" kysyivät toiset kiihkoissaan.

"Ken tietää", hän sanoi, nyökäytti päätään ja läksi.

He luulivat olevan parasta lukea sillä aikaa, kuin hän oli poissa; mutta ei kukaan malttanut, heidän täytyi puhua karhusta.

He arvailivat sinne tänne, miten siellä oli käynyt; Hans löi Olen kanssa vetoa siitä, että Larsin pyssy ei ollut lauennut ja että karhu oli suoraan hyökännyt hänen kimppuunsa. Pikku Knut Pladsen arveli kaiken käyneen hullusti ja tytöt kääntyivät hänen puolelleen. Mutta silloin palasi Thorvald.

"Mennään kaikki sinne!" hän sanoi kiivaasti avaten oven, tuskin osaten sanoa sen enempää.

"Mutta koulumestari?" kysäisivät muutamat.

"Menköön koulumestari hiiteen! Karhu, karhu!" Enempää hän ei saanut sanotuksi.

"Onko se ammuttu?" kysyi joku aivan hiljaa toisten tohtimatta hengittääkään. Thorvald istui läähättäen, nousi viimein, kiipesi seisomaan penkille, heilutti lakkiaan:

"Mennään sinne! sanon minä; minä otan kaiken syyn niskoilleni!"

"Mutta minne meidän pitää mennä?" kysyi Hans.

"Suurin karhu on kannettu alas, toiset makaavat siellä vielä. Niels Böen on pahasti haavoittunut, sillä Larsin pyssy ei lauennut, ja karhu suoraan heitä ahdistamaan. Poika, joka heillä oli mukana, pelastui heittäytymällä maahan ja tekeytymällä kuolleeksi, niin että karhu ei koskenut häneen. Heti kun Lars ja Niels olivat voittaneet oman karhunsa, he ampuivat hänen ahdistajaansa."

"Eläköön! Eläköön!" huusivat kaikki pojat ja tytöt, ja alas paikoiltaan, ulos ovesta ja eteenpäin läpi peltojen ja metsän Böeniin, ikäänkuin ei olisi koulumestaria olemassakaan.

Tytöt valittivat pian, etteivät voineet seurata mukana, mutta pojat ottivat heidät väliinsä, ja eteenpäin sitä juostiin.

"Varokaa koskemasta siihen!" sanoi Thorvald; "tapahtuu välistä, että karhu virkoo uudestaan eloon."

"Onko se totta?" kysyi Marit.

"On, silloin se nousee toisen elävän muodossa, varokaa siis!" Ja he riensivät eteenpäin.

"Lars oli ampunut suurimpaan kymmenen laukausta ennenkuin se kaatui", hän kertoi jälleen. "Ajatelkaa kymmenen kertaa!" ja yhä vain he juoksivat.

"Ja Niels oli iskenyt siihen puukollaan kahdeksantoista kertaa, ennenkuin se kaatui."

"Jestas, mimmoinen karhu!"

Ja vesat juoksivat niin, että hiki tippui.

Ja sitten he pääsivät perille. Ole Böen kiskaisi oven auki ja pääsi ensiksi sisään.

"Varo itseäsi!" huusi Hans hänen jälkeensä.

Marit ja eräs pieni tytöntylleröinen, jotka olivat olleet Thorvaldin ja Hansin välillä, olivat toisina heidän perässänsä, sitten Thorvald, joka ei astunut aivan eteen, vaan jäi seisomaan taakse, voidakseen nähdä kaikkia ja kaikkea, mitä tapahtui.

"Katsoppas tuota verta!" hän sanoi Hansille. Toiset olivat kahden vaiheilla, tohtiako ensinkään mennä sisään.

"Näetkö sen?" kysäsi muuan tyttönen pojalta, joka seisoi hänen vieressään ovessa.

"Näen, se on niin suuri kuin tuo suuri hevonen kapteenin talossa", tämä vastasi ja jatkoi kertomustaan. "Se oli kahlehdittu rautavitjoilla", hän jatkoi, "ja kuitenkin se oli katkaissut ne, jotka olivat etujaloissa: selvästi näkyi, että se vielä oli hengissä, ja verta se vuoti aivan virtanaan.!"

Valhetta se kyllä oli; mutta sen he unohtivat nähdessään karhun, pyssyn ja Nielsin, joka istui siinä, ottelussa kontion kanssa saamansa haavat sidottuina, ja kuullessansa vanhan Lars metsästäjän kertovan, miten kaikki oli tapahtunut. He kuuntelivat ja katselivat niin kiihkoisan innokkaasti, etteivät huomanneet, miten joku astui sisään heidän takaansa, joka myöskin rupesi kertomaan, ja seuraavalla tavalla:

"Kyllä minä teidät opetan luvatta karkaamaan koulusta, minä! --"

Kauhistuksen huuto kaikui vekarajoukosta, kaikki ulos ovesta, eteisestä, pihalle ja matkaan! -- kohta he näkyivät pienten kerien muotoisina kieriskelevän eteenpäin pitkin lumivalkeata tietä toinen toisensa perästä, ja kun koulumestari vihdoin vanhoilla jaloillaan ehti perille koululle, niin hän jo kaukaa kuuli heidän lukevan, että kaikui nurkissa.

Niin, se oli juhlapäivä se päivä, jolloin karhuntappaja palasi kotiin. Se koitti päivänpaisteella ja päättyi sateella; -- mutta semmoiset päiväthän tavallisesti ovat enimmin hedelmää tuottavat.

VAARALLINEN KOSINTARETKI

(1856)

Siihen aikaan, jolloin Aslaug tuli täysikasvuiseksi immeksi, ei ollut varsin rauhallista Husebyssä; sillä siellä sekä tappelivat että repivät toisiansa seudun paraat pojat joka yö. Pahinta oli pyhää vasten, mutta silloin ei myöskään vanha Knut Huseby milloinkaan riisunut nahkahousujaan mennessään nukkumaan eikä unohtanut asettaa koivuista keppiä vuoteensa viereen.

"Kun kerran olen saanut tyttären, niin tottapa osaan häntä suojellakin", lausui Husebyn ukko.

Thore Nässet oli ainoastaan torpanpoika; mutta sittenkin oli niitä, jotka väittivät häntä siksi, joka useimmin kävi Husebyn kassapään luona. Vanha Knut ei siitä pitänyt, väitti myöskin sitä valheeksi, sillä hän "ei ollut milloinkaan nähnyt häntä siellä". Mutta väki naurahti siitä puhuessaan ja arveli, että jos ukko olisi tarkkaan etsinyt nurkista eikä kiistellyt kaikkien niiden kanssa, jotka melusivat ja elämöivät pihalla ja tuvassa, niin hän kyllä olisi löytänyt Thorenkin.

Tuli kesä ja Aslaug läksi elukoiden kanssa paimenmajalle. Kun päivä helteisesti paistoi laaksossa, vuorien rinne vilpoisana kohosi auteren ylitse, kulkusten kilinää kuului kesälaitumelta, paimenkoira haukkui ja Aslaugin laulu ja torven ääni kaikui korkealla tunturin rinteillä -- silloinpa kävi poikien sydämmelle heidän työskennellessään niityillä ja pelloilla. Ja ensimäisenä lauantai-iltana he juosta viilettivät sinne, toinen toistansa nopeammin. Mutta kahta sukkelammin he sieltä riensivät käpälämäkeen; sillä ylhäällä paimentuvalla seisoi oven takana poika, jolla oli heille tervetuliaisiksi aimo selkäsauna, ja joka pöllytti heitä niin, että heille ainiaaksi jäi muistiin sanat, jotka he saivat ikäänkuin kaupanpäällisiksi:

"Tuleppas toinenkin kerta, niin saat lisää!" Mikäli he tiesivät, oli siinä pitäjässä ainoastaan yksi ainoa, jolla oli niin vahvat nyrkit, ja se oli Thore Nässet. Ja kaikkien noiden rikasten talollisten poikien mielestä oli kerrassaan päin mäntyyn, että tuommoinen torpparipässi sai muita mahtavammin puskeskella tuolla Husebyn paimenmajalla.