Part 5

He istuivat vielä hetkisen, Thord katsoen maahan, pappi katsellen Thordia. Silloin lausui pappi hiljaa ja painavasti:

"Nyt, luulemma, on poikasi vihdoin tullut sinulle siunaukseksi."

"Niin, niin minäkin nyt arvelen", vastasi Thord katsahtaen ylös. Raskaina karpaloina vieri kaksi kyyneltä alas hänen poskiansa myöten.

KOTKANPESÄ

(1859)

Endre-taloiksi sanottiin pienenlaista kylää, joka oli aivan erikseen korkeiden tunturien ympäröimänä. Se oli tasaista ja hedelmällistä maata, vaan leveä, tuntureilta tuleva joki jakoi sen kahtia. Tämä joki laski vuonoon, joka ulettui kylän läheisyyteen asti ja näkyi sinne pitkänä, siintävänä selkänä.

Pitkin Endre-vuonoa oli se mies tullut soutaen, joka ensin oli ruvennut laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre, ja hänen jälkeläisiänsä ne olivat kylän asukkaat. Muutamat sanoivat hänen paenneen sinne erään murhan vuoksi, sentähden hänen sukunsa muka oli niin mustaa; toiset sanoivat sen johtuvan tuntureista, jotka jo keskikesälläkin peittivät auringon kello viideltä illalla.

Tämän kylän yllä oli kotkanpesä. Se oli kallion kielekkeellä korkealla tunturin kyljessä; kaikki voivat nähdä naaraskotkan lentävän pesäänsä, mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros liidellen lenteli kylän yllä, iski milloin karitsaan, milloin sieppasi pienen kilin, jopa kerran lapsenkin ja vei kaikki pesäänsä; sentähden oli kylässä elämä kovin rauhatonta, niin kauan kuin kotkat saivat hätyyttämättä pesiä tuolla korkealla kallionkielekkeellä. Tarinana kerrottiin, että ennen muinoin oli kaksi veljestä, joiden oli onnistunut kiivetä sinne ylös ja repiä pesä; mutta nykyään ei kenessäkään ollut miestä pääsemään sinne.

Milloin vain kaksi henkilöä Endre-taloista kohtasi toistansa, johtui puhe kotkanpesään, ja silloin he katsoivat sinne ylös. He tiesivät milloin kotkat olivat sinä vuonna saapuneet, mistä olivat iskeneet itselleen saaliin ja mitä vieneet miltäkin ja ken viimeksi oli koettanut voimiaan yrittämällä kiivetä sinne ylös. Nuoret harjoittelivat pikku poikanaskaleista asti puihin ja kallioille kiipeämistä, tavallista painimista ja sylipainia, voidaksensa kerran päästä sinne ylös hajoittamaan pesän, niinkuin nuo muinaiset veljekset.

Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Endre-talojen reippain poika Leif, mutta hän ei kuulunut kylän omaan sukuun. Hänellä oli kihara tukka ja pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä hän oli ensimäinen, ja naisten suosikki. Jo aikaisin hän sanoi kerran vielä nousevansa kotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, että hänen ei pitäisi sitä niin julki lausua.

Tuo vain yllytti häntä, ja ennenkuin vielä oli ennättänyt aikamieheksi hän läksi sinne kiipeämään. Oli kirkas sunnuntai-aamupäivä alkukesällä; arveltiin kotkanpoikasten juuri puhkaisseen munankuoren. Väkeä oli kokoontunut suuret joukot tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät menemästä, nuoret sitä vastoin kehoittivat. Mutta Leif kuunteli vain omaa haluansa, odotti, sen vuoksi kunnes naaras läksi pesästänsä, hypähti sitten ja tarttui puunoksaan muutama kyynärä maasta. Tämä puu kasvoi kallion halkeamassa, ja sitä halkeamaa myöten hän alkoi kiivetä ylöspäin. Pikku kiviä irtaantui hänen jalkojensa alta, soraa ja multaa vieri alas niiden mukana, muuten oli kaikki aivan ääneti; joelta vain kuului taempaa hiljaista, alinomaista kohinaa. Tunturi kohta kävi jyrkemmäksi, niin että Leif kauan riippui toisen kätensä varassa, etsien jalalleen tukea, sitä löytämättä; moni etenkin naisista, kääntyi poispäin, arvellen, ettei hän tuohon olisi ryhtynyt, jos hänellä vielä olisi ollut vanhemmat elossa. Kuitenkin hän taas löysi tukea, etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina luiskahtaen ja luisuen alaspäin, mutta -- aina saaden jostakin särmästä pohjaa. Alhaalla seisovat voivat kuulla toistensa hengityksen. Silloin nousi pitkänlainen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli istunut erillään muista; hänen kerrottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka tämä ei ollutkaan hänen omaa sukuaan. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi:

"Leif, Leif, miksi menet sinne?"

Kaikki kääntyivät tyttöön päin, isä seisoi aivan vieressä ja katsoi häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä huomannut.

"Leif, tule alas jälleen, Leif!" hän huusi, "minä rakastan sinua, eikä sinulla ole sieltä ylhäältä mitään voitettavaa!"

Leif näkyi hetkisen miettivän, silmänräpäyksen vain, tahi pari, mutta sitten hän pyrki yhä ylemmäksi. Hän oli varma ja vakava sekä kädeltä että jalalta, jonka vuoksi hän kauan aikaa pääsikin hyvästi eteenpäin; mutta vähitellen häntä näytti rupeavan väsyttämään, sillä hän näkyi usein levähtävän. Pieni kivi ikäänkuin enteenä vieri alas, ja kaikki, jotka seisoivat alhaalla, ehdottomasti seurasivat sitä katseillaan alas asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää sitä näkyä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi yksinään kivellä, väänteli käsiään katsellen ylös. Leif tarttui uudestaan kädellään kallion särmään, se irtaantui, tyttö näki sen selvään; Leif tarttui toisella, sekin petti.

"Leif!" kirkaisi tyttö, että kajahti tunturilta, ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon.

"Hän luisuu!" he huusivat estävästi ojentaen kätensä ylöspäin niin miehet kuin naiset. Leif luisuikin, vieritti mukanaan soraa, kiviä ja multaa, luisui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Väkijoukko kääntyi pois, ja sitten he kuulivat takanansa rapinaa ja ryskettä ja sen perästä raskaan putoamisen niinkuin kappaleen märkää multaa. Heidän jälleen rohjetessaan katsoa sinnepäin makasi Leif siinä tuntemattomaksi musertuneena ja ruhjottuneena. Tyttö makasi tunnotonna kivellä ja isä kantoi hänet siitä pois.

Nuoret, jotka enimmin olivat yllyttäneet Leifiä kiipeämiseen, eivät nyt rohjenneet edes auttaa häntä pois kantaessa; muutamat eivät voineet katsoakaan häneen. Niin täytyi siis vanhojen ottaa se tehdäksensä. Vanhin heistä tarttui Leifiin ja sanoi:

"Onnettomasti tämä kävi"; mutta, hän lisäsi katsoen ylöspäin, "hyvä on kuitenkin, että on jotakin niin korkealla, etteivät kaikki siihen yletä."

USKOLLISUUS

(1868)

Laakson pohjalla kotiseudussani asui aviopari kuuden poikansa kanssa; he tekivät uskollisesti ja uutterasti työtä, viljellen hyvin suurta vaikka rappeutunutta tilaa, kunnes tapaturmainen kirveenisku lopetti isän elämän ja vaimo jäi yksin kuuden lapsensa kanssa hoitamaan vaivalloista maanviljelystä. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa, vaan talutti molemmat vanhimmat poikansa isän arkun luokse ja otti heiltä isän ruumiin ääressä lupauksen pitää huolta pikku veljistänsä ja olla äidillekin avuksi, mikäli Jumala antoi heille siihen voimia. Sen pojat lupasivat, ja he pitivätkin lupauksensa niin kauan, kunnes nuorin pojista oli lopettanut rippikoulunsa. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai erään talollisen lesken ja toinen jonkun ajan myöhemmin tämän varakkaanlaisen sisaren.

Neljän muun veljen tuli nyt ryhtyä talon hallintoon oltuaan itse tähän asti toisten hallittavina. Heillä ei näyttänyt olevan siihen kylliksi uskallusta; he olivat lapsuudesta asti tottuneet olemaan yhdessä milloin kaksittain milloin kaikki neljä, ja pysyivät nyt yhdessä entistäkin enemmän, kun heidän oli pakko turvautua toinen toisensa apuun. Ei kukaan lausunut ilmi mielipiteitänsä, ennenkuin luuli tarkasti tietävänsä toisten, niin, oikeastaan he eivät olleet selvillä omistaankaan, ennenkuin olivat lukeneet sen toisten kasvoista. Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän kesken yhteinen, salainen päätös, ettei heidän pitänyt erota äidin eläessä. Tämä kuitenkin itse tahtoi toisin ja sai kaksi heistä taivutetuksi omalle puolelleen. Talo oli hyvin viljelty ja kaipasi suurempaa työvoimaa, jonka tähden äiti ehdotti, että maksettaisiin molemmille vanhemmille osansa ja jaettaisiin talo neljän kesken niin, että kaksi poikaa saisi puolet siitä yhteiseksi osaksensa. Uudet asuinhuoneet oli rakennettava vanhojen viereen; toinen pari muuttaisi sinne, toinen jäisi hänen luoksensa. Mutta siitä veljesparista, joka muutti pois kotileivästä, piti toisen naida; sillä pitihän heilläkin olla talouden ja karjanhoitaja, -- jopa äiti mainitsi tytönkin, jonka tahtoi saada miniäksensä.

Ei kukaan tuumaa vastustanut; kysymys oli vain: ketkä kaksi muuttaisivat ja kumpiko heistä naisi? Vanhin poika kyllä suostui muuttamaan, vaan ei tahtonut millään ehdolla naida, ja kaikki toisetkin kieltäytyivät kiven kovaan sitä tekemästä.

Silloin he sopivat äidin kanssa siten, että tyttö itse ratkaiskoon asian. Ja eräänä iltana tunturilla paimenmajalla kysyi äiti tytöltä, tahtoiko tämä muuttaa vaimoksi Laaksolaan, ja tyttö kyllä mielellään tahtoi.

"Niin, kenenkä pojista tahdot, sillä voit ottaa, kenen vain tahdot."

Sitä hän ei ollut ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi se tehdä, sillä asia riippui hänestä.

"No, voisinhan sitten ottaa vanhimmankin;" mutta häntä hän ei voinut saada, vanhin kun ei tahtonut naida. Tyttö mainitsi silloin nuorimman. Mutta äiti arveli sitä sopimattomaksi, sillä: "olihan hän nuorin".

"No, sitten nuorimman edellinen."

"Miksikäs ei vanhimman jälkeinen?"

"Niin, saattaahan vanhimman jälkeinenkin sopia!" lausui tyttö; sillä häntä hän koko ajan oli ajatellutkin ja sen vuoksi jättänyt hänet mainitsematta. Mutta äiti aavisti siitä hetkestä asti, kun vanhin kieltäytyi naimasta, tämän puolestansa huomanneen vanhimman jälkeisen ja tytön pitävän toisistansa.

Vanhimman jälkeinen siis tytön nai, ja vanhin veli muutti heidän luoksensa. Ei kukaan syrjäinen saanut milloinkaan tietää, miten talo jaettiin, sillä he tekivät yhdessä työtä niinkuin ennenkin, kantoivat vain sadon vuorotellen milloin toisen, milloin toisen latoon.

Jonkun ajan kuluttua tuli äiti kivulloiseksi; hän tarvitsi lepoa ja siis apulaisen. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin kävi heillä työssä. Nuorimmalle annettiin toimeksi sopiminen siitä seuraavana päivänä heidän ollessaan kerppoja tekemässä, sillä hän tunsi hänet paraiten. Mutta tämäpä lienee jo kauan salaisesti rakastanut tyttöä, sillä kysyessänsä, tahtoiko hän ruveta heille piiaksi, sattuivatkin hänen sanansa niin sekavasti, että tyttö luuli hänen kosivan, ja vastasi myöntyväisesti. Poika pelästyi, meni heti veljiensä luokse kertomaan, miten hullusti oli käynyt. Kaikki neljä tulivat hyvin vakaviksi, eikä kukaan heistä tahtonut lausua ensimäistä sanaa. Mutta nuorimman edellinen huomasi nuorimman silmistä tämän todellakin rakastavan tyttöä ja juuri sentähden niin pelästyneen. Siinä samassa hän aavisti oman kohtalonsakin, vanhaksipojaksi jäämisen; sillä jos nuorin naisi, niin hän ei voinut sitä tehdä. Kovalta se tuntui, sillä hänelläkin oli sydämmessä mielitietty; mutta asiaa ei käynyt muuttaminen. _Hän_ siis lausui ensimäisen sanan, nimittäin, että varmimmat he olivat sen tytön suhteen, jos hän pääsee miniäksi taloon. Heti yhden puhuttua olivat toiset samaa mieltä ja menivät puhumaan asiasta äidille. Mutta heidän palatessaan kotiin oli äiti käynyt entistään sairaammaksi; heidän täytyi odottaa, kunnes hän parani, ja kun hän ei ottanut parantuakseen, neuvottelivat he uudestaan. Nuorin silloin sai aikaan päätöksen, että niin kauan kuin äiti oli vuoteen-omana ei pitänyt tehdä muutosta; sillä tytön ei pitänyt saada muita hoidettavia. Asia siis jäi silleen.

Kuusitoista vuotta kitui äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva miniä hiljaa ja kärsivällisesti. Kuusitoista vuotta kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa viereen pitämään kotihartautta, ja pyhinä yhtyivät heihin molemmat vanhimmatkin veljet. Äiti silloin usein noina hiljaisina hetkinä pyysi heitä muistamaan sitä, joka koko ajan oli häntä hoidellut; pojat käsittivät hänen tarkoituksensa ja lupasivat sen. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan tautiansa, joka oli sallinut hänen nauttia äidin iloa aivan viimeiseen asti; hän kiitti heitä joka kerran heidän yhdessä ollessaan, ja viimein tuli viimeinen kerta.

Kun äiti oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä hautaan. Paikkakunnalla oli naistenkin tapana saattaa vainajata hautaan, ja sillä kerralla yhtyi koko pitäjä saattoon, miehet ja naiset, kaikki, jotka vain kykenivät liikkeelle, lapsetkin, -- ensin lukkari veisaajana, sitten nuo kuusi poikaa kantaen arkkua, ja heidän perässänsä koko saattojoukko, kaikki veisaten, niin että se kuului neljännes peninkulman päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja nuo kuusi olivat luoneet haudan umpeen, meni koko saattojoukko kirkkoon, sillä siellä oli samalla nuorin vihittävä. Veljekset tahtoivat niin, nämä molemmat toimitukset kun oikeastaan kuuluivat heidän mielestänsä yhteen.

Kirkossa puhui pappi, minun isävainajani, uskollisuudesta, ja puhui siitä semmoisella tavalla, että se minun mielestäni, minä kun sattumalta olin kirkossa, erittäin hyvin soveltui tuntureiden ja järven ja koko luonnon suurenmoisuuteen.

ELÄMÄN-ARVOITUS

(1869)

"Miksi meidän pitää istahtaa tähän?"

"Siksi, että tämä paikka on korkealla ja valoisa."

"Mutta tässä on niin äkkijyrkkä; ja aurinko minua huimaa, kajastaa liian kirkkaasti veteen."

"Ei, ei etemmäksi."

"Mennään sitten takaisin tuohon vihreään lehtimajaan; siellä oli niin kaunista."

"Ei, ei, ei sinnekään;" nuori mies heittäytyi hervottomasti maahan, ikäänkuin hän ei voisi eikä tahtoisi enää pysyä pystyssä.

Vaimo jäi seisomaan lakkaamatta häntä katsellen. Silloin mies lausui:

"Asta, nyt täytyy sinun selittää, minkätähden niin pelästyit, kun vieras laivuri astui sisään hämärän tultua."

"Enkö sitä arvannut", sanoi vaimo kuiskaten ja tahtoen juosta pois.

"Sinun täytyy se ilmoittaa, ennen kuin menet; sillä muuten en tule jäljestä!"

"Botolf!" huudahti vaimo kääntyen, mutta jääden seisomaan paikoilleen.

Mies sanoi: "olen tosin luvannut olla kysymättä. Voinhan pitää lupauksenikin, jos niin tahdot; mutta silloin on välimmekin tästä hetkestä rikki."

Nyt purskahti vaimo itkemään ja lähestyi häntä. Hän oli hieno ja hento, hänellä oli pienet kädet, vaalea kiiltävä tukka, josta huivi oli luisunut alas hartioille, ja sitten hänen suunsa ja silmänsä, ne oikein säkenöivät auringon häikäisevässä valossa. Mies hypähti ylös:

"Niin, sen kyllä tiedät: kun katselet minua noin, niin minä peräydyn. Mutta nyt tiedän minäkin, että silloin on perästäpäin vain pahempi. Etkö voi käsittää sitä, että vaikka satakin kertaa lupaisin olla tiedustelematta entisyyttäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää lupaustani!" Hänen kasvoistaan näkyikin, miten kiihtynyt hän oli, ja että se kiihtymys ei ollut eilisenpäiväistä.

"Botolf, sinä itsehän juuri lupasit minulle, kun et milloinkaan jättänyt minua rauhaan, lupasithan antaa olla sen haudattuna, sen, jota en milloinkaan -- en milloinkaan voi ilmaista sinulle. Sinä lupasit sen minulle juhlallisesti, sanoit sen olevan sinulle yhdentekevää, minua sinä vain tahdoit! Botolf!" ja hän makasi polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, katsoi häneen, kyynelkarpalon toisensa perästä puhuessa omaa kieltään, ja hän oli kauneinta ja onnettominta, mitä mies eläessänsä oli nähnyt.

"Jumala varjelkoon minua!" sanoi mies, nousi seisoalleen, mutta istahti heti jälleen; "jospa rakastaisit minua niin paljon, että luottaisit minuun, -- miten onnellisia me kaksi silloin olisimme!"

"Jospa sinäkin voisit vähäisen luottaa minuun!" rukoili vaimo lähestyen miestä polvillaan ja lisäsi sitten:

"Rakastaako sinua? Kun tulin kannelle sinä yönä. jolloin laivamme oli törmännyt sinun laivaasi, ja sinä seisoit touveissa jaellen käskyjä -- en ollut milloinkaan nähnyt mitään niin voimakasta, ja miellyin sinuun heti! Ja kun kannoit minut veneeseen laivojen upotessa, -- tunsin uudestaan elämänhalua, vaikka luulin, etten sitä enää milloinkaan saisi!" Hän vaikeni itkien, mutta sitten hän laski kätensä miehen polville.

"Botolf!" hän rukoili, "ole suuri! ole suuri niinkuin silläkin kerralla, jolloin otit minut sinänsä, välittämättä mistään muusta -- otit ainoastaan minut! -- Botolf!"

Miltei tylysti mies vastasi:

"Minkätähden johdatat minua kiusaukseen? Tiedäthän, etten voi! Sieluinesi minä sinut tahdon enkä vain tätä -- ensi päivinä se vielä voi käydä päinsä, vaan ei sitten enää."

Vaimo peräytyi ja lausui toivottomasti:

"Niin, niin, elämä ei enää milloinkaan tule eheäksi; oi Jumala!" -- ja uudestaan hänen kyyneleensä virtasivat aivan tulvillaan.

"Anna minulle itsesi kokonaan, koko elämäsi eikä vain palanen siitä, niin tulee minussa kaikki eheäksi jälleen!" Mies puhui varmasti ja vakavasti ikäänkuin kehoittaen, vaimo ei vastannut, mutta hän näki hänen sisällisen taistelunsa. Sentähden hän jatkoi:

"Voita itsesi, rohkaise mielesi. Pahemmaksi kuin nyt on, ei olomme voi tulla!"

"Sinä aivan sysäät minut toivottomuuteen!" rukoili vaimo.

Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi:

"Vaikka se olisi mitä suurin rikos, niin koetan sitä kantaa, mutta tätä en voi kestää!"

"Niin, en minäkään!" huudahti vaimo nousten.

"Minä autan sinua!" mieskin nousi, "joka päivä minä autan sinua, kun vain tunnen salaisuutesi. Mutta minä olen liian ylpeä vartioidakseni jotakin tuntematonta -- ja joka ehkä on toisen oma!"

Siinä vaimo sävähti tulipunaiseksi.

"Hävetä sinun pitäisi! Meistä molemmista olen minä ylpeämpi, minä en tarjoa toisen omaa. -- Nyt voit jo lopettaa!"

"Jos olet ylpeä, niin poista ensin epäilykseni!"

"Jeesus Kristus, tätä en kestä kauemmin!"

"Ei, minä olen vannonut, että tästä pitää _tänään_ tulla loppu!"

"Eikö se ole julmaa", vaimo huusi, "kiduttaa ja kiusata naista, joka on antautunut sinulle ja on niin innokkaasti rukoillut puolestansa kuin minä", ja hän oli jälleen vähällä itkeä, mutta äkkiä muuttaen mieltään sanoi:

"Minä kyllä tunnen sinut: tahdot tuskani oikein puhkeamaan kirkunaan, jotta saisit jotakin tietää!" Hän katsoi loukattuna mieheen ja kääntyi pois. Silloin hän kuuli verkkaan lausuttavan:

"Tahdotko vai etkö'?"

Vaimo ojensi kätensä: "En vaikka tarjoaisit minulle kaikki, mitä voimme tästä paikasta nähdä."

Hän astui hänen luotaan, rinta kohoili, katse vilkkui edestakaisin, mutta enimmäkseen mieheen, milloin tylynä, milloin suruisena ja jälleen tylynä. Hän nojautui puuhun ja itki, sitten hän ei enää itkenyt, vaan astui etemmäksi.

"Tiesinhän, ettet välittänyt minusta", hän kuuli miehen sanovan, ja samassa hän muuttui mitä nöyrimmäksi ja katuvaisimmaksi; pari kertaa hän tahtoi vastata, mutta heittäytyi sen sijaan kanervikkoon ja peitti kasvonsa käsillään. Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen ylitsensä. Vaimo tunsi hänen seisovan siinä sekä peitti silmänsä ja odotti hänen rupeavan puhumaan; mutta kun ei mitään kuulunut, niin hän pelkäsi ja katsahti arasti ylös. Mutta samassa hän hypähti pystyyn, sillä miehen päivettyneet, pitkulaiset kasvot olivat muuttuneet aivan ontelon näköisiksi, kuopalleen painuneet silmät suurina, kokoon puristuneet huulet, koko mahtava olento painui semmoisella erinomaisella voimalla hänen ylitsensä, että hän äkkiä luuli jälleen näkevänsä hänet ylhäällä touveissa, niinkuin tuona haaksirikon yönä; hän oli muuttunut suureksi niinkuin silloinkin ja voimaltansa rajattomaksi, mutta nyt se nousi häntä itseään vastaan.

"Sinä olet valehdellut minulle Asta."

Vaimo peräytyi ja mies astui hänen jälkeensä; "olet saanut minutkin valehtelemaan; _ei ainoakaan päivä, jonka olemme eläneet yhdessä, ole ollut täyttä totta_!"

Hän seisoi niin lähellä vaimoa, että tämä voi tuntea hänen lämpimän hengityksensä, ja hän katseli häntä suoraan silmiin. Peloissaan vaimo ei tietänyt, mitä hän seuraavana hetkenä aikoi tehdä tahi sanoa, vaan ummisti silmänsä. Hän seisoi siinä ollen vähällä kaatua ja oli epätietoinen paetako vai jäädä -- ratkaiseva hetki oli tullut. Syvä hiljaisuus oli sen edelläkävijänä, niin syvä, että mieskin sitä säikähti; vielä kerran tapahtui hänessä mielenmuutos:

"Todista syyttömyytesi! Heitä pois kaikki juonet -- tee se nyt tässä!"

"Kyllä!" vastasi vaimo tietämättä, mitä vastasi.

"Tee se nyt tässä, sanon minä!"

Hän parahti; sillä vaimo lensi hänen ohitsensa rantaa kohti, hän näki hänen kullankarvaisen tukkansa liehuvan, hänen kohotetut kätensä, huivin, joka irtautui hartioilta ja hulmuten lensi hänen perästänsä liidellen kauemmaksi. Mies ei kuullut huutoa, ei loiskettakaan, sillä vesi oli kovin syvällä. Hän ei voinutkaan kuulla, sillä hän oli kaatunut takaperin maahan.

Mereltä Asta oli tullut hänen luoksensa tuona yönä, veteen hän jälleen hävisi, ja samalla hänen elämänsä tarina. Sysimustaan syvyyteen oli kaikki se hautaantunut, joka oli saanut koko hänen sielunsa -- eikö hänen pitänyt mennä tytön jälkeen? Hän oli tullut paikalle, järkähtämätön tahto mielessä saada tuskistansa loppu; -- tämä ei ollut loppu; nyt sitä ei milloinkaan tule, nyt ne tuskat vasta alkavatkin. Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja surmannut hänet! Vaikka tuska eneni kymmenkertaiseksi, täytyi hänen elää surren ja miettien, miten tuo oli tapahtunut. Asta, joka oli melkein ainoa pelastunut tuosta kauhun yöstä, hänen piti siis pelastua hänen surmattavaksensa, hänen, joka oli hänet pelastanut. Hän itse, joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin koko maailma olisi merta ja kauppaa, hän oli äkkiä joutunut semmoisen rakkauden uhriksi, joka surmasi sekä hänet itsensä että hänen rakastamansa. Oliko hän häijy? Sitä hän ei milloinkaan ollut kuullut sanottavan eikä milloinkaan tuntenut sitä. Mutta mitä se sitten oli? Hän nousi -- ei heittäytyäksensä aaltojen syvyyteen hänkin, vaan astuaksensa alaspäin jälleen; ei kukaan tee itsemurhaa samassa, kun on saanut arvoituksen selvitettäväksensä.

Mutta eihän se ollut milloinkaan selvitettävissä. Astahan oli asunut Amerikassa siitä asti kun oli tullut täysikasvuiseksi, sieltä hän juuri oli tulemassa silloin, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä hänen, Botolfin, piti Amerikassa aloittaa? Hänellä ei ollut varmoja tietoja siitä, miltä tienoilta Asta Norjasta oli kotoisin, eipä ollut edes varma siitäkään, oliko hänen ilmoittamansa sukunimi sama kuin se, joka perheellä Norjassa oli. Tuo vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja tunsiko hän hänet, vai Astako vain hänet tunsi? Tämä oli kuin kysyä mereltä, ja tiedusteleminen oli kuin syöksyäminen sen helmaan.

Hän, mies, oli erehtynyt! Katuvainen rikoksentekijä olisi etsinyt omalletunnollensa helpoitusta tunnustamalla kaikki aviomiehellensä, katumaton olisi tehnyt jos jonkinmoisia verukkeita. Mutta Asta ei tunnustanut mitään eikä etsinyt verukkeitakaan, hän valitsi kuoleman, kun mies häntä ahdisti. Semmoiseen ei ole syyllisellä uskallusta. Kyllä sentään, miksi ei? Ennemmin kuolo kuin tunnustaminen, sillä jälkimäiseen tarvitaan vielä suurempaa uskallusta. Mutta tunnustamisrohkeutta häneltä ei suinkaan puuttunut; sillä olihan hän aloittanut myöntämällä olevan jotakin olemassa, jota hän ei voinut ilmaista. Rikos itse se siinä teki tunnustuksen mahdottomaksi. Mutta mahdotonta oli, että hän olisi voinut salata suurta rikosta; sillä hän oli usein iloinen, jopa vallaton, oli kiivas, mutta samalla hienotunteinen ja herttaisen hyvänluontoinen. Toisen se oli rikoksessa syy. Mutta miksi hän ei milloinkaan tunnustanut sitä toisen rikokseksi? -- sillä silloinhan olisi kaikki ollut selvillä. Mutta jos se ei ollut hänen eikä kenenkään toisen, mitä se sitten oli? Olihan hän itse sanonut siinä _olevan_ jotakin -- ja vieras laivuri, jota hän niin oli säikähtänyt? Mitä se oli, mitä kaikkivaltiaan Jumalan nimessä se oli? -- Jos Asta olisi vielä elänyt, niin hän olisi vastedeskin häntä kiusannut -- siitä hän tuli selville ja oivalsi oman suuren kurjuutensa.