Part 2

Mutta jos Larsilla olisi ollut aavistustakaan siitä, mitä nyt seurasi, niin kyllä hän ei olisi tehnyt häntä siksi. Kaikki aikanansa, sanoo sananlasku ja juuri samaan aikaan kuin Knut Aakre jälleen joutui kunnallishallitukseen, uhkasi kauan jo raivonneen keinottelukuumeen tuottamat tappiot kukistaa kunnan parhaat miehet vaatien heidän joukostaan uhrejaan. Sanottiin Lars Högstadia syypääksi siihen suureen onnettomuuteen; sillä hän oli totuttanut kuntalaisensa kauppojen kautta keinottelemaan itselleen voittoja. Kunnallishallituksesta oli voitonpyynti levinnyt kuntaan; sillä kunnallishallitus oli seudun suurin voitonpyytäjä. Kaikki, kaksikymmenvuotiseen päivätyöläiseen asti tahtoivat nyt kaupassa saada yhtä markkaa kasvamaan kymmeneksi; tavatonta ahneutta ja kokoomishalua alussa seurasi ylenmäärinen tuhlaaminen lopuksi. Ja kun kaikkien mielet olivat kiintyneet ainoastaan rahoihin, oli samalla kehittynyt luulevaisuus, suvaitsemattomuus, omanvoitonpyyntö, joka päättyi käräjäjuttuihin, vihaan ja vainoon. Siinähän kävi kunnallishallitus muiden edellä, sanottiin; sillä Larsin aivan ensimäisiä toimia oli manata vanha, kunnianarvoinen pappi käräjiin etujen tähden, joiden oikeudellisuus muka oli epätietoista. Pappi oli menettänyt asian, mutta myöskin heti hakenut muualle. Muutamat olivat silloin hyväksyneet ja kiittäneet sitä juttua, toiset moittineet; huono esimerkki siitä kuitenkin oli tullut. Nyt tuli Larsin hallinnon seuraukset näkyviin suurina tappioina kunnan jokaiselle mahtimiehelle, ja silloin tuli toinen ääni kelloon. Vastustajatkin saivat johtajansa; sillä Knut Aakre oli jälleen joutunut hallituksen jäseneksi, -- Larsin itsensä sinne toimittamana!

Taistelu alkoi heti. Kaikki ne nuorukaiset, joita Knut aikoinaan oli opettanut, olivat nyt miehiä ja kunnan valistuneimpia, hyvin perehtyneitä kaikkiin toimiin, ja tuntien yleisiä oloja; -- heidän rinnallaan hän nyt taisteli, he kun jo nuoruudesta asti kantoivat vihan kaunaa Larsille. Kun Lars sitten iltasin, tuommoisen kiivaan ottelukokouksen jälkeen seisoi talonsa rappusilla katsellen kylälle päin, nousi ikäänkuin etäinen uhkaava rajuilma noista vararikon uhkaamista suurista taloista. Hän tiesi, että sinä päivänä, jolloin ne tekevät kuperkeikan, kaatua romahtaa säästöpankki, jopa hän itsekin ja että silloin hänen pitkä elämäntyönsä kääntyisi hänelle itselleen kiroukseksi!

Niinä epätoivoisen taistelun päivinä saapui rautatielinjan tutkijalautakunta, jonka oli määrä paaluttaa uuden rautatien suuntaa, eräänä iltana Högstadiin, ensimäiseen taloon kylään tullessa. Keskustellessaan heidän kanssaan illalla kuuli Lars tarkoituksena olevan saada tie kulkemaan joko siitä tahi toisen laakson kautta, joka oli aivan saman suuntainen.

Salaman nopeudella selvisi hänelle, että jos hänen onnistuisi saada tie kulkemaan sieltä kautta niin nousisivat kaikkien talojen hinnat melkoisesti ja hän itse pelastuisi, jopa olisi hänen arvonsa kohonnut ja juurtunut moneksi miespolveksi eteenpäin! Hän ei saanut unta sinä yönä, hänen silmissään loistivat ja vilkkuivat junien tulet, jopa hän väliin jo luuli kuulevansa veturien vihellyksetkin! Seuraavana päivänä hän oli mukana seutua tarkastamassa; hänen hevosensa kuljetti heitä, ja hänen taloonsa he palasivat jälleen. Seuraavana päivänä herrat läksivät naapurilaaksoon, hän yhä mukana, ja hän toi heidät jälleen takaisin. Koko Högstad oli valaistuna heidän tullessaan kotiin; kylän etevimmät miehet olivat pyydetyt ottamaan osaa komeihin pitoihin tarkastajien kunniaksi, ja ne kestivät aamuun asti. Mutta ei mikään auttanut; sillä mitä enemmän he lähenivät varsinaista päätöstä, sitä selvemmin näkyi, ettei rautatie ilman suuria uhrauksia voinut kulkea sieltä kautta. Pääsy laaksoon oli ahdas, nimittäin vuorisolan kautta, ja samassa kuin kierrettiin kylään, teki leveä jokikin polven, niin että joko täytyi rautatien mutkistua yhtä jyrkästi vuoririnteen mukaan niinkuin nykyinen tiekin, ja sen kautta kulkea melkoisen korkealla ja kahdesti joen poikki -- tahi kulkea suoraan eteenpäin ja silloin entistä nyt jo käyttämätöntä hautuumaata! Mutta ei ollut varsin monta vuotta siitä kuin kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit haudattiin hautuumaahan.

Ellei ollut muuta esteenä kuin palanen vanhaa hautuumaata, ajatteli Lars, saadakseen tuota suurta siunausta paikkakunnalle, niin täytyy kuin täytyykin hänen panna nimensä alle ja kaikki työvoimansa liikkeelle, jotta saataisiin tie sitä suuntaa! Hän matkusti heti kappalaisen ja rovastin luokse, sieltä lääninhallitukseen ja hallituksen talousosaston puheille: hän neuvotteli ja hieroi sopimusta, hän oli muka hankkinut kaikenlaisia tietoja tavattomista eduista toiselta puolen, seudun mielipiteistä toiselta ja hänen onnistui todellakin saada kaikki asianomaiset puolellensa. Hänelle luvattiin, että muuttamalla muutamia ruumiita uudelle hautuumalle esteet poistuisivat ja kuninkaallinen lupaus saataisiin käyttää hautuumaata rautatieksi. Hänelle sanottiin, että hänen tarvitsi vain ottaa asia puheeksi kunnallishallituksessa.

Kunta oli yhtä innostunut kuin hänkin; sillä kaupanhenki, joka jo monta vuotta oli vallinnut pitäjässä, rupesi oikein villinä riehumaan jokaisessa. Ei puhuttu eikä ajateltu muuta kuin Larsin matkaa ja sen mahdollista päättymistä. Kun hän tuli kotiin tuoden mitä parhaimmat toiveet, toimitettiin hänelle suuremmoiset kunnianosoitukset, lauluja sepitettiin ja laulettiin hänen kunniaksensa; niin, vaikkapa joku suurimmista taloista niinä päivinä olisi lyönyt rukkaset lautaan, niin ei kukaan olisi pannut siihen sen enempää huomiota. Rautatiekuume oli voittanut keinottelukuumeen ja astunut sen sijaan!

Kunnallishallitus kokoontui; ehdotettiin alamainen anomus, että vanhasta hautuumaasta saataisiin ottaa tarvittava osa rautatietä varten. Se ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, niin, nostettiinpa kysymys siitä, että toimitettaisiin Larsille julkinen kiitos ynnä sitä seuraavana lahjana, veturinmuotoinen kahvikannu. Kuitenkin arveltiin olevan parasta odottaa, kunnes kaikki oli valmista. Asia palautettiin lääninhallituksesta, joka tahtoi luettelon jokaisesta muutettavasta ruumiista. Pappi antoi vaatimuksesta semmoisen luettelon, mutta sen sijaan, että olisi lähettänyt sen suoraan, oli hänellä syynsä lähettää se kunnallishallituksen kautta. Eräs sen jäsenistä toi sen mukanaan seuraavaan kokoukseen. Siellä avasi Lars sen puheenjohtajana ja rupesi lukemaan sitä julki.

Nyt sattui niin, että ensimäinen muutettava ruumis olikin Larsin oma isänisä! Läsnäolleita hieman värisytti; Lars itsekin säpsähti, mutta luki kuitenkin edelleen. Sattui sitten, että toinen ruumis oli Knut Aakren isoisä; sillä nuo molemmat olivat kuolleet jotenkin samaan aikaan. Knut Aakre hypähti pystyyn istualtaan, Lars keskeytti lukemisensa, kaikki katsahtivat ylös kauhuissaan; sillä vanha Knut Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja sen enimmin rakastettu mies ammoisista ajoin. Syntyi hiljaisuus, joka kesti monta minuuttia. Viimein yskähti Lars ja luki edelleen. Mutta yhä pahempaa tuli, mitä etemmäksi luettiin; sillä mitä lähemmäksi päästiin omaa aikaa, sitä rakkaammiksi tulivat vainajat. Larsin lopetettua kysyi Knut Aakre puoliääneen, eikö heidän mielestään niinkuin hänenkin, aaveita ollut heidän parissaan. Oli juuri tullut puolihämärä huoneeseen, ja vaikka olivatkin aika miehiä, niin eipä paljoa puuttunutkaan, että heitä peloitti. Lars otti tulitikkulaatikon taskustaan ja sytytti kynttilät, kuivasti huomauttaen, etteihän siinä ollut enempää kuin mitä jo ennakolta tiesivät.

"Kyllä", sanoi Knut mittaillen lattiata; "tämä on enempi kuin minä ennestään tiesin. Nyt alan uskoa, että rautatietkin voivat maksaa liian kalliin hinnan."

Kaikki siitä ikäänkuin säpsähtivät ja Knut ehdotti, että asia oli otettava uudestaan keskusteltavaksi.

"Tänä kiihtyneenä aikana, joka täällä on ollut", hän lausui, "on rautatien hyötykin arvioitu liian suureksi; sillä jos rautatie ei tule kulkemaan paikkakuntamme kautta, rakennettakoon asemia pitäjämme kumpaankin päähän; tosin on hiukkasen epämukavampaa matkustaa niille, kuin jos asema olisi sen keskellä; mutta niin kauhean paljon pahempaa se ei kuitenkaan liene, että sentähden olisi pakko häiritä vainajien leposijaa".

Knut oli niitä, jotka saatuaan ajatuksena lentoon, keksi mainioita syitä ikäänkuin itsestään, hänellä ei hetki sitten ollut aavistustakaan, mitä aikoi sanoa, mutta nyt hän lausui ilmi kaikkien salaiset ajatukset. Lars oivalsi aseman vaarallisuuden ja arveli olevan parasta olla varovainen ja suostua näön vuoksi Knutia ehdotukseen; sillä tuommoiset tunteet ovat aina valtavimmat alussa; pitää malttaa mielensä ja odottaa kuohujen asettumista.

Mutta siinä hän oli iskenyt kirveensä kiveen, sillä yhä suurempina tunteiden kuohuina kohosi pitäjässä pelko koskea omaistensa vainajien ruumeihin; se, mitä ei kenkään ollut ajatellut niin kauan kuin asia oli yleistä laatua, muuttui nyt sydämmen asiaksi, kun he tiesivät asian koskevan heitä itseään. Etenkin vaimoväki tuli kiihkoisaksi ja kuntatuvan edustalla vilisi väkeä seuraavassa kokouksessa. Oli helteinen kesäpäivä, ikkunat olivat avatut ja oli yhtä paljon väkeä ulkopuolella kuin sisälläkin. Kaikki tunsivat, että nyt syntyy kiihkeä ottelu.

Lars tuli ajaen kauniilla hevosellaan ja kaikki häntä tervehtivät; hän katseli tyynesti ympärillensä varmana asiastansa, eikä se, mitä hän näki, näyttänyt ensinkään häntä kummastuttavan. Hän istahti aivan ikkunan viereen, löysi oljenkorrenkin, eikä paljon puuttunut, että hymy olisi levinnyt hänen älykkäille kasvoilleen nähdessään Knutin nousevan puhumaan kaikkien Högstadin hautuumaalla lepäävien vainajien puolesta.

Mutta Knut Aakre ei alkanutkaan puhumalla hautuumaasta. Hän alkoi ryhtymällä perinpohjaiseen selontekoon siitä, että rautatien tuottamat edut sen kulkiessa pitäjän kautta, olivat arvioidut kerrassaan liian suuriksi. Hän näytti väitteensä todeksi, sillä hän oli laskenut kaikkien talojen etäisyyden lähimmältä asemalta ja sitten hän kysyi:

"Minkätähden on nostettu niin suurta melua tästä rautatiestä, kun siitä ei ole paikkakunnalle vastaavaa hyötyä?" Niin, sen hän kyllä osasi sanoa. "On olemassa niitä, jotka ovat saaneet aikaan semmoisen sekasorron, että pitää saada toimeen vielä suurempi, jotta edellinen joutuisi unohduksiin. Oli vielä niitä, jotka ensimäisessä mieltenkiihtymyksessä tahtoivat saada maansa ja mantunsa suuresta hinnasta myödyiksi vieraille, jotka ehkä olivat kyllin typeriä suostumaan kauppaan; oli häpeällinen keinottelu, jota ei yksistään elossa olevien, vaan vainajienkin piti kannattaa!"

Hänen esiintymisensä vaikutus oli sangen valtava. Mutta Lars oli kerran päättänyt säilyttää malttinsa, tulkoon mitä tulleekin. Hän vastasi sentähden hymyillen, ettei ainakaan hän puolestansa ole tietänyt muuta, kuin että Knut Aakrekin oli innokkaasti puolustanut rautatietä eikä varmaankaan ollut ketään, joka syyttäisi _tämän_ ymmärtävän keinottelua. (Hymyiltiin salavihkaa). Knutilla ei ollut mitään sanottavaa siihen, että tavallisten ihmisten ruumiit olivat muutettavat rautatien tähden; mutta kun hänen oma isoisänsä oli siirrettävä, muuttui kysymys äkkiä onnenasiaksi koko pitäjälle!

Enempää hän ei lausunut, vaan katsoi hymyillen Knutiin, ja niin teki moni muukin. Knut Aakre kummastutti kuitenkin niin häntä kuin muitakin vastaamalla:

"Minä kyllä myönnän sen: minä en käsittänyt asiaa, ennenkuin se koski perherakkauteeni, mahdollisesti se on häpeä, mutta silloin on todellakin häpeä vielä suurempi, jos ei sitä käsitä -- niinkuin on Larsin laita! Ei milloinkaan", hän lisäsi, "ole tämän iva ja pilkka sattunut sopimattomampaan kohtaan; sillä ihmisille, joilla on vain tavallistakin hienotunteisuutta, on asia todellakin inhottava."

"Tuo hienotunteisuus on herännyt kauhean äkkiä", vastasi Lars, "niin että se toivottavasti yhtä äkkiä häviääkin. Ehkä auttaa vähäisen jos mietimme, mitä pastori, rovasti, lääninhallitus, insinöörit ja hallitus, nuo kaikki sanoisivat, kun me, ensin yksimielisesti saatuamme asian vireille, äkkiä tulisimme anomaan asian peräyttämistä? -- Kun ensin riemuitsemme ja laulamme voittolauluja ja sitten itkemme ja pidämme muistopuheita vainajille. -- Elleivät silloin suorastaan sano meidän tulleen hulluiksi, niin ainakin sanovat meidän tulleen hyvin kummallisiksi viime aikoina."

"Niin, sen tietää Jumala, että heillä on syytä sanoa", vastasi Knut; "me olemme todellakin saaneet päämme pyörälle, ja sentähden onkin aika joutua järjillemme jälleen. On todellakin mennyt pitkälle, kun meidän pitää kaivaa, sinun oma isoisäsi ja minun omani ylös haudoistansa, jotta voisimme hankkia rautatien, -- kun meidän pitää mylleröidä ja häväistä vainajien viimeiset lepopaikat saadaksemme kuormamme helpommin kuljetetuiksi. Eikö se ole samaa kuin kyntäisimme omaa hautuumaatamme saadaksemme sen antamaan meille syötävää? Mitä siihen on kätketty Jesuksen nimeen, sen kaivamme ylös jälleen rahan, Molokin nimessä -- se ei ole paljoakaan parempaa kuin nakerrella esi-isiensä luita."

Lars vastasi kuivasti:

"Niin on luonnon laki."

"Niin, kasvien ja eläimien."

"Emmekö me sitten ole eläimiä?"

"Kyllä, mutta myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme haudanneet vainajamme uskossa Häneen; Hän se on, joka on heidät herättävä emmekä me."

"Äh, loruja! Eikö meidän kuitenkin tule kaivaa heitä ylös, kun heidän vuoronsa kerran tulee? Mitä pahaa siinä on vaikka se tapahtuisi muutamia vuosia aikaisemmin?"

"Sen minä sanon sinulle! Se, joka on heistä syntynyt, elää vielä, mitä he ovat rakentaneet, seisoo vielä pystyssä, se, jota he ovat rakastaneet, ne, joita he ovat opettaneet ja joiden tähden ovat vaivaa nähneet ja kärsineet, se kaikki elää ympärillämme ja itsessämme, ja sitten me emme antaisi heidän levätä rauhassa?"

"Minä huomaan, että sinä nyt muistelet isoisääsi", vastasi Lars, "sillä sinä niin kiivastut. Mutta nyt tahdon minä sanoa, että onpa tullut aika, että pitäjä kerrankin pääsee _hänestä_ rauhaan. Sillä hän anasti kylliksi suuren sijan eläessänsä; sentähden on parasta, että hän ei makaa siinä tiellä nyt kuolleena. Jos hänen ruumiinsa pitää riistää kunnalta semmoinen siunaus, joka vaikuttaa satoja miespolvia eteenpäin, niin on todellakin syytä sanoa, että kaikista, jotka täällä ovat syntyneet, on _hän_ ollut pitäjällemme suurimmaksi vahingoksi."

Knut Aakre sysäsi tuuhean tukkansa otsaltaan, hänen silmänsä säihkyivät, mies kokonaisuudessaan oli jännitetyn teräsjousen kaltainen.

"Mimmoista laatua on tuo siunaus, josta niin kerskailet, olen jo näyttänyt. Se on samaa lajia kuin kaikki muukin, jolla olet onnistuttanut paikkakuntamme, nimittäin sangen arveluttavaa lajia. Sillä tosin olet hankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden hengen, millä sitä täyttää, -- eikä se suinkaan ole rakkauden henki. Tosin olet hankkinut meille uusia teitä, -- mutta myöskin turmion teitä, jonka voinet selvästi huomata monen onnettomuudesta ja vararikosta. Tosin olet vähentänyt meidän yleisiä veronmaksujamme, mutta olet sen sijaan lisännyt yksityisiä menojamme; keräjänkäyntejä, vekseleitä ja vararikkoja, siinä ei ole hyviä hedelmiä kantava lahja millekään kunnalle. Ja _sinä_ rohkenet häväistä haudassaan sitä miestä, jota koko kunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa hänen makaavan haudassaan meidän tiellämme -- niin, sinun tielläsi hän kyllä on, se on nyt huomattavissa; sillä sille haudalle sinä kompastut ja kaadut! Se henki, joka on vallinnut sinua ja tähän päivään asti hallinnut meitäkin, ei ole syntynyt hallitsemaan, vaan muiden orjaksi. Hautuumaa kyllä saapi jäädä rauhaan, -- tänään se saapi uuden haudan lisäksi, nimittäin sinun arvosi, joka nyt kuopataan siihen."

Lars Högstad nousi seisomaan kalman kalpeana; hän avasi suunsa osaamatta lausua sanaakaan, oljenkorsikin putosi. Kolme, neljä kertaa turhaan yritettyään etsiä sitä, ja tapailtuaan sanoja, puhkesi hänen vihansa ilmi tulivuoren purkauksen tavoin:

"Tämäkö siis on kaiken ahertamiseni ja raatamiseni palkka! Tuommoinenko hamesaarnaaja tässä siis tuppautuu määrääjäksi, -- niin, olkoon sitten, olkoonpa piru itse puheenjohtajanne, jos minä kerrankaan enää astun tänne jalkaanikaan! Minähän olen tähän päivään asti pitänyt koossa kaiken teidän roskanne, ja minun jälkeeni se kaikki hajoaa tuhansiin muruihin, mutta hajotkoon vain, -- tässä ovat pöytäkirjat!" Hän heitti ne pitkin pöytää. -- "Hyi, semmoista ämmäin ja penikkain kokousta!" Hän löi nyrkkinsä pöytään. "Kirottu olkoon koko kunta, kun sallii miestä palkittavan niinkuin nyt minua!"

Hän löi vieläkin kerran nyrkkiänsä pöytään niin, että suuri keräjäpöytä tärisi ja mustetölkki sisällyksineen kieri lattialle osoittamaan tuleville miespolville sitä paikkaa, jossa Lars Högstad kaatui kaikkine viisauksineen, mahtineen ja kärsivällisyyksineen!

Hän riensi ovelle ja oli jo hetken päästä poissa pihasta. Koko yleisö seisoi vielä sangen hiljaa; sillä hänen äänensä ja vihansa voima oli peloittanut heitä, -- kunnes Knut Aakre muistellen niitä sanoja, joita _itse_ oli saanut kukistuessansa, iloisen näköisenä ja matkien Larsin ääntä lausui:

"Pidetäänkö asia päätettynä!"

Silloin kaikki läsnäolevat puhkesivat tavattomaan riemuun! Koko kokous muutti kerrassaan luonnetta, kuului naurua, iloista puhetta ja riemua, sillä vain harvat läksivät pois, jääneet hankkivat juomatavaroita ruokansa lisäksi ja viettivät upeita pitoja raskaan päivän päättäjäiseksi. He tunsivat itsensä onnellisiksi ja itsenäisiksi niinkuin entisinä aikoina, ennenkuin Larsin hallitsijatarmo oli peloittanut miehet hiljaisen kuuliaisiksi. He tyhjensivät maljoja vapautensa jälleensaavuttamisen kunniaksi, he lauloivat, niin, ja lopuksi he tanssivat, Knut Aakre ensiksi varapuheenjohtajan kanssa ja kaikki hallituksen jäsenet perästä, ynnä pojat ja tytöt, -- ja lapsivekarat huusivat ulkopuolella: Eläköön! sillä semmoista elämää he eivät olleet milloinkaan ennen nähneet.

Kolmas luku.

Lars kulki Högstadin väljissä huoneissa puhumatta kenellekään sanaakaan. Vainio, joka rakasti häntä, vaikka aina pelokkaasti ja vavisten, ei tohtinut edes näyttäytyä. Talon hoidon sai käydä miten tahansa, sitä vastoin karttui tavaton määrä kirjeitä, jotka kulkivat Högstadin ja pitäjän, Högstadin ja postin välillä; sillä hänellä oli saatavia kunnallishallitukselta; niitä ei tunnustettu, joten hän nosti niistä kanteen, saatavia säästöpankilta, joka ei sekään niitä tunnustanut, ja jälleen hän nosti kanteen niin kunnallishallitusta kuin säästöpankin johtokuntaa kohtaan. Samaan aikaan oli sanomalehdissä kauheita kirjoituksia, jotka huhun mukaan olivat lähteneet hänen kynästänsä, ja saivat aikaan paikkakunnalla suurta eripuraisuutta ja yllyttivät naapureita toinen toistaan vastaan. Välistä hän oli viikkokausia poissa kenenkään tietämättä missä, ja tultuaan kotiin hän eli erikseen niinkuin ennenkin. Kirkossa häntä ei ollut nähty tuon kiivaan ottelun jäljestä kunnallishallituksessa.

Silloin toi pappi eräänä lauantai-iltana uutisen, että rautatie kuitenkin tuli kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan hautuumaan ylitse. Salamana se uutinen iski kaikkiin taloihin. Kunnallishallituksen yksimielinen vastustus oli ollut turha, Lars Högstadin vaikutusvalta oli ollut suurempi. Siinä siis hänen taajojen matkojen selvitys, sen hän siis oli saanut aikaan. Ehdottomasti semmoisen miehen sitkeä kestävyys ja hänen herättämänsä kunnioitus tukehutti tappion tuottaman tyytymättömyyden. Ja mitä enempi siitä keskusteltiin, sitä enemmän siihen mukauduttiin; sillä olihan silläkin etunsa, kun oli pakko siihen tyytyä, eikä enää voitu asiaa muuttaa.

Kokoonnuttiin kirkolle seuraavana päivänä, ja kaikkien täytyi ehdottomasti naurahtaa asian menolle nähdessään toisensa. Ja juuri kaikkien, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten sekä lasten puhuessa Lars Högstadista hänen voimastansa, lujasta tahdostansa ja suuresta vaikutusvallastaan -- hän tuli itse koko perhekuntineen neljässä kärryissä ajaen kirkolle! Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin hän viimein oli ollut siellä! Hän astui alas ja kävi kansan keskitse kirkolle, ja kaikki väki ehdottomasti ja poikkeuksetta tervehtivät häntä, mutta hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä vastannut ainoaankaan. Hänen pieni vaimonsa astui kalmankalpeana hänen jäljessänsä. Kirkossa oli kummastus niin suuri, että kaikki, jotka hänet näkivät, lakkasivat veisaamasta ja jäivät häntä katselemaan. Knut Aakre, joka istui määräpaikallansa Larsin paikan edessä, huomasi jotakin tavatonta tapahtuneen ja kääntyi katsomaan taaksensa. Silloin hän huomasi Larsin, joka istui kumartuneena virsikirjansa ylitse etsien oikeata virrenvärssyä.

Knut ei ollut nähnyt häntä tuon kokousillan jälkeen, eikä ollut milloinkaan voinut kuvaillakaan semmoista muutosta. Sillä sen näköinen ei ollut kukaan voittaja! Ohut, hieno tukka oli kovasti lähtenyt, kasvot olivat laihtuneet ja painuneet, silmät kuopallaan ja palavat, voimakas kaula kutistunut suoniseksi ja ryppyiseksi. Hän tajusi silmänräpäyksessä mitä tuo mies oli kärsinyt ja hänet valtasi äkkiä kova säälin tunne, jopa entinen rakkauskin nousi hänen sydämmeensä. Hän rukoili Jumalaa hänen puolestansa ja päätti puhutella häntä jumalanpalveluksen loputtua; mutta Lars oli lähtenyt sitä ennen. Knut tahtoi vielä samana iltana käydä hänen luonansa. Vaimo kuitenkin kielsi häntä menemästä; Lars on yksi niitä, hän sanoi, joka tuskin voipi tuntea kiitollisuutta: pysy erilläsi hänestä, kunnes hän ikäänkuin omasta alotteesta tekee sinulle hyväntyön ja silloin ehkä itsekin tulee.

Mutta Lars ei tullut. Häntä kyllä välistä nähtiin kirkolla, vaan ei missään muualla, eikä hän käynyt kenenkään luona. Sitävastoin hän nyt ryhtyi maittensa viljelykseen ja talonsa hoitoon yleensä semmoisella innolla, kun tahtoisi hän yhdessä vuodessa korvata monen vuoden laiminlyömiset; olikin niitä, jotka sanoivat sen olevan tarpeessa.

Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun tien piti kulkea aivan talon ohitse, niin Lars revitti osan päärakennuksesta, joka oli radalle päin, rakentaaksensa siihen kauniin pylväskatoksen; sillä pitihän talon näyttää kauniilta. Työ oli juuri päättymäisillään, kun kiskoja väliaikaisesti laskettiin soran ja ratapölkkyjen kuljettamista varten, ja pieni veturi tuli ajaa puhkuen. Oli kaunis syysilta, kun ensimäiset soravaunut olivat kuljetettavat ohitse. Lars seisoi kuistillaan kuulemassa ensimäistä vihellystä ja näkemässä ensimäistä savupatsasta; kaikki talon väki seisoi hänen ympärillänsä. Hän katsoi ympärillensä laaksoon, joka levisi hänen edessänsä laskevan auringon valossa, ja hän tunsi, että kyllä häntä muistettaisiin niin kauan kuin juna vastaisuudessa kiitää hedelmällisen laakson läpi. Sovinnollisuuden tunnekin hiipi hänen sieluunsa. Hän katsahti hautuumaata, josta osa vielä oli säilynyt risteineen, vaikka nekin puolikaatuneina, toisen osan oli rautatie anastanut; hän aikoi juuri selvitellä tunteitaan, kun kuului ensimäinen vihellys ja hetken perästä tuli juna verkkaan pyrkien eteenpäin, savu tuprusi ilmaan kipunain koristamana, sillä lämmitettiin kuusipuilla. Tuuli puhalsi taloa kohti, niin että se pian oli sakean savun peitossa; mutta mikäli se haihtui, näki Lars junan pyrkivän eteenpäin alas laaksoon lujan tahdon tapaisena.

Hän oli tyytyväinen ja meni sisään ikäänkuin pitkän päivätyön päätyttyä. Hänen isoisänsä kuva oli hänen mielessänsä sinä hetkenä. Isoisä oli nostanut suvun kurjuudesta varallisuuteen; hänen yhteiskunnallisen kunniansa oli kyllä siinä osaksi mennyt, se on tosi, mutta eteenpäin hän oli päässyt! Hänen vikansa oli hänen aikansakin vika; he elivät aikansa siveellisten käsitteiden epävarmoilla rajoilla, jokaisella ajalla on omat epävarmat rajapyykkinsä ja uhrinsakin, saadakseen ne luotettaviksi.

Kunnia hänelle haudassansa, sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä! Rauha hänelle, mahtaa tuntua hyvältä saada lopulta levähtää! Mutta eihän hän saanut levätä rauhassa pojanpojan äärettömän kunnianhimon vuoksi; olihan hänet kaivettu esiin kivien ja soran mukana -- lorua! hän varmaankin tyytyväisyydestä hymyili sitä, että poikansa pojan työn hedelmät vierivät eteenpäin juuri hänen päänsä päällitse!