Part 4

Aamiaisen syötyään--hän oli tuvan liedessä paistanut itselleen potattipaistikkaita aamiaiseksi--teki Matti lähtöä metsään raudoilleen. Otti suksensa alas pirtin seinämältä ja alkoi sovittaa jalkaa varpaalliseen. Sukset olivat Liisan jäleltä, se oli niillä viimeksi hiihtänyt... Ka, eikö ollut iskenyt pykälää pälkääseen? ... ei ollut mahtanut muuten saada jäätikköä jalan sijasta irtautumaan, niin oli pitänyt kirvestä käyttää... Lastupahan oli lähtenyt toisen suksen pälkäästä, iso lastu... Se olisi ollut oikein sen näköistä, että kun olisi ensin hiihtänyt niin kauan, ettei jäätikkö enää lähtenyt sauvan varrella kopistellen, niin sitten olisi kantanut sukset pirttiin sulamaan ja oikiamaan;--niin se oli kerran tehnytkin!...

Matti hiihti saunan peräitse ja pellon poikki valmista latua myöten metsään päin. Ensimmäinen rauta oli Matilla kotipellon nurkkauksessa;--ei siihen paljon milloinkaan mitään käynyt eikä se siinä sitä varten ollutkaan. Mutta jos sitä ei olisi siinä ollut, ei olisi muihinkaan lankoihin käynyt--sitä varten se siinä oli;--semmoinen oli Matilla taika...

Matti hiihti eteenpäin pellolta metsään. Siellä oli hänellä rautoja kolmessa kohden, kolme rautaa kussakin. Vähän matkaa metsän sisässä oli aukkopaikka, johon olivat Matti ja Liisa kesällä lehtipuita kaataneet ja taitelleet niistä kerppuja ja vastaksia. Sinne jänisten halu veti heitä kuutamoisina öinä haavan kuorta jyrsimään, ja sinne oli Matti asettanut rautansa väijyksiin. Aukon reunaan oli pannut jälen alle, siihen paikkaan, johon jänis metsästä hiljaa kyykkien istuutuu kuuntelemaan, tokko uskaltaisi tulla. Kolme polkua toi aukkopaikkaan, ja kunkin polun suulle oli rauta pantu. Aina oli näihin joku käynyt ... jänis viikossa, välistä kaksikin. Mutta nyt ei ollut käynyt yhtään;--ei ainoatakaan kahteen rautaan, jotka olivat lähellä toisiaan...

Eikähän ollut kolmanteenkaan käynyt... Ka niin, kummako se oli, kun oli tuossa lunta polulle karissut. Puista sitä oli karissut, ja kukas muu kuin Liisa? ... se kai se oli sitä siihen kulkiessaan karistellut ... se oli oksia nykinyt ... eikähän jänis sitä suvaitse, että on lunta polulla. Matti tarkasteli tarkemmin polkua ... tiesihän hän sen, tuossa oli jänis käynyt ja kääntynyt takaisin, kun oli tuntenut vierasta lunta polulla... Mitä se Liisakin? ... johan hän oli sanonut, että heittäisi jäniksen pyynnin hänen haltuunsa, mutta ei ... menee vain salaa toisen poissa ollessa ja pilaa toisen pyyntionnen ... Ja käypikös siihen jänis nyt enää? ... kyllä kai, kun kerran on vieraantunut...

Olipa niin kuin olisi Matti tuntenut äkää mielessään, kun lähti siitä tyhjiltä pyydyksiltään muiden luo hiihtämään.--Mutta eihän pitäisi olla äkäinen;--kun on äkäinen, niin eihän jänis semminkään käy rautaan...

Olisikohan käynyt heinäpieleksen luona oleviin rautoihin?--Heinäpieles oli notkossa niityllä. Matti sujutti suksiaan myötämäessä heinätietä myöten alas niitylle... Hän läheni pielestä ... ei vielä tiennyt, oliko mitään käynyt, kun olivat raudat toisella puolen pieleksen... Vähän sykähteli Matin sydän, kun hän koetti lähetä pielestä niin hiljaa kuin suinkin;--olisikohan käynyt jänis rautaan? mitäs vielä ... ei Matti sitä ollenkaan uskonut ... ei hän ollut siinä mielessä lähtenytkään, että saisi;--muuten oli vain lähtenyt omiksi huvikseen hiihtelemään...--Jo olivat suksen käret toisella puolen pielestä ja jo kurkotti Mattikin päänsä toiselle puolen pielestä... Eihän perh!... Niin, no tiesihän sen ... ei mitään--ei näkynyt jänistä eikä jäniksen jälkeäkään! polkukin oli ihan ummessa ... tuuli oli yöllä nietostanut sinne irtainta lunta ja peittänyt jälen pitkän matkan päässä pieleksestä eikä ollut siellä moneen päivään jänistä käynytkään. Happamen tunne mielessään kaivoi Matti suksisauvallaan raudat lumesta ja nosti ne seipään nenään pieleksen kupeelle...

Niityn toisessa laidassa tuolla puolen menneensyksyistä ruishalmetta tiheässä näreikössä oli Matilla vielä viimeiset rautansa. Mutta sinne hän ei viitsinyt mennä. Kun ei kerran ollut pieleksen luona, niin ei muuallakaan--se oli varma merkki. Näkyihän, etteivät jänikset olleet liikkuneet.

Mutta ei Matti kuitenkaan vielä kotiinsa kääntynyt... Jos olisi käydä katsomassa halmeen nurkkauksessa sitä paikkaa, josta Liisa oli saanut jäniksensä!--Ja Matti lähti noudattelemaan sitä latua, jonka Liisa oli tehnyt. Lumessa se oli vähän. Matti hiihti metsäsaareketta kohti, joka oli keskellä niittyä ... ja sitten sen sivuitse.--Saarekkeesta toi vanha jäniksen jälki ja sitä noudatti suksen jälki. Mutta kas kummaa! ... tuossahan oli aivan veres jälki, se tuli saarekkeesta ja vei aivan samaan suuntaan kuin entinenkin jälki!...

Matti hiihti kiivakammin aidan nurkkausta kohti, jonne jälki yhä vei. Ei ainakaan etäämpää katsoen siellä näyttänyt mitään olevan... Mutta kun hän tuli likemmä, näki hän, että aidan vieruksessa oli joku lumessa piehtaroinut ... saa nähdä, eikö se ole jänis? ... vaan se on ehkä toisella puolen aidan... Matti ei malttanut hiihtää, pisti päähän pelko, että jos se pääsee siitä irti, ja hän hyppäsi suksiltaan ja kahlasi vyötäisiään myöten lumessa aidan nurkkaukseen...

Mutta pahasti Matti pettyi. Jänis siinä oli piehtaroinut vereksessä lumessa, mutta ei sitä itseään näkynyt missään ... ei toisellakaan puolen aitaa ... eikä lankaakaan näkynyt. Mutta kohta Matti huomasi, mitenkä oli ... jänis oli katkaissut peräimen, jolla lanka oli kiinni sidottuna... Ja kummako se oli? ... ei ollut, pöllö, osannut panna peräimeksi uutta rihmaa, tietäähän sen, minkä verran vanha peräin kestää, joka on koko talven siinä mädännyt.--Kas noin ... noin ... noin!...--ja Matti repäisi langan peräimen irti siitä kepakosta, johon se oli kiinnitettynä, ja nakkasi kepakon itsensä kauaksi metsään...

Ei Matti sitä saattanut Liisalle enää anteeksi antaa, että tämä oli heittänyt vanhan peräimen lankaan... Kumma kun ei jo ensimmäinen jänis ollut sitä katkaissut ... olisi kai se sen saanut, jos olisi tahtonut. Mutta mikä lie ollutkaan koko se jänis ... nythän sen oikein näki, mikä jänis se oli, joka suotta ei riuhtaissut poikki mädännyttä lankaa... Joku kai sitä oli ollut pitelemässä, mikä lie ollut ... metsän haltija... Vaan tämä oli oikea jänis, tämä viimeinen ... näkihän sen kaikista merkeistä, kun oli langatkin katkaissut...

Matti lähti hiihtämään kotiinsa päin.--Mitä sillä olikaan Liisalla asiaa mennä toisen pyydyksiä syynäilemään ... ensin karistelee lunta polulle ... kummako, jos ei jänis sitten käy lankaan? ... ja sitten heittää vanhan peräimen ... jos ei sitä saa jänis katkaistuksi, niin sittenpä kumma!... Ja sinne nyt vei jänis kaulassaan hyvän langan, ja tuopikos se sen takaisin ... kyllä kai se sen sitä varten ottikin!...

Matti oli pahoillaan ... hyvin pahoillaan;--ja eikös ollut syytäkin? Hän olisi tahtonut tietää, kuka muu metsämies olisi suvainnut akkoja pyydyksilleen!... Vai akka pistäytyy jänisrautoja katsomaan! Olisi ollut parahiksi, jos olisi itse semmoinen jalastaan käydä kännähtänyt rautaan, niin olisi herennyt siellä juoksemasta, mokoma metsän kävijä.--

Matti hiihti peltoa myöten pihaan. Siinä oli vastamäkeä hiukan, ja jalka tahtoi vähän väliä livetä varpaallisesta... Perhana! sitten se vielä kyliä kulkee!... Kehruuksia viemässä? ... niinkuin niillä olisi semmoinen kiire ollut ... olisi kai ruustinna kysynyt... Ilman se Liisa sen vain syyksi sanoi, kun oli into kuulemaan rautatiestä jotain!... Mitä se sitten siitä paranee, jos kuuleekin ... yhtä tuhma!...

Matin jalka taas lipesi, niin että oli kaatua nenälleen lumeen... Niin, se rautatiekin! ... liekö tuota koko laitosta? Ihmisten puheita ne vain ovat semmoiset! ... valetta, valetta koko matkan, että sitä myöten muka vuorokaudessa pääsisi Helsinkiin ja ulkomaille!... Mahdotontahan se on... Vai vuorokaudessa? ... eiköhän pitäisi taipaleelle jäädä yöksikin, vaikka kuinka olisivat herrat itse ajamassa!... Saapas nähdä, mitä nyt siellä Liisalle puhuvat ... se nyt on tietty, että se uskoo vaikka mitä, se hälläkkä, ja muillekin vielä haastaa...

Matti hiihti juuri saunan peräitse pihaan, kun Liisa käänsi hevosensa pirtin nurkan taitse...

--Ptruu!... Hyvää päivää! hyvää päivää! ... ptruu! ... terveisiä ruustinnalta ja rovastilta, käskivät sanoa... Tuleppas, hyvä mies, auttamaan, kun olen vaipunut tänne rekeen niin syvälle, etten ... ptruu! ... pappilan piiat niin peittelivät ja laittelivat ... minut ... tänne ... niin että ... ptruu! ... nyt se menee ... tule nyt hevosta pitelemään, että se ei ... että minä ... kah no! ... ptruu!

Mutta Matti ei tullut hevosta pitelemään, ja tamma vei Liisan aivan kujan perille ja alkoi hamuilla heiniä suuhunsa.

Matti asetti suksensa pirtin seinää vasten, sanoi Liisalle, että »mitä sinä sinne kujaan ajat?»--ja meni sitten vasta hevosta kujasta peruuttamaan.

--Ka, enhän minä sille mitään tainnut, kun vei...

--Pitäähän se nyt toki hevosensa saada hallituksi.--Ka, ka, ka! ... mitä sinä tamma siinä? ... ei kai se ole saanut moneen aikaan suuhunsa mitään, kosk' on noin nälissään...

--Ruokaa se on saanut ... tallissa se on ollut koko ajan ... ja ruustinna vielä varoitti pehtoria ... kyllä ne toki aina, kun minä vain käyn...

--Etkö sinä aio noustakaan? ... vai siihenkö sinä aiot iäksi päiväksi äkäytyä?

--Eihän tuosta pääse ... autahan vähän, Matti.

--Keikautanko reen syrjälleen?

--Herra Jumala! ... elähän toki, Matti!--No! ... elä nyt ... kyllä minä tästä pääsen!

Pääsi Liisa siitä ylös ja meni pirttiin. Matti riisui hevosen valjaista ja vei sen talliin.

Vähän ajan päästä ilmestyi Liisa tallin ovelle.

--Teetkö sinä apetta tammalle? ... sepä hyvä ... anna minä kanssa hämmentelen.

--Osaan tämän minäkin tehdä.

--No, minä haen sitten vettä tammalle.

--Jo se on juonut ... ei sill' ole jano.

--Ei sitä tiedä, jos hyvinkin vielä joisi.

--Eikä juo ... etkö sinä saata uskoa, kun minä sanon, ettei juo!

--No elähän nyt ... elähän nyt.

Ja hyvän mielen näköisenä kantoi Liisa ämpärillä sammiosta vettä talliin ja pisti sen tamman eteen.

--Juopipahan se, sanoi Liisa.

Mutta Matti murjotti yhä ja hämmenteli äänetönnä apetta.

--No, et kysy kuulumisiakaan, Matti. Mitäs, jos minä olisin kuullut paljon uutisia?

--Lie tuota ennättänyt kahteen päivään kuullakin vaikka mitä ... kumma, kun jo raskit lähteä ... kun et jäänyt vieläkin kuuntelemaan.

Liisa käänti leikiksi...

--Enpä olisi raskinut oikein mielelläni, mutta pitihän viimeinkin, kun pelkäsin, että mitenkä sinä, ukkoparka, täällä tulet ikävältä toimeen.--Mutta voi herranen aika, kuinka me eilisen iltaa ruustinnan kanssa istuttiin ja tarinoitiin!... Käveli siinä rovastikin tiheän päähän piippuineen kyökkikamarin läpi, tarttuipa välistä puheeseenkin ja puheli pitkät postit.

Mutta Matti tekeytyi aivan kuulemattomaksi ... kantoi appeen tamman eteen ja rupesi tallia luomaan.

--Ja voi sitä kummaa rakennusta, sitä rautatietä ... siitähän me tarinoitiin eikä paljon muusta mistään ... jos tietäisit, minkälainen se on!

Tiesi Matti sen yhtä hyvin kuin Liisakin, mutta ei hän viitsinyt kehua ... oli yhä vain ääneti...

--Etköhän lähtisi jo huomenna ajamaan ... vai joko minun pitää panna tamma heti kohta valjaihin ... ennenkuin on appeensakaan syönyt?

Mutta Liisaan eivät nyt Matin pistopuheet pystyneet.

--Ei vielä ... vaan kun kesä tulee, niin sitten mennään eikä siinä auta mikään!

--Minnekkä sitä sitten semmoisella kiireellä mennään?

--Lapinlahden kirkolle rautatietä katsomaan!

--Mitä rautatietä?

--No, Herra Jumala, sitä rautatietä, joka siellä on!

--Sitä olematonta rautatietä?

--Olematonta?

--Siinä uskossako sinä sitten vielä elää hökötät, että semmoista toden päälle saattaa olla olemassa?

--Siinä uskossako? ... entäs sinä.

--En minä ole siinä uskossa ollut milloinkaan ... minä en kuulopuheita usko, ennenkuin omin silmin näen ... ja se on hullu, joka uskoo.

--Vaan ruustinnapa on nähnyt!

--Ruustinna on sinua narrinaan pitänyt, kun tietää, että sinä uskot vaikka mitä.

--Entäs rovasti? onko rovastikin narrina pitänyt? ... häh? ... entäs rovasti? etkö usko rovastiakaan?

--Ole huutamatta siinä! kuulenhan minä vähemmälläkin ... enhän minä mikä kuuro ole!

--Enhän minä huudakaan ... kun kysyin vain, että sanotko rovastiakin valehtelijaksi?

--Olenko minä sitä sitten valehtelijaksi sanonut?

--Valehtelijahan se silloin on, jos on sanonut, että rautatie on, ja sitten sitä ei olekaan ... valehtelijahan se silloin on!...

--Ka, etkö sinä taas rupea huutamaan! ... mitä sinä tänne talliin tulit huutamaan? ... huuda navetassa, jos mielesi tekee ... kyllä minä hevoseni hoidan, hoida sinä lehmäsi!

Liisa meni, mutta kovin oli hänestä pahaa. Olisi niin mielellään kertonut, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut ... ja kun vielä tiesi, että Matti ei tiennyt paljon mitään rautatiestä sen suhteen kuin hän. Mutta siksipä se ei sitä mahtanut kärsiä kuullakaan, kun itse tiesi vähemmän ... kyll' olisi puhunut, jos olisi itse ollut kuulemassa...

Vaan kyllä siitä vielä puhutaan, jahkahan Matti tulee paremmalle tuulelle ... kun se on pahalla tuulella, niin silloin se aina on tuommoinen...

Mutta ei Matti pitkään aikaan tahtonut tulla paremmalle tuulelle. Murjotti monet päivät miettiväisen ja pahan tuulen näköisenä. Ja varsinkin niinä päivinä, kun tuli metsästä eikä saanut mitään.

Eikä hän koko talvena saanutkaan kuin yhden jäniksen pieleksen luota ... ja senkin oli puoleksi syönyt joku roisto.

Ja kun Liisa rupesi milloin rautatiestä puhumaan, niin sanoi hän heti kohta:

--Valetta! ... elä puhukaan! ... en usko!

Ja Liisa olisi niin mielellään kertonut. Hän oli kuullut paljon semmoista, josta ei Matti varmaankaan tiennyt mitään ... niistä isoista ja pienistä pyöristä ja muista ... ja olisihan Liisa suonut, että Mattikin olisi tiennyt, mitä hän itse tiesi. Ei Liisa tahtonut olla miestään viisaampi ja tietäväisempi. Siitä ja siitä ei muistettu Matille kertoa, oli ruustinna sanonut, ja varsinkin sitä olisi Liisan mieli tehnyt Matille kertoa. Mutta kohta kun hän sitä rupesi tekemään, niin sanoi Matti:

--Valetta ... elä puhukaan ... en usko!

Ja sepä Liisaa kovin loukkasi ... ja hän pyöräytti rukkinsa pyörimään eikä puhunut Matille moneen päivään ... ruuan laittoi ja pöytään kantoi, mutta ei Mattia syömään käskenyt. Eikä mennyt itse yhteen pöytään syömään ... vasta sitten, kun Matti oli syönyt, rupesi Liisa syömään, ei puhunut mitään ... eikä pannut voita leivälleen.

Ei Liisa muutamain kertain päästä sitten enää koko talvena rautatietä puheeksi ottanut ... eikä Mattikaan ottanut.

Mutta kumpainenkin he kyllä rautatietä ajattelivat, vaikka eivät siitä puhuneet. Näkivät untakin siitä usein ja kuulivat toistensa siitä unissaan puhuvan. Mutta jos he silloin sattuivat yöllisistä haasteluistaan heräämään, niin kääntyivät he kiireesti selin toisiinsa, vetivät kumpikin peitteen puoleensa ja olivat nukkuvinaan.

V.

Mutta sitten alkoi talvesta kehitä kevät. Päivänpaiste painoi painamistaan hankia ja nietoksia yhä matalammiksi maan tasalle ... mäkipaikoissa alkoi lumen alta vettä valaa, valoi valamistaan, kunnes yön kylmä sen juoksuunsa hyyti ja taas toisen päivän lämmin sen hyyteen alemmaksi siirsi.

Viimein ei hyytänyt ollenkaan ... loristen laski sula vesi yönsä päivänsä rinteitä pitkin, riipaisi kerrassaan kaikki hanget ja nietokset pelloilta ja aitovarsilta alas alankoihin ja notkomaille, joissa lahnankukkia sitten sadoittain sikisi puronvarsille, ja tuore kesänurmi siellä täällä viherteli.

Pois suli talvi Korventaustan mökinkin ympäriltä. Vetenä tippui lumi vähitellen pirtin katolta alas, pälviä kohosi seinävierille päivän puolelle huoneita, pälviä tuli pihoille, ja pellolta alkoi näkyä rukiin laiho. Ja sitten olivat vähitellen ja kenenkään huomaamatta jo kohta paljaina kaikki maat; halkopinojen kupeella lastukon alla vain vielä jäätikkö vähän kylmyyttä huokui.

Mutta kun Matti siivosi lastut pois ja otti pikan ja lohkoeli jäätikön pieniksi palasiksi ja heitteli ne pitkin pihamaata, niin kukisti kohta aurinko hajalleen heitetyn joukon. Ja koivu rupesi pirtin perässä lehteä laittamaan, ja pääsky lensi kirkonkylästä päin ja suikasi tallin lakkaan, ja niin oli tullut kesä Korventaustan mökin ulkopuolelle, päivän hellittämättä paistaessa.

Ja niin oli tullut kesä sen seinien sisäpuolellekin. Sulamistaan oli sulanut mielien kankeus, ja viimein ei sitä ollut ollenkaan.

Hellittämättä oli päivä paistanut ikkunoista sisään, vuoroin kustakin. Pitkiltä olivat ruvenneet tuntumaan talviset päivät, varsinkin pyhäiset päivät. Niitä oli Matti koettanut nukkumalla loppuun kuluttaa ja Liisa sanaa katsellen. Mutta eihän aina jaksanut nukkuakaan eikä aina sanaa katsella, ei varsinkaan, kun aurinko yhä enemmän lattiaan lämmitti ja siitä koko huonetta kuumenti.

Ei Matti jaksanut helatorstaina koko päivää nukkua. Iltapäivällä hän penkiltä pitkältään kohosi, venyttelihe, haukotteli, sanoi: »Ho--hoi-- kylläpä on tätä nukkumistakin», ja suunsa vähän nauruun veti.

Liisa istui karsinalasin alla, kirjaa katsellen, messinkilasit nenällä. Sieltä hän sankain yli katseensa työnti, silmäili Mattia ja sanoi vähän lempeydellä, vähän moittivasti: »No kyllä on!»

--Vaan mitäpä häntä paljon muutakaan, sanoi Matti, paiskasi kämmenensä polvia vasten, ponnistautui vaivalloisesti seisoalleen, kurkotti lasin päältä piipun ja kyhni sitä liedestä sytyttämään. Sitten hän nojautui selin pankkoon, kädet takana, poltteli ja katseli iltapäivän päiväpaisteeseen.

--Kyllä kai ... tuota menoaan jos pitää, on helluntain pyhinä paljaat maat.

--Ei tiedä, virkkoi Liisa siihen ja pani kirjansa pois.

--Ei nyt pääse täältä korven keskeltä minnekkään ... metsätiet upottavat, ja maantie mahtaa olla ihan paljaana ... ei niitä saata hevosella ajaa eikä kehtaa jalankaan porkata ... milloinhan päässeekään?

Silloin Liisa vähän aikaa mietti, arveli: »Jokohan sanon?» ja sitten hän sen sanoi...

--Jos olisi rautatie meidän mökiltä kirkonkylään, niin ei kelirikko haittaisi...--Sitä oli ruustinnakin samaa leikillä arvellut, että kun olisi rautatie, niin ei kelirikko haittaisi.

Eikä Mattikaan nyt sitä valheeksi väittänyt. Ei hän ensin siihen mitään virkkanut, katseli vain pitkän aikaa jonnekin yhteen paikkaan pihalle ja sitten vasta tokaisi:

--Joka mökin tarpeeksipahan se semmoinen tullee...

--Hyvä on, ajatteli Liisa, mutta ei kuitenkaan sillä kertaa siitä asiasta sen enempää puhunut. Vaan kohta oli hän kuitenkin pannut pannun tulelle ja iltaista syödessään hän istuutui yhteen pöytään Matin kanssa ja levitti voita leivälleen.

Helluntain lauantainapa juuri oli Matti sytenyt viimeisen sulamatta jääneen jäätikön halkopinojen kupeelta. Liisa oli lämmittänyt saunan, yhdessä he olivat kylpeneet, illastaneet ja kissan selkää silitelleet ja siitä olivat alkaneet tarinoida, iltaruskon vielä pirtin ikkunoita punatessa.

Ensin tuli puhe suurista juhlapäivistä, sitten Jumalan sanasta ja Jumalan sanan julistajista ... papeista, hyvistä ja huonoista. Hyviä olivat Matin mielestä oman pitäjän papit, rovasti varsinkin.

Hyviä olivat Liisastakin ... vaikka kyllä hän oli kuullut, että Lapinlahden papilla kuitenkin oli paremmat lahjat...

--Vai paremmat?... Ei Matti muistanut sitä kuulleensa.

Vaan siihen sanoi Liisa, että »pa-aaremmat ... paremmat toki paljonkin ... ja paljonhan niillä lapinlahtelaisilla on muutakin hyvää».

--Mitä niillä sitten on muuta niin hyvää?

--No, ka, kun niillä on ne rautatiet ja kaikki.

--Niin, myönteli jo Mattikin taas niinkuin vanhaa tuttua asiaa, josta ennen jo on ollut puhe.

Ääneti siinä vähän aikaa istuttiin. Sitten sanoi Matti:

--Kun olisi kerran käydä kuulemassa sitä Lapinlahden parempilahjaista pappia.

--Niin käydäkö kuulemassa? ... onhan sinne vähän pitkänlainen matka.

--Eihän se niin kovin pitkä ... pari peninkulmaa meidän kirkolta...

--Milloinka sinne mentäisiin?

--Vaikka juhannuspyhiksi...

--Entäs lehmä?

--Saisithan sinä sieltä Valkeiskylältä hakea jonkun joutoakan tänne sitä siksi aikaa hoitamaan.

Eikähän Liisalla ollut sitä asiaa vastaan sen enempää, jos kerran saisi jonkun kotimiehen ottaa, ettei lehmäraukka lypsämättä jäisi... Saisihan tuota kerran koettaa sitäkin, että käy vieraankin pitäjän pappia kuulemassa, ennenkuin kuolee ... ainahan niitä oman pitäjän pappeja saa kuulla ... ja jos tuosta jotain apua lähtisi syntiselle ihmiselle...

* * * * *

Ja niin olivat juhannuslauantaina Matti ja Liisa lähdössä Lapinlahden kirkolle parempilahjaista pappia kuulemaan.

--Alahan mennä ... kyllä minä tulen! huusi Liisa Matille, kun Matti seisoi kartanolla ja odotti. Liisalla oli vielä jotain sanottavata, mitä lie ollut, sille kotimiehelle, joka oli Valkeiskylältä haettuna taloa vartioimaan.

Matti heitti eväskontin selkäänsä ja lähti liikkeelle. Nousi jalkalautoja myöten piha-aidan yli, joka oli tehty aitan nurkasta pirtin nurkkaan, kulki pellon piennarta myöten, ojan reunaa ja aitovartta ... ja aitovarrella kasvoi hyvin hyötyvä vatukko. Veräjälle tultuaan, josta niitylle mentiin, katasti Matti taakseen... Jopa oli Liisakin tulossa, varasi juuri piha-aidan yli noustessaan aidan seipääseen, kokosi sitten hameensa ja aikoi tulla.

Matti ei odottanut veräjällä, mutta Liisa sai hänet kiinni. Sitten kulkivat he molemmat niittytietä myöten peräkkäin Matti edellä, Liisa vähän jälempänä.

--Parin viikon päästä tässä saa jo alkaa viikatetta keikutella, sanoi Matti.--Katso, kuinka tuolla aitovarsi angervata työntää.

--Niinpähän näkyy, sanoi Liisa ja koki pysyä perässä. Notkossa oli puro, ja se oli vielä vesillä.

--Hyvänen aika, mitenkä minä tästä pääsen? sanoi Liisa ja jäi seisomaan.

--Kule puita myöten, sanoi Matti ja jatkoi matkaansa.

--Niin, vaan jos putoan ... elähän edes jätä!

--Etkä putoa!

Eikä Liisa pudonnutkaan.

Tulivat siitä niittyalangosta lehdon laitaan, lehdosta suon yli korpeen ja korven kulettuaan ylevämmille maille, jotka kohoamistaan kohosivat harjukankaaksi. Kiivakanlaisesti he kulkivat, vereksillä voimilla uutterasti tietä tallaten.

Mutta harjulle päästyä oli tien vieressä se suuri Lepokanto, ja sen kohdalla oli ensimmäinen neljännes matkasta kulettuna... Liisa istuutui lepäämään, mutta Matti veti housunkauluksen alta tupakkikukkaron ja pani piippuun.

--Elä heitä tikkua kuivaan sammaleen ... syttyy palamaan ja palaa koko kangas.

--Mikä vahinko siitä sitten on, jos palaakin ... auhto kangas?

--Mikäs pakko sitä on tahallaan panna palamaan?

--No, eipä pakko mikään, myönnytteli Matti.

Ja sitten taas tietä tallaamaan, alas harjun toista rinnettä, luisumpaa rinnettä, jota kulkiessa metsä milloin tiheni, milloin aukeni aho eteen ja maa silloin paikoitellen jalan alla ontosti kumahti, sitten taas väliin lehtoja, väliin niittyjäkin, mutta niityt kierrettiin ja kulettiin ulommitse aitovarsia pitkin. Maantielle päästessä alkoi olla pikkuista petäjämetsää, josta kuivan havunneulan haju kulkevien nenään tuoksusi.

Aivan maantielle päästessä hypähti harakka metsästä tien yli ja alkoi hypellä edellä puusta puuhun ja herkeämättä nauraa...

Matti aikoi temmata tiepuolesta karahkan ja heittää sillä ja hätistää harakkata. Mutta ei hän kuitenkaan temmannut. Tuli ajatelleeksi, että ehkä Liisa uskoisi hänen luulevan, että harakka muka heille nauraa, ja että hän siksi sitä harmissaan hätistää. Ei ollut Matti siis harakkata näkevinäänkään, antoi sen vain hypellä edellä ja nauraa. Ja harakka nauroi ja hyppeli puusta puuhun kahden puolen tietä, ja kikahteli ja häntäänsä keikutteli. Vasta maantielle päästessä se erosi Matista ja Liisasta ja lensi takaisin metsään.

--Pesäkö hänellä lie ollut, kun sitä ilvettään piti, sanoi Liisa.

--Sillä on aina ne omat lystinsä, sanoi Matti.

Maantielle päästyä tienhaarassa, jossa virstapylvään juuressa oli lumireki kesäteloillaan, oli toinen lepopaikka. Ojan laidalle laskeutui Liisa, mutta Matti istuutui lumireen siiven nenälle.

--Siinä se on lumireki, sanoi Liisa.--Rautatiellä se on kanssa lumireki.

--Ne on silläkin tiellä lumirekensä niinkuin muillakin valtateillä.

--No, eipähän ilman ... vaan ei sitä rautatien lumirekeä hevoset vedä.

--No mikäs?

--Ruustinna sanoi sen masinan sitäkin vetävän...

--Se kai se jaksaa, joll' on vettä kulkiessaan seitsemän hevosen voimat.