Part 8

-- Te olette oikeassa, serkkuseni! Me olemme molemmat vanhat... eikä kummallakaan taida olla monta vuotta enää elettävänä... enintään kymmenkunta vuotta. -- On parasta että me teemme... sovinnon. Minä olen tehnyt teille vääryyttä, serkkuseni... tehän olette onnettoman veljeni... todellinen puoliso... eikö totta?

-- Jumalan ja ihmisten edessä, hyvä parooni!

-- Tässä on todistuskin! -- huudahti Lotta, joka vast'ikään punaisesta kamarista oli tuonut kokoonkäärityn paperin.

-- Vihkimätodistusko? -- änkytti everstinna innoissansa.

-- Niin, vihkimätodistus, isoäiti! -- toisti Lotta.

-- Voi, hyvä Jumala, tätä paperia minä en voi nähdä, enkä lukea!

-- Muistatko, isoäiti, mustalaisen ennustusta Hagan naamiaisissa. Se minkä näette, saattaa teille onnettomuutta; se mitä ette näe, tuo teille onnen! Tästä paperista, jonka sinä näit sinä iltana, jolloin se kirjoitettiin, johtuvat kokonaisen elämän onnettomuudet, ja sama paperi, jota et enää voi nähdä, isoäiti, se on puhdistava rehellisen nimen kaikista solvauksista.

-- Jumala on oikeuden Jumala... Lukekaa todistus, parooni!

-- Ei ole tarpeen... _Foi de gentilhomme_ [Kunnon miehen luottamus], niinkuin kuninkaalla oli tapana sanoa... Epäilisinkö teidän sanaanne, vapaaherratar? Näiden henkilöiden läsnäollessa... pyydän minä teitä unohtamaan sen vääryyden... minkä teille olen tehnyt... ja nimitän teidät... kaiken omaisuuteni lailliseksi periäksi... siinä tapauksessa, että eläisitte minua kauemmin... Onko tuo nuori tyttö teidän tyttärenne?

-- Tyttäreni tytär; ainoan lapseni ainoa lapsi.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Hedvig Charlotte Sophie Ringius.

-- Ringius?... Hm... en tunne sitä sukua... pappissuku, nimestä päättäen. _Eh bien_ [No hyvä], tule tänne, lapseni, anna minun suudella otsaasi. Vanhako olet?

-- Yhdeksäntoista vuoden.

-- Kauniit silmät... soma profiili... enemmän _cendrée_ [oik. tuhankarvainen, s.o. tumman ja vaalean keskivälinen] kuin isoäitisi. _Mais si... mon enfant, vous parlez français?_ [Mutta... lapseni, puhutteko ranskaa?]

-- _Je le dois aux leçons de ma grande-mère_ [Siitä taidosta minun on kiittäminen isoäitini opetusta].

-- _C'est bien_ [Sepä hyvä]. Tiedättekö, vapaaherratar... tyttö minua miellyttää suuresti... Hän ääntää hyvästi .. Minulla on useita huvittavia teoksia, Paul de Kockin ja George Sandin teoksia... näette, että minä seuraan aikaani... mutta minä en ole voinut lukea niitä... sen jälkeen kuin silmäni kävivät niin heikoiksi... Olisin hyvin _enchanté_ [ihastuksissani]... jos pikku serkkuseni... tahtoisi lukea minulle niitä ääneen.

14. Vanhan hovimiehen kuolema.

-- Herra parooni, -- sanoi nyt von Dahlen hartaan vakavasti, istahtaen sairaan vuoteen ääreen ja tarttuen hänen käteensä; -- minun surullinen velvollisuuteni on muistuttaa teille sitä, mitä te näytte unohtavan. Kaiken inhimillisen käsityksen mukaan ei teillä ole enää monta elonhetkeä jäljellä. Te olette seurannut omantuntonne ääntä, te olette tunnustanut ja ihmisten edessä hyvittänyt sen synnin, joka ehkä olisi eniten painanut syntienne vaa'assa. Mutta, herra parooni, jumalallista oikeutta ei hyvitetä kokonaisen elämänkään hyvillä töillä, sitä vähemmin yhdellä ainoalla. Onko teidän mielialanne niin kristillisen nöyrä, niin vieroittunut tämän maailman turhuudesta, niinkuin kuolevan kristityn ja katuvaisen syntisen tulee?

Vanha Drakenhjelm ei heti vastannut. Hetkeksi hänen Paul de Kockin ihailunsa näytti ikävästi häiriytyneen, mutta pian entinen hymyily taas palasi hänen huulillensa. -- Kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua? -- kysyi hän.

-- Nimeni on von Dahlen, pappi.

-- Von Dahlen?... Tunnen suvun... eräs von Dahlen oli majorina Turun läänin rykmentissä... urhoollinen mies... suuri naisten ihailia... no, no, nuori ystäväni... te olette pappi... puhukaamme jostakin muusta... Minä tunnen nyt, että... lepo on minua voimistuttanut... Jos olisitte lääkäri, niin vakuuttaisin teille, ett'ette... vielä muutamaan vuoteen saa passittaa minua... ijäisyyteen. Nähkääs... ystäväni, minä olen... filosofi... minä en pelkää... kuolemaa, mutta suokaa anteeksi... se aine on hiukan... ikävä, ja... vanha hovimies, sellainen kuin minä... valitsee mielellään iloisempia puheluaineita naisten seurassa. Johtuupa tässä juuri mieleeni... eräs juttu... Lehnbergistä. Tunnettehan Lehnbergin... ainakin hänen saarnojansa... Hänen piti kerran ripittää erästä neiti... Psilanderhjelmiä...

Näin pitkälle parooni oli ehtinyt kuolemanvalmistuksessansa, kun häntä keskeytti emännöitsiä, joka ryntäsi sisään epätoivon raivossa huutaen: -- Auttakaa, parooni, auttakaa! He ovat murhanneet poikamme, meidän Sebastianimme! Hän makaa tuolla ulkona kuolleena, muserrettuna, paleltuneena, auttakaa, parooni! Auttakaa! He tahtovat murhata meidät kaikki.

Parooni oli puhuessansa tuntenut semmoista lisääntyvää uupumusta, joka on seurauksena hermojen heikommaksi veltostumisesta luonnottoman kiihtymisen jälkeen. Niinkuin tietty, on ihminen tällaisessa tilassa tavattoman herkkä mielenvaikutuksille. Korvaa kiusaa kärpäsen surina ja kumoon kaatuva tuoli voipi pelästyttää heikon sairaan kuoliaaksi. Emännöitsiän äkillinen ryntäys huoneesen ja hänen kiivaat huutonsa, jotka saattoivat terveetkin kalpenemaan, vaikuttivat sairaasen äkillisesti ja valtavasti. Hän nousi äkkiä istualleen, hänen silmänsä tuijottivat oveen, hän aikoi sanoa jotakin, mutta kieli ei taipunut suorittamaan tehtäväänsä, hän kävi kalman kalpeaksi ja vähäisen väristyksen jälkeen hän vaipui äänetönnä takaisin vuoteelleen.

Kaikin tavoin koetettiin häntä jälleen virvoittaa eloon. Iskettiin suonta, haudeltiin halvausvedellä, -- mutta kaikki oli turhaa. Parooni Magnus Drakenhjelm oli lakannut hengittämästä.

Hän oli eronnut tästä elämästä ranskalainen romaani sydämessänsä ja kevytmielinen juttu huulillansa, -- ja hänet oli vienyt hengiltä hänen jalkavaimonsa ilmoittama uutinen aviottoman poikansa murhasta. Näytti siltä, kuin näillä huulilla yhä olisi ollut tuo "filosofinen" hymy, jolla hän koko elämänsä ajan ja vielä muutama silmänräpäys sitten oli katsellut kuolemaa, tuomiota ja iankaikkisuutta, -- näitä elämän lyhyen päivän jättiläissuuruisia iltavarjoja, joita vaan kristinusko saattaa valaista ikuisella valollansa. Mikä hirveä uskovaisen iloisen, ja viime hetkeen asti kestävän luottamuksen irvikuva! Kuinka paljon elämällä onkaan vielä opittavaa kuolemalta!

Läsnäolevat kääntyivät kauhistuneina pois.

Von Dahlenin inho kääntyi nyt emännöitsiään, joka ensi hämmästyksessään unohti poikansa ja ääneti ja liikkumatta oli katsellut paroonin loppua. -- Onneton! -- hän sanoi, -- ei siinä kyllin, että olette karkeroittanut tämän vanhuksen elämän; te olette myöskin kiirehdyttänyt hänen kuolemaansa. Poistukaa heti tästä huoneesta ja niin pian kuin mahdollista koko talostakin, joka nyt on sen oikean omistajan, vapaaherratar Drakenhjelmin oma.

Emännöitsiän silmät säkenöivät raivon tulta.

-- Vai niin, -- sanoi hän; -- ajetaanko minut talosta? Ja minkä tähden, jos saan luvan kysyä? Ehkäpä sentähden, että te olette vienyt hengiltä vanhan paroonini, -- te sen olette tehnyt, te omientuntojen varas ulkokullattuine kasvonilmeinenne ja surmaavine sanoinenne! Tai ehkäpä sentähden, että olette murhauttanut pojan, samoin kuin olette saarnannut isän kuoliaaksi? Te saatte vastata siitä, te musta tekopyhä irstaine vaimoväkinenne, jotka olette maantieltä lähettänyt tänne! Mutta nähkääs, minä otan Rautakylän aivan nenänne edestä, minä, nähkääs, sillä minulla on paroonin testamentti hyvässä tallessa; sitä te ette voi minulta rosvota, te tekopyhä varas!

-- Säästäkää sanojanne, järjetön vaimo; teidän hävyttömyytenne ei hyödytä mitään. Vihkimätodistus, joka todistaa tämän vanhan rouvan laillisen avioliiton parooni Kustaa Drakenhjelm vainajan kanssa, on löytynyt, ja on, toivoakseni, tarpeeksi pätevä todistamaan hänen oikeutensa.

-- Vihkimätodistus... vai niin... siitä minä en mitään tiennyt... No, jos niin on, niin minä ehkä... olen ollut väärässä ja pyydän herrasväeltä anteeksi. Mutta voinko minä herrasväkeä uskoa? Jos se olisikin vain joku muu turha paperi... mutta minä tietenkään en saa nähdä sitä?

Näin puhuessaan emännöitsiä, joka jo monta kertaa ennen oli osottanut voivansa hillitä mieltänsä, tekeytyi kissan tavoin mairittelevan nöyräksi, niinkuin hänen tarkoituksensa tällä kertaa vaati, samalla ilmaisten teeskenneltyä epäilyä. Lotta ojensi hänelle paperin. -- Kas tässä; lukekaa itse!

--- Seis! -- huudahti von Dahlen. Mutta liian myöhään.

Emännöitsiä oli jo tarttunut paperiin, hieronut sitä käsiensä välissä ja repinyt sen pieniin palasiin.

Liian myöhään von Dahlen tarttui häntä käsivarteen; paperi oli jo revitty. Emännöitsiän kasvoissa ilmeni jälleen vaivoin hillitty vihan ja ilkeyden sekä uhman ilme. Hän astui ovelle, kohotti uhaten kätensä ja huusi: -- Ulos kaikki, murhaajajoukkio, varasseura, maankiertäjät! Ulos talostani, minun talostani, sanon minä! Ulos tällä elävällä hetkellä, taikka minä annan väkeni heittää teidät ulos ovesta!

Lotta haki katseellaan Tuomasta; luonnollisesta soveliaisuuden vaistosta hän oli poistunut huoneesta, kun vanhan paroonin ja everstinnan välillä tuli puhe perheasioista. Lotta ja von Dahlen loivat toisiinsa katseen, joka sanoi: -- Meillä ei ole jäävitöntä todistajaa vainajan suulliseen testamenttiin ja vihkimätodistus on palasina. Mikä onnettomuus!

Emännöitsiä huomasi voiton olevan puolellansa ja huuteli kimakalla äänellä: -- Eljas! Eljas! Tule, aja roistot ulos ovesta!

Hänen huutaessansa astui sisään -- ei Eljas, vaan eräs toinen henkilö, jota hän vähimmin oli odottanut ja joka ilmaantumisellaan sai kaikki hämmästymään.

Mies, joka niin äkkiarvaamatta astui makuusuojaan, oli kuolleeksi luultu Sebastian itse. Lämpimässä huoneessa hän oli vähitellen tointunut ja hoiperteli nyt verisenä ja uupuneena äidin huutaessa ovesta sisään.

Kun emännöitsiä huomasi hänet, niin hän heittäytyi ilosta huudahtaen hänen kaulaansa ja suuteli häntä loppumattomasti. Sebastian irroitti itsensä silminnähtävällä vastenmielisyydellä äidin sylistä, hoiperteli vuoteen luo, vaipui voimattomana tuolille ja nähdessään kuolleen hän huudahti: -- Äiti, olettehan sittenkin murhannut hänet?

-- En minä ole häntä murhannut, vaan nuo ihmiset tuossa ovat hänet murhaajansa. Tule, poika parkani, sinä olet sairas ja tarvitset lepoa: lähtekäämme sinun huoneesesi! Mutta tosiaankin, -- jatkoi hän ilkeästi, -- minä en voi jättää noita vieraita ihmisiä yksin huoneesen; täällä on sekä hopeakaluja että muutakin.

Lotta tarttui isoäitiään käsivarteen ja läksi ulos.

-- Niin, -- sanoi Sebastian synkästi, -- täällä on sekä hopeakaluja että muutakin... Täällä lepää kuollutkin. Vaimo, ettekö tahdo edes vainajankaan läsnäollessa luopua jumalattomasta vihastanne ja väärästä ahneudestanne? Uskallatteko vieläkin kieltää, etteivät nuo molemmat, jotka äsken läksivät ulos, ole ainoat Rautakylän kartanon lailliset perilliset?

-- Mutta rakas Sebastian, älähän kiihoitu, sinä olet niin kalpea ja heikko, rauhoitu! Minä tunnustan kaikki, mitä he tahtovat, kun he vain hankkivat todistuksia.

-- Teidän äitinne repi juuri äsken kavalasti everstinnan vihkimätodistuksen rikki, -- sanoi von Dahlen.

-- Vaimo, vaimo! -- huokasi pehtori ja hänen kalmankalpea poskensa sai hetkeksi punaa. -- Tuo vieras tyttö, joka äsken meni ulos, sanoi minulle, kun minä astuin hänen luoksensa murha-ase kädessä ja sydän täynnä pahoja ajatuksia: Te olette rehellinen mies! Ja oma äitini, joka Jumalalle on vastuunalainen siitä, mitä hän on tehnyt lapsestansa, hän sanoo minulle, kun kauan sitte unohtunut hyve uudelleen virkoo minun sielussani: Sinä olet konna, poikani! Ole ja pysy yhä edelleenkin konnana!

-- Ei, -- sanoi von Dahlen vakavasti ja hellästi tarttuen Sebastiania kädestä kiinni, -- te ette ole konna; siten ei hyljätty puhu. Sen minkä te olette tehnyt, sen te kadutte ja hyvitätte. Jumala katsoo sydämen aivoitukseen. Ojentakaa minulle kätenne niinkuin vilpittömälle ystävälle ja luvatkaa minulle tässä isävainajanne ruumiin ääressä, että tästä lähin vaellatte hyvällä ja oikealla tiellä. Tahdotteko sen tehdä?

-- Sen tahdon ja lupaan tehdä.

-- Amen. Nyt maailmassa on yksi rehellinen mies enemmän.

-- Eivätkö litaniat ole jo lopussa? -- sanoi emännöitsiä pilkallisesti, ikäänkuin peittääkseen omaa hämmennystään. -- Älä tekeydy paremmaksi kuin mikä olet, Sebastian! Niin totta kuin nämät ihmiset eivät koskaan voi tuoda esille oletettua vihkimätodistustaan; niin totta ei sinustakaan, rakas Sebastian, koskaan tule sellaista laupiasta ja jumalista nahjusta, jommoiseksi tuo saarnaajapappi sinua aikoo.

Samassa salinpuoleinen ovi avautui ja Lotta astui sisään loistavin silmin: -- Rikhard, vihkimätodistus on jälleenlöydetty! Tässä se on! Taitettu paperi, joka äsken oli minun kädessäni, ja jonka tuo ilkeä vaimo repi rikki, ei ollutkaan oikea, vaan eräs isoisäni kirjoittama kirje eräälle Fredrik nimiselle ystävällensä.

Von Dahlen tarkasteli paperia. -- Aivan oikein! -- sanoi hän.

-- Katsokaas nyt, äitini! --- huudahti Sebastian, -- totuus itse solmii teidän oikeudettoman kielenne valheesen.

Emännöitsiä seisoi nolattuna.

Ja myöhäinen talviaamu alkoi sarastaa yli seudun.

15. Kymmentä vuotta myöhemmin.

Kesän sinervät laineet kimaltelivat Näsijärvellä. Raitis tuuli liidätti lennossansa havumetsän tuoksua laajojen, kauniiden ulapoiden yli ja leikitteli heijuvassa kaislikossa, joka siellä täällä seisoi mielistellen rantakiviä. Lahdet ja selät loistivat auringonvalossa; riippukoivut niemien nenissä nuokuttivat keikailevia kiharoitaan laineilla. Mutta näiden kimaltelevien ja vaalean vihreitten maisemien takaa kohosivat Satakunnan synkät kummut, joissa värit esiintyivät niin omituisen vakavina, paikoittain ihan mustanpuhuvina ja jotka ikäänkuin tummana kehyksenä kohottavat sisä-Suomen järvimaisemien loistoa.

Näillä somilla laineilla kiiti purje eteenpäin ja Rautakylän rantaa läheni kaunis viheriäksi maalattu pursi. Purjeet vedettiin kokoon, vauhti väheni; vene laski sievän laiturin kylkeen aivan rakennuksen alapuolelle.

Veneestä nousi kaksi herraa, toinen oli pappi, toinen maallikko; molemmat nuoria miehiä, noin kolmenkymmenen korvissa. He näyttivät olevan vilkkaassa keskustelussa. -- Omituinen juttu, hyvä veli Dahlen! -- sanoi toinen herroista heidän astuskellessaan polkua ylös rannasta. -- Minä olen utelias kuulemaan loppua. Ei suinkaan tuo ilkeä emännöitsiä, jota mainitsit, päässyt saamatta kuritusta halpamaisesta menettelystään?

-- Kuritusta saamatta? No, olisi väärin sitä sanoa. Mutta jos luulet kertomustani romaaniksi, jossa ilkeät ihmiset jollakin hirveällä tavalla joutuvat surman suuhun, esimerkiksi juomalla omaa myrkkyänsä, kompastumalla omaan tikariinsa tai siten, että kanta-isän kuvapatsas kaatuu heidän päällensä ja musertaa heidät, niin erehdyt suuresti. Taivaallinen oikeus kohtasi Lisette Hallströmiä paljoa vähemmällä melulla, mutta tuntuvammalla tavalla. Hänen oli pakko, vihkimätodistuksessa olevan allekirjoituksen nojalla, itse todistaa ja vahvistaa everstinna Drakenhjelmin avioliitto, siis itse riistää itseltänsä kaikki toivo Rautakylän omistusoikeuteen. Minä odotin hetken aikaa, että tuo nainen tekisi väärän valan, mutta poika seisoi vieressä ja tarkasteli häntä niin terävästi, että sillä kertaa hänen entinen valehtelemisen-rohkeutensa petti hänet. Tämä todistaminen, sekä pojan kääntyminen häntä päin harmitti tuota ilkeätä eukkoa aina kuolemaansa saakka. Hänen hiuksensa, jotka hänellä vielä seitsemänkymmenen vuoden ikään saakka olivat olleet melkein pikimustat, muuttuivat parissa viikossa hopeanharmaiksi. Hän muutti pois talosta, kun uusi herrasväki saapui sinne ja paria kuukautta myöhemmin tavattiin hän eräänä aamuna kuolleena vuoteessansa.

-- Siis, jos olen sinua oikein ymmärtänyt, omistavat vanha everstinna ja mamseli Ringius nyt kieltämättömästi tämän kauniin maatilan? Mikä ihastuttava asema! Mitkä mainiot pellot! Niinkuin tiedät, olen aivan vieras paikkakunnalla, ja koska emme ole tavanneet toisiamme senjälkeen kuin kymmenen vuotta sitten Helsingissä olimme yksissä, niin suot kai anteeksi jos kysyn: missä suhteessa sinä itse olet Rautakylän perheesen, jolle olet luvannut minua esitellä? Tuleeko veljen tielle, jos rupeaisi katselemaan perijätärtä? Rakastettava nainen, sanoit sinä?

-- Päätä itse, sillä nyt olemme perillä.

Samassa molemmat herrat saapuivat rehottavaan puutarhaan, jonka lehtokujat, käytävät, pensaat ja kukkapenkereet osottivat erinomaista hoitoa ja aistia. Mahdotonta sinun olisi, hyvä lukija, tuntea tätä tuoksuvaa vihannuutta samaksi metsittyneeksi ja lumenpeittämäksi maaksi, joka kymmenen vuotta sitten kohtasi katsojan silmää Rautakylän ikkunoista. Päärakennus oli jokseenkin entisellään, se oli vain uudesti rapattu ja näytti iloisemmalta saatuaan uuden tiilikaton. Paloviinapannut olivat kadonneet, samoin kaikki repaleet ja kurjuus sekä rappeutuneet mökit kartanolta, ja niiden sijaan näki uusia, kauniita, valoisia tupia ja ahkeria, tyytyväisiä ihmisiä. Kaikkialla ilmaantui järjestystä, hyvinvointia ja hupaisuutta, mutta entinen jäykkä ylimyksellinen komeus oli miltei kadonnut.

Rautakylästä saattoi päättää, että oli sunnuntai. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, ei työtä, eikä melskettä. Kaikki oli juhlapuvussa. Puutarhasta vain kuului muutamien lasten iloinen juoksu, jotka olivat piilosilla karviaismarjapensaiden ja syreeniaitausten takana. Vaaleankiharainen, kahdeksanvuotias poika juoksi esiin, mutta kaksi somaa pikku tyttöä, toinen kuuden, toinen neljän vuotinen, kurkistivat ujoina sormi suussa aitauksen takaa.

-- Oi, -- sanoi vieras ihmeissään von Dahlenille; -- minä en tiennyt, että olit nainut mies!

-- Jo yhdeksän vuotta, ystäväni!

-- Ja vaimosi?

-- Lotta, omaa sukua Ringius... Tässä hän on!

Aitauksen takaa tuli nuori nainen esiin, ja hänen tummansiniset silmänsä loistivat ilosta. -- Rikhard! Rikhard! huusi hän jo kaukaa, -- minä tiedän uutisen! Sebastian tuli juuri kirkolta kotiin!

-- Silmistäsi näen, miten kappalaisvaalissa on käynyt.

-- Toinen puoli kappelia on antanut sinulle yksimielisesti kaikki äänet, ja ettet toista puolta saanut, siihen oli syynä se, ettei Rautakylä äänestänyt.

-- Sen minä voin todistaa! -- huudahti hartehikas, lyhytkasvuinen mies, jonka ahavoituneissa, vaikk'ei juuri kauneissa kasvoissa ilmeni teeskentelemätön ilo ja sydämellinen rakkaus. Hänen perässänsä kulki lyhyt, lihava ja hiukan pörröinen olento, joka myös näytti liikutetulta ja sanaakaan sanomatta pyyhki silmiänsä karhean sarkanuttunsa hihaan.

-- Kiitos, Lottaseni! Kiitos, ystäväni, hyvästä uutisestanne! Minua ilahduttaa, että kunnon seurakuntani luottaa minuun. Minä en petä sitä; ei mikään pastoraatti voi houkutella minua pois täältä. Teidän kanssanne ja Rautakylässämme minä tahdon elää ja kuolla... Mutta minä unohdan, -- jatkoi hän, -- esittää omaiseni. Tässä, ystäväni, näet pienen, uljaan vaimoni; suo anteeksi, että olen ennättänyt ennen sinua! Tässä on luotettava ja järkähtämättömästi uskollinen pehtorini Sebastian Hallström ja tässä reipas voutini, Tuomas, joka seurasi virassa erästä Eljas nimistä konnaa, jonka me ajoimme pois. Enkö ole rikas ja eikö minulla ole ansaitsemattoman paljo onnea ja rakkautta?

-- Sinä olet kadehdittava!... Mutta sinä sanoit vanhan everstinnankin vielä elävän.

-- Niin, Jumalan kiitos, koettuaan paljon suruja hän on nyt saanut, joskin sokeana, viettää kymmenen täysin onnellista vuotta lastenlastensa-lasten piirissä. Tänään hän täyttää kahdeksankymmentä vuotta. Lotta, oletko tehnyt niinkuin suostuttiin?

-- Kyllä, me talutimme hänet lehtimajaan kahvia juomaan ja lapset toivat hänelle seppeleitä ja vihkoja hänen lempikukistansa, jotka hän tuntee hajusta. Hän oli hyvin liikutettu; pelkäänpä, että kappalaisenvaali liian voimakkaasti vaikutti hänen hermoihinsa. Hän nukkuu nyt rauhallisesti ja minä kuulin hänen vain moneen kertaan lausuvan: Kuinka Jumala on hyvä! Ylistetty olkoon hänen pyhä nimensä!

-- Sinä sanot hänen nukkuvan lehtimajassa, -- sanoi von Dahlen hiukan levottomasti. -- Lähtekäämme sinne!

Kaikki he astuivat hiljaisin askelin lehtimajaan. Vanha everstinna istui siellä Rautakylän vanhassa nojatuolissa kädet ristissä, ikäänkuin rukoukseen vaipuneena. Hänen päänsä oli hiljaa vaipunut rinnalle ja hänen kuihtuneet kasvonsa olivat kirkkaassa hymyssä; lehtien lomitse leikitteli kirkas auringonsäde hänen hopeanhohtavilla hiuksillansa, linnut lauloivat oksilla, ja tuhansien kukkasten tuoksut kohosivat kiitosuhrina Luojan istuinta kohti.

Von Dahlen kumartui alas, katseli tarkasti vanhusta ja sanoi vihdoin liikutetulla äänellä:

-- Sinä olet oikeassa, Lotta, rakas isoäitimme nukkuu, mutta hän ei enää herää tässä maailmassa. Jumala, joka on kovasti häntä koetellut suruilla, on lopuksi antanut hänelle autuaallisen kuoleman. Hän on lopettanut elämänsä juoksun ylistys huulillaan ja rauha sydämessään.

Ja kaikkien silmät kyyneltyivät: mutta nämät kyynelet ylistivät Jumalaa.