Part 7

-- Voi, herra maisteri, samaa minäkin olen sanonut! -- vastasi emännöitsiä. -- Rakas parooni, olen minä sanonut, antakaa minun kerrankin siistiä tätä huonetta; ja miksikä parooni käyttää tuota repaleista yönuttua? -- Älä siitä huoli, Lisette, hän sanoo; minä en tahdo olla tekemisissä sinun harjojesi kanssa ja sitä paitsi minä olen melkein sokea. Niin maisteri, sen voitte kyllä arvata, että parooni näytti toiselta ennen vanhaan kuninkaan hovissa.

-- Hiljaa!... Hän herää!

-- Kamariherran-avain. Kiinnitä se lujasti, se irtaantuu muuten! Katsoppas, _ma chère_, hänen kuninkaallinen korkeutensa vehkeilee, Reuterholm vehkeilee, veljeni vehkeilee, koko maailma vehkeilee minua vastaan! Älä pelkää, pikku hupsu! Minä olen kuiskannut kuninkaan korvaan, ettei Suomen aateliin voi luottaa, etenkin erääsen everstiin. Minä istun niin tanakasti satulassa, kuin nuorallatanssija. _Tout a fait, je vous assure_ [Aivan kerrassaan, minä vakuutan teille]. Tänä iltana minä tanssin neiti Reutercronan kanssa, siitä tulee oikea juhlamenuetti. _Diable, qu'elle est charmante!_ [Pahus, kuinka ihastuttava hän on!] Oletko noita silmiä nähnyt? Kauniimmat kuin Höpkenin, eikö totta? Ja suu... kirsikka, joka kelpaisi La Vallièrelle. Sanotaan että Kellgren on antanut hänelle kauneudenpalkinnon kolmen sulottarensa edellä. Hän on kirjoittanut hänelle laulun, joka alkaa näin:

Maan päälle kerran Zeus Olympon kukkuloilta Lähetti Merkuurin...

-- Mutta rakas, hyvä parooni! Eikö parooni enää tunne uskollista Lisetteään? Ei kukaan teille tahdo antaa merkuuria... Ei, hän ei kuule minua, hän hourailee!

-- Mitä tuo huuhkaja huutaa minun korvaani? _Sacre nom_, minä en ole veljenmurhaaja. Hän se minulta varasti pienen kruununi. Jaha, minä sanon häntä kruunukseni! Jos kuningas tuon kuulisi, niin hän olisi _jaloux_ [mustasukkainen]. Täällä on niin kuuma. Aurinko paahtaa, suihkulähteet lorisevat, paimenet lepäilevät ruohistossa. Miten somaa haravoida heinää pariisilaishansikkaissa! Sallikaa minun kysyä, neitiseni, suuriko hinta teidän hyveellänne on? Vai niin, vai pappi, kyllä minä tunnen veljeni rakuunat! Hyveitä, niitä me näemme huvinäytelmissä. Käykäämme tanssimaan! Soittoa! Soittoa! Zefyyrin lailla me liitelemme Drottningholman tammien keskellä ja rantaa vasten tyrskyää sampanjameri! Jäätelöä ja sampanjaa! Kuulkaahan, tiedättekö mitä rouva Schröderheim sanoi kuninkaalle, kun hän piti kädessään tuppea ja kuningas säilää?

-- Hyvänen aika, herra maisteri, millaista onnettomuutta minun täytyy kokea! Parooni on tullut hulluksi!

-- Parooni on varmaan nuoruudessaan elänyt hyvin kevytmielisesti ja siitä hän nyt hourailee. Kuume riuduttaa hänet; teidän olisi pitänyt aikoja sitten haettaa lääkäri.

-- Niinkö arvelette, maisteri! Mutta täältä on viiden peninkulman matka Tampereelle.

-- Ei se auta. Lähettäkää kiireimmiten viesti, kertokaa taudin laatu ja pyytäkää lääkkeitä. Sairas tuntuu nyt hiukan rauhoittuneen. Antakaa hänelle jotain virvoittavaa!

-- Minä sekoitan vadelmanestettä veteen ja lähetän heti sanan kaupunkiin.

-- Hyvä. Pitäkää kiirettä. Ymmärrättehän, että vihkimisen nyt täytyy jäädä?

-- Tietysti, kuinka se minun mieleeni juolahtaisikaan?

Emännöitsiä jätti papin sairaan luo ja läksi. Etuhuoneessa hän tapasi Eljaan, hän oli kalpea ja hänen mielensä kuohuili, mutta hänen huulillaan näkyi voitonriemuinen pilkanhymy.

-- Mikäs sinun on? Mitä on sinun käsissäsi, jotka kätket takkisi alle?... Verta!

-- Olkaa hiljaa, se asia ei koske muihin kuin minuun ja pehtoriin! Tunnettehan tuon Tuomaan... rengin. Pehtori käski minun odottaa häntä tuolla nurkan luona ja ottaa käteeni tämä lankunpalanen, nähkääs... Heti kun hän tuli ulos seinästä, kaatui hän pitkäkseen takaperin kinokseen. Hän ei liikahuttanut evääkään sen iskun jälkeen.

-- Hyvä, hyvä! Sinä olet reipas poika, Eljas! Kas tässä, otappa vahvistukseksesi lasillinen rommia.

-- Kiitos tarjoamasta... kyllä se voipi olla tarpeen... käteni ovat hiukan punassa. Se on vain puolukkamehua. Mutta, mitä minun piti sanomani? Missä pehtori on?

-- Hän on punaisessa kamarissa ja tekee aika roihuvalkean matkustavaisille. Etteivät vain kuolisi häkään tänä yönä?

-- Häkään!... hemmetin hienoa! Mutta mitä luulette? Kun minä kuljin eteisen läpi, niin salin ovi oli raollaan. Salissa seisoi vieras tyttö ja valaisi kynttilällä muotokuvia!

-- Ei... se ei ole mahdollista. Missä Sebastian on?

-- Mitä? Minä luulin teidän sen tietävän.

-- Etkö nähnyt häntä... Sebastiania... sano!

-- Minä näin yhden vaimoihmisen salissa.

-- Salissa kummittelee. Mene eteiseen, ja pidä matkustavaisia silmällä. Tai... mene rohkeasti sisään ja auta Sebastiania hommassa. Saat sata ruplaa, jos teet työsi hyvin.

-- Sata yhdestä ja sata kahdesta! Olkoon menneeksi! -- mutisi Eljas ja läksi.

Emännöitsiä tuumiskeli. Kuinka?... Sebastian ei ole tehnyt tehtäväänsä. Hän on _minun_ poikani, ja kuitenkin niin herkkäluontoinen! Mutta tuon vanhan narrin suun tuolla sisällä minä tukkean. Hän voisi vielä tulla tuntoihinsa. Eikö minulla ole pullossa vielä opiumia? No, hyvä: Minä sekoitan tämän annoksen vadelmanesteesen, ja niin hän nukkuu siitä tuomiopäivään saakka.

Von Dahlen jäi yksin sairaan luo, joka makasi kovassa kuumeessa tiedotonna siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen tilansa oli nuoren papin mielestä niin arveluttava, että hän päätti lähettää noutamaan rippileipärasiaa ja kalkkia, voidakseen antaa vanhukselle pyhää ehtoollista. Hyvin epäiltävää oli, eläisikö hän siksi, että lääkäri ehtisi saapua. Siksipä von Dahlen läksi pyytämään emännöitsiää, että hän lähettäisi samalla sanan pappilaan kuin kaupunkiinkin.

Hän sattui juuri oikeaan aikaan nähdäksensä, miten Lisette kaatoi pienestä pullosta ruskeaa nestettä maljaan, johon hän oli sekoittanut vadelmanestettä ja vettä. Vanha viekasteleva vaimo oli hänestä ensi hetkestä saakka näyttänyt epäiltävältä; pahaa peläten hän vetäytyi huomaamatta kiireesti takaisin.

Heti sen jälkeen astui emännöitsiä malja kädessä sisään. -- Tämäpä vasta maistuu parooni parasta hyvältä, -- sanoi hän hyvin hellällä äänellä, kohottaen maljaa sairaan huulille. -- Rakas, vanha herra pitää niin kovin paljon vadelmanesteestä. Hän juopi sen pohjaan saakka ja se häntä suuresti virkistää.

-- Olkaa hyvä ja antakaa malja tänne. Minä tahdon maistella olisikohan se liian hapanta.

-- Ei ole tarpeellista, minä olen tottunut sekoittamaan sellaista.

-- Odottakaa hiukan! -- Nuori mies tempasi kiivaasti maljan häneltä, kostutti nesteellä huuliansa, astui taloudenhoitajan eteen ja sanoi äkisti ja ankarasti: -- Oletteko myös tottunut sekoittamaan myrkkyä?

Emännöitsiä säpsähti, kalpeni hiukan, mutta tointui heti. -- Jos maisteri laskee leikkiä, -- vastasi hän, -- niin on se melkein liian loukkaavaa minulle, joka niin monena herran vuonna olen hoitanut vanhaa paroonia niinkuin silmäterääni. Minun täytyy sanoa, että maisteri on hyvin pahankurinen, kun puhuu niin kauheita asioita.

-- Jos olen tehnyt teille vääryyttä, niin hyvitän sen kyllä kaikella mahdollisella tavalla. Tehän voitte osottaa viattomuutenne mitä helpommin. Juokaa juoma!

-- Se on sairasta varten, eikä terveelle aiottu!

-- Vadelmaneste ja vesi ei vahingoita ketään ihmistä. Juokaahan vain!

-- Minulla ei ole muuta vadelmanestettä enää...

-- Juokaa, vaimo, tai muistakaa, että minä tutkitutan sekoituksenne ja kavahtakaa itseänne, jos siitä löytyy muuta, kuin mitä olette ilmoittanut!

-- No, koska maisteri sitä niin välttämättä tahtoo... Herranen aika, enkö minä tietäisi, että se on viattominta vadelmanestettä maailmassa?... Voi, kuinka taitamaton minä olen!

Viekas nainen pudotti maljan maahan, ja neste vuosi pitkin mattoa.

-- Kaunis maljani! Mainio vadelmanesteeni!

-- Käärme! -- huudahti von Dahlen vihoissaan. Mutta samassa hänen huomionsa kääntyi toisaalle.

12. Nemesis.

Lotta oli kulkenut saliin Sebastianin avaamasta ovesta. Hänen kynttilänsä valaisi vanhoja perhemuotokuvia. Ankaran ja vakavan muotoisina ne tuijottivat kullatuista kehyksistään häneen, jälkeläiseensä, ikäänkuin heitä olisi pahoittanut se epäsäätyinen avioliitto, jonka johdosta hänen osallensa oli tullut porvarillinen Ringiuksen nimi. Mietteissään hän kulki toisesta taulusta toiseen ja pysähtyi vihdoin kahden muotokuvan eteen, jotka riippuivat seinällä paroonin huonetta vasten. Molemmat he olivat nuoria, molemmat ulkomuodoltansa korkean-ylimyksellisiä. Molemmat he olivat hovipuvuissa, päätä koristivat jauhoitetut irtotukat ja hiuspussikot, kaulaa hienot valkoiset röyhelöt ja ranteita kallisarvoiset pitsikalvosirnet. Toinen oli sotilas, toinen siviilipukuinen. Sotilaan kasvojen juonteet olivat säännölliset, ylpeät, melkeinpä kopeat ikäänkuin hänen huulillansa olisi pyörinyt vetoaminen aateliston oikeuksiin; hovimiehen piirteet olivat vähemmän säännölliset, mutta miellyttävämmät, pilkallisesti hymyilevät, ikäänkuin hän kertoisi ranskalaista pilajuttua, samalla kuin hiukan irstas katse ja erityinen velttous suupielissä todisti hienostunutta aistillisuutta ja kevytmielisyyttä, joka hänen aikanansa oli niin tavallista korkeimmissa piireissä.

Lotta tarkasteli molempia kuvia nuoruuden vilkkaalla uteliaisuudella, sillä hän ei epäillyt, että sotilas oli hänen onneton äitinsä isä, hovimies taas sama mies, joka nyt kuihtuneena ja rappeutuneena oleskeli tässä talossa oman itsensä varjona. Hän ajatteli heidän kummankin kohtalojansa, ihmisen onnen katoavaisuutta ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

Mutta pian hänen korvaansa kiintyi pari sanaa, jotka lausuttiin viereisessä huoneessa. Ääni kuului heikosti, hän tuskin saattoi erottaa mitä sanottiin, mutta hän luuli tuntevansa äänen, jonka muistokin yksin peitti hänen poskipäänsä purppuralla. -- Olisikohan hän siellä? -- sanoi hän itseksensä. -- Ei, se ei voi olla mahdollista.

Olipa se sitten mahdollista taikka ei, niin hänen uteliaisuutensa oli niin suuri, että hän, -- seuraten harkitsematonta tunnettansa, joka niin usein määrää vilkkaan naisen teot, -- tarttui paroonin huoneen ovenlukkoon.

Lukija muistanee, että vanha parooni, ollessaan vadelmahillon kimpussa, oli jättänyt tämän oven auki, joka muuten aina oli lukittuna. Lotta vain kevyesti painoi sitä, niin ovi lensi auki.

Tämä se veti von Dahlenin huomion toisaalle.

Mutta samassa kun Lotta niin äkkiarvaamatta astui vanhan paroonin huoneesen, avautui eteisen ja salin välinen ovi ja Eljas hiipi sisään. Kun hän oli vakuuttautunut siitä, ettei ketään ollut salissa ja ettei mitään melua kuulunut, niin hän riisui saappaat jalastansa, avasi varovaisesti punaisen kamarin oven ja tissutteli sukkajalassa sisään.

Tuomas istui melkein samalla paikalla kuin missä Lotta oli ollut Sebastianin tullessa sisään, ja sitä paitsi vuodekkin häntä varjosti. Siksipä Eljas ei heti häntä huomannut, vaan näki ainoastaan vanhan rouvan, joka nukkui vuoteessa.

Tuomas oli väsynyt kaahlattuaan pari peninkulmaa kinoksissa jäällä ja tapeltuaan Eljaan kanssa. Siksipä oli anteeksi annettavaa jos kohta ei varovaista, että hän ei voinut vastustaa silmäluomiensa painoa, vaan nukahti istuessaan mukavassa nojatuolissa. Olisipa voinut lauaista pistoolilla hänen korvansa juuressa, ja tuskinpa hän sittekään olisi herännyt. Vielä vähemmin hän kuuli Eljaan astuvan sisään.

Eljas seisahtui keskelle lattiaa, epäröiden mitä hänen tuli tehdä, kun pehtoria ei näkynyt. Mutta luultavasti luvatut sata ruplaa liehuivat hänen mielessänsä ja hänen verenhimonsa oli jo ennestään kiihoittunut. Hän lähestyi vuodetta ja veti vyöstänsä esille lyhyen puukon.

Uhri sekä suojelia nukkuivat.

Ainoastaan ihmeen kautta vanhus saattoi pelastua.

Ja tämä ihme tapahtuikin.

Uneen vaipunut Tuomas oli koko painollansa nojautunut nojatuolin toista käsinojaa vasten. Joko hän nyt unissansa liikahti, taikka hänen painonsa oli liian raskas rappeutuneelle, puoleksi lahonneelle tuolille, joka tapauksessa noja murtui ja Tuomas kaatui kolinalla maahan. Tästä melusta vanhus säikähtäen keräsi. -- Lotta! Tuomas! -- huusi hän luonnollisella pelon vaistolla.

Mahdollista kyllä Tuomas olisi jäänyt makuulle, siihen minne hän putosi, jos olisi ollut aivan hiljaista.

Nyt sitä vastoin hän kuuli rouvansa äänen, nousi ylös ja hieroi silmiänsä.

Eljas jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään aivan odottamatta edessään miehen, jonka hän luuli jättäneensä kuolleena kinokseen. Mutta heti kun Tuomas huomasi hänet, niin hän heittäytyi vimmastuneena hänen niskaansa, löi hänet tunnottomaksi maahan, tarttui häneen vyötäisistä kiinni ja heitti hänet pää edellä korkeita portaita alas kinokseen.

Tämän reippaan suorituksen jälkeen Tuomas palasi rauhoittamaan vanhaa rouvaa, joka sillä välin oli noussut ylös ja suuressa tuskassa ja levottomuudessa pukeutunut. Molemmat he huolehtivat Lotan katoamista, ja yhdistäen sen yöllisiin kamaliin tapauksiin he aavistivat pahinta. Vanhus tahtoi kaiken mokomin, että tyttöä heti ruvettaisiin etsimään, ja Tuomas, joka oli yhtä lujasti kuin jurostikin kiintynyt isäntäväkeensä, tarttui emäntäänsä kädestä kiinni ja läksi hänen kanssansa etsimään.

Kun he tulivat saliin, niin äänet johtivat heidät paroonin huoneesen, jonne he epäröimättä astuivat sisään.

Täällä he löysivät Lotan ehjänä ja hyvässä turvassa juttelemasta von Dahlenin kanssa. Kummallekin tämä kohtaus oli ollut odottamaton, mutta samalla iloinen, ja kaunista, milteipä juhlallista oli nähdä nämät nuoret, joiden poskilla kukoistivat kevään ja rakkauden ruusut, istuvan kuihtuneen ja kuolemaisillaan olevan vanhuksen vuoteen ääressä.

Mutta tällä kuvalla oli synkkä varjokin. Emännöitsiä ei voinut peittää hämmästystänsä ja vimmaansa Lotan astuessa sisään; hän aikoi poistua, mutta von Dahlen, joka pelkäsi uusia salajuonia, oli miehekkäällä lujuudella kieltänyt häntä huoneesta lähtemästä. Ja kun tuo ilkeä nainen näki Tuomaan ja vanhan everstinnan, niin hän kauhistui. Uusi ajatus, hirveä aavistus näytti vallanneen hänen sielunsa, ja voimatta hillitä itseänsä hän ryntäsi Tuomaan luo, tarttui häntä takkiin kiinni ja huusi: -- Rosvo! Murhaaja! Mitä sinä olet tehnyt Sebastianilleni?

-- No, no, -- sanoi Tuomas, joka tällä kertaa tavallista pikemmin kiivastui; -- päästä takkini kauniisti irti!

-- Sebastian? Missä Sebastian on?

-- Mitä pirua teidän Sebastianinne minuun kuuluu? Jos tarkoitatte toista kunnon poikaanne, Eljasta, niin hän makaa nenä veressä isojen portaitten edustalla. Etsikää häntä sieltä!

-- Jos tarkoitatte pehtoria, -- puuttui Lotta puheesen, niin hän läksi punaisesta kamarista ulos noin tunti sitten. Minun mieleeni muistuu nyt, että heti sen jälkeen kuulin hätähuudon.

-- Voi!... Eljas... Eljas on erehtynyt! Kirottu olkoon se konna! Päästäkää minua, minun täytyy päästä ulos... ulos!

Ja kenenkään estämättä emännöitsiä syöksyi raivoissaan ulos. Kinokset olivat korkeat, hän vaipui kainaloitaan myöten lumeen, hän kompastui lakkaamatta, mutta nousi heti taas pystyyn ja kiiruhti eteenpäin, huutaen Sebastiania nimeltä. Ei kukaan häntä kuullut; vain tuuliviirin narina ja myrskyn ulvonta vastasivat hänen huutoonsa. Jumalan iankaikkiset tähdet kirkkaalla öisellä taivaalla olivat kurjan naisen epätoivon ainoat todistajat, -- hänen, jonka paatuneessa, rikollisessa rinnassa kuitenkin piili yksi inhimillinen tunne: äidinrakkaus. Sebastianin tähden, hänen rikkautensa, kunniansa tähden hän oli myönyt sielunsa pahoille hengille, ja nyt... nyt hän varmaan oli murhattu, kaatunut siihen kuoppaan, jonka hän yhdessä äidin kanssa oli kaivanut toiselle!

Renkituvan portailla hän vihdoin löysi Eljaan, joka verissänsä ja hämmentyneenä vaivoin oli sinne laahannut itsensä isojen portaitten edustalta. Emännöitsiä hyppäsi hänen kimppuunsa niinkuin kissa, painoi kyntensä hänen kasvoihinsa, puri häntä, löi häntä, potki häntä, ja olisi varmaan raivoissansa kuristanut hänet, jollei Eljas väkivaltaisesti olisi työntänyt hänet maahan. Vasta kun emännöitsiän voimat olivat lopussa, niin hän tuli tuntoihinsa. Koston puuskaa seurasi heikko toivo, että Sebastian mahdollisesti olisi vielä pelastettavissa. Kultaa ja ruplia hän lupasi Eljaalle, jos hän osottaisi hänelle paikan, missä hän luuli Tuomasta lyöneensä. Eljas antoi kauan rukoilla itseänsä; hän nautti emännöitsiän tuskasta. Mutta lopulta ahneus sai voiton, he läksivät yhdessä salaoven edustalle ja vetivät kinoksista esiin Sebastianin verisen, tunnottoman ruumiin.

13. Sovinto.

Taaskin me palajamme vanhan paroonin makuusuojaan. Lukija muistanee, että Tuomas emäntineen oli astunut huoneesen.

-- Kuules Lotta! -- sanoi vanha rouva. -- Tule tänne, lapseni, ojenna minulle kätesi! Kas noin. Jumalan kiitos, ettei sinulle ole vahinkoa tapahtunut. Tule! lähtekäämme täältä!

-- Heti, isoäiti! Mutta salli minun ensin kysyä sinulta jotakin.

-- Sitten, sitten. Tule, lähtekäämme matkalle!

-- Rakas, hyvä isoäiti, vastaa minulle! Jos sinulla olisi vihamies, joka olisi tehnyt sinulle paljon pahaa, paljon vääryyttä, joka olisi katkeroittanut koko pitkän elämäsi ja jota et olisi nähnyt moneen, moneen vuoteen; ja jos sinä nyt, isoäiti, pitkän ajan kuluttua tapaisit tämän vihamiehesi murtuneena sekä ruumiin että sielun puolesta, kadotettuna ja kuolevana, mutta ehkä kuitenkin katuvaisena, -- katuvaisena sen tähden että se, joka alituisesti on valehdellut ja mustin värein kuvaillut hänelle sinun tekojasi, on pettänyt hänet -- kääntyisitkö silloin, isoäiti, pois vihamiehesi vuoteen äärestä ja antaisitko hänen kuolla ilman sovintoa?

-- Lottaseni! Lotta kulta! -- sanoi vanhus kiihottuneella mielellä, -- miksikäs niin kysyt? Enhän minä voi nähdä, oi Jumalani! Olenhan sokea, enkä tiedä kenen vuoteen ääressä minä seison.

-- Anna minun taluttaa sinut vuoteen ääreen, isoäiti. Kas niin, ota käteesi tämä kuihtunut, kylmä käsi! Kuvittele nyt mielessäsi, isoäiti, että pidät kiinni tuon vanhan vihamiehesi kädestä, hänen kädestänsä, joka on tehnyt sinulle niin paljon vääryyttä, niin paljon pahaa, joka on katkeroittanut koko elämäsi ja jota et ole nähnyt moneen vuoteen, mutta jonka nyt tapaat kuolevana ja murtuneena sekä ruumiin että sielun puolesta. Voitko antaa hänelle anteeksi, isoäiti?

-- Oi, Jumalani, annan, annan kyllä! -- nyyhkytti vanhus joutuen aivan pois suunniltaan. -- Jumala on armossansa tukenut minua kovimpienkin koettelemusten aikana; voisinko minä rinnassani kantaa vihamielistä sydäntä! Onneton Magnus Drakenhjelm parka, sinä olet ollut minua onnettomampi, sillä sinulla ei ole ollut rinnassasi sisällistä rauhaa! Minä annan sinulle anteeksi niin vilpittömästi ja totisesti kuin minä toivon Jumalan kerran antavan minulle anteeksi kaiken sen katkeruuden ja napinan, jolla olen epäillyt hänen iankaikkista kaitselmustansa.

Tämä kohtaus koski syvästi kaikkiin läsnäoleviin. Lotan ja von Dahlenin silmistä vieri kyyneleitä ja Tuomas, joka ei suinkaan ollut herkkäluontoisimpia, kääntyi seinään päin ja -- niisti nenäänsä.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi vanhus vihdoin.

-- Ei vielä, -- vastasi Lotta. -- Hän makaa horroksissa ja vast'ikään hän houraili. Hiljaa, nyt hän taas alkaa.

Sairaan silmät olivat suljettuina, mutta hänen huulensa liikkuivat hiljaa. -- Tekö se olette, neiti Reutercrona! -- sanoi hän hellällä äänellä, ikäänkuin aivan toiset ja suloisemmat kuvittelut olisivat kangastaneet hänen mielessänsä kuin hetki sitten. -- Oi, _ma helle cousine_ [kaunis serkkuni], minä tunsin äänenne, te minua nimeltä mainitsitte. Uskokaa minua, te olette _charmante_ [ihastuttava] vaaleansinisessä harsopuvussanne, hienoine brabantin-pitseinenne, jotka ympäröivät hihojanne. Tiedättekö, että Hagassa näytellään "Siri Brahea". Hs -- minä sanon teille jotakin, kuningas ei sitä ole kirjoittanut, vaan Kellgren. Älkää antako minua ilmi, pikku serkkuseni, se voisi maksaa minulle kamariherra-avaimeni...

-- Parooni Magnus Drakenhjelm! -- keskeytti häntä von Dahlen, johtaakseen häntä, jos mahdollista, näistä kuolevalle miehelle sangen vähän sopivista ajatuksista. -- Älkää ajatelko enää tämän maailman turhuutta, ajatelkaa sieluanne ja Jumalan vanhurskautta, sillä te seisotte pian hänen tuomio-istuimensa edessä.

Sairaan kuihtuneet kasvonpiirteet vetäytyivät omituiseen hymyyn -- tuollaiseen kevytmieliseen, ilkamoivaan hymyyn, joka onnen päivinä koreilee jumalankieltäjän huulilla ja jommoista niin sanotut sivistyneet paroonin nuoruuden aikana näyttivät puhuessaan uskonnollisista aineista. Se oli olevinaan hienoa "filosofista" pilkanhymyä, galanteriaa, pilaa, mutta hänen huulillansa se muuttui hirveäksi ivaksi. Se oli olevinaan auringonsäde "valistuksen" kukkuloilta, mutta se ei ollutkaan muuta kuin väräjävä lampunhohde hautakuorossa.

-- _Mon cher ami_, te puhutte kuin Nordborgin postilla. Minä suositan teitä kuninkaalle ja Lehnbergille vankilansaarnaajaksi. Mutta miksi te seisotte esiripun takana? _Pauvre bête_ [Moukka parka], oletteko lukenut Voltairen teoksia? Muistatteko mitä herttua Richelieun hiusten kähertäjä sanoi eräänä päivänä, kun hän puki herraansa? Minä olen vain yksinkertainen kamaripalvelia, hän sanoi, ja kuitenkaan minä en usko enempää kuin tekään, _monseigneur_ [arvoisa herra], että Jumalaa on olemassa.

-- Se on hirveätä. Herra parooni, Jumala _on olemassa_, Hänen edessänsä me olemme vain tomua ja tuhkaa ja Hän kutsuu teidät tekemään tiliä pitkästä elämästänne.

-- No jopa jotakin. Kuollakko? Olenhan tuskin kolmikymmenvuotias. Elää ja nauttia, kas siinä minun filosofiani. Tulkaa pois kuiskaajaluukusta, ystäväni! Minä näyttelen elämän jumalallista huvinäytelmää ja te kuiskaatte maanalaisesta asemastanne murhenäytelmää. _Cela ne va pas, mon ami_ [Se ei käy, ystäväni]. Astukaa tänne lämpiöön, ja ojentakaa minulle puuderikaapu. Naamiohuvit ovat mainiot, valaistus _éblouissant_ [häikäisevä]. Kaunis Daphneni, suokaa mulle _contredanse!_ [vastatanssi].

-- Hän hourailee auttamattomasti! -- sanoi von Dahlen surullisesti. -- Onnetonta olisi, jos hän noin tunnotonna lähtisi ijäisyyteen. Vast'ikään kuitenkin minusta tuntui, ikäänkuin teidän äänenne, hyvä rouva, olisi vaikuttanut hyvää hänen hermoihinsa. Saisinko pyytää teitä vielä kerran puhuttelemaan häntä.

-- Drakenhjelm! -- sanoi vanha everstinna sairaan korvan juureen. -- Tunnetteko minua?

Vanha parooni avasi heti silmänsä, joissa paloi tavaton tuli, tarkasteli olentoa vuoteensa ääressä, siveli otsaansa, sulki taas silmänsä ja sanoi muuttuneella äänellä:

-- Ei, ei... minä en tunne teitä. Ääni on Ebba Reutercronan, mutta... hän on nuori ja kaunis...

-- Niin oli viisikymmentä vuotta sitten!

-- Viisikymmentäkö vuotta?... Niin, se on totta... viisikymmentä vuotta sitten. Ja nyt... te olette Ebba Reutercrona... ja sanotte olevanne veljeni leski ja te tulette tänne iloitsemaan minun nöyryytyksestäni... kurjuudestani... mutta... älkää riemuitko... minä tunnen nyt olevani paremmissa voimissa... minä voin sangen hyvin... _madame, excusez mon habit!_ [rouva, suokaa anteeksi pukuni]... Lisette! Etkö häpeä antaa minulle repaleista yönuttua! Lisette, miltä täällä näyttää? Suokaa anteeksi, hyvät naiset! Minulla on sangen... huolimattomia palvelioita. Lisette! Hän ei tule. Todellakin, hyvät naiset, minä punehdun, että olen näin _deshabille_ [vaillinaisesti puettu]...

-- Terveenä ollessaan hän ei ole sitä huomannut, -- kuiskasi Lotta von Dahlenille. -- Pari tuntia sitte vielä hän oli puoleksi sokea, mutta nyt hän näyttää taas näkevän.

-- Tämä on elämän viimeinen auringonvälähdys hetkistä ennen kuolemaa, -- kuiskasi von Dahlen yhtä hiljaa. -- Kuolevaisten silmät voivat ihmeellisesti kirkastua.

Vanha everstinna ei näyttänyt huomaavan sitä omituista poikkeusta paroonin ajatusten kulussa, mikä aiheutui siitä, että hän näki pukunsa vaillinaisuuden. Hän piti paroonin kuihtunutta kättä kädessään, ja hänen tietämättänsä ilmausi hänen puheesensa jonkinlainen vivahdus kustavilaisen hoviseuran puhelaadusta, kun hän jatkoi: Ei, parooni Drakenhjelm, en minä ojentanut teille kättäni iloitakseni sukulaiseni kärsimyksistä, enkä liioin uudelleen virittääkseni onnetonta perheriitaa. Molemmat me olemme kärsineet, molemmat me olemme vanhat ja meidän lähtömme on lähellä... Tehkäämme siis sovinto haudan partaalla, _mon cher vieux baron_ [rakas vanha parooni]... tehkäämme sovinto ja antakaamme toisillemme anteeksi!