Part 6

-- Olen, herra maisteri, sen voipi palvelusväki todistaa.

-- Kutsukaa sitte tänne pari rehellistä ja uskottavaa henkilöä. Jos tässä tulee vihkimystä, niin tarvitaan todistajia.

-- Minä kutsun tänne Eljaan ja Sussun, luotettavimman väkemme, -- vastasi pehtori ja poistui huoneesta katsahtaen merkitsevästi äitiin.

9. Pimeyden työt.

Me jätimme Lotan salaovelle. Yö oli kylmä. Tuiskuilma oli tauonnut, kinokset aitausten kupeilla olivat miehenkorkuisia mutta toisin paikoin maa oli aivan paljas. Salaovi avautui rakennuksen päädystä pihan puolelle aivan puutarha-aidan viereen. Tyttö raukan täytyi kahlata, taikka pikemmin uida hirveän kinoksen halki, ennenkuin hän pääsi pihalle. Lumivalkeana kuin kyyhkyinen kiireestä kantapäähän saakka hän pääsi suurella vaivalla läpi. Vapistuksella hän kuunteli uudistuivatko huudot, joita hän äsken luuli kuulleensa; itse hän ei uskaltanut huutaa Tuomasta.

Eräästä pienemmästä rakennuksesta kuului melua, ikäänkuin riitaa. Väliin ääni lakkasi kuulumasta, ja sitte se kuului taas uudelleen. Lotta oli tuntevinaan Tuomaan äänen.

Hetken kuluttua tuon samaisen rakennuksen porstuan ovi avautui ryskäen ja sieltä syöksyi kaksi miestä ulos pihalle, joista toinen silminnähtävästi ajoi toista takaa. Lotta vetäytyi kulmauksen suojaan ja uskalsi tuskin hengittää.

Takaa-ajettu ei ollut ehtinyt kauaksi, ennenkuin syvä lumi vaikeutti hänen kulkuansa. Takaa-ajaja saavutti hänet. Siitä syntyi painiskelu, tai pikemmin sanoen käsikahakka, sillä se ei ollut leikkiä. Takaa-ajaja, luiseva, tavattoman pitkä mies, kävi vastustajaansa vyötäisistä kiinni ja näytti ikäänkuin väkivallalla tahtovan viedä hänet takaisin tupaan. Toinen taas, joka oli lyhyen jäntterä ja lujavoimainen mies, koki kaikella tavalla irtaantua. Jalansija oli epävarma ja molemmat keikahtivat toistensa yli lumeen. Taistelu kävi yhä kiivaammaksi, ja vihdoin toinen pääsi päällepäin, painoi vastustajansa lumeen, läimäytti häntä, aika tavalla nyrkillään vasten naamaa, heitti kaksin käsin kokonaisen kinoksen lunta hänen kasvoillensa ja hyppäsi vapautuneena ylös.

-- Tuomas! Tuomas! -- kuiskasi Lotta, sillä lyhyt mies oli voittanut, ja Lotta oli tuntenut hänet.

Tällä kertaa Tuomas oli kepeäjalkainen, vaikka hän ei sitä tavallisesti ollut. Kun hän vielä kerran oli kaatanut nurin ja peittänyt lumeen raivoisan, mutta samalla ällistyneen vihollisensa, niin hän kiiruhti nuoren neitosensa luo, vaihtoi hänen kanssaan pari kiireellistä sanaa, kantoi hänen kinoksien läpi, pudisteli lumen päältään, niinkuin hevonen, ja katosi Lotan keralla avonaisesta salaovesta läpi, joka heti sulkeutui heidän jälkeensä.

Tämä tapahtui niin kiireesti, että kun tuo pitkä mies, jonka nenästä vuotava veri punasi kinoksia, taas oli päässyt jaloilleen ja pyyhkinyt lumen silmistään, ei hänen vastustajastaan ollut muuta jäljellä kuin jäljet. Pitkä mies seurasi niitä, mutta hän jäi ällistyneenä seisomaan, sillä jäljet katosivat seinän luona.

Mutta jos pitkä mies oli ällistynyt, niin olipa Tuomaskin, kun hän niin äkkiä lumikinoksista tuli lämpimään ja komeaan makuuhuoneesen. Hän katseli ympärillensä, eikä hän voinut käsittää, miten hän oli voinut kulkea seinän läpi. Ponnin oli tehnyt tehtävänsä niin täsmällisesti, ettei ovesta näkynyt jälkeäkään. Lotta työnsi rautakynnen murtuneine lohikäärmeenjalkoineen entiselle paikallensa. Tuomas siirsi katseensa seinältä tyttöön, tytöstä kullattuun lohikäärmeesen, jonka hän näki liikkuvan, lohikäärmeestä taaskin suureen pystykuvastimeen, jossa hänen oma pörröinen, luminen ja siistimätön olentonsa kuvastui niin ihmeellisenä vastakohtana koko huoneen komeuteen. Kaikki tämä tuntui hänestä lumoukselta ja hän hypisteli hämillään koirannahkalakkiansa, kääntyen väliin sinne, väliin tänne, niinkuin hän olisi istunut hiilillä. Hän huomasi lumen tippuvan kuin veden vaatteistansa ja lattialle jäi suuria märkiä jälkiä hänen rasvanahkasaappaistansa.

-- Tuossa on matto ja tuoli, -- viittasi Lotta. -- Käy istumaan ja kerro, miksi sinä tappelit tuon pitkän miehen kanssa.

-- Kiitoksia tarjoamastanne märälle koiralle. Reki on vajassa ja vanha Musta on mennyt menojaan, -- voi, voi! Menin renkitupaan lämmittelemään. Väki loikoili penkeillä, eikä kukaan minusta välittänyt. Mutta sitten tuli lurjus tupaan, hänen nimensä oli Eljas, ja hän veti viinapullon povitaskustansa. Nyt me otamme kylmäryypyn, sanoi hän. Olkoon menneeksi, minä sanoin. Sitä ryyppyä seurasi toinen, ja taas toinen. Eljas kehui heillä olevan runsaasti viinaa, sillä he polttivat sata tynnyriä vuosittain. Pehtorista tulee muka herra taloon ja Eljaasta vouti. Miehellä oli taskussaan vielä toinenkin pullo. Hän tahtoi juottaa minut aika humalaan. Kolmannen ryypyn jälkeen minä sanoin: Hyvälle miehelle se jo riittää, nyt minä panen maata. No, no, sanoi hän. Hän tahtoi, että tyhjentäisin hänen toisenkin pullonsa. Siitä syntyi riita. Minä epäilin, että hän aikoi varastaa tavaramme reestä. Aioin lähteä vajaan. Hän asettui oven eteen, minä heitin hänet nurin ja riensin ulos, hän perässä. Loput mamseli itse näki. Luulisinpa hänen saaneen hyvän muistelman. Kylläpä hän ällistyi, kun mamseli puhalsi seinään aukon ja minä kapusin siitä sisään.

Tämä oli pisin puhe minkä Tuomas Matinpoika eläissään oli pitänyt, ja hän oli niin iloissaan onnistuneesta urostyöstään.

-- Niin, -- nauroi Lotta, joka nyt oli mieleltään levollisempi; -- osaanpa minä hiukan noitua, niinkuin näet. Ringiuksen suku on kotoisin Pohjanmaalta. Nyt minä sanon sinulle jotain Tuomas: ei täällä tahdota varastaa meidän rekeämme, vaan henkeämme.

-- Antaa heitä tulla tupa täyteen, -- vastasi Tuomas osottamatta erinomaisempaa hämmästystä.

-- Hiljaa, puhu hiljaa, joku voi kuunnella oven takana. Nyt minä en pelkää mitään, kun sinä olet täällä. Me valvomme täällä yhdessä, kunnes päivä valkenee, ja kun sinä et varmaan ole saanut mitään suuhusi tänä iltana, niin istuppa tähän pöydän ääreen ja syö.

Hiukan kursailtuaan Tuomas istui pöytään. Suuresti rohkaisevaa oli se seikka, ettei ruoka näyttänyt yhtä komealta kuin itse huone. Emännöitsiä ei ollut ylläpitänyt sen paremmin talon ylimyksellistä arvoa, kuin että hän oli antanut esille voin ja leivän lisäksi kääresylttyä, kokonaisia perunoita ja olutjuustoa. Se oli kyllä sangen maukasta, mutta ei erittäin vapaaherrallista.

Tuomaan nauttiessa illallistaan käytämme tilaisuutta katsahtaaksemme hetkeksi portaille. Siellä huomaamme pehtorin hiljaa keskustelevan Eljaan kanssa. -- Ja sinä päästit hänet karkuun, senkin pöllö! -- huudahti edellinen matalalla, mutta vihaisella äänellä.

-- Mitä minä olisin voinut tehdä? --- vastasi Eljas hämillään. -- Hän on ensimäinen, joka on kaatanut minut kumoon. Jos se oli itse paholainen, niin kyllä hän kamppasi. Hän antoi minulle aika iskun ja kun pääsin taas jaloilleni, niin oli mies puskenut pää edellä suoraan seinän läpi. Sen minä näin jäljistä.

-- Eljas, sinä olet sukkela mies, mutta viina on tehnyt sinut hulluksi. Mene etsimään juomaveikkoasi, hän on varmaan piiloutunut nurkan taakse; sisään hän ei ole päässyt. Alota uudelleen riitaa hänen kanssaan ja lyö häneltä suu kiinni ikuisiksi ajoiksi. Saat sata ruplaa, jos työsi käy nopeasti, mutta käydä sen täytyy. Sitten sinä tulet äitini huoneesen ja odotat määräyksiäni.

-- Kyllä, pehtori. Minä väijyn häntä tässä nurkan luona ja muserran hänen kallonsa.

Nyt Sebastian otti esille avaimen ja aukaisi äänettömästi suuren salin oven. Kainalossa hänellä oli tyyny ja kädessä salalyhty.

-- On varminta käydä tätä tietä sisään, -- mutisi hän itseksensä; -- kenties he ovat asettaneet tuoleja ja muuta sellaista toisen oven eteen, mutta täältä he eivät odota ketään... Ensin tyttö, sitten eukko. Mikähän olisi varminta: antaisinko Eljaan heti kantaa heidät avantoon, vai annettaisiinko heidän kuolla häkään? Saadaanpa nähdä, on vielä pitkältä huomisaamuun... Mitäs siellä? Luulenpa vanhojen Drakenhjelmien pilkallisesti nauravan minulle! Enkö olisikaan heidän vertansa? Minusta se on yhdentekevää, mutta sen minä lupaan noille herroille, jotka riippuvat seinillä, että niin pian kuin minusta tulee Rautakylän herra, niin minä riipustan heidät kaikki talliin. Kenraali tuolla täydessä varusteessansa saa olla variksenpelottimena hernemaassani. Nyt työhön... Hiljaa! ... he nukkuvat...

10. Löytö ja mielijohde.

Lotta ja Tuomas valvoivat makuuhuoneessa.

Edellisenä yönä Lotta oli nukkunut hyvin vähän matkavalmistustensa tähden ja päivän vaivat olivat vielä lisänä painostamassa hänen silmäluomiansa. Hän tunsi, kuinka ne aika-ajoin painuivat umpeen. Pysyäkseen valveilla hän rupesi uudestaan selailemaan vanhaa kirjekokoelmaa, jonka hän oli löytänyt salakaapista.

-- Mitä tämä on? -- huudahti hän äkkiä ja puna pakeni hänen poskiltaan. Kirjeitten joukosta hän oli löytänyt kokoonkäännetyn puoliarkin karheaa, harmaata ruotsalaista konsehtipaperia. Toinen kynttilöistä rupesi vuotamaan, ja kun siinä ei ollut lasikalvosinta, niin Lotta aikoi taitavalla kädellä valmistaa sellaisen paperista. Tämä paperi näytti hänestä jäykältä ja hän aukaisi sen aikoen reväistä rikki, mutta samassa hän säpsähti, huomatessaan yhden sanan, joka oli lehden päällekirjoituksena.

Tämä sana oli: _Vihkimätodistus_.

Paperi sisälsi seuraavat sanat, jotka olivat kirjoitetut suurella, selvällä ja kauniilla käsialalla; allekirjoitukset olivat omakätisiä:

_Vihkimätodistus_. Vuonna 1788 Kristuksen syntymän jälkeen, tammikuun 20 p:nä kello 11 illalla saapui allekirjoittanut, ----läänin rykmentin Everstin ja Ritarin, Jalosukuisen Vapaaherra Kustaa Gerhard Drakenhjelmin kutsumana hänen luoksensa, missä samassa tilaisuudessa oli läsnä Jalosukuinen Neiti Ebba Charlotta Lovisa Reutercrona, mainitun rykmentin Korpraali, Urhoollinen ja Rehellinen Iisakki Stolt, sekä palvelustyttö Hyvinuskottu Elisabet Hallström.

Herra eversti ja Ritari ilmoitti, että hänen ja mainitun Neiti Reutercronan vapaa tahto ja toivomus oli nyt heti tulla Jumalan käskyn ja kristillisen järjestyksen mukaan laillisesti vihityksi aviopuolisoiksi; jonka mainittu Neiti kysyttäessä vapaaehtoisesti myönsi. Samalla herra Eversti ja Ritari näytti Dannerydin seurakunnan pastorin kirjoittaman todistuksen, josta kävi selville, että mainittu morsiuspari oli lähinnä edellisenä sunnuntaina saman seurakunnan kirkossa kaikki kolme kertaa asianmukaisesti kuulutettu; kuitenkaan ei ole morsiamen isältä ja naittomieheltä, Ylijahtimestarilta, Jalosukuiselta Herralta Kaarlo Julian Reutercronalta, hänen poissaoloonsa ja ajan lyhyyteen katsoen, ehditty pyytää hänen suostumustansa. Mutta sekä mainittu Herra Eversti että hänen morsiamensa ovat kunniasanallansa sitoutuneet ensi tilassa sen tekemään. Siihen katsoen sekä sen oikeuden nojalla, jonka Naimakaaren VII Luvun 2 § myöntää, "kun vihollista vastaan sotaanlähtö tapahtuu eli mies muussa Valtakunnan asiassa uloslähetetään", on allekirjoittanut, samoin allekirjoitettujen, jäävittömien, hyvämaineisten ja Herran ehtoolliselle laskettujen todistajien läsnäollessa vihkinyt tämän morsiusparin, Eversti Kustaa Gerhard Drakenhjelmin ja Neiti Ebba Charlotta Lovisa Reutercronan aviopuolisoiksi kirkkokäsikirjan mukaan ja vahvistanut heidän liittonsa Kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Joka täten todistetaan valalla ja omallatunnolla, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun puolesta.

Tukholmassa, tammikuun 20 p:nä 1788.

_Lauri Antti Levonius_, Rykmentinpastori. (Sinetti.)

Yllämainitun vihkimisen todistavat:

_Iisakki Stolt_. _Elisabet Hallström_. (Puumerkki.)

Mitä erilaisia tunteita -- uteliaisuutta, hämmästystä, ihmetystä, surua, iloa -- liikkuikaan Lotan sielussa hänen lukiessaan tätä kauan turhaan etsittyä, jo kauan aikaa kadonneeksi luultua asiapaperia, jonka epäilyksenalaisesta olemassaolossa ei ainoastaan Rautakylän omistusoikeus riippunut, vaan vielä paljoa enemmänkin: hänen isoäitinsä kunnia ja äitinsä laillinen sukuperä. Turhaan hän koetti arvata miksikä hänen isoisänsä ei kohta ollut turvannut puolisonsa oikeuksia antamalla vihkimätodistusta laillisille viranomaisille talletettavaksi. Hän tutki edelleen papereista ja löysi vihdoin seuraavan everstin omakätisen luonnoksen kirjeesen, joka luultavasti ei koskaan tullut asianomaiselle lähetetyksi.

_Cher Frédéric!_ [Rakas Fredrik!] Sota on syttynyt, virka kutsuu minua ja minulla on vain muutama silmänräpäys aikaa ajatella omia asioitani. Tosin minä toivon, että tämä laiton sota loppuu ennen kuin luullaankaan ja tavalla, jota sen alkuunpaniat eivät aavista. Mutta, rakas ystäväni, tulevaisuus on hämärä ja kaitselmuksen vallassa on, tapaammeko enää toisiamme. Sentähden, _cher Frédéric_, uskon sinulle salaisen asian, ja lupaa minulle, että, jos minä äkkiä kuolisin, sinä täytät minun viimeisen rukoukseni, jolla minä käännyn sinun koetellun ystävyytesi puoleen.

Ystäväni, minä olen naimisissa! Tukholman hovissa minä tutustuin ihastuttavaan tyttöön, joka ei ainoastaan ollut niin ihana kuin Creutzin idylli, vaan, mikä parempi, oli samalla jalo, puhdas ja turmeltumaton mieleltänsä keskellä tuota kevytmielistä elämää, joka häntä ympäröi. Minun rakkauteni kohtasi vastarakkautta; mutta kaikeksi onnettomuudeksi minulla oli vaikea kilpailia, sekä rakastettuni isän että kuninkaankin suosima -- kuninkaan, joka vihaa minua samoin kuin kaikkia muitakin vapauden ja aatelin oikeuksien puolustajia. Jotta minusta päästäisiin, annettiin minulle käsky neljän päivän kuluessa matkustaa Suomeen. Ajatteleppas asemaani, _cher ami_ [hyvä ystävä], kun minä sain kuulla, että oma veljeni, Magnus, yksi kuninkaan suuruuden notkeimpia ihailioita, oli keksinyt inhottavan juonen ja aikoi _par surprise_ [äkkiyllätyksellä] uhmaillen anastaa itselleen Ehbani käden! Minun hartaasta pyynnöstäni lupasi hyvä ystäväni Segerholm, Dannerydin kirkkoherra, oman papinkaapunsa uhalla, kuuluttaa minut ja Ebba Reutercronan kaikki kolme kertaa eräänä kolkkona sunnuntaina, jolloin kirkkoon kovan lumituiskun tähden oli saapunut vain muutamia yksinkertaisia talonpoikia ja antoi minulle kuulutustodistuksen. Sen nojalla yhtä läheinen ystäväni, rykmentinpastori Levonius vihki iltaa ennen lähtöäni minut ja rakastettuni, jonka minä ryöstin naamiohuveista Hagasta. Onnemme oli yhtä suuri, kuin lyhytkin. Seuraavana aamuna minä läksin pois ja jätin puolisoni hovineidoksi, toivoen voivani palata muutaman kuukauden kuluttua, jolloin koettaisin saada hänen isänsä suostumuksen ja julkisesti tunnustaisin liittomme. Tämä toive on mennyt tyhjiin; meidän avioliittomme ei ole julkinen, sillä sekä Segerholmin että Levoniuksen tähden en ole tahtonut jättää vihkimätodistusta kellekään toiselle. Mutta jos minua kohtaisi kaikkien kuolevaisten kohtalo, ennenkuin tapaan puolisoani, niin minä pyydän sinua, _cher Frédéric_, ottamaan vihkimätodistuksen salakaapista, jonka pontimen sinä löydät, jos makuuhuoneessani Rautakylässä työnnät kullatun lohikäärmeen oikeaa takajalkaa oikealle ja sen nojalla hankit Ebballeni hänen lailliset oikeutensa. Sano hänelle, että ainoastaan kuolema on voinut riistää minut hänen hellän rakkautensa helmasta, ja ole varma, että tämän viimeisen palveluksesi tähden sinua siunaa muuttumaton ystäväsi

_Kustaa Drakenhjelm_.

Rautakylässä, 18 p:nä toukokuuta 1788.

Lotalla ei ollut aikaa pitkältä tuumia tätä kirjettä. Hienolla kuulollaan hän huomasi, että salin ovi ulkoapäin hiljaa avattiin ja että askeleet lähenivät makuuhuoneen ovea. Äkillisestä mielijohteesta hän käski Tuomaan kyykistymään suuren vuoteen taakse, eikä missään tapauksessa näyttäytymään, ennenkuin hän kutsuisi häntä. Sitten hän työnsi lohikäärmeen jalan sijoiltaan ja raoitti salaovea, niin että hän pahimmassa tapauksessa pääsisi siitä pakenemaan. Kun hän oli sen tehnyt, niin hän istahti sykkivin sydämin pöydän ääreen, mutta sellaiseen paikkaan, ettei häntä heti salinovesta voitu huomata.

Molemmat kynttilät paloivat himmeästi sydämet pitkinä.

Salpa siirrettiin paikoiltaan ja ovi avautui.

Sebastian -- hän se oli -- hämmästyi hetkeksi, nähdessään huoneessa valoa. Mutta kun kaikki oli hiljaista ja valo himmeä, niin hän oletti, että matkustajat olivat nukahtaneet sammuttamatta tulta. Hän astui hiljaa sisään.

Kun hän oli päässyt keskelle lattiaa, niin hän huomasi Lotan.

Hän pysähtyi säpsähtäen. Hän ei voinut irroittaa katsettansa tuosta turvattomasta tytöstä, jota hän oli tullut murhaamaan ja jonka suuret, siniset, ilmeikkäät silmät loivat häneen lujan, levollisen ja kirkkaan katseen, joka vaikutti häneen tenhovoimaisesti. Tyyny, hänen murha-aseensa, vaipui hänen kädestänsä maahan, tumma puna kohosi hänen poskipäihinsä ja hän pyysi änkyttäen anteeksi.

Levollinen, rohkea katse... heikkouden voima, joka on naisen turva ja jolla hän kesyttää käärmeitä ja kahlehtii jalopeuroja, -- se se lamautti raa'an murhamiehenkin käsivarren ja saattoi hänet ensi kertaa elämässään punastumaan!

Lotta sanoi -- ja hänen äänensä, joka alussa oli hiukan epäselvä, sai pian luonnollisen, kauniin sointunsa: -- Tehkää hyvin ja istukaa, herra pehtori! Minä tiedän mitä te tahdotte. Te olette saanut kuulla, että täällä on valmistettu halpamainen salahanke meitä vastaan ja te tahdotte suojella meitä. Kiitos, herra pehtori, kiitos! Te olette rehellinen mies, te ette koskaan voisi sallia vieraanvaraisuutta niin syvästi loukattavan, että antaisitte tehdä jotakin pahaa kahdelle turvattomalle naiselle heidän maatessansa. Mutta me olemme levolliset. Katsokaa isoäitiäni tuolla! Eikö hän nuku niin levollisesti, kuin oman kattonsa alla? Entäs minä sitte? Katsokaa minua, vapisenko minä tai kalpenenko! En, ja se tulee siitä, että meillä on puhdas omatunto ja Jumala meitä varjelee.

Edellisestä olemme nähneet, että Sebastian, vaikka hänen himonsa päästä Rautakylän herraksi oli aina raivoon asti hänet sokaissutkin, tosin kyllä oli raaka, mutta ei paatunut luonteeltansa. Hänen paremmat tunteensa, jotka pahuudessa harmaantunut äiti aina lapsuudesta saakka oli lamauttanut, saattoivat välistä tämän laskuissaan erehtymään, ja sen ne tekivät nytkin. Nähdessään tämän kauniin rohkean tytön ja kuullessaan hänen sanansa hän tunsi kauan tukahutettujen hyvien tunteiden sielussaan elpyvän. Samalla kertaa hän oli sekä ylpeä että nöyrtynyt tytön osottamasta luottamuksesta; sellaista rohkeutta ja taivaallista luottamusta hän ei ollut koskaan nähnyt eikä edes aavistanut. Hän nöyrtyi tämän viattomuuden voiman alle; hän -- äskeinen murhamies -- seisoi nyt masentuneena uhrinsa edessä.

Ja tästä Lotta sai kiittää naisellista hienotunteisuuttansa, voisipa sanoa mielijohdettansa. Hän olisi voinut antaa Tuomaan puolustaa itseänsä, mutta mikä olisi ollut siitä seurauksena? Hän olisi vedonnut raakaan voimaan; uhka ja viha olisi herättänyt kaikki pahat henget Sebastianin sielussa, olisi noussut taistelu elämästä ja kuolemasta, mutta sovintoa ei olisi rakennettu.

Nyt sitä vastoin Sebastian epäröi ja oli hetken aikaa vaiti. Sitte hän heittäytyi Lotan jalkojen juureen ja sanoi: -- Te olette Herran enkeli, mamseli, ja minä -- minä olen konna! Minäkin olen tahtonut teidän kuolemaanne, mutta Jumal' auttakoon, se joka notkistaa hiuskarvankin teidän päästänne, se joutuu tekemisiin minun kanssani! Antakaa minulle anteeksi, mamseli, antakaa anteeksi! Nähkääs, minä olen lapsuudesta saakka ollut roisto, minä olen syntynyt ja kasvanut pahuudessa ja itsekkäisyydessä, mutta kun te noin minulle puhutte, ja sanotte minua rehelliseksi mieheksi, niin minä tunnen, että minäkin voisin olla parempi ihminen, jollei... Voitteko antaa minulle anteeksi?

Tänä hetkenä Lotta oli kaunis. On olemassa sielun aateluutta, joka käy perintönä muutamissa suvuissa, ja jota vailla nimen aateluus on tyhjää vähempi. Saattoi sanoa, että Lotassa, siinä seisoessaan levollisena ja arvokkaana ryhdiltänsä, oli jotakin ylimyksellistä sanan hyvässä merkityksessä, jotakin joka johdatti mieleen, että hän oli äidin puolelta jalon perheen viimeinen laillinen jälkeläinen. Raaka rikoksellinen hänen jalkainsa juurella sen tunsi ikäänkuin vaistomaisesti ja hänen päänsä painui yhä syvemmälle hänen sanoessaan: voitteko antaa minulle anteeksi?

-- Nouskaa! -- sanoi nuori tyttö yhtä levollisesti. -- Jumala yksin tuomitsee aikomukset, ettekä te ole minulle mitään pahaa tehnyt. Tiedättekö, keitä me olemme?

-- Kyllä, minä tiedän, mamseli! -- vastasi Sebastian nousten hitaasti ylös.

-- No hyvä, sitten minun ei tarvitse sanoa teille, että tuossa vuoteessa nukkuu everstinna Drakenhjelm, jonka maallisen lain nojalla pitäisi olla tämän maatilan omistaja. Mutta älkää luulko, että me olemme tulleet tänne vaatimaan mitään perintöä. Emme, herra pehtori, isoäitini ja minä tulemme kyllä toimeen; me emme vaadi mitään vanhalta paroonilta, emme edes oikeutta. Sattuma on meidät tänne johtanut, sillä tietäkää, isoäitini on sokea. Sattuma ei, kaitselmus on meidän sallinut löytää salakaapista, jonka näette avattuna tuolla tapettioven luona, asiapaperin, joka todistaa isoäitini avioliiton lailliseksi... Katsokaas tässä!

Sebastian silmäili vihkimätodistusta. -- Niin, -- sanoi hän, -- sitä omatuntonikin on aina sanonut; vanha rouva tuolla, hän on oikea perillinen. Oi, mamseli, me olemme hyvin rikoksellisia, minä ja äitini! Minä en tahdo teiltä salata, että vanha parooni on jo kauan aikaa sitten katunut everstinnalle osottamaansa kovuutta ja olisi aikoja sitte hyvittänyt väärän tekonsa, varsinkin kun hän on lapseton... minä tarkoitan ilman laillisia lapsia... jollei äitini alituisesti olisi vakuuttanut hänelle, että pappi, joka vihki everstin ja neiden, oli vain valepukuinen rakuuna...

-- Kuinka halpamaista siltä, jonka olisi pitänyt parhaiten tietää asian oikea laita.

-- Te olette oikeassa, mamseli! Te olette oikeassa, vaikkapa hän olisi tuhatkertaisesti äitini. Minun äitini! Oi, mamseli, jospa te tietäisitte miltä tuntuu, kun täytyy halveksia äitiänsä! Hän se alusta pitäin on vieroittanut paroonin everstinnasta ja kietonut hänet onnettomiin vaiheihinsa. Mutta hän ei saa onnistua. Minä, hänen oma poikansa, teen hänen vehkeensä tyhjäksi. Mamseli, te saatte omaisuutenne takaisin, te, jolla oli rohkeutta sanoa minulle, kun tulin teitä murhaamaan: Te olette rehellinen mies!

Ja tuo hurja, raaka mies purskahti itkuun.

Mutta äkkiä hän säpsähti. -- Olenhan aivan unohtanut, että Eljas ehkä tällä samalla hetkellä minun käskystäni tekee murhan! Tuo ovi, josta te puhuitte... oi! Jääkää hetkeksi hyvästi, mamseli! Olkaa levollinen, minä en salli koukistaa hiuskarvaa päästänne. Te uskoitte minusta hyvää, kun minä väijyin teidän henkeänne; minä tahdon olla teidän hyvän ajatuksenne arvoinen!

Ja tuskaninnolla Sebastian kiiruhti salaovelle, avasi sen ja katosi huomaamatta Tuomasta, joka samassa nousi ylös piilopaikastansa.

Mutta tuskin hän oli päässyt ulos, niin Lotta ja Tuomas kuulivat kumean lyönnin sekä tukahdutetun huudon ja pilkkanaurua ulkoa kinoksista.

11. Kuoleva vanhus.

Taaskin me siirrymme vanhan paroonin luo.

Pappi ja emännöitsiä seisovat hänen vuoteensa ääressä. Kuolettava uupumus, joka seurasi tämäniltaisia sielun täristyksiä, on vähitellen väistynyt hermojakiihdyttävien keinojen avulla. Rinta kohoaa, silmät avautuvat, mutta vaipuvat jälleen kiinni.

Sitä kesti hetken aikaa ja emännöitsiä, joka jo vilkaisi levottomasti ovelle, koetti yhä edelleen taivuttaa nuorta pappia aikeittensa puolelle. Tämä, jota ihmetytti huoneessa näkyvä loiston ja repaleiden ristiriita, keskeytti äkkiä hänen puheensa ja kysyi, kuinka parooni, joka ennen oli ollut niin hieno hoviherra, saattoi nyt viihtyä ympäristössä, joka oli kaikkea komeutta, jopa yksin puhtauttakin vailla.