Part 5

-- Tiedätkös, Lotta, minä olen vanha ja sokea, mutta on asioita, joita ihminen ei voi koskaan unohtaa, ja joista hän ei voi koskaan erehtyä. Me olemme Rautakylässä, isoisäsi makuuhuoneessa. Hyvä Jumala, mikä kohtalon sallimus! Me olemme saman katon alla kuin Magnus paroonikin ja minä olen puhunut hänen kanssansa!

-- Se ei voi olla mahdollista, isoäiti!

-- On kyllä; minä, joka en neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut täällä, voin tarkoilleen kuvailla sinulle jokaisen kalun täällä, vaikkapa aika ja ihmiset ovat paljon muuttaneet. Tuo kuvastin on kullattu; ylimpänä koristeiden keskellä näet vapaaherraisen kruunun lohikäärmeen pään yläpuolella; se on isoisäsi vaakuna. Rintakuva tuolla kuvaa Fredrik II:sta ja vuoteen uutimet, jotka nyt ovat otetut pois, olivat kiinnitetyt kullatulla, pronssisella, nelijalkaisella lohikäärmeellä.

-- Se on vielä paikoillaan.

-- Aivan oikein. No, katsos, minun muistini ei petä! Mutta minä kerron sinulle jotain, jota sinä, eikä liioin kukaan muukaan tiedä. Nousehan tuolille ja katso, onko lohikäärmeen oikeanpuolinen takajalka kiinnitetty seinään rautakynnellä.

-- On, isoäiti, kyllä se on.

-- No hyvä, työnnä koko voimallasi lohikäärmeen jalkaa ikkunaan päin.

-- Se ei käy.

-- Koitahan vielä; rauta on varmaan ruostunut.

-- Mahdotonta; se on muurattu seinään kiinni.

-- Se näyttää vain siltä. Ota jotain, millä voisit sitä lyödä, ota halko. Kas noin, vielä kerran. Eikö se liikahda?

-- Ei lainkaan, isoäiti!

-- Sepä on ihmeellistä! Kerrassaan mahdotonta, että olisin erehtynyt. Sinun isoisäsi, lapseni, oli kietoutunut senaikuisiin valtiollisiin tuumiin ja alituisesti hän sai olla valmis siihen, että jonakin päivänä hänen henkensä ja vapautensa joutuisi vaaraan. Senpä tähden hän laitatti tähän makuusuojaansa itse vuoteen taakse salaoven, josta hän voisi pelastautua äkillisen yllätyksen sattuessa, ja aika-ajoin oli satuloitu hevonen öisin alituisesti varalla täällä ulkopuolella.

-- Onko hän itse sen kertonut, isoäiti?

-- Ei, ei hän sitä itse kertonut, vaan vanha Liisa, korpraalin vaimo, joka miehensä kautta oli saanut vihiä salaisuudesta. Minä en ole koskaan nähnyt tuota ovea, mutta minä olen aivan varma siitä, että sellainen on olemassa. Etkö saa rautaa lainkaan liikahtamaan?

-- En, isoäiti, en vähäistäkään!

-- No, käyhän alas sitte. Eikä meillä siitä mitään hyötyä olisikaan; minä tahdoin vain osottaa sinulle, että asunto on minulle tuttu. Mutta kuinka ihmeessä me olemme joutuneet tänne?

-- Etkö muista, isoäiti? Meidän täytyi ajaa tänne rajuilmaa ja susia pakoon.

-- Niin, niinhän se olikin. Katsoppas, lapseni, kaikki se mikä nyt minun sielussani liikkuu, on heikontanut muistini, mutta sitä vastoin aika viisikymmentä vuotta sitten on minulle niin selvänä, ikäänkuin se olisi ollut eilinen päivä. Käydessämme levolle, minä tahdon koettaa nukkua ja unhottaa, -- unhottaa kaikki, kaikki, sillä muistot eivät tarjoa minulle muuta kuin suruja!... Se tulee siitä, että minä olin morsiamena vihkituolissa naamiopuvussa.

Samassa kuului kulkusten ääntä ja reki pysähtyi pihalle. Lotta muisti Tuomasta, joka ei vielä ollut saapunut, otti kynttilän käteensä ja aikoi mennä eteiseen katsomaan, eikö häntä näkyisi. Mutta häntä kohtasi kumma este: ovi, josta hän oli tullut sisään, oli lukittu ulkopuolelta.

Lotta meni toiselle ovelle... sitäkin oli mahdoton avata. Molemmat matkustavaiset olivat salvatut huoneesen.

Puna pakeni Lotan poskilta. Hän ajatteli ilkeän emännöitsiän puheita, vanhaa paroonia, joka niin itsepäisesti tahtoi pidättää heidät luonaan ja kun hän yhdisti siihen heidän oman turvattoman tilansa, erillään Tuomaasta ja suljettuina huoneesen, jonka saattoi avata kahdelta taholta ulkoapäin, mutta ei sisästä, niin hänestä tuntui päivän selvältä, että joku hirveä juoni oli heitä vastaan viritetty. Ehkäpä tahdottiin salaisesti karkoittaa heidät tieltä siinä tarkoituksessa, että päästäisiin vapaiksi kaikista kilpaperillisistä... Eihän kukaan talonväestä ollut nähnyt ketään muuta kuin Tuomaan... Ja mitä tuo kulkusten kilinä merkitsi niin myöhään illalla? Kuka siellä tuli ja mitä hän halusi?

Mitä enemmän Lotta sitä ajatteli, sitä selvemmältä hänestä näytti, että heitä uhkasi tuntematon, hirvittävä vaara; mutta mikä?

-- Etkö pane jo maata, rakas lapseni? -- kehotti isoäiti, joka oli heittäytynyt puolipukimissaan vuoteelle.

-- En, isoäiti, minä ajattelen vielä tuota salaista ovea; minä olen niin kovasti utelias saadakseni nähdä sitä ja minun pitää vielä kerta koettaa.

-- Mitä se hyödyttäisi? Tule, pane maata!

-- Ei, odotahan hiukan! -- Ja Lotta valitsi itselleen suurimman halon uunin luota, nousi jälleen tuolille ja iski voimakkaalla kädellä lohikäärmeen takajalkaan. Lotta oli maalaistyttö, jonka käsivarret olivat voimakkaat, vahvajäntereiset ja kangaspuitten ääressä lujentuneet.

-- Lakkaa, lapseni; sinä lyöt vanhan lohikäärmeen palasiksi!

Mutta Lotta löi, -- hän löi epätoivoisella voimalla, sillä ainoalta pelastuksen mahdollisuudelta näytti hänestä salaovi, josta he ehkä voisivat paeta. Ja kun hän löi oikein tarmonsa takaa, niin musertui takakäpälän koko alaosa palasiksi.

-- Enkö sitä sanonut, järjetön lapsi! -- torui isoäiti, kun hän kuuli pirstaleitten putoilevan lattialle. Mutta samalla Lotta riemuitsi:

-- Isoäiti, se liikahti!

-- Mikä liikahti?

-- Rautakynsi. Se on siirtynyt paikaltaan. Odota hiukan! Kas noin. vielä isku... Jumalan kiitos, tuossa ne ovat!

-- Mitkä?

-- Pontimet!

-- Pontimetko? Ei niitä ole kuin yksi.

-- On, isoäiti, niitä on kaksi. Kun kynsi liikahti hiukan sivulle, niin tuli toinen esiin, ja kun se siirtyi vielä vähän enemmän, niin näkyi toinenkin ponnin toisen takaa.

-- Yksi tai kaksi, se ei mitään merkitse, pikku Lotta; ne kuuluvat kumpikin oveen. Sinä näit nyt mitä halusit, utelias lapsi. Tule nukkumaan, minä olen väsynyt.

-- En, isoäiti, ensin minun täytyy saada ovi auki.

-- Oletko hupsu, tyttö? Ovi avautuu puutarhaan. Aiotko jähdyttää koko huoneen? Huu, minä olen tuntevinani kylmää viimaa.

-- Hiukan kärsivällisyyttä vielä, isoäiti, aivan vähäsen vielä... Ponnin on niin jäykkä... voi, minä loukkasin käteni!

-- Älä ole itsepäinen, lapseni, nukutaan pois!

-- Odota, kas noin... ei, se ei käy! Jospa minulla nyt olisi... Rikhardin sormet... Koetanpa toista ponninta... Isoäiti! Isoäiti!

-- Anna minun nukkua!

-- Isoäiti, minä olen löytänyt kaapin.

Ei vastausta.

-- Hän jo nukkuu! Mutta kuulehan toki, isoäiti! Kun minä painoin toista ponninta, joka oli kauempana, niin avautui äkkiä noin kyynärän levyinen aukko seinään, ja siellä sisällä on monta paperitukkua... Hän ei kuule minua... hän nukkuu, isoäiti parka! No, armotontapa olisi häntä herättää. Minä valvon kunnes aamu koittaa.

Mitä nuo paperit sisältävät? Niin keltaisia ja vanhoja!... Kirjeitä! Se oli uskottavaa... toiset niin hienoja ja siroja, toiset ikäänkuin hiilihangolla vedeltyjä. Mitähän ne sisältävät? Oi, ne ovat varmaan hyvin tärkeitä, koska ne on pantu niin hyvään piilopaikkaan Katsotaanpa!... _Mon cher baron!_ [Rakas parooni!] Vai ranskaa! Mutta tuo? Korkea sukuinen herra eversti ja monen ritarimerkin ritari!... Sellaisia harakanvarpaita. Saan nöyrimmästi ilmoittaa teille, herra eversti ja ritari, että minä käskyn mukaan olen jaattanut rahat kolmannen komppanian kesken ja olen huomannut aseman senkaltaiseksi, etenkin mitä alapäällikkyyteen tulee, että luulen voivani vastata heidän kiitoksestaan isänmaata kohtaan, siinä tapauksessa että kuningas... Hiljaa! Olin kuulevinani huutoa!

... Luultavasti erehdyin... siinä tapauksessa että kuningas, vastoin 72 vuoden hallitusmuotoa... ei... nyt se kuului jälleen... Voi, kuinka tämä on kamalaa! Jospa Tuomas vaan olisi täällä! Minun täytyy saada hänet käsiini! Jumalani, vahvista minua!

Samalla kuin Lotan tuska pääsi ilmoille näissä tahdottomissa huudahduksissa, painoi hän koko voimallansa ensimäistä ponninta. Hänen iloksensa ilmaisi ratina seinässä, että jokin antoi myöten. Hänen yhä edelleen ponnistellessaan jakautui vihdoin seinäpaperi, ja hän näki pitkän, kapean raon, josta kylmä viima virtasi häntä vastaan. Nyt oli sänky hänen tiellään. Se oli raskas, ja suurella vaivalla hänen onnistui saada se hiukan siirtymään. Sitten hän tarttui hiilihankoon, pisti sen kapeaan rakoon, ja siten hän sai auki murretuksi pienen salaoven, joka niin monen vuoden kuluessa oli ikäänkuin kasvanut kiinni seinään. Kun se oli tehty, niin hän heitti röijyn hartioilleen, veti päällyskengät jalkaansa ja kiiruhti ulos.

8. Kenen heistä pitää kuolla?

On jo aika meidän palata vanhan paroonin luo. Kun emännöitsiä oli puoleksi väkivoimalla sulkenut paroonin huoneesensa ja luuli olevansa täydellisesti turvassa molemmilta matkustavaisilta, jotka hän oli salvannut everstin huoneesen, niin hän palasi takaisin paroonin luo annettuaan erityisiä neuvoja pitkälle tummanveriselle, Eljas-nimiselle rengille.

Hän oli luullut tapaavansa isäntänsä tuollaisessa velttouden tilassa, joka aina seurasi hänen turhia ponnistuksiansa, kun hän joskus koetti irroittua emännöitsiän itsevaltaisuudesta ja joista ei ollut muuta etua, kuin että hän niiden avulla vain lujemmiksi takoi rasittavat kahleensa. Emännöitsiä oli siksi viekas, että huomasi siten valtansa vain kasvavan, ja sentähden hän mielelläänkin näki paroonin kiivastuvan. Tämä oli kissan leikkiä rotan kanssa; hetkeksi hän salli uhrinsa paeta, mutta sitä suuremmalla mielihyvällä hän heti taas heittäytyi sen niskaan ja raasti sen palasiksi.

Nyt sitä vastoin vanhuksen mielentila oli aivan tavaton. Hänen kuoppaiset poskensa hohtivat ja kuumeentuli paloi hänen muuten niin loistottomissa silmissänsä. Hän kulki pitkin askelin edestakaisin lattialla ja emännöitsiä ällistyi hetkeksi, kun parooni mittaili häntä terävällä katseellansa hänen astuessaan sisään. Hän aavisti, että tällä kertaa hän vain suurella taistelulla saattoi taivuttaa orjan mielen oman tahtonsa mukaan, ja hän päätti ottaa kaiken viekkautensa avukseen onnistuakseen. Mutta ennen kaikkea hänen tuli saada tietää mitä oli tapahtunut paroonin ja matkustavaisten välillä hänen poissaollessansa ja tunsiko hän vieraittensa oikeata nimeä.

-- Taivainen taatto, miltä te näytätte, parooni! -- alkoi hän. -- Silmänne ovat niin raukeat ja poskenne kalvakat! Te olette sairas, parooni, hyvin sairas. Pankaa heti maata, tehän olette kuoleman kielissä, parooni.

-- Mene tiehesi!

-- Te olette kuumeessa, parooni, kovassa kuumeessa ja voitte saada halvauksen. Minun isävainajani, joka oli seitsemänkymmenen vuoden vanha, sairastui eräänä iltana aivan samaan tapaan ja hän kuoli yöllä. Niin, tiedättekö parooni, yöllä hän kuolla kupsahti, eikä hänellä ollut aikaa toimittaa taloansa eikä hyvittää syntiä, mitä hän oli maailmassa tehnyt...

-- Mene tiehesi, sanon minä!

-- On syntistä puhua sillä tavalla omasta isästänsä, mutta enpä toivoisi pahimman vihollisenikaan kuolevan sillä tavalla. Ajatelkaahan, parooni, jos tekin noin kuolla kutjahtaisitte, niin olisihan se kerrassaan hirveätä! Silloin varmaan rouva Hjelm ja nuo muut, jotka toivovat teille kaikkea mahdollisinta pahaa, sanoisivat: se on kaitselmuksen rangaistus! Mutta sehän on totta, hänhän on jo aikoja sitte kuollut.

-- Kuka sen on sanonut?

-- Kai minä sen tiedän, sillä minä kuulin sen eräältä, joka oli mukana hänen hautajaisissaan. Päivää myöhemmin karkasi tyttärentytär, joka kuuluu olevan irstas ihminen, ja liittyi kuljeksivan nuorallatanssijaseuran pariin.

-- Sinä valehtelet!

-- Voi, kuinka voitte semmoista sanoa, parooni? Se on niin totta kuin päivä; hän on haudattu Teiskossa.

-- Sinä valehtelet. Hän on...

-- Mitä hän on?

-- Se ei sinuun koske. Rikos ei koskaan kuole, se palaa takaisin.

Nyt emännöitsiä tiesi sen minkä hän halusi. Vielä kerran hän kirosi varomattomuuttansa, että hän jätti paroonin yksin matkustavaisten kanssa, mutta hänen katumuksensa oli myöhäinen, eikä ollut muuta neuvoa kuin ehkäistä varomattomuutensa seurauksia.

-- Vai niin, vai palaa se takaisin! No, minusta nähden on yhdentekevää, onko teillä yhtä verivihollista enemmän tai vähemmän elämässä; minä sanon vaan, mitä muut ovat sanoneet. Mutta hyvänen aika, tehän vapisette koko ruumiissanne parooni, varmaan te saatte halvauksen, parooni. Voi, voi sentään, kun koko maailma hylkää teidät, niin minä olen teidän luonanne, parooni, viime hetkellänne. Rakas, rakas parooni, ajatelkaa omantuntonne tähden lähtöänne, nyt kun vielä on aika, ja hyvittäkää, mitä vielä on hyvitettävissä; huomenna ehkä jo on liian myöhäistä. Hiljaa! Kuulen kulkusten kilinää. Tuolla Sebastian tulee papin keralla; olipa oikein kaitselmuksen sallimaa, että tulimme sitä tänä iltana ajatelleeksi. Vielä kerran, rakas parooni, eihän meistä kukaan tiedä, milloin Herra kutsuu meidät luoksensa; älkäämme jättäkö hetkeksikään hyvittämättä sitä pahaa, mitä me maailmassa olemme tehneet!

Ja hän kiiruhti ulos. Mutta vanha parooni tunsi olevansa niin merkillisen mielentilan vallassa, vaikka hänen ajatuksensa kääntyivät toiseen suuntaan, kuin oli tarkoitettu. -- Hyvittää mitä vielä on hyvitettävissä, -- hän toisti ajatuksissaan. -- Ei meistä kukaan tiedä, milloin Herra kutsuu meidät luoksensa... Hän on oikeassa. Mutta hänelle minulla ei ole mitään hyvitettävää. Hän se alussa tunkeili luokseni, ja mitä minä kevytmielisyydessäni olen rikkonut, _sacre nom_ ["pyhä nimi" (vakuutussana)], sen minä olen maksanut monen vuoden nöyryytyksillä ja niillä hyvillä teoilla, joita olen tuhlaillut noille kyykäärmeille Lisettelle ja Sebastianille, joita olen povellani elättänyt. Eikö minulla ole oikeutta vihata heitä, samoin kuin minulla oli oikeus vihata veljeäni? Mutta, mutta, mutta, vanha Drakenhjelm... jos sinä todellakin olet karkoittanut, ryöstänyt oman veljesi puolison, oman veljesi tyttären, häväissyt ja kuolettavasti loukannut heitä... jos se lopulta ei olisikaan totta mitä nuo valehtelevat käärmeet alituisesti ovat kuiskailleet korvaani... jos minä olen paaduttanut järkeäni vastustamaan sitä, jota muutamat sanovat omaksitunnoksi, ja sen sijaan liian halukkaasti kallistanut korvani kuulemaan itsekkäisyyden ja valheen sanoja... ja minä eroaisin elämästä vieden mukanani tämän hirveän epätietoisuuden, niin... Oi, Ebba Reutercrona, sinä, jota syvimmin olen rakastanut ja syvimmin olen solvaissut, sinä olisit saanut mitä hirveimmän koston!

Ja onneton vanhus väänteli käsiänsä:

-- Eikö sanottu, että hän on täällä? -- jatkoi hän -- Täälläkö?... Eikö hän pelkää, että vielä kerran karkoitutan hänet lapsineen avaraan maailmaan? .. Mutta mitä hän minusta tahtoo? Vaatiiko hän minut tilille? Hänkö?... Jonka valepukuinen rakuuna vihki veljeni vaimoksi? _Ma foi_, se on naurettavaa... Ei, minä olen erehtynyt, se ei ole hän... Hän on nuori, kaunis, ylpeä, ei hän voi olla tuo kuihtunut, riutunut, arka olento, _il faut pourtant qu'il reste quelque chose du passé_... [täytyyhän kumminkin jäädä jotain entistä jäljelle]. Mutta kuitenkin, kuitenkin? Päätäni pyörryttää, tämä epäilys saattaa minut hulluksi. Minä menen noiden matkustavien luo ja sanon heille: hyvä herrasväki, suokaa minulle anteeksi, että niin sopimattomaan aikaan tulen teidän luoksenne, mutta... mutta minä en elä enää huomisaamuun.

Ja vanha parooni hoiperteli houreissaan ovelle, mutta kynnyksellä hän vaipui tunnottomana maahan. Raihnainen ruumis sortui sielun tulisiin tuskiin.

Sillä välin emännöitsiä oli mennyt Sebastiania vastaan. Tämä ei liioin viivytellyt. Hän tuli, mutta yksin. -- No, -- huudahti äiti kärsimättömästi, -- missäs pappi?

-- Älä sitä sure, armollinen vapaaherratar! -- vastasi hän pilkallisesti. -- Pappi on minun huoneessani toistaiseksi. Mutta vähälläpä olin saada tulla yksin, ja jollen olisi ollut niin innokas toimimaan teidän armonne uuden arvon hyväksi...

-- Ei turhia puheita! Jatka, kiireesti!

-- No niin, jollen olisi ollut niin innokas, niin ei teistä olisi tullut vapaaherratarta, ei ainakaan vielä täksi yöksi. Vanha rovasti, joka on meidän kynsissämme viljanhankinnan vuoksi, oli tänään ajanut kumoon ja taittanut käsivartensa. Se oli tyhmä kepponen meille, äiti! Onneksi oli juuri pari tuntia sitten saapunut uusi apulainen...

-- Mutta et suinkaan sinä uskaltanut...?

-- Olkaa huoleti, hän on aivan vieras paikkakunnalla ja hänen nimensä on von Dahlen. Matkalla minä suuntasin hänen mielensä meidän asiamme eduksi, tietysti, ja koska hän tuntuu olevan herkkäuskoinen ja siivo nuori mies, niin hän tulee tänne siinä vahvassa vakaumuksessa, että parooni sielunsa rauhan tähden on velvollinen tekemään kaiken sen, minkä me hänelle määräämme. Annas nyt minulle punaisen kamarin avain; pappi saa majoittautua sinne, kunnes häntä tarvitsemme.

-- Punainen kamari! Voi, Sebastian!

-- No, mikäs nyt taas? Avain, nopeasti!

Emännöitsiä kertoi pojallensa matkustavaisten tulosta, ilmoitti ketä he olivat, mitä aikomuksia hän luuli heillä olevan, kuinka hän oli salvannut heidät punaiseen kamariin, mitä epäluuloja paroonilla oli ja mitä hän itse oli tehnyt. Hän lopetti selittämällä, että vihkimisen piti tapahtua heti paikalla kahden luotettavimman palvelian läsnäollessa ja että varhain seuraavana aamuna oli hankittava matkustajille hevonen ja annettava heidän lähteä.

-- Antaisimmeko heidän lähteä! Te puhutte ymmärryksenne mukaan! -- huudahti poika suutuksissaan. -- Te olette olevinanne sukkela, ettekä ymmärrä että tässä piilee jotain lemmon kujeita. Luuletteko että ämmä kakaroineen olisi uskaltanut tulla tähän sudenluolaan, jollei heillä olisi ollut jotain parempaa mielessä kuin herättää vanhan narrin sääliä? Mustatkaa naamani, jos sen ovat tehneet.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- He ajattelevat paljoa pitemmälle, kuin mitä te teette käärmeenkallollanne. Muistatteko vihkimätodistusta?

-- Mitä, Sebastian, luuletko sinä...?

-- Niin, mitäs muuta? Tuo vihkimätodistus, jonka tähden te olette tuskitellut ja jota te olette etsinyt yksinpä everstin vuoteestakin sitä koskaan löytämättä, ymmärrättekö, että se yksin on voinut antaa heille rohkeutta tulla tänne? Uskokaa pois, se on heidän käsissään.

-- Minä olen etsinyt sitä joka paikasta täältä Rautakylästä! Täällä sitä ei ole. Mutta jos he olisivat löytäneet sen papin luota? Niin, se on kyllä mahdollista. Löytäjäiset saamme me maksaa. Tahdotko sinä nyt lähteä pois koko talosta ja jättää vapaaherruutesi ja tilasi? Onko sinulla siihen halua, mitä? Minä vain kysyn. Ymmärrätkö, mitä nyt tulee tapahtua?

-- En. Lähteä tiehemmekö?

-- Kas kun tekeydyt viattomaksi! Ikäänkuin et ymmärtäisi, että täältä pitää jonkun äkkiä kadota.

-- Mitä? Tarkoitatteko, että jonkun pitää... äkkiä kuolla?

-- Ja jos niin kävisi?

-- No niin, mitäs sitte, kaikkihan me olemme kuolevaisia. Te keksitte keinoja. Te tekeydytte aina niin pyhäksi, ja kuitenkin te olette vietellyt minun sieluni perkeleen pauloihin. Miksi ette sallinut minun tulla kelvolliseksi talonpojaksi, joka olisi rehellisesti ansainnut leipänsä vahvoilla käsivarsillansa, sen sijaan että anastitte tuolta viheliäiseltä ukolta maita ja kultia minulle? Voi, äitini, teidän sydämenne on minun sydäntäni mustempi; meidän välillämme on vain se erotus, että te pistätte kuin käärme ja minä puren kuin susi; te näytätte tekopyhältä ja minä läimähytän. Teidän mielipiteenne on siis: joko me ulos taikka he pois? Olkoon menneeksi, minä olen nyt kerran saanut päähäni, että tahdon omistaa Rautakylän ja tahtoisinpa nähdä, kuka sen minulta voi riistää. Mutta kenen heistä pitää kuolla? Ei kukaan ole nähnyt heidän tulevan tänne, eikä kukaan näe heidän täältä lähtevän. Minä ajattelen asiaa.

-- Se ei käy päinsä; heillä on mukanansa renki.

-- No, sitte hän tehköön heille seuraa.

-- Ei, se ei käy päinsä. Siitä asiasta me joutuisimme käräjiin. Minä tiedän paremman neuvon. Vanhus tuolla sisällä... käsitätkö. Hän on sairastanut kauan aikaa. Hän saa halvauksen tänä yönä ja me perimme. Se on paljoa varmempaa.

-- Kuulkaa, äiti, sanoinhan teille, että te olette sydämessänne minua mustempi. En tahdo puhua siitä, että ehdotuksenne on typerä; jos akka voi todistaa vihkimisensä everstin kanssa, niin tulee koko perintö heille, täytyy olla oikea pöllö, kun ei ymmärrä niin selvää asiaa. Mutta oletteko unohtanut, että tuo ukon luuska on minun isäni? Ja minun pitäisi... Tiedä huutia, vaimo; minä olen oikea konna, sen kyllä tiedän ja te minut olette tehnyt siksi mikä olen, mutta teidän rinnallanne minä olen pyhimys! Tosin minä pelottelin vanhusta tänä iltana, mutta kädelläni minä en koskaan häntä kosketa.

-- Mutta Sebastian... jos et sinä olisikaan hänen poikansa?

-- Pidä suusi kiinni, ihmishirviö! Kaikki on mahdollista, koko teidän elämänne on yhtä ainoata valhetta. Mutta olipa asia miten hyvänsä, minä en koske ukkoon, ja olkaapa tekin sitä koettamatta. Te tunnette minut! Mielemmin otan sitten naiset osalleni.

Olemme jo kylliksi kuunnelleet tätä kamalaa keskustelua, jossa olivat osallisena pahuudessa harmaantunut nainen ja hänen poikansa, joka sydämessään oli paljoa vähemmin paatunut kuin äiti, mutta raaka ja ahnauden tähden raivoon asti sokaistu. Nainen on hirviö, kun hänen himonsa on kääntynyt pahaan. Lähes viidenkymmenen vuoden kuluessa oli Rautakylän paha hengetär kehrännyt vanhan paroonin ympärille myrkkyisiä hämähäkinverkkojansa. Nyt kun hän näki elämänsä koko kunnianhimon, vapaaherraisen avioliiton lähellä toteutumistaan, nyt laskeutui hänen ja hänen päämääräinsä väliin vieras valta, mutta hän säilytti sittenkin malttinsa; hän ei tahtonut silmittömässä vihassansa panna itseään alttiiksi ahdistamalla matkustajien henkeä. Hän piti parempana toista, parempaa keinoa: vanhan ukon himmeän elämänlampun sammuttamista. Ja jos hän samassa antoikin vapaaherraisen arvon mennä myttyyn, niin hän luuli ainakin pelastavansa itselleen aineelliset edut, maatilan.

Me olemme nähneet hurjan pojan valmiina tahraamaan kätensä turvattomien naisten veriin, mutta inholla torjuvan sen ehdotuksen, että hän raivaisi vanhuksen pois tieltä. Siinä esiintyy raa'an luonnonihmisen vaisto. Sebastian, joka muuten kaikessa katsoi omaa etuansa, vastusti luonnollisen vastenmielisyyden, mutta ei minkäänlaisen harkinnan johdosta, isänsä murhaamista.

Kun hän äitinsä keralla avasi paroonin oven, niin tämä makasi tainnoksissa kynnyksellä. Poika heitti äitiin uhkaavan katseen. -- Onneton, jos jo olette uskaltanut... Onko hän kuollut?

-- Autuuteni nimessä, minä en ole häneen koskenut! Nostakaamme hänet vuoteelle. Oi, kyllä hän elää, tuo vanha peikko, hän on vain pyörtynyt. Minä annan hänen haistaa vähän hajuviinaa.

-- Odottakaa vähäisen, äiti! Menkää pappia hakemaan. Hän on minun huoneessani.

-- Mene itse!

-- Kiitos kaunis, niin tuhma minä en ole. Minä en jätä kissaa yksin vanhan lintuni luo. Kun pappi on täällä, niin minä menen toimittamaan toista asiaa, ja sillä välin te ja pappi kositte. Te saatte kelpo sulhasen, äiti!

-- Olkoon menneeksi... sinä hirtehinen lörpötyksinesi!

Emännöitsiä meni ja palasi papin keralla. Tämä pitkä ja laiha nuori mies, jonka hiukset olivat vaaleat, silmät siniset, ja posket kalvakat, mutta jonka kasvonpiirteet olivat jalot ja miellyttävät, istahti vuoteen laidalle ja tutki paroonin valtasuonta. -- Hän elää vielä, -- sanoi pappi.

--- Niin, herra maisteri, -- sanoi emännöitsiä mairitellen, -- välistä meidän hyvä, armollinen paroonimme menee tainnoksiin, ja sitten sen jälkeen hän usein puhuu aivan sekaisin. Varmaankaan ei hänellä ole enää monta päivää jäljellä, ja sentähden varmaan hän viime aikoina on niin hartaasti halunnut vihkimistä... ymmärrättehän, maisteri. Jumala tietää, etten minä koskaan vanhoilla päivilläni ole himoinnut sellaista maallista kunniaa. Rakas parooni, olen minä sanonut, antakaa sen asian olla, ja ajatelkaa sieluanne! Mutta katsokaas, silloin sanoo vanha parooni raukka: Lisette, sinä olet ollut minun uskollinen ystäväni ja olet hoitanut minua niin monena herran vuonna, ja minä olen väärin tehnyt sinua vastaan sekä Jumalan että ihmisten edessä; mutta minä tahdon sen sovittaa ennen kuolemaani. Ja jos sairaus tekisikin minut heikoksi ja sekavaksi, niin sittenkin minun tahtoni on, että me tulemme vihityiksi...

--- Oletteko varma siitä, että hän sitä todella lujasti tahtoo? -- sanoi pappi ja tarkasteli häntä terävästi.