Part 4

Kartano, johon Tuomas ajoi rouvasväkensä, ei ollut mikään muu kuin vanha Rautakylä Näsijärven rannalla. Tuomas ei itse koskaan ollut käynyt siellä eikä Lotta liioin ja rouva Hjelm, -- hän, joka tunsi tämän paikan paremmin kuin kukaan muu -- hän oli sokea. Ajettiin siis pihaan, tietämättä mihin oli jouduttu, ja tosiaankin hyvään aikaan sinne päästiin, sillä tuskin uskollinen hevonen oli laahannut kuormansa portaitten eteen, niin se vaipui maahan eikä koskaan siitä enää pystyyn kohonnut.

Tuomas kiiruhti irroittamaan sortunutta hevosta valjaista ja Lotta tarttui isoäitiään käsivarteen kiinni ja talutti hänet korkeita portaita myöten ylös etehiseen. -- Missä me olemme? -- kysyi vanhus.

-- En tiedä, -- vastasi tyttö eteisessä ja hapuili ovea pimeässä. Ovista oli kaksi lukossa; ei ketään ihmistä näkynyt, sillä palvelusväki asui toisella puolella. Kaikeksi onneksi oli vielä kolmaskin ovi, joka oli taipuvaisempi. Lotta ja vanha rouva astuivat sisään emännöitsiän huoneesen. Ei ketään näkynyt, mutta pöydällä paloi kynttilä, huone oli lämmin ja molemmat naiset riisuivat yltään päällimmäisimmät vaatteensa tuollaisen mieluisan tunteen vallassa, jota jokainen tuntee tullessaan ulkoa talvipakkasesta mieluisaan huonelämpimään.

Tämän sekä vanhan paroonin huoneen välillä oli vielä toinen, jota emännöitsiä käytti vaatesäiliönä, mutta jota myöskin pidettiin lämpimänä. Ovi oli sinne auki, ja kun Lotta hetken aikaa oli turhaan odottanut, niin hän uskalsi astua sinne. Hän kuuli ääniä viereisestä huoneesta ja erotti selvästi seuraavat sanat:

-- Mutta Lisette, jos rouva Hjelm vielä elää? Jos hän kerran tulee vaatimaan Rautakylää takaisin?

-- Joko te taas veisaatte samaa virttä, parooni? Kas niin, olkaa järkevä; rouva Hjelm on jo aikoja sitte kuollut, niin kerrotaan. Mutta jos hän elää ja joskus näyttäytyy täällä Rautakylässä, niin minä en vastaa siitä, mitä voipi tapahtua, niin totta kuin minun nimeni on Lisette Hallström ja parin tunnin kuluttua olen teidän laillinen vapaaherrainen puolisonne.

Lotta, joka oli tarttunut lukkoon, hätkähti kauhukseen kuullessaan nämät uhkaavat sanat, jotka liiankin selvästi ilmaisivat hänelle, minne ja kenen luo he olivat joutuneet. Tämä kartano oli Rautakylä, sitä hän ei voinut enää kauemmin epäillä, vapiseva ääni tuolla sisällä oli vanhan parooni Drakenhjelmin ja tuo nainen, joka lausui niin kauhistuttavia sanoja, oli sama Lisette Hallström, jota isoäiti turhaan oli etsinyt niin monena vuonna, ja joka nyt oli kääntynyt hänen veriviholliseksensa. Ihmeellinen sattuma! Kauhea valinta! Tuolla ulkona yö, pakkanen ja nälkäinen susilauma, täällä sisällä itsekkäisyyttä, vihaa ja kuolemaa! Sudet ainakin olivat armeliaampia kuin ihmiset, sillä ne tappavat ilman koston ja vihan himoa! Mutta -- eikö hevonen ollut sortunut maahan ja pako mahdoton? Ei ollut muuta valinnan varaa, kuin jäädä. Ehkäpä isoäiti oli vuosien kuluessa niin muuttunut, ettei häntä enää tunneta; varsinkin jos Lotta ilmoittaisi jonkun vieraan nimen. Ehkäpä matkustaville suotaisiin yksityinen huone, jossa he tuntemattomina saattaisivat viettää yötä ja aamulla jatkaa matkaa kyytihevosella. Mutta isoäiti ei saisi aavistaa, mihin vaaraan hän oli joutunut. Täytyi keksiä joku syy nimen salaamiseen.

Kaikki nämä ajatukset risteilivät Lotan sielussa. Luonto ja kasvatus olivat tehneet hänet päättäväisemmäksi, kuin mitä hänen ikäisensä tytöt tavallisesti ovat. Hän palasi kiireesti isoäitinsä luo, mutta huone oli pimeä, ja hän kompastui tyynyyn, joka oli lattialla. Siitä syntyi melua ja se kuului heti emännöitsiän epäileviin korviin.

Ovi avautui. Emännöitsiä tuli huoneesta.

-- Mitä se on? -- huusi hän kimakalla äänellä. -- Varkaita! Varkaita! Auttakaa! -- eikä paljoa puuttunut, ettei hän heti karannut Lotan kimppuun, joka sillä välin oli noussut ylös.

Mutta Lotan rohkeus lisääntyi vaaran mukana. -- Suokaa anteeksi, hyvä rouva, -- sanoi hän niin levollisesti kuin suinkin; -- me olemme täällä, kaksi matkustavaa naista, isoäitini, kapteeninrouva Holmqvist ja minä, me olemme ajaneet harhaan tässä hirveässä rajuilmassa, olleet hengenvaarassa susien ahdistamana, hevosemme on sortunut, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin turvautua herrasväen vieraanvaraisuuteen ja pyytää suojaa täällä huomisaamuun saakka.

Vanha nainen tarkasteli Lottaa läpitunkevin katsein kiireestä kantapäähän saakka. -- Matkustavia naisia, susia, sortunut hevonen? Lorunlarua! Pitäisikö ehkä antaa yösijaa kaikille roskajoukkioille, joita kuljeksii maanteillä? Ei täältä liikene huoneita.

Tuo muuten niin viekas ja mielinkielinen emännöitsiä pikaistui tällä kertaa, niinkuin tavallisesti, kun hänen sappensa kiehahti. Eikä vieraskäynti olisi voinut sattua hänelle sopimattomampaan aikaan kuin tällä hetkellä, jolloin hänen koko elämänsä pyrintö oli täyttymäisillään. Ilkeydessään hän kokonaan unohti, että vanha parooni, jolla oli peräti toisellainen käsitys vieraanvaraisuudesta, kuuli huoneesensa hänen kiivaat sanansa.

Lotta vastasi oikeutetulla harmilla: -- Hyvä rouva, te saatte olla varma siitä, että tämmöisen vastaanoton jälkeen ainoastaan välttämättömin pakko voipi saada meidät jäämään teidän vastuksiksenne. Mutta meidän tilamme on sellainen, että minun vielä kerran täytyy uudistaa pyyntöni ja anoa teiltä kattoa päämme päälle, vaikkapa ette soisi sitä meille muualla kuin palvelusväkenne huoneissa. Me kyllä mielellämme palkitsemme vaivanne.

Emännöitsiän kielellä pyöri jo uusi tiuskiva kielto, kun vanha parooni, joka oli avonaisesta ovesta kuunnellut keskustelua, ja joka arvattavasti oli vierasten tulosta paljoa enemmän mielissään, tuli ulos huoneesen ja lausui entisen vanhan hovimiehen tapaan: -- Ei, herran tähden, suloinen ystäväni, te käsitätte aivan väärin minun emännöitsiääni. Suokaa hänelle anteeksi, pikku mamseli; hämmästyksissään hän on tullut lausuneeksi vähemmän sopivia sanoja. Naiset ovat erittäin tervetulleet, olkaa hyvät, älkää kursailko, suloinen ystäväni, riisukaa päällysvaatteenne!

6. Kohtaus viidenkymmenen vuoden perästä.

Viisikymmentä vuotta on tosin hitunen ijankaikkisuudesta, se on kyllä totta, mutta kuinka paljon muutoksia ne vaikuttavatkaan ihmisen elämässä! Jos oma veljesi, jos nuoruuden-rakastettusi, jota et ole tavannut näin moneen vuoteen, odottamatta, valmistamatta astuisi luoksesi, niin onko luultavaa, että hänet silloin tuntisit? Ja jos yhtä pitkän ajan kuluttua luoksesi tulee vihamiehesi, joka on tehnyt sinulle pahaa, joka on katkeroittanut elämäsi ja jota kaikella tavalla olet kokenut unhottaa, niin kuinka tuntisit hänet, kun yksin hänkin, jota sydämesi on syvimmin lempinyt, on vieraantunut silmäsi katseelle?

Täällä Rautakylässä oli nyt samaan huoneesen yhtynyt kolme henkilöä, jotka eivät olleet tavanneet toisiansa sen jälkeen kuin olivat toisensa kohdanneet Kustaa III:nnen hovissa Tukholmassa vuonna 1788. Nämä viisikymmentä vuotta, jotka olivat haihtuneet ijankaikkisuuteen, mitä muutoksia ne olivatkaan tuoneet mukanansa! Missäs oli nyt tuo ilkkuva hoviherra, tuo ylpeä ja hieno parooni Magnus Drakenhjelm, joka kohteli naista leikkikalunansa ja tahtoi pakottaa veljensä morsianta avioliittoon, jota tämä inhosi. Oliko tämä vanhus sama henkilö, tämä haudan partaalla seisova, koreihin repaleihin puettu ukko, joka itse oli joutunut leikkikaluksi naisen käteen, joka vapisi emännöitsiänsä vihaa, joka etsi jotain syytä, millä saisi toistaiseksi lykätyksi avioliiton, jota inhosi ja johon ainoastaan häpeällinen pelko saattoi häntä pakottaa? Niin, hän se oli, ja mitkä nöyryytykset pitkien vuosien kuluessa olivatkaan saattaneet näin muuttaa kaikki entisen irvikuvaksi?

Usko minua, lukijani, on olemassa kosto, joka etsiskelee ihmisen pään päälle hänen entiset syntinsä ja himonsa. Ylpeä omanvoiton pyytäjä, kuka voi sinulle vakuuttaa, ettet kerran vielä rappeutuneena ja voimattomana, ole oman itsesi irvikuvana?

Ja nämä molemmat naiset, jotka kumpikin olivat olleet nuoret ja kauniit viimeksi toisensa tavatessansa, -- toinen hovin loistavana tähtenä, mutta rakkauden ja kevytmielisyyden sokaisemana; toinen yksinkertaisena kamarineitsyenä, mutta hänkin yhtä hyvin kunnianhimon ja itsekkäisyyden sokaisemana; toinen käskiänä, toinen käskyläisenä; olivatko tosiaankin samat henkilöt nämät molemmat kuihtuneet, ryppyiset, harmaahapsiset naiset, jotka nyt kohtasivat toisensa saman katon alla monen monituisen vuoden kuluttua, jotka toiselle olivat olleet täynnä kärsimystä, toiselle täynnä juonia? Niin, ne ne olivat, mutta ulkonaisesti olivat osat vaihtuneet; entinen palveliatar esiintyi hallitsiana ja entinen käskyjenjakaja seisoi nöyrästi odotellen ovella.

Kun parooni niin äkkiarvaamatta puuttui puheesen, niin emännöitsiä huomasi hätiköineensä, eikä hänellä ollut muuta valinnan varaa, kuin näyttää iloista naamaa ja toimittaa vieraat tieltä, ennenkuin Sebastian palaisi papin kanssa kotiin. Siksipä hän kääntyi vieraitten puoleen mielistellen, jota hän kyllä osasi, kun niiksi tuli, ja sanoi: -- Niin, naiset ovat hyvät ja riisuutuvat, älkääkä kursailko! Pyydän anteeksi, jos olen vastoin tahtoani sanonut jotakin sopimatonta. Hyväinen aika, minä niin säikähdyin, sillä, nähkääs hyvät herrasväet, täällä maalla saa pitää silmänsä auki, Herra ties; sentähden ei aina kiireessä tule olleeksi kohtelias vieraille.

Vanha parooni, joka oli heikkonäköinen, katseli molempia matkustavaisia niin läheltä, kuin soveliaisuus salli, ja tuli siihen päätökseen, että toinen oli vanha ja ruma ja toinen nuori ja kaunis. Ja vanha parooni oli asiantuntia, siitä saattoi olla varma. -- _Ma foi_ [Totta tosiaan], surkea ilma, hyvät naiset, -- sanoi hän. -- Olkaa hyvä ja istukaa, armollinen rouva! Vai sudet teitä hätyyttivät? Pikku mamseli on vielä aivan kalpea pelästyksestä; minä lyön vetoa, että pakkanen muuten ei olisi ollut punaamatta hänen kauniita poskipäitänsä. Mikä nimenne, saanko kysyä? Lotta? No, pikku Lotta mamseli, olkaamme huoleti. Täällä me emme ole sudenluolassa. _Mon dieu_ [Jumalani], muistanpa talven, jolloin ajoin Tukholmasta Eklunshofiin... Minulle oli suotu armo seurata hänen majesteettiansa, joka ajoi aivan edelläni; parooni Essen ja minä tulimme seurueen kanssa jäljissä. Oli kuutamoilta maaliskuussa. Äkkiä näen, kuinka hänen majesteettinsa käskee ajurin pysäyttää hevoset. Pistoolinlaukaus pamahtaa, ja sitä seuraa vielä toinen ja kolmaskin, ja kun katson ympärilleni, näen kahden suuren suden löntystävän metsään. Aina kuningas ampuu harhaan, sanoi Essen ja naurahteli. Mutta se todistaa, kuinka tunkeilevia sudet ovat.

Näiden sanojen johdosta vanha rouva Hjelm rupesi vapisemaan, mutta emännöitsiä, joka syyllä pelkäsi, että parooni, kerran päästyänsä juttuamaan hänen majesteetistansa, turhalla puhelulla kuluttaisi häneltä aikaa, jonka jokainen minuutti oli kallis, kiiruhti paraalla tavalla pääsemään vieraista erilleen. -- Rouva on varmaankin hyvin väsynyt, -- sanoi hän. -- Jos naiset tyytyvät everstivainajan huoneesen, tai -- hän oikaisi puhettansa -- punaiseen kamariin, niinkuin me sitä myöskin nimitämme, -- niin minä saatan herrasväen sinne, sytytän takkavalkean uuniin ja lähetän sisään yksinkertaisen iltaisen.

-- Mutta Lisette, annahan meidän jutella hetkinen sillä aikaa, kuin sinä valmistat sitä mitä talo voi tarjota, --- sanoi parooni, joka oli paljoa levollisempi mieleltänsä vieraiden seurassa.

-- Suokaa anteeksi, herra parooni, -- sanoi Lotta, -- isoäitini on väsynyt ja säikähdyksissään matkasta. Jos sallitte, niin menemme mielellämme makuulle, ja te, rouva, älkää vaivautuko illallista puuhaamalla.

Mutta parooni oli itsepäinen. -- Minusta tuntuu, -- sanoi hän, -- ikäänkuin olisin nähnyt teidät ennen, hyvä rouva. Saanko luvan kysyä, teidän armonne, missä rykmentissä teidän miehenne palveli?

-- Minun isoisäni, -- kiiruhti Lotta vastaamaan, -- ei palvellut missään rykmentissä, hän oli merikapteeni.

-- Minun mieheni, -- vastasi vanha rouva Hjelm, huomaamatta Lotan vastausta, -- minun mieheni palveli ratsumestarina uusmaalaisessa rakuunarykmentissä, mutta hänet muutettiin sittemmin.

-- _Ma foi_, teidän armonne, teidän miehenne on varmaan ensimäinen merikapteeni, joka samalla on ollut ratsumestari. Siitä johtuu minun mieleeni eräs juttu, joka suuresti huvitti hänen majesteettiaan. Tukholmassa oli eräs nuohoojavanhin, joka samalla oli luutnanttina porvarisväessä. Kerran hänen majesteettinsa antoi päivälliset porvaristolle...

-- Hyvänen aika, rakas mamseli, -- kuiskasi emännöitsiä Lotan korvaan, -- nyt parooni pääsee vauhtiin, ja sitte häneltä riittää juttuja koko yöksi. Sanokaa, että olette kovasti väsyneet; minä pistäydyn pikimiten asettamaan punaisen kamarin kuntoon.

Tuskin emännöitsiä oli ovesta ulkona, niin parooni paikalla keskeytti kertomuksensa ja kuiskasi huomattavalla kiireellä: -- Suokaa anteeksi, arvoisat naiset, ketä tahansa lienettekin, taivas on lähettänyt teidät tänne tänä iltana. Minä pyydän teitä, sekä minun että teidän itsennekin tähden, jääkää tähän huoneesen, katsokaas, hyvät naiset, asian laita on sellainen, että minun emännöitsiäni on ilkeä ihminen, -- hän voi tehdä vaikka mitä.

-- Taivaan nimessä, hyvä herra, missä me olemme, ja kuka te itse olette? -- huudahti vanha rouva vapisten.

-- Mutta kuka te olette? -- huudahti parooni yhtä kiihkeästi, sillä äänessä oli vivahdus, joka sai hänet hämmästymään.

-- Ei, isoäiti, ei, herra parooni, älkää kysykö, -- oman rauhanne tähden, älkää kysykö enempää! -- sanoi Lotta kiireesti ja levottomasti. -- Lähdetään pois, lähdetään heti paikalla! Renkimme Tuomas saapi nukkua ovemme ulkopuolella.

-- Ei, minä en päästä teitä, hyvä rouva, ennenkuin ilmaisette oikean nimenne! Oi, _mon dieu_, olisitteko te...

Samassa emännöitsiä astui sisään.

-- Ja sitten, -- jatkoi parooni, ikäänkuin hän yhä vielä kertoisi juttujaan, -- sitten kuningas naurahti ja sanoi nuohooja-luutnantille: -- Rakas Lundqvist, se oli miehen nimi -- rakas Lundqvist, te ette tosiaankaan ole ensimäinen sotilas, joka on ryöminyt kivien taakse tulen ja savun tieltä, mutta kuitenkin kohonnut korkealle maailmassa. Mutta myöntäkää, _mon cher ami_ [rakas ystäväni], että ainakin olette ensimäinen, jolle se on ollut kunniaksi.

Emännöitsiä tarkasteli pikaisella, terävällä ja epäluuloisella katseellaan näitä kolmea henkeä, jotka hän äsken varomattomuudessaan oli jättänyt yksikseen. Portailla hän oli tavannut Tuomaan ja kysynyt häneltä keitä matkustavaiset olivat. Ilman mitään epäluuloa hän oli vastannut: -- Rouva Hjelm ja mamseli Ringius. Ilkeä nainen kauhistui. Hän näki pelottavan sattuman uhkaavan hänen tuumiaan; hänen täytyi ehkäistä seuraukset, mutta kuinka? Ja kenties se ei ollutkaan sattumus? Ehkäpä nämä kaksi naista varta vasten olivat uskaltaneet tulla tänne lyödäkseen hänet laudalta? Oi, -- he saisivat katua uhkarohkeuttaan!

Tärkeintä oli nyt vaan salata paroonilta hänen vieraittensa oikeata nimeä. Voi kuitenkin, jos hän sen jo tiesi! Hänen vihansa emännöitsiään, hänen toivonsa vapautua avioliitosta, omantunnonvaivat, jotka eivät koskaan täydellisesti olleet vaienneet hänen rinnassaan, ja joita emännöitsiän, paroonin pahan hengettären, oli onnistunut ainoastaan hiljentää, mutta ei kokonaan hävittää sillä vakuutuksellaan, että pappi, joka vihki everstin ja hänen puolisonsa, oli vain valepukuinen rakuuna, -- kaikki nämä yhdistettyinä vaikuttaisivat sovinnon paroonin ja hänen kälynsä välillä, ja tämän sovinnon hintana olisi... Rautakylä!

Sitä täytyi estää mistä hinnasta hyvänsä.

Sellaisten ajatusten valtaamana emännöitsiä astui sisään ja huomasi kauhuksensa, että jotain erinomaista oli tapahtunut hänen lyhyen poissaolonsa aikana. Hän päätti tavallisella julkeudellaan keskeyttää kaiken yhteyden paroonin ja matkustavaisten välillä. Senpä tähden hän kääntyi isäntänsä puoleen ja lausui tutulla, terävällä äänellänsä, joka ei kärsinyt mitään vastaväitteitä: -- Mutta mitä te ajattelette, parooni, seisotte täällä ulkona ja hankitte itsellenne kuoleman! Kas niin, nyt te menette kauniisti omaan huoneesenne, ja herrasväet ovat hyvät ja seuraavat minua punaiseen kamariin, minä näytän teille tulta.

Mutta paroonin kiihko oli taaskin kohonnut ylimmilleen, niinkuin kerran ennenkin tänä iltana, -- viimeinen surullinen jäännös hänen isännyysvallastansa. -- Ystäväni, -- sanoi hän, ottamatta kuuleviin korviin emännöitsiän mahtisanoja, -- mene ja pidä huoli siitä, että saamme illallispöydän katetuksi tähän huoneesen. Minä toivon, etteivät naiset kiellä minulta huvia saada nauttia iltaista teidän kansanne, vaikka minä saan pyytää anteeksi ruokasalin kehnoutta.

Emännöitsiä, joka myöskin oli äärimmäisiin kiihtynyt, valmistautui voimankoetukseen, mutta hän tuli ennätetyksi. Vanhan rouva Hjelmin mielestä tämä kohtaus oli ollut niin kiusallinen, monet vanhat haavat oli revitty auki ja uusia epäluuloja oli herännyt hänen mielessänsä, niin ettei hän millään ehdolla tahtonut kauemmin siellä viipyä. Sentähden hän tarttui Lottaa käsivarteen ja sanoi: -- Tule, lapseni, herra parooni suo meille kyllä anteeksi, me olemme niin väsyneet, että mielellämme panemme heti maata. Nöyrin palvelianne, hyvä herrasväki!

Ja hän läksi pois Lotan kanssa, joka seurasi mielellään mukana. Parooni seisoi yllätettynä ja epäröivänä, emännöitsiä riensi käyttämään hetkeä heti hyväksensä ja työnsi isäntänsä teeskennellyllä hyväntahtoisuudella sisempään huoneesen, otti lyhdyn käteensä ja seurasi matkustavaisia eteiseen.

-- Minä en näe Tuomasta, -- sanoi Lotta kulkiessaan avonaisen eteisen oven ohitse.

-- Hän on saanut yösian renkituvassa, jonne herrasväen tavarat myöskin nostettiin, -- vastasi emännöitsiä. -- Luultavasti hän jo nukkuu.

--- Olkaa kuitenkin niin ystävällinen, hyvä rouva ja antakaa hänelle sanaa, että hän heti tulee huoneesemme. Minulla on hänelle jotakin sanottavaa huomisesta matkasta.

-- Sen kyllä teen, pikku mamseli.

Itsekseen emännöitsiä ajatteli: -- Kun minä vaan tästä herrasväestä pääsen, niin minä jätän heidän Tuomaansa Sebastianin luotettavan Eljaan huostaan ja annan sen määräyksen, ettei häntä koko yönä saa laskea ulos. Mies näytti äkäiseltä. Täytyy valmistautua kaikkeen.

7. Punainen kamari.

Suuresta eteisestä johti, niinkuin edellä jo mainittiin, kolme ovea talon sisähuoneihin; sellaisesta laitoksesta, jota me sanomme tampuuriksi, ei siihen aikaan, jolloin Rautakylä rakennettiin, ollut aavistustakaan. Kun noustiin portaita ylös, niin oli suoraan vastassa suuren salin lukittu ovi; vasemmalla kädellä taaskin oli se ovi, jota tavallisesti pidettiin auki ja siitä päästiin niihin huoneihin, jotka nyt olivat emännöitsiän käytettävinä, mutta joissa ennen talon rouva oli asustanut. Oikealla oli kolmas ovi siihen rakennuksen sivustaan, jossa aina ennen kartanon isäntä oli majaillut, mutta joissa Magnus parooni ei viihtynyt, sentähden että kaikki siellä muistutti häntä hänen onnettomasta veljestänsä. Samoin kuin vastakkaisessakin sivustassa, niin tälläkin puolella oli kolme huonetta. Täten siis lukuunottamalla salin, joka oli keskellä rakennusta, koko asuntoon kuului seitsemän suurta huonetta. Sitäpaitsi oli emännöitsiän huoneitten puolella pienempi ulkoneva osa, jossa oli pehtorin huone, keittiö, kyökkikamari ja naispalveliain huone. Renkien asuntona oli erityinen rakennus pihan puolella.

Emännöitsiä avasi oikeanpuolisen oven. Ei tuntunut hauskalta astua kylmästä eteisestä yhtä kylmään huoneesen, joka oli sitä lähinnä. Lyhty valaisi aaveentapaisella loistollansa tomuisia ja koinsyömiä huonekaluja, jotka näyttivät todistavan, ettei huone ollut moneen aikaan ollut käytännössä. Mutta tähän ei pysähdyttykään. Käännyttiin vasemmalle ja tultiin yhtä kylmään ja kolkkoon huoneesen, kuin edellinenkin oli ollut. -- Huu, ajatteli Lotta, aikookohan tuo noita antaa meidän paleltua täällä kuoliaaksi?

Nainen, joka kävi lyhty kädessä edellä, avasi vielä kolmannenkin oven vastapäätä edellistä, ja mieluisa lämpö virtasi tulioita vastaan. Asian laita oli sellainen, että kun vanhan paroonin terveys kävi päivä päivältä yhä huonommaksi, niin emännöitsiä ja hänen arvoisa poikansa, jotka alituisesti odottivat sitä ratkaisevaa hetkeä, jolloin lähetettäisiin pappia hakemaan, olivat jo viikon päivät lämmityttäneet tätä muuten aivan asumatonta huonetta papin varalle.

Tänne emännöitsiä pysähtyi vieraittensa kanssa ja sytytti tulen pariin pöydällä seisovaan kynttilään. -- Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki, ettei täällä ole kaikki niin hyvässä kunnossa, kuin olisimme toivoneet, -- sanoi hän mielistelevästi. -- Täällä maalla käy niin harvoin vieraita, eikä paroonia liioin seurustelu huvita, niin että tämä huone on ollut käyttämättä monena herran vuotena. Parooni on jo kauan aikaa ollut ihmisarka ja vanhuudenheikko, niin että häntä saa hoitaa kuin pientä lasta. Ajatelkaahan, hyvä herrasväki, hän ei voi kärsiä lähimpiä sukulaisiaan; Jumala tiesi, mikä lienee syynä, mutta hän inhoo omaisiaan. Usein minä olen sanonut hänelle: Rakas parooni, ei ole oikein eikä kristillistä ajatella sellaista omaisistansa, mutta siihen hän aina vastaa: Älä siihen asiaan sekaannu, Lisette, minulla ei ole sukulaisia, enkä tahdo semmoisia saada, ja jos minulla olisi niitä, niin kavahtakoot tänne tulemasta, -- minä voisin vaikka murhata heidät. Jumala varjelkoon sellaisesta puheesta, rakas parooni, vastaan minä, mutta hän on nyt kerran sellainen, enkä minä neuvoisi ketään, joka luulee olevansa hänen sukulaisensa, näyttäytymään täällä. Mutta minähän kulutan tässä aikaa pakinoillani, niin ettei herrasväki pääse levolle. Tässä olisi voita ja leipää, aivan yksinkertaisesti vain, pitäkää hyvänänne ja nukkukaa makeasti, hyvä herrasväki!

Emännöitsiä poistui huoneesta.

Molemmat matkustavaiset olivat nyt kahden kesken ja he käyttivät tilaisuutta hyväksensä tutustuaksensa tarkemmin huoneesen. Lotta laski alas käärekaihtimet, ja niiden mukana syöksyi oikea tomupilvi alas. Sitten hän otti kynttilän käteensä ja valaisi uteliaasti seiniä.

Huone oli jokseenkin suuri ja, samoin kuin kaikki muutkin Rautakylän huoneet, sangen korkea. Entiset, kallisarvoiset punaiset seinäpaperit, joista huone oli saanut nimensä, olivat repaleina: laastatusta katosta oli suuria kappaleita pudonnut alas ja paljaat paikat olivat kosteudesta mustuneet. Lattian öljymaalaus oli paraiten säilynyt, paikoittain oli vaan huoneesen tippunut vesi jättänyt pilkkuja jälkeensä. Vasemmalla ovesta, josta matkustavat olivat tulleet sisään, oli vielä toinen ovi, joka avautui saliin, mutta se oli nyt lukossa. Tämän oven toisella puolella oli suuri, komea ja hyvin säilynyt uuni komeroineen, joissa oli Fredrik II:n rintakuva. Oven toisella puolella taas oli sirotekoinen pähkinäpuinen lipasto.

Vastapäätä sisäänkäytävää oli kaksi ikkunaa, jotka avautuivat puutarhan puolelle ja niiden välissä kullattu pystykuvastin pöytineen. Oikealla puolella oli suuri uutimilla varustettu vuode, jonka arvatenkin kallisarvoiset verhot olivat otetut pois ja luultavasti käytetyt emännöitsiän pyhätöpöhameeksi. Koko kalustolla oli kankea ylimyksellinen ulkonäkö, vaikka se olikin rappiolla; mutta nojatuolit taaksepäin kaarevine nojineen ja silkkipäällyksineen olivat tavattoman mukavat.

Sillä aikaa kuin Lotta oli tässä tutkimuspuuhassansa, oli vanha rouva Hjelmkin erityisesti jännitetyllä uteliaisuudella hapuillut ympäri huonetta ja oli kädellään sivellyt kaikkia esineitä. Kun hän kosketti vuodetta ja huomasi että verhot siitä olivat poissa, niin hän säpsähti ja mietti hetken aikaa; sitten hän pudisteli päätänsä, astui edemmäksi, tuli uunin luo ja kopeloi komerossa, kosketteli rintakuvaa ja nyykäytti päätänsä, ikäänkuin hän olisi löytänyt etsittävänsä; sitten hän jatkoi tutkimisiaan ja nyykäytti jälleen päätänsä samalla tavalla kosketellessaan lipastoa ja kuvastinta. Vihdoin hän sanoi hiukan väräjävällä äänellä:

-- Lotta, tiedätkö missä me nyt olemme?

-- Minä en ole kysynyt. -- vastasi tyttö, joka niin kauan kuin mahdollista tahtoi pitää salassa paikan nimeä.