Part 3

Tämä nainen, joka ryhdiltänsä teki enemmän hallitsian kuin palvelian vaikutuksen, astui vuoteen ääreen, jolla Magnus parooni lepäsi ja lausui tuntuvalla ruotsalaisella ääntämistavalla: -- Kas niin, nyt te syötte soppanne, parooni, muuta ei tänä iltana tarjota, eikä olekkaan hyvä syödä liian paljon, kun on sairas.

-- Mutta, rakas Lisette, -- vastasi parooni nöyryyttä osottavalla äänellä, johon hän vuosien kuluessa oli tottunut alistuessaan ankaran emännöitsiänsä tahdon alle, -- etkö sinä tarjoaisi minulle hiukan lohta ja munakokkelia, taikka edes lasillisen maitoa ja korppuja?

-- Lohta? Mistä te luulette minun voivan sitä hankkia? Silliä minulla ehkä olisi, mutta munia on mahdotonta saada. Luuletteko, parooni, että kanat munivat tähän vuodenaikaan? Eipä vainenkaau, kaikkea ei voi saada mitä mieli tekee. Kas niin, älkää kursailko lainkaan, parooni, tiedättehän, että soppa on syötävä.

Magnus parooni maisteli hiukan maljasta, mutta antoi sen heti takaisin sanoen: --- Sinä et ole pannut ensinkään makeata siihen, pikku Lisette.

-- Enkö makeata? Jopa jotakin, tarvitsisiko kaurasoppaan panna makeata! Niinkuin se ei ilmankin kelpaisi! Tätä nykyä sokeri ei kasva puissa. Enkö minä viime viikolla heikkoudessani antanut Martin ostaa teille kaupungista vadelmamakeisia? Luulisinpä niistä riittävän teille makeata koko vuoden ajaksi.

-- Kuinka sinä niin voit sanoa, Lisette! Tötterö oli niin kovin pieni! Se on jo tyhjä, pikku Lisette!

-- Mitä? Joko se on tyhjä? Jumal' avita sellaista ahmattia! Vähemmässä kuin neljässä päivässä hän on syönyt suuhunsa vadelmamakeisia koko viidenkymmenen kopekan hinnasta! Ja sittenkin minun pitäisi panna kaurasoppaan rusinoita ja sokeria!

Näin sanoen tuima emännöitsiä astui pöydän luo vakautuakseen siitä, että parooni puhui totta. Mutta onnettomuudeksi oli pöydällä tyhjän tötterön vieressä vadelma, joka kiireessä oli pudonnut siihen, paroonin ahmustellessa purkin sisältöä. Nyt se vasta myrsky puhkesi. -- Mikä tuo on? Vadelmako! Mistä te olette saanut vadelmia, parooni? Taivainen taatto, ettehän vaan ole uskaltanut varastaa vadelmahilloani, vanha sokerirotta! Sanokaa tällä elävällä hetkellä, parooni, mistä olette saanut tuon vadelman?

Vanha nainen asettui kädet puuskassa paroonin eteen, ja katseli terävillä silmillänsä läpitunkevasti häneen. -- No, -- jatkoi hän, -- ehkäpä tahdotte uskotella minua, että tuo tuossa on karpalo?

Parooni turvautui keinoon, jota hän usein ennenkin tukalissa tiloissa oli käyttänyt hyväksensä. Hän kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinansa, toivoen että myrsky itsestään asettuisi.

Mutta vanha Lisette ei tyytynyt vähiin. -- Oletteko nukkuvinanne, vanha herkkusuu? -- jatkoi hän kiihtyen yhä enemmän omasta kiivaudestaan. -- Nukkukaa vaan, minun puolestani, vaikkapa ijankaikkiseen uneen! Luullakseni eivät teidän unenne ole liian suloisia, kun eversti vainaja valmistaa teille kuuman vuoteen helvetissä...

Pahansisuinen nainen oli nyt nähtävästi jännittänyt jousen liian kireälle. Vanha Magnus parooni kavahti ylös vuoteeltansa niin kalpeana kiukusta, että hänen intohimojensa ja omantunnon vaivojensa monivuotinen todistajakin hämmästyen huomasi, minkä vaikutuksen hänen sanansa parooniin tekivät. -- Ihminen! -- huudahti parooni ja asettui jäykkänä, suorana ja uhkaavana hänen eteensä -- ihminen, jos vielä kerran uskallat sellaista sanoa, niin minä, _diable m'emporte_ [piru vieköön], muserran sinun kurjan kallosi heti paikalla. Vuodesta vuoteen minä olen kärsinyt sinun nenäkkäisyyttäsi, ahneuttasi ja ylvästelemistäsi, mutta minä olen väsynyt siihen. Minä en pidä kauemmin sinua luonani, voit mennä tiehesi... ja sallia minun kuolla rauhassa.

Paroonin puhuessa oli vihan pontevuus kadonnut koko hänen ryhdistänsä ja hän oli jälleen sama veltto mies, joka kaksikolmatta osaa elämästänsä oli vapissut akkavallan edessä, ja viimeiset sanansa hän lausui miltei rukoilevalla äänellä. Emännöitsiä, joka hetkeksi ällistyi, huomasi heti olevansa voiton puolella, eikä ollut käyttämättä etua hyväksensä. -- Pitäisikö minun mennä tieheni? -- toisti hän terävästi. -- Vai niin, sekö on palkkani siitä, että olen neljänkymmenenkahdeksan vuoden kuluessa raatanut teidän tähtenne, hoitanut teitä kuin lasta, ja pitänyt huolta teidän ruumiinne sekä sielunne vammoista. Se on palkkani teidän tähtenne uhraamastani kunniasta ja omastatunnosta... huomatkaa: kunniasta ja omastatunnosta! Sen tähden te ajatte minut ja Sebastian raukkani maantielle!

-- Sinun Sebastian raukkasiko? Luullakseni hän on niinä viitenätoista vuotena, joina hän on ollut kartanon pehtorina, koonnut kauniita kolikoita paloviinapannuista. Ja sitäpaitsi, olenhan minä testamenteerannut sinulle ja... meidän pojallemme -- parooni lausui nämä sanat nähtävällä vastenmielisyydellä -- koko omaisuuteni. Onko silloin liikaa vaadittu että pyydän saada kuolla rauhassa?

-- Jumala varjelkoon minua häiritsemästä teitä, parooni, kristillisessä valmistuksessanne! -- vastasi viekas nainen mielistelevästi. -- Mutta katsokaas, niinkauan kuin tuo rouva Hjelm ja hänen tyttärensätytär elävät, niin ei ole takaamista, etteivät pahat kielet saa teitä muuttamaan testamenttia ja sitten kuitenkin minä ja Sebastian olisimme puilla paljailla.

-- Sinä olet oikeassa, -- sanoi parooni miettiväisesti. -- Ne, joilla kenties on laillinen oikeus kaikkeen, ne ovat vielä elossa! Mutta ei, ei, olethan satoja kertoja sanonut minulle, ettei pappi ollutkaan mikään oikea pappi, vaan valepukuun puettu rakuuna!

-- No se on totisesti totta, siitä te voitte olla huoleti, parooni. Mutta te olette vanha ja kivulloinen eikä tiedä mitä papit ja muut voivat vaikuttaa teihin, ja sentähden minun mielestäni, niinkuin usein olen sanonutkin, te parhaiten rauhoittaisitte omaatuntoanne ja turvaisitte todellisia omaisianne suostumalla vihityttämään meidät huomispäivänä.

-- Vihityttämään meidät! Drakenhjelmkö piikansa kanssa! Ei, Lisette, tiedäthän sinä ennestäänkin, mitä minä siitä asiasta ajattelen.

Paroonin lausuessa "piika" sanan kiihottui vanhan naisen sappi uudelleen. -- Piika! -- toisti hän. -- No, samapa se, jos parooni Drakenhjelm on ollut niin vähän vapaaherrallinen, että hän ensiksi on uhrannut rehellisen naisen kunnian ja omantunnon ja sitten uskonut hänelle sellaisia salaisuuksia, jotka voisivat panna alttiiksi hänen henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, niin eipä hänen tarvitse katsoa itseänsä liian hyväksi ottamaan sellaista piikaa vaimoksensa. Minua, joka neljänkymmenenkahdeksan vuoden kuluessa olen ollut aivan kuin teidän oma vaimonne, voinpa sanoa olleeni vaimoakin parempi, -- sillä kuka olisi hoitanut teitä, niinkuin minä olen tehnyt? -- minua te nyt pilkkaatte piian nimellä, kun minä, en itseni, vaan poikani puolesta, anon vaimon nimeä ja oikeuksia! -- Ja viekas vaimo purskahti itkuun.

Mutta sekä kyyneleet että todisteet eivät liene paroonista tuntuneet uusilta eivätkä vaikuttavilta, sillä hän oli istahtanut keinutuoliin, ja näytti mielemmin haluavan nukahtaa kuin kallistaa korvaansa naimaehdoituksille. Emännöitsiä huomasi sentähden tarpeelliseksi vetää toista nuottia, jonka hän tiesi paremmin koskettelevan paroonin heikkoja puolia.

-- Hohhoo, -- huokasi hän, -- kiittämättömyys on maailman palkka; miksikä minä odottaisin parempaa kohtaloa? Voinhan minä lähteä kerjäämään Sebastianin kanssa, mutta katsokaas parooni, talon uskollista ystävää surettaa se seikka, että teidän mukananne vanha Drakenhjelmin suku kuolee sukupuuttoon, että Rautakylä joutuu vieraisin käsiin ja että kaikki teidän esi-isänne, joiden kuvat riippuvat suuren salin seinällä, sitte myödään huutokaupalla ja heitetään hylkytavarana romusoppiin...

-- Niin, Lisette... sitä on surkea ajatella, -- vastasi parooni mietteissään ja huokasi hänkin.

-- Ja nähkääs, parooni, olisihan se suuri ilo sekä teille että kaikille esi-isillenne, jotka lepäävät haudoissansa, jos Drakenhjelmin suku uudelleen alkaisi kukoistaa voimakkaassa ja urhoollisessa jälkeläisessä, sellaisessa kuin meidän Sebastian...

-- Sinun Sebastianisi! Huuti, vaimo, äläkä tuo uudelleen esiin ehdotuksiasi! Minäkö sallisin Drakenhjelmin nimen käydä perintönä epäsukuiselle talonpoikaisvintiölle, sivistymättömälle tomppelille! Mielemmin kuolkoon sukupuuttoon!

-- Mielellään minun puolestani! -- sanoi samassa karhea sorahteleva ääni puoleksi avonaisesta ovesta, ja sisään astui mies, jonka askeleita keskusteliat eivät olleet kuulleet, sillä hän kulki pehmeissä pieksuissa.

4. Pehtori.

Tämä mies, joka nyt astui sisään, oli ulkonaisen olentonsa puolesta omituisena vastakohtana vanhan paroonin repaleiselle hovipuvulle ja emännöitsiän aistittomille koristuksille. Hän oli mies parhaassa voimassansa, hartehikas ja jäntevä, tuskin 40 vuotta vanhempi. Turhaan olisi saanut etsiä hänen litteistä ja leveistä kasvoistansa noita ylimyksellisiä piirteitä, jotka ikä vanhan paroonin kasvoissa oli uurtanut vain terävimmiksi. Luonto näytti huviksensa painaneen näihin niin sanoaksemme jykeästi veistettyihin kasvoihin ainoastaan yhden ilmeen, mutta ilmeen sellaisen, joka teki ne kammottavalla tavalla mieltä kiinnittäviksi: jättiläisen hillitsemättömän voiman ilmeen. Miehellä oli yllään paksu harmaa sarkatakki, sellainen, jota varakkaammat talonpojat käyttävät jokapäiväisessä olossaan, sekä samanväriset ja samasta aineesta valmistetut housut, jotka olivat pistetyt polviin asti ulottuviin, mustiin rasvasaappaihin. Kädessä hänellä oli mustanakkainen patalakki, jonka reunat olivat siperialaista lammasnahkaa. Huolettomasti hän heitti lakkinsa paroonin vuoteelle ja astui itse kursailematta keskelle huonetta keinutuolin eteen.

-- Mielellään minun puolestani! -- toisti hän katsoen uhmailevasti vanhaan parooniin, jota hänen tulonsa näytti epämieluisasti yllättävän. -- Te voitte kernaasti, parooni, ottaa mukananne hautaan kaikki nuo renkunrankut, esi-isät ja mainiot nimet, en minä niitä sure. Minä turvaudun mielemmin siihen mikä on todellista, nähkääs parooni, ja minusta on samantekevää, nimittääkö parooni minua epäsukuiseksi ja talonpoikaisvintiöksi, hän, jonka paraiten pitäisi tietää, miten minä olen siksi tullut. Arvattavasti on kysymys taaskin vihkimisestä ja nähkääs parooni, siinä minä olen aivan samaa mieltä kuin äitikin; -- ei sen puolesta, että minä tahtoisin olla Drakenhjelm ja parooni, ei, viis siitä, sen kunnian minä möisin puurovadista, -- mutta sentähden että Rautakylä on allodiaalisäteri ja etten minä saata omistaa sitä ilman tuota kilisevää nimeä.

Tämä mies, joka näytti käsittävän asemansa pikemmin perillisen kuin palvelian asemaksi, herätti raa'alla julkeudellaan vireille viimeisen itsenäisyyden jäännöksen, mikä vielä oli jäljellä paroonin veltostuneessa sielussa. --- Vai sinä et voi pitää hallussasi Rautakylää omistamatta itsellesi minun nimeäni! Älä siitä huolehdi, Hallström, sinä voit päästä niin toisesta kuin toisestakin.

Pehtori tarkasteli vanhusta ulkonaisesti kylmällä ja pilkallisella paremmuuden tunteella, mutta vähäinen äänenvärähdys ilmaisi että jotain kiehui ja kuohui tuon julkean miehen rinnassa. -- Mitä tämä taas tarkoittaa? -- sanoi hän. -- Te käytte lapseksi uudelleen, parooni; parasta olisi että rupeaisitte eläkkeelle ja nyt heti luovuttaisitte kaikki minulle, sillä kun ihmisestä tulee tuollainen ikäloppu, niin ei voi tietää, mitä hullutuksia lopulta sattuisi pälkähtämään hänen päähänsä!

-- Lurjus, sinä herrastelet ennen aikojasi, mutta et sinä vielä herra ole. Mene tiehesi!

-- Hyvin mielelläni, mutta suokaa anteeksi, jos ensin kursailematta tuon esiin asiani. Asian laita on sellainen, nähkääs parooni, että minä lähden varhain aamulla pappilaan, ja koska te silloin ette vielä ole ylhäällä, niin ette suinkaan kieltäydy vielä tänä iltana kirjoittamasta rovastille pientä kirjettä.

-- Mitä se koskisi?

-- Oi, mitäpä se muuta olisi, kuin että te pyydätte provastin ensi sunnuntaina kuuluttamaan teidät ja äidin, sillä nähkääs, parooni -- ja pehtori kumartui pilkallisen tuttavallisesti vanhuksen korvan juureen -- minä sen tahdon, minä, nähkääs parooni! Tämän ilveilyn täytyy loppua. Te voitte kuolla kupsahtaa minä päivänä hyvänsä ja silloin me olemme kadottaneet pelin. Se ei kannata, se, nähkääs parooni! No, ymmärrättekö minua?

Parooni Magnus Drakenhjelm kalpeni ja alkoi vapista. Hetkellinen pontevuus, jonka viha oli hänessä synnyttänyt, väistyi nyt voimakkaamman tunteen, -- pelon tieltä! -- Sinä olet kiittämätön ihminen, Hallström, -- sanoi parooni matalalla äänellä. -- Olenhan minä testamentannut teille kaikki, ja joll'et voi pitää Rautakylää, niin voithan myödä sen ja ostaa toisen maatilan.

-- Kas niin, sen minä tiedän jo ennestään ja te tiedätte myöskin, parooni, että minä en aio antaa karkoittaa itseäni Rautakylästä. Mitä hyötyä siis houkuttelusta on? Tahdotteko pyytää kuulutusta, vai ettekö?

-- Rakas Hallström, minä tahdon miettiä...

-- Onhan teillä ollut neljäkymmentäkahdeksan vuotta aikaa miettiä asiaa ja minun mielestäni siinä on kylliksi. Tänä iltana sen täytyy tapahtua, sanon minä, sillä kuka voi vannoa, että te elätte huomisaamuun?

-- No mutta Lisette, sanohan toki Sebastianille...

Emännöitsiä, joka istui pöydän ääressä ja oli lukevinansa, oli kehotuksesta huolimatta vaiti. Pehtori alensi äänensä melkein kuiskaavaksi. -- No, myönnyttekö vai ettekö? Minä kysyn viimeistä kertaa.

-- Anna mustetta ja kynä! -- huokaili vanhus.

-- No kerrankin saa kuulla järkevää puhetta. Kas niin, olkaamme ystäviä, koska hoetaan, että me olemme sukulaisia. Tässä ovat kirjoitusneuvot. Mutta ei mitään mutkia, sitä minä en salli. Odottakaahan, minä sanelen teille, parooni: "Haudan partaalla seisoen"...

-- Älä vaivaudu, en minä tarvitse sanelemista.

-- Minä pyydän, ei siitä ole vaivaa. "Haudan partaalla seisoen" -- joko se on kirjoitettu? -- "minä olen miettinyt elämääni, joka monessa suhteessa on ollut jumalaton"...

-- Se on hävytöntä!

-- No, no, älkää kiivastuko!... "ollut jumalaton" -- joko on kirjoitettu? -- "ja etupäässä olen ajatellut, millä vääryydellä minä olen kohdellut kelvollista ja uskollista emännöitsiääni, mamseli Lisette Hällströmiä, kun niin kauan olen kieltäytynyt antamasta hänelle ja meidän pojallemme, rehelliselle pehtori Sebastian Hallströmille sitä nimeä ja niitä oikeuksia, jotka heille minun menettelyni johdosta tulevat. Voidakseni jossakin määrin hyvittää tätä vääryyttä, minä olen omantuntoni äänen pakosta päättänyt ottaa mainitun Lisette Hällströmin lailliseksi aviovaimokseni, ja sen johdosta minä täten pyydän kuulutusta meille molemmille ensi sunnuntaiksi." -- Onko se kirjoitettu?

Se joka olisi tarkannut vanhan paroonin kasvojen juonteita hänen vitkalleen ja ilmeisellä vastenmielisyydellä kirjoittaessaan näitä rivejä, olisi niissä huomannut sekä nöyryytystä, pelkoa, vihaa että inhoa. Välistä hän asetti kynän luotaan aikoen keskeyttää kirjoittamisensa, mutta katse sanelevaan pehtoriin vaikutti sen, että hän heti jälleen jatkoi alkamaansa kirjoitusta. Tänä hetkenä väikkyi vanhan synnintekiän pään päällä koston hengetär, jonka olisi pitänyt sovittaa everstin ja hänen puolisonsa kärsimät vääryydet, jolleivät sitä jo aikoja sitten olisi tehnyt ne, jotka maan päällä sovittavat ja haihduttavat kaikki kärsimykset -- aika ja hauta.

Ja vanha parooni päätti kirjeensä.

Kun se oli tehty ja kirje sinetillä suljettu, niin pehtori pisti paperin ilmeisellä mielihyvällä taskuunsa, taputteli vanhusta olkapäälle ja sanoi: -- Kas niin, ollaan nyt ystäviä, isäseni, kyllä tämä oli viisainta mitä olisitte voinut tehdä, sillä hiis tiesi, olisinko muuten voinut vastata teoistani. Mutta kun oikein ajattelen asiaa, niin ehkäpä on viisainta että vielä tänä iltana lähden pappilaan. Parooni -- isähän minä aioin sanoa -- voisi ehkä muuten ottaa ja kuolla ennenkuin laillisessa järjestyksessä on ehditty kolme kertaa kuuluttaa, ja luullakseni rovasti tällaisessa tapauksessa ei estele vihkimästä teitä vielä tänä iltana. Hyvästi nyt, isäseni, hyvästi armollinen äiti-rouvani! Toivoakseni teidän armonne vapaaherratar kestitsee parhaimmalla tavalla sulhastansa minun poissaollessani.

Pilkallisesti hymyillen pehtori otti lammasnahkalakkinsa ja läksi pois. Emännöitsiä, joka äkisti oli tullut loistavalle tuulelle, ei säästänyt hyväilyjään eikä pikkupalveluksiaan koettaen siten elvyttää vanhan paroonin synkkää katsetta, mutta turhaan. Velttona, tylsänä, puoleksi masentuneena hän istui korkeaselkäisessä tuolissansa ja näytti olevan aivan väliäpitämätön kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun kaikki hänen mielistelevät kokeensa epäonnistuivat, kun ei edes kukkurapäinen teevadillinen vadelmahilloa voinut saattaa paroonia iloisemmalle mielelle, niin tuleva vapaaherratar astui ikkunan ääreen ja ajatellen tulevaa suuruuttansa antoi katseensa liitää Rautakylän mailla, sen verran kuin hän saattoi niitä pimeässä erottaa. Ulkona lakeuksilla raivosi yhä uudelleen hirvittävä myrsky ja lumituisku. Väliin kuului läheiseltä Näsijärven jäältä kuljeskelevien susien julmaa ulvontaa, ja myrskyyn ja ulvontaan sekaantui väliin heikko kulkusten ääni. Mutta emännöitsiä ei ihaillut luonnon rajua ja tuimaa kauneutta. Ruusunhohteiset, turhamaiset ja ylpeät ajatukset liikkuivat hänen mielessänsä ja hänen mielikuvituksensa loihti hänet tämän kauan haluamansa ihanan maatilan omavaltaiseksi hallitsijaksi sekä vapaaherrallisen arvon omistajaksi, jonka hän oli asettanut elämänsä kunnianhimoiseksi päämääräksi.

5. Yövieraita.

Jo meidän on aika palata matkustajaraukkojemme luokse Näsijärven autiolle jäälle. He ovat jo tarpeeksi kauan saaneet harhailla yön kinoksissa ja susien epämieluisassa seurassa. Tokkopa he ehjinä sieltä suoriutunevat?

Kun vanha rouva Hjelm ja hänen tyttärensätytär eivät kauemmin saattaneet olla epätiedossa siitä, mitä ne hirvittävät äänet merkitsivät, joita jäältä kuului, ja mitä ne hoikat olennot olivat, jotka siellä täällä vilahtivat reen ohitse, niin he joutuivat kuolettavan tuskan valtaan. He olivat sekä kuulleet että lukeneet matkustajista, jotka olivat metsissä ja jäillä joutuneet sutten suuhun, ja he luulivat nyt joutuneensa saman julman kohtalon alaiseksi. Mutta mitä hirvittävämmältä heidän tilansa heistä tuntui, sitä innokkaammin he kokivat toisiltansa peitellä kauhistustansa. Senpä vuoksi he istuivat ääneti, vapisten ja odotellen; vanhus oli kyyristynyt kuomireen nurkkaan, mutta Lotta tähysteli lakkaamatta kaihtimien takaa ja odotti joka hetki petoeläinparven heittäytyvän hevosen niskaan ja raatelevan ajurin ja heidät itsensä.

Lotalta ei jäänyt huomaamatta, että Tuomas nyt ajoi aivan toiseen suuntaan, suorassa kulmassa edelliseen tiehen. Hän aavisti, että Tuomaan vihdoinkin oli täytynyt luopua itsepäisyydestään pakottavan hädän tähden, ja hän oli niin usein ennenkin oppinut tuntemaan Tuomaan hidasluontoista rohkeutta, järkähtämätöntä uskollisuutta ja hyvää valintakykyä, että hän siitä sai uutta lohdutusta. Mutta lopulta kävi hänelle, joka luonnoltansa oli hyvin puhelias, äänettömyys suorastaan sietämättömäksi, ja hän alkoi uutta keskusteluainetta isoäitinsä kanssa.

-- Panetko pahaksesi, isoäiti, jos kysyn sinulta jotain?

-- Miksikä sitä panisin pahakseni?

-- Niin, isoäiti, eräs seikka on minua ihmetyttänyt. Aina ennen, kun minä pyysin päästä Hammilaan Dahlenilaisten luo, niin sinä vastasit: lapsi kulta, ei meillä ole varaa ajaa huviksemme kahdeksan peninkulmaa edestakaisin. Mutta eilen sinä sanoit, isoäiti, minun puhumattani sinnepäinkään: kas niin, Lotta, laittaudu kuntoon, sinä saat tahtosi, sillä huomenna me matkustamme Hammilaan, me molemmat yhdessä.

-- Ihmetyttääkö se sinua, että minä läksin sinun mukanasi? Ethän sinä voinut matkustaa ilman kaitsiata, varsinkin kun nuori herra von Dahlen on kotosalla. Minä olen huomannut, että hän on sangen _aimable_ [rakastettava] sinua kohtaan, Lottaseni.

-- Mitä sinä sanot, isoäiti! Olemmehan me hyvät ystävät, Rikhard serkku ja minä, mutta eihän siinä mitään pahaa ole, varsinkin kun olemme olleet tuttavat lapsuudestani saakka. Tiedäthän, isoäiti, että minä tahdon käydä tervehtimässä Sofia ja Augusta von Dahlenia, ja sitäpaitsi ei Rikhard nyt ole kotona, hänet vihittiin papiksi jouluna ja määrättiin en tiedä minne. Mutta sinä et vastannut, isoäiti, kysymykseeni, minkätähden sinulle juuri nyt tuli niin kova halu Hammilaan, kun minä ennen moneen vuoteen töin ja tuskin olen saanut sinua pistäymään ovesta ulkona.

-- Niin, Lottaseni, se on eri asia. No, miksikä en voisi sitä sinulle sanoa, koskapa olen sanonut niin paljon muutakin? Viime sunnuntaina minä tulin puhuneeksi vanhan lukkarin emännän kanssa, joka nuoruudessaan palveli majuri von Dahlenin talossa, ja häneltä minä kuulin jotain, joka minua suuresti liikutti. Me tulimme nimittäin puhuneeksi entisistä ajoista ja aivan äkkiä lukkarinemäntä sanoi: Ettekö, armollinen everstinna, koskaan ole löytänyt vihkimätodistustanne? -- Vihkimätodistustaniko? kysyin ihmeissäni. -- Niin, kyllä sen täytyy olla olemassa, sanoi hän, sillä minä kuulin majurivainajan kerran sanovan: -- Minne hiiteen Drakenhjelm lienee hukannut tuon vihkimätodistuksen? Synti ja häpeä, että hänen leskensä karkoitetaan Rautakylästä; ja kuitenkin Drakenhjelm on itse näyttänyt minulle todistuksen; kerran kun me olimme tuollaisissa nuortenmiesten puuhissa, niin hän, jottei hänen olisi tarvinnut olla mukana, salavihkaa minulle kuiskasi olevansa naimisissa.

-- Kuinka ihmeellistä! Mutta miksikä ei kunnon majuri voinut todistaa tätä sinun eduksesi, isoäiti!

-- Sanohan muuta, Lottaseni! Mutta, lisäsi lukkarinemäntä, majuri ei voinut sitä asiata vannoa, sillä ensiksikin herrat olivat siinä tilaisuudessa hiukan iloisia ja toiseksi hän näki todistuksen lukematta mitä se sisälsi, ja piti koko juttua pilana. Mutta käsitäthän, Lottaseni, että tuo tieto sai kaikki vanhat muistot ja kauan sitte rauenneet toiveet sielussani virkoamaan. Vastustamaton halu pakotti minua matkustamaan Hammilaan tiedustellakseni vanhalta majurinrouvalta, mitä hän mahdollisesti tietää tästä ihmeellisestä todistuksesta, jonka olemassaolosta minulla tähän asti ei ole ollut aavistustakaan.

Samassa pysähtyi reki uudelleen, ja jäi hevosen muutamia kertoja turhaan nykäistyä valjaitaan, paikalle seisomaan. Lotta kurkisti ulos. Vyötäisiään myöten Tuomas seisoi lumessa ja syötti hevoselle leipää. Mutta se ei näyttänyt nälkäiseltä, se liipotti korviansa, liehotti sieramillaan ja vapisi koko ruumiissaan. Pian keksittiin syy. Kolme tai neljä suurta sutta näyttäytyi parinkymmenen askelen päässä, väliin pistäytyen piiloon, mutta palaten heti takaisin entistä kärtteliäämmin.

Tuomas koki parastansa. Hän läimähytti piiskansiimalla, hän iski tulta, hän huusi hoilautti ääneensä. Mutta kaikki oli turhaa, sudet kiersivät yhä lähempää. Uskollinen renki tuumi jo laskea hevosen valjaista irti ja antaa sen pelastaa itsensä; hänen puolustusaseeksensa jäisi aisa, jolla hän, Tuomas, viimeiseen saakka puolustaisi rekeä. Mutta lumi oli niin epätasaista ja paikoittain niin syvää, että hevonen varmaan ennen pitkää olisi joutunut susien saaliiksi voimatta sittenkään pelastaa hengellänsä toisia.

Vaivoin vain rohkeimmat pedot saatiin karkoitetuksi: jo nähtiin sutten silmien kiiluvan ja kuultiin niiden verenhimoisten kitojen huohottavan. Silloin Tuomas tarttui molemmin käsin viimeisiin heiniin, jotka olivat reen etupuolella, heitti ne jäälle ja sytytti ne palamaan taulalla ja tulikivipuikolla. Kirkas liekki leimahti korkealle, ja sen nähdessänsä pedot vetäytyivät pois. Leveällä lavallaan nosti Tuomas reen kinoksesta, läimähytti hevosta ruoskalla ja pääsi suojattineen kaikeksi onneksi lakealle jäälle, missä lunta oli ohuemmalta ja kulku sujui helpommin. Hevonen, joka huomasi voivansa paeta, ponnisti viimeiset voimansa ravakkaan nelistykseen, ja jonkun ajan kuluttua matkustajamme saapuivat rantaan, jossa he iloksensa huomasivat tien jälkiä.

Tuomas ohjasi suoraan suurta kartanoa kohti järven rannalla. Hänestä oli yhdentekevää ken siellä asusti, hän oli vaaranalainen ja suomalainen vieraanvaraisuus oli hänelle ennestään tuttua, ja siinä kylliksi. Hän ajoi kartanolle. Samassa tuli häntä vastaan pieni reki, yksi nainen ajaja sisässä. -- P--ru vieköön, kajahti molemmin puolin, kun vaivoin päästiin sivuuttamaan.