Chapter 9

Pöydän ympärillä istuvain kasvoilla kuvastui suuttumus ja kauhu. Tuon parrattoman nuoren miehen puhe oli säikähdyttänyt heitä, ja hänen sanansa vaikuttivat kuin ruoska, hänen siekailemattomat sanamuotonsa, kun hän uskalsi sanoa lapiota lapioksi. Mr Calvinilla oli vastaus valmiina.

»Ja miksi ei?» hän kysyi. »Miksi emme voisi palata siihen aikaan, jolloin tämä meidän tasavaltamme perustettiin? Te olette puhunut paljon totta, mr Everhard, niin töykeästi kuin olettekin sen tehnyt. Mutta tässä meidän kesken puhukaamme suoraa kieltä. Ottakaamme pois naamarimme ja tunnustakaamme, että mr Everhard puhuu totta. Aivan oikein, me pikkukapitalistit etsimme voittoa, jonka trustit uhkaavat meiltä riistää. Totta on, että haluamme hajoittaa trustit, jotta saisimme pitää voittomme. Ja miksi emme voisi sitä tehdä? Miksi emme? Minä tahdon tietää.»

»Ahaa, me alamme tulla asian ydinkohtaan», lausui Ernest tyytyväinen ilme kasvoillaan. »Minä sanon teille, miksi ette, vaikka sanani lienevätkin katkeria. Nähkää, miekkoset, te olette jossakin määrin tutkineet liikealaa, mutta te ette tunne ensinkään yhteiskunnallista kehitystä. Te olette nyt keskellä tämän kehityksen murroskautta, mutta te ette ymmärrä sitä, ja siitä juuri johtuu teidän huitomisenne. Miks'ette voi palata entiseen? Siksi, ettette voi. Yhtä mahdoton kuin teidän on saada vesi juoksemaan vastavirtaan, yhtä mahdoton teidän on pyörtää taloudellista kehitystä takaisin samaan uomaan, mitä pitkin se on kulkenut. Josua pysäytti auringon, mutta te tahtoisitte tehdä vieläkin enemmän. Te tahtoisitte kääntää auringon kulkemaan takaperin radallaan. Te tahtoisitte kääntää ajan niin, että keskipäivää seuraisi aamu.

»Työtäsäästävän koneiston, järjestyneen tuotannon ja yhdistyneitten teollisuuslaitosten etevämmyyden uhalla te tahtoisitte siirtää taloudellisen auringon kokonaisen sukupolven ajan taaksepäin eli siihen aikaan, jolloin ei vielä ollut suurkapitalisteja, suuria koneita eikä rautateitä -- jolloin lauma pikkukapitalisteja kävi keskenään hävityssotaa taloudellisen sekasorron vallitessa ja tuotanto oli järjestämätöntä, alkuperäistä, puutteellista ja kallista. Uskokaa minua, Josuan yritys oli helpompi, ja hänellä oli Jehova apulaisenaan. Mutta Jumala on hylännyt teidät pikkukapitalistit. Pikkukapitalistien aurinko on laskemassa. Eikä se enää koskaan nousekaan. Ettekä te voi liioin sitä pysäyttää. Te olette häviämistilassa, ja te tulette tyystin häviämään koko yhteiskunnasta.

»Se on kehityksen laki. Se on Jumalan sana. Ryhmittyminen on vahvempi kuin kilpailu. Alkuihminen oli vähäpätöinen olento, joka piileskeli kallioluolissa. Hän muodosti yhtymiä ja ryhtyi hävityssotaan raatelevia petoja vastaan. Ne olivat keskenänsä kilpailevia eläimiä. Alkuperäinen ihminen oli ryhmittyvä eläin, ja juuri sen kautta hänen onnistui kohota kaikkien muiden eläimien vallitsijaksi. Ja sittemmin ihminen on kehittänyt keskuudessaan yhä suurempia ryhmityksiä. Ja siinä tuhat vuosisataisessa taistelussa, missä yhteenliittyminen on ollut kilpailua vastassa, kilpailu on aina joutunut häviölle. Se ken asettuu kilpailun puolelle, on jo ennakolta tuomittu.»

»Mutta itse trustitkinhan kohosivat kilpailusta», huomautti mr Calvin.

»Aivan niin», vastasi Ernest. »Ja trustit itse tekivät lopun kilpailusta, josta, teidän omien sanojenne mukaan, johtuu, että te ette enää ole maitoliikkeessä.»

Ensimmäisen kerran naurettiin sinä iltana, ja itse mr Calvinkin yhtyi siihen nauruun.

»Ja nyt, kun olemme johtuneet keskustelemaan trusteista», jatkoi Ernest, »niin tarkastelkaammepa moniaita seikkoja. Minä esitän muutamia näkökohtia, ja jos te ette niitä hyväksy, niin lausukaa mielipiteenne. Vaitiolo on myöntymisen merkki. Eikö ole totta, että kutomakoneella voi valmistaa enemmän kangasta ja huokeammalla kuin kangaspuilla?» Hän pysähtyi, mutta kukaan ei vastannut. »Eikö siis olisi kokonaan järjetöntä särkeä kutomakoneet ja ottaa uudestaan käytäntöön kangaspuut, jotka ovat kömpelöt ja joilla kutominen tulee paljon kalliimmaksi?» Seurue nyökkäsi myöntävästi. »Eikö ole totta, että se yhtymä, joka tunnetaan trustin nimellä, tuottaa tarkoitustaanvastaavammin ja huokeammalla kuin tuhat kilpailevaa yhtiötä?» Vieläkään ei kuulunut yhtään vastalausetta. »Eikö niin ollen siis olisi järjetöntä hävittää tuo huokea ja järkiperäinen yhtymä?»

Pitkään aikaan ei kukaan vastannut. Vihdoin mr Kowalt lausui:

»Mitä meidän sitten on tehtävä? Trustien hävittäminen on meidän käsittääksemme ainoa keino, jolla ne voidaan estää pääsemästä valtaan.»

Silloin Ernest innostui.

»Minä osoitan teille toisen keinon», hän huudahti. »Älkäämme hävittäkö noita ihmeellisiä koneita, jotka tuottavat niin mukavasti ja vähillä kustannuksilla. Pyrkikäämme niitä vallitsemaan. Käyttäkäämme hyväksemme niiden tarkoituksenmukaisuutta ja huokeutta. Käyttäkäämme niitä omaksi hyväksemme. Karkoittakaamme noiden ihmeellisten koneiden nykyiset omistajat ja ottakaamme ne omiin käsiimme. Sen tekee, hyvät herrat, sosialismi, vielä suurempi yhtymä kuin trustit, taloudellinen ja yhteiskunnallinen ryhmitys, jonka vertaista ei meidän maapallomme historia tunne. Se edustaa kehitystä. Me asetamme ryhmitystä vastaan vielä suuremman ryhmityksen. Ja se puoli voittaa. Liittykää meihin, sosialisteihin, ja silloin olette voiton puolella.»

Tällä kohtaa heräsi vastustus. Päitä pudistettiin ja mutistiin.

»No hyvä, te siis mieluummin olette muinaisaikaisia kummituksia», nauroi Ernest. »Te siis tahdotte näytellä ammoin kuolleitten esi-isäinne osaa. Mutta teidän kohtalonne on jo ennakolta ratkaistu. Oletteko koskaan ajatelleet, miten teidän käy silloin, kun kohoaa vielä suurempia ryhmityksiä kuin nykyiset trustit? Oletteko koskaan miettineet, mikä tulee olemaan teidän kohtalonne silloin, kun suuret trustit vuorostaan ryhmittyvät ryhmien ryhmäksi -- yhteiskunnalliseksi, taloudelliseksi ja valtiolliseksi trustiksi?»

Hän kääntyi yht'äkkiä mr Calvinin puoleen.

»Sanokaa minulle», virkkoi hän, »eikö tämä ole totta. Te olette pakotettu muodostamaan uuden poliittisen puolueen sen tähden, että entiset puolueet ovat trustien käsissä. Suurimpana haittana teidän maalaisliittonne pyrinnöille ovat trustit. Jokaisen teidän tiellenne asetetun esteen, jokaisen teitä kohtaavan iskun ja tappion takana on trustien käsi. Eikö niin ole? Sanokaahan.»

Mr Calvin ei vastannut.

»Lausukaa mielipiteenne», kehoitti Ernest.

»Se on totta», tunnusti mr Calvin. »Me valloitimme Oregonin valtion lainlaatijakunnan ja saimme hyväksytyksi muutamia suojelusasetuksia, mutta valtion kuvernööri, joka on trustien mies, kieltäytyi allekirjoittamasta. Meidän puolueemme pääsi voitolle kuvernöörin vaalissa Coloradossa, mutta lainlaatijakunta ei antanut hyväksymistään. Kaksi kertaa me olemme saaneet laadituksi koko maata käsittävän tuloveroasetuksen, mutta molemmilla kerroilla ylioikeus on julistanut sen perustuslainvastaiseksi. Oikeuslaitos on trustien käsissä. Me, kansa, emme maksa tuomareillemme riittäviä palkkoja. Mutta on tuleva aika --»

»Jolloin yhdistyneitten trustien liitto vallitsee koko lainsäädäntöä ja trustien liitto itse muodostuu hallitukseksi», keskeytti Ernest.

»Ei koskaan, ei koskaan!» kuului useita ääniä, ja kaikki kiivastuivat ja muuttuivat sotaisiksi.

»Sanokaahan», kysyi Ernest, »mitä te aiotte tehdä silloin, kun sellainen aika tulee?»

»Me kokoamme kaikki voimamme sitä vastaan!» huudahti mr Asmunsen, ja monet äänet vahvistivat hänen lausuntonsa.

»Se merkitsee sisällissotaa», varoitteli Ernest.

»Tulkoon vain sisällissota», kuului mr Asmunsenin vastaus, jota kannattivat kaikkien pöydässä istujain äänet. »Me emme ole unohtaneet esi-isäimme tekoja. Vapauden puolesta me olemme valmiit taistelemaan ja kuolemaan.»

Ernest hymyili.

»Älkää unohtako», hän sanoi, »että me olemme äänettömästi sopineet siitä, että te tarkoitatte vapaudella oikeutta hyötyä toisten kustannuksella».

Seurue kiukustui, miltei raivostui, mutta Ernest vaimensi melun ja jatkoi voimakkaasti:

»Vielä eräs kysymys. Kun te nousette koko voimassanne, niin muistakaa, että te nousette hallitusta vastaan, joka on trustien käsissä. Siispä tulee hallitus lähettämään teitä vastaan seisovan armeijan, laivaston, vapaaehtoiset joukot, poliisivoiman -- sanalla sanoen Yhdysvaltain koko sotakoneiston. Missä on silloin teidän voimanne?»

Heidän kasvoillaan näkyi nolostumisen ilme, ja ennenkuin he ennättivät toipua, Ernest iski uudestaan.

»Muistatteko, että vielä joku aika sitten meidän seisova armeijamme ei käsittänyt enempää kuin viisikymmentä tuhatta miestä? Vuosi vuodelta sitä on lisätty, kunnes se jo tätä nykyä nousee kolmeensataan tuhanteen.»

Ja jälleen hän löi.

»Eikä siinä kaikki. Sill'aikaa kuin te uuraasti palvelitte liikevoiton nimellä tunnettua epäjumalaanne ja pohditte kysymystä lemmikkinne, vapaan kilpailun siveellisyydestä, on ryhmittymisen kautta syntynyt vieläkin merkillisempiä ja suurenmoisempia laitoksia. Minä tarkoitan vapaaehtoista sotaväkeä.»

»Se on meidän voimaamme!» huudahti mr Kowalt. »Sen avulla me torjuisimme seisovan armeijan hyökkäyksen.»

»Te itse joutuisitte vapaaehtoiseen väkeen», huomautti Ernest, »ja teidät lähetettäisiin Mainen valtioon, Floridaan, Filippiineille tai jonnekin muualle, hukuttamaan veriin omia tovereitanne, jotka ovat ryhtyneet sisällissotaan oikeuksiensa puolesta. Samalla Kansasista tai Wisconsinista taikka jostakin muusta valtiosta teidän omat toverinne lähtisivät liikkeelle hukuttamaan verivirtoihin teidät, jotka olette nousseet kapinoimaan.»

Tällöin vallitsi täydellinen äänettömyys, kunnes mr Owen murahti:

»Me emme menisi vapaaehtoiseen väkeen. Siten olisi koko kysymys ratkaistu. Me emme olisi niin hupsuja.»

Ernest purskahti nauruun.

»Te ette ymmärrä sitä ryhmitystä, mikä on syntynyt. Te ette mahtaisi mitään. Teidät raastettaisiin sotaväkeen.»

»On olemassa jotakin, jota me sanomme siviililaiksi», intti mr Owen.

»Ei ainakaan silloin, kun hallitus lakkauttaa siviililain. Sinä päivänä, kun te mielisitte nousta koko voimassanne, teidän voimanne käännettäisiin teitä vastaan. Ja sotaväkeen teidän täytyisi mennä tahtoen tai tahtomatta. Habeas corpus, minä kuulin jonkun mainitsevan siitä. Sen sijaan, että teillä olisi oikeus alistaa asianne laillisen tuomioistuimen ratkaistavaksi, te saisitte alistua ruumiintarkastukseen. Jos te kieltäytyisitte menemästä sotaväkeen tai tottelemasta määräyksiä sinne jouduttuanne, niin teidät tuomittaisiin kenttäsotaoikeudessa ja ammuttaisiin kuin koirat. Sellainen on laki.»

»Sellainen ei ole laki», vakuutti mr Calvin varmalla äänenpainolla. »Sellaista lakia ei ole olemassa. Nuori mies, te haaveilette. Mitä te puhuitte vapaaehtoisten joukkojen lähettämisestä Filippiineille. Se on perustuslainvastaista. Perustuslaissa nimenomaan säädetään, että vapaaehtoista sotaväkeä ei voida lähettää valtakunnan rajojen ulkopuolelle.»

»Mitä siinä on perustuslailla tekemistä», ehätti Ernest kysymään. »Tuomioistuimet tulkitsevat perustuslakia ja tuomioistuimet, kuten mr Asmunsen jo sanoi, ovat trustien palveluksessa. Sitäpaitsi, kuten sanoin, sellainen on laki. Se on ollut lakina jo vuosia, yhdeksän vuotta, hyvät herrat.»

»Ettäkö meidät voidaan raastaa sotaväkeen?» kysyi mr Calvin ihmeissään. »Ettäkö meidät voidaan ampua sotaoikeuden päätöksellä, jos kieltäydymme?»

»Niin, juuri niin», vastasi Ernest.

»Mistä johtuu, ettemme ole koskaan kuulleet tuosta laista?» kysyi isä, ja minä saatoin huomata, että se todellakin oli hänelle uutta.

»Kahdesta syystä», sanoi Ernest. »Ensiksi, sen sovelluttaminen ei ole tähän saakka ollut tarpeellista. Ja toiseksi, tämä laki kiidätettiin kongressin ja senaatin läpi salavihkaa, melkein ilman mitään keskustelua. Tietystikään sanomalehdet eivät hiiskuneet asiasta mitään. Mutta me sosialistit tiesimme sen. Meidän sanomalehdissämme kerrottiin siitä, mutta tehän ette koskaan lue meidän lehtiämme.»

»Te haaveilette, sanon sen vieläkin kerran», arveli mr Calvin. »Meidän maamme ei olisi koskaan sitä sallinut.»

»Mutta meidän maamme salli sen», vastasi Ernest. »Ja mitä tulee minun haaveilemiseeni» -- hän otti taskustaan pienen lehtisen -- »sanokaahan, näyttääkö tämä haaveelta».

Hän levitti sen ja alkoi lukea:

»Ensimmäinen pykälä: olkoon säädetty j. n. e., j. n. e., että vapaaehtoisiin kaarteihin kuuluvat kaikki ruumiiltaan kelvolliset miespuoliset kansalaiset, jotka ovat täyttäneet kahdeksannentoista ikävuotensa, aina neljänkymmenenviiden vuoden ikään asti, kaikissa valtioissa, territorioissa ja Columbian piirikunnassa.

»Seitsemäs pykälä ... että jokainen upseeri tai sotamies -- muistakaa, hyvät herrat, että te ensimmäisen pykälän mukaan olette kaikki sotamiehiä -- että jokainen sotamies, joka kieltäytyy saapumasta palvelukseen käskyn saatuaan, joutuu vastaamaan teostaan sotaoikeuden edessä ja langetetaan sellaiseen rangaistukseen kuin sotaoikeus hyväksi näkee.

»Kahdeksas pykälä ... että sotaoikeus on kokoonpantu yksinomaan sotaväen upseereista.

»Yhdeksäs pykälä ... että vapaaehtoinen sotaväki silloin, kun se kutsutaan Yhdysvaltain palvelukseen, tulee olemaan samojen asetusten ja määräysten alaisena kuin Yhdysvaltain vakinainen sotaväki.

»Tässä sitä ollaan, hyvät herrat Amerikan kansalaiset ja sotatoverit. Yhdeksän vuotta sitten me sosialistit arvelimme, että tuo laki oli aiottu työväkeä vastaan. Mutta näyttää siltä, että se oli tähdätty myöskin teitä vastaan. Kongressimies Wiley lausui sen lyhyen keskustelun aikana, mikä kongressissa sukeusi tuon lakiehdotuksen yhteydessä, että sen tarkoituksena oli perustaa reserviväki, 'joka ottaisi roistoväkeä kurkusta kiinni ja suojelisi kansalaisten henkeä, vapautta ja omaisuutta'. Ja vastaisuudessa, kun te nousette koko voimassanne, muistakaa, että nousette trustien omaisuutta ja trustien vapautta vastaan, ja että tätä lakia tullaan silloin sovelluttamaan teihin. Teiltä nyhdetään hampaat. Teidän kyntenne katkaistaan. Ja sinä päivänä, jona te nousette koko voimallanne, hampaattomina ja kynnettöminä, olette te yhtä vaarattomia kuin simpukkaparvi.»

»Minä en usko sitä!» huudahti Kowalt. »Sellaista lakia ei ole olemassa. Se on teidän sosialistien sepittämä juttu.»

»Tämä lakiehdotus esitettiin kongressin edustajahuoneelle heinäkuun 30 päivänä 1902», kuului vastaus. »Sen esitti Ohion edustaja Dick. Se työnnettiin kiireesti läpi. Senaatti hyväksyi sen yksimielisesti tammikuun 14 päivänä 1903. Ja täsmälleen seitsemän päivää myöhemmin sen hyväksyi Yhdysvaltain presidentti.»[1]

[1] Everhard oli täydellisesti oikeassa, erehtyen ainoastaan päivämäärästä, sillä kysymyksessä oleva lakiehdotus jätettiin edustajahuoneelle kesäkuun 30 p. eikä heinäkuun 30 p. -- Muuten saapuvilla olleiden liikemiesten tietämättömyys ei ole suuresti ihmeteltävä. Hyvin harvat ihmiset olivat tietoisia tämän samaisen lain olemassaolosta. Kumousmies E. Unterman julkaisi heinäkuussa v. 1903 Girardissa, Kansasissa, lentokirjasen »Militia Bill» (Sotilaslaki), mutta kirjanen ei päässyt laajalle leviämään työläisten keskuudessa; ja toiselta puolen luokkarajat olivat jo siinä määrin selvinneet, että keskiluokka ei tuota kirjasta lukenut, siten jääden tietämättömyyteen koko laista.

YHDEKSÄS LUKU.

Haaveilijan matematiikkaa.

Sen hämmennyksen vallitessa, minkä hänen paljastuksensa oli aiheuttanut, Ernest alkoi jälleen puhua.

»Te olette sanoneet, kymmenkunta teistä tänä iltana, että sosialismi on mahdottomuus. Te olette vakuuttaneet, että se on mahdottomuus; suokaa minun vuorostani osoittaa, että se on välttämättömyys. Ei ainoastaan se ole välttämätöntä, että te pikkukapitalistit häviätte näyttämöltä, vaan niinikään välttämätöntä on suurten kapitalistien ja trustien häviäminen. Muistakaa, että kehityksen virta ei koskaan käänny takaperin. Se juoksee yhä eteenpäin, ja se juoksee kilpailusta ryhmitykseen, pienestä ryhmityksestä isoon ryhmitykseen ja isoista ryhmistä jättiläisryhmiin, ja se juoksee sosialismiin, joka on kaikkein suurenmoisin ryhmitys.

»Te sanotte, että minä haaveilen. Hyvä on. Minä esitän teille haaveitteni matematiikan; ja jo etukäteen haastan teidät osoittamaan, missä suhteessa minun laskuni eivät pidä paikkaansa. Tulen osoittamaan, miksi kapitalistisen järjestelmän kukistuminen on välttämätön. Mutta malttakaa mielenne, jos teistä alussa tuntuu, että poikkean asiasta.

»Ottakaamme ensiksikin tarkasteltavaksemme joku erityinen teollisuus, ja heti kun minä sanon jotakin sellaista, jota ette hyväksy, tehkää hyvin ja keskeyttäkää minut. Ajatelkaamme esimerkiksi kenkätehdasta. Tehdas valmistaa nahasta kenkiä. Olettakaamme, että sillä on sadan dollarin arvosta nahkaa. Se kulkee tehtaan läpi muuttuen kengiksi, joiden arvo on, sanokaamme, kaksisataa dollaria. Mitä on tapahtunut? Nahan arvo on lisääntynyt sadalla dollarilla. Miten se lisääntyminen tapahtui? Katsotaanhan.

»Pääoma ja työ koroittivat tuon nahan arvoa sadalla dollarilla. Pääoma pani puolestaan tehtaan, koneet ja suoritti tuotantokustannukset. Työ pani puolestaan itsensä. Pääoman ja työn yhteisvaikutuksesta arvo kohosi sadalla dollarilla. Oletteko kaikki tähän saakka samaa mieltä?»

Miehet pöydän ympärillä nyökäyttivät myöntävästi päitään.

»Työ ja pääoma tuotettuaan tämän sata dollaria ryhtyvät jakamaan sitä keskenänsä. Mutta sivuuttaen ne murtoluvut, joilla tätä jakoa tilastoissa määritellään, käyttäkäämme kokonaislukuja. Pääoma ottaa omana osuutenaan viisikymmentä dollaria, ja työ saa palkkoina toisen viisikymmentä. Me emme tahdo tässä käydä riitelemään jaosta. Mutta varma on, että osapuilleen näin tapahtuu tämä jako. Ja otettakoon huomioon, että se, mikä on totta tällä erityisellä teollisuusalalla, pitää paikkansa kaikkiin teollisuuksiin nähden. Vai kuinka?»

Ja taaskin koko seurue myönsi niin olevan.

»No niin, otaksukaamme, että työläiset saatuaan viisikymmentä dollariansa tahtoisivat ostaa noita samoja kenkiä. He voisivat ostaa ainoastaan viidenkymmenen dollarin arvosta. Se on selvä, eikö niin?

»Ja sitten me siirrymme tästä erikoisalasta teollisuustuotantoon ylimalkaan, joka käsittää nahan, raaka-aineet, kuljetuksen, myynnin ja kaikki. Sanokaamme, että varallisuuden tuotanto Yhdysvalloissa vuosittain nousee neljääntuhanteen miljoonaan dollariin. Tuotanto siis on neljätuhatta miljoonaa. Kuinka paljon tästä työväki voi ostaa takaisin? Kaksituhatta miljoonaa. Tästä kai ei tarvitse keskustella? Ja sitäpaitsi minun numeroni ovat lieviä. Sillä tuhannet kapitalistiset metkut vaikuttavat, että työläiset eivät voi ostaa takaisin puoltakaan kokonaistuotannosta.

»Mutta palataksemme asiaan sanomme, että työväki ostaa takaisin kahdellatuhannella miljoonalla dollarilla. Ja selvä järki sanoo, että työväki siis voi kuluttaa ainoastaan kahdentuhannen miljoonan arvosta, joten jäljelle jää kaksituhatta miljoonaa, mitä työväki ei voi lunastaa eikä kuluttaa.»

»Työväki ei kuluta edes noita kahtatuhatta miljoonaa», huomautti mr Kowalt. »Jos se kuluttaisi, ei sillä olisi talletuksia säästöpankeissa.»

»Työväen talletukset säästöpankeissa eivät todellisuudessa ole muuta kuin vararahasto, jota kulutetaan sitä mukaa kuin sitä karttuu. Ne säästöt ovat vanhainpäiväin, sairauden, tapaturmien ja hautauskustannusten varalta. Ne ovat itse asiassa vain leipäpala, joka pannaan talteen seuraavana päivänä syötäväksi. Epäilemättä työväki kuluttaa koko sen tuotannon, minkä se saa irti palkkarahoillaan.

»Kaksituhatta miljoonaa jää pääoman osalle. Kuluttaako sitten pääoma sen jäännöksen, mikä sille jää suoritettuaan kustannukset? Kuluttaako pääoma koko tuon kaksituhatta miljoonaa?»

Ernest pysähtyi hetkeksi jättäen kysymyksensä läsnäolevain vastattavaksi. He pudistivat päitään.

»En tiedä sitä», sanoi eräs heistä avomielisesti.

»Tietysti tiedätte», jatkoi Ernest. »Ajatelkaahan vain. Jos pääoma kuluttaisi osansa, ei pääoman kokonaissumma voisi lisääntyä. Se pysyisi aina yhtä suurena. Jos tarkastatte Yhdysvaltain taloudellista historiaa, niin huomaatte, että pääoman yleissumma on yhtä mittaa kohonnut. Siis pääoma ei kuluta osaansa. Muistatteko sen ajan, jolloin Englannilla oli niin paljon meidän rautateittemme obligatsioneja? Vuosien vieriessä me olemme lunastaneet nuo obligatsionit. Mitä se merkitsee? Se merkitsee, että meidän pääomamme kuluttamaton osa osti takaisin nuo velkakirjat. Mitä merkitsee se tosiasia, että tänä päivänä Yhdysvaltamme kapitalistit omistavat tuhansien miljoonien dollareitten arvosta Meksikon, Venäjän, Italian, Kreikan valtionobligatsioneja? Se merkitsee, että nuo tuhannet miljoonat dollarit muodostavat osan siitä ylijäämästä, mitä kapitaali ei ole kuluttanut. Ja sitäpaitsi aina kapitalistisen järjestelmän alkuajoista saakka kapitaali ei ole milloinkaan kuluttanut koko osaansa.

»Ja nyt me tulemme asian ytimeen. Neljäntuhannen miljoonan arvosta tuotetaan varallisuutta Yhdysvalloissa vuosittain. Työväki ostaa takaisin ja kuluttaa kaksituhatta miljoonaa. Siitä siis jää aikamoinen jäännös kuluttamatta, kun kapitaali ei kuluta niitä kahtatuhatta miljoonaa. Mihin joutuu tämä jäännös? Mitä sillä voidaan tehdä? Työväki ei voi sitä kuluttaa, sillä se on jo käyttänyt kaikki palkkarahansa. Kapitaali ei voi käyttää siitä enempää kuin se jo on käyttänyt. Mihin joutuu tämä jäännös? Mitä sillä tehdään?»

»Se myydään ulkomaille», ehätti mr Kowalt sanomaan.

»Niin juuri», myönsi Ernest. »Juuri tästä jäännöksestä johtuu, että me tarvitsemme ulkomaisia markkinoita. Se myydään ulkomaille. Se on myytävä sinne. Ainoastaan siten voimme päästä siitä erilleen. Ja tuosta käyttämättömästä ylijäämästä, joka lähetetään ulkomaille, muodostuu meidän n. s. suotuisa kauppabalanssimme. Olemmeko siitä kaikin yhtä mieltä?»

»Minun mielestäni on ajan hukkaa pohtia näitä kaupan aakkosia, sanoi mr Calvin kuivasti. »Me kaikki ymmärrämme ne.»

»Ja juuri näillä aakkosilla, joita olen niin juurta jaksain käsitellyt, aion hämmästyttää teidät», vastasi Ernest. »Niissä se ydin piilee. Ja minä hämmästytän teidät heti paikalla. Kas näin.

»Yhdysvallat on kapitalistinen valtakunta, joka on kehittänyt tulolähteitään. Johtuen kapitalistisesta tuotantojärjestelmästä sillä on kuluttamaton ylijäämä, josta sen on päästävä erilleen, ja siitä on koetettava vapautua ulkomailla.[1] Ja samaa kuin Yhdysvalloista on sanottava jokaisesta kapitalistisesti kehittyneestä maasta. Jokaisella sellaisella maalla on kuluttamaton ylijäämänsä. Älkää unohtako, että ne ovat jo käyneet kauppaa keskenään ja että tämä ylijäämä on yhä vain olemassa. Työväki kaikissa näissä maissa on kuluttanut palkkansa eikä voi ostaa enempää. Samoin kapitaali kaikissa noissa maissa on käyttänyt tästä ylijäämästä sen verran kuin se luonteensa mukaisesti voi käyttää. Ja yhä vain on ylijäämä. Ne eivät voi työntää noita jäljellejääneitä varastoja toisilleen. Miten ne siis pääsevät niistä erilleen?»

[1] Theodore Roosevelt, joka oli Yhdysvaltain presidenttinä muutamia vuosia ennen näitä tapauksia, antoi seuraavan virallisen julistuksen: »Tavaroiden osto ja myynti täytyy saattaa sellaiseen suhteeseen keskenään, että Yhdysvaltain ylituotanto voidaan myydä ulkomaille tyydyttävillä ehdoilla.» Ja tällä ylituotannolla hän tietysti tarkoitti sitä kapitalistisen järjestelmän voitto-osinkoa, mitä kapitalistit eivät kyenneet kuluttamaan. Samoihin aikoihin senaattori Mark Hanna sanoi: »Yhdysvalloissa on varallisuuden vuotuinen tuotanto kolmatta osaa suurempi kuin kulutus.» Niinikään eräs toinen senaattori, Chauncey Depew, lausui: »Amerikan kansa tuottaa vuosittain kahdentuhannen miljoonan dollarin arvosta enemmän varallisuutta kuin se kuluttaa.»

»Myyvät ne sellaisiin maihin, joiden tuotantoa ei vielä ole kehitetty», sanoi mr Kowalt.

»Aivan niin. Minun todistelutapani, katsokaahan, on niin yksinkertainen, että teidän ajatuksenne juoksevat minun sanojeni edellä. Ja sitten seuraava askel. Otaksukaamme, että Yhdysvallat lähettävät ylituotantonsa johonkin sellaiseen maahan, jonka teollisuus ei ole kehittyneellä kannalla, kuten esim. Brasiliaan. Mitä sitten Yhdysvallat saavat vuorostaan Brasilialta?»

»Kultaa», sanoi mr Kowalt.

»Mutta maailmassa on vain rajoitettu määrä kultaa, eikä sitä ole paljon», muistutti Ernest.