Chapter 7

Ja niin jatkui kamppailu. Joskus hän vaihtoi keveän miekkansa nuijaan, jolla hän rusikoi heidän ajatuksiansa kahta puolta. Aina hän vain vaati tosiasioita, hyläten teoriat. Ja hänen tosiasiansa tekivät heidän tappionsa täydelliseksi. Kun he hyökkäsivät työväenluokan kimppuun, hän aina huomautti: »Pata kattilata soimaa; mutta se ei ole vastaus siihen syytökseen, että teidän oma naamanne oli likainen.» Ja kaikille yhteisesti hän sanoi: »Miksi ette vastaa siihen syytökseen, että teidän luokkanne on hoitanut huonosti taloutta? Te olette puhuneet jos jonkinlaisista asioista ja asioiden asioista, mutta te ette ole vielä vastanneet. Johtuuko se siitä, että teillä ei ole vastausta?»

Keskustelun loppupuolella puhui mr Wickson. Hän oli ainoa, joka pysyi tyynenä, ja Ernest kohtelikin häntä erityisellä huomaavaisuudella.

»Ei mitään vastausta tarvita», sanoi mr Wickson verkalleen ja harkiten. »Minä olen seurannut koko keskustelua hämmästyksellä ja vastenmielisyydellä. Te olette herättäneet minussa vastenmielisyyttä, hyvät herrat oman luokkani jäsenet. Te olette menetelleet kuten pahaiset koulupojat sekoittamalla siveysoppia moiseen keskusteluun. Teidät on nolattu ja voitettu. Ja te olette vain surisseet. Te olette hääränneet niinkuin sääsket karhun ympärillä. Hyvät herrat, tuossa seisoo karhu (hän viittasi Ernestiä), ja surinanne on vain kutkuttanut sen korvia.

»Asema on vakava, uskokaa minua. Tuo karhu ojenteli käpäliänsä rusentaakseen meidät. Hän sanoi Yhdysvalloissa olevan puolitoista miljoonaa kumouksellista. Ja se on totta. Hän sanoi, että heidän tarkoituksensa on ottaa meiltä pois meidän hallituksemme, palatsimme ja kaikki mukavuutemme. Se on myöskin totta. Muutos, suuri muutos tulee tapahtumaan yhteiskunnassa; mutta se ei välttämättömästi tule olemaan sellainen, jollaista tuo karhu ennustaa. Karhu on sanonut, että hän murskaa meidät. Entäpä jos me sen sijaan murskaamme hänet.»

Kumea kohina syntyi jälleen isossa salissa, ja toinen nyökkäsi toiselleen ikäänkuin vahvistaen toisensa ajatuksen. Heidän kasvonsa jäykistyivät. He olivat taistelijoita, se oli varmaa.

»Mutta surisemalla me emme karhua nutista», jatkoi mr Wickson tyynellä äänellä. »Me ryhdymme sitä metsästämään. Me emme vastaa karhulle sanoilla. Me vastaamme lyijyllä.[1] Meillä on valta. Kukaan ei tahdo kieltää sitä. Sen vallan avulla me pysymme vallassa.»

[1] Silloista ajatustapaa kuvaa seuraava lausunto »The Cynic's Word Bookista» (v. 1906), jossa sen aikakauden kuuluisa ihmisvihaaja Ambrose Bierce lausui: »Kuularuisku = todistuskappale, jota tulevaisuus valmistelee vastaukseksi Amerikan sosialismille.»

Hän kääntyi yht'äkkiä Ernestin puoleen. Seurasi juhlallinen hetki.

»Sellainen siis tulee olemaan meidän vastauksemme. Me emme tuhlaa teille sanoja. Kun te ojennatte jäntereiset kätenne ottaaksenne meiltä palatsimme ja mukavuutemme, niin me näytämme teille, mitä voima on. Pommisateella ja kuularuiskulla me tulemme antamaan teille vastauksen. Me tallaamme teidät kumoukselliset jalkoihimme. Maailma on meidän, me olemme sen herroja, ja se tulee pysymään meidän hallussamme. Työläislaumat ovat olleet liejussa aina historian alkuajoista saakka, ja minä luen historian oikein. Ja liejussa ne tulevat pysymään niin kauan kuin minulla ja meikäläisillä ja niillä, jotka tulevat meidän jälkeemme, on valta. Siinä on oikea sana. Sanojen kuningas on -- voima. Ei Jumala eikä mammona, vaan voima. Toistakaa sitä siksi, kunnes kielenne tarttuu kitalakeen. Voima!»

»Minä olen saanut vastauksen», sanoi Ernest hiljaa. »Se on ainoa mahdollinen vastaus. Voima. Sitä me työläiset juuri saarnaammekin. Me tiedämme, ja katkerasta kokemuksesta, ettei maksa vaivaa vedota oikeuteen ja ihmisyyteen. Teidän sydämenne ovat yhtä kovat kuin teidän kantapäänne, joilla te tallaatte köyhiä. Siksi me vetoammekin voimaan. Ääniemme voimalla vaalipäivänä me otamme teiltä pois teidän hallituksenne.»

»Entä sitten, jos te saatte enemmistön, musertavan enemmistön vaaleissa?» tiedusti mr Wickson. »Otaksukaammepa, että me emme suostuisi siirtämään teille hallitusta sen perästä, kun te olette sen äänillänne voittaneet?»

»Sen me myöskin olemme ottaneet huomioon», vastasi Ernest. »Ja me tulemme vastaamaan teille lyijyllä. Voimalla, jonka olette julistanut sanojen kuninkaaksi. Hyvä on. Se tulee olemaan voimaa. Ja sinä päivänä, kun olemme päässeet voitolle vaaleissa ja te kieltäydytte jättämästä meille sitä hallitusta, minkä me olemme perustuslaillisesti ja rauhallisesti valloittaneet, ja te kysytte, mitä me aiomme tehdä -- sinä päivänä, uskokaa minua, me tulemme antamaan teille vastauksen; ja me vastaamme pommeilla ja kuularuiskuilla.

»Te ette voi päästä meidän käsistämme. Totta kyllä, te olette lukenut historianne oikein. Sekin on totta, että työmies on kautta historian käsittämän ajan ollut liejussa. Ja se niinikään on varmaa, että niin kauan kuin teikäläisillä ja teidän jälkeläisillänne on valta, työmies tulee olemaan liejussa. Minä myönnän sen. Minä myönnän kaiken sen, mitä te olette sanonut. Voima tulee aina olemaan määrääjänä, niinkuin se aina on ollutkin. Se on luokkain välistä taistelua. Samoinkuin teidän luokkanne kukisti vanhan läänitysaateliston, samoin tulee meidän luokkamme, työväenluokka, kukistamaan teidän valtanne. Jos te luette biologiaa ja yhteiskuntatiedettä yhtä tarkkaavaisesti kuin luette historiaa, niin huomaatte, että se, mitä minä olen kuvannut, tulee välttämättömästi tapahtumaan. Kysymys on ainoastaan ajasta -- ehdottomasti varmaa on, että teidän luokkanne tulee kukistumaan. Ja se tapahtuu voimalla. Me työläiset olemme toistaneet tuota sanaa, kunnes se on kokonaan juurtunut meidän mieliimme. Voima. Se on kuninkaallinen sana.»

Ja niin päättyi illanvietto Philomathien klubissa.

KUUDES LUKU.

Pahaenteisiä varjoja.

Näihin aikoihin alkoi tulevien tapahtumain enteitä esiintyä kaikkialla. Ernest oli jo varoittanut isää siitä, että hän salli sosialistien ja työväenjohtajain majailla talossaan ja julkisesti oli läsnä sosialistien kokouksissa; mutta isä vain nauroi hänen levottomuudelleen. Minä puolestani opin paljon seurustellessani noiden työväenjohtajain ja ajattelijain kanssa. Aloin nähdä kilven toiselle puolelle. Minua viehätti se epäitsekkyys ja korkea ihanteellisuus, jota tapasin, ja toiselta puolen minua hämmästytti se laaja filosofinen ja tieteellinen sosialistikirjallisuus, mikä avautui eteeni. Minä opin nopeasti, mutta en kyllin nopeasti käsittääkseni asemamme vaarallisuuden.

Minua varoiteltiin, mutta minä en siitä välittänyt. Esim. mrs Pertonwaithe ja mrs Wickson, yliopistokaupunkimme hienoston vaikutusvaltaisimmat naiset, antoivat ymmärtää, että olin liian nenäkäs ja itsepäinen nuori nainen, jolla oli taipumus sekaantua toisten ihmisten asioihin. Enkä minä kummeksinut heidän menettelyään muistaessani, mitä osaa olin näytellyt Jacksonin jutussa. Mutta minä en arvannut panna tarpeeksi painoa noiden kaikkivaltiaiden rouvien lausuntoihin.

Tosin huomasin, että tuttavani alkoivat karttaa seuraani, mutta käsitin sen johtuvan siitä paheksumisesta, mikä ilmeni lähimmässä piirissämme minun ja Ernestin aiotun avioliiton tähden. Vasta jonkun ajan kuluttua Ernest osoitti minulle selvästi, että se ei ollut mikään satunnainen ilmiö, vaan että sen takana oli harkittu suunnitelma. »Sinä olet osoittanut suosiotasi luokkasi vihollisille», hän sanoi. »Ja sinä et ole ainoastaan antanut suojaa kodissasi, vaan lisäksi rakkautesi, itsesi. Se on petos luokkaasi vastaan. Äläkä luulekaan pääseväsi rankaisematta.»

Eräänä iltana, kun me olimme yhdessä Ernestin kanssa, isä palasi kotiin suuttuneena -- filosofisesti suuttuneena. Hän antoi harvoin suuttumuksensa päästä valloilleen. Se oli aina hillittyä, ja hän tapasi sanoa sitä jännitykseksi. Saattoi oitis huomata, että hän todellakin oli jännityksissään astuessaan huoneeseen.

»Mitä arvelette?» hän kysyi. »Minä olin päivällisillä Wilcoxin kanssa.»

Wilcox oli täysinpalvellut yliopiston rehtori, jonka rapistunut mieli oli täynnä kaikenlaisia käsityksiä ja asioita, jotka olivat olleet nuoria v. 1870 ja joita hän ei ollut sen jälkeen tarkistanut.

»Minut oli kutsuttu», virkkoi isä. »Minua oli lähetetty noutamaan.»

Hän pysähtyi, ja me odotimme.

»Se oli mainiosti järjestetty, minä myönnän sen. Minulle annettiin nuhteita. Minulle! Ja sitten tuo vanha kivettymä...»

»Minä panen veikkaa, että tiedän, mistä teitä nuhdeltiin», sanoi Ernest.

»Ettepä voi arvata, vaikka kolmasti koettaisitte», naurahti isä.

»Ensimmäisellä kerralla minä sen arvaan», intti Ernest. »Eikä se ole arvaamista. Minä tiedän sen. Teitä nuhdeltiin yksityisestä elämästänne.»

»Aivan niin», huudahti isä. »Mistä te sen arvasitte?»

»Minä tiesin, että niin kävisi. Minähän varoitin teitä jo ennakolta.»

»Niin teittekin», myönteli isä. »Mutta minä en voinut uskoa sitä. Muuten siitä saan lisätodistuksia kirjaani.»

»Se ei ole mitään siihen verrattuna, mitä on tulossa», jatkoi Ernest, »jos te nimittäin yhä edelleen suojelette talossanne sosialisteja ja kumouksellisia, minä niihin luettuna».

»Juuri niin puheli vanha Wilcox. Ja kaiken muun lisäksi hän sanoi, että se osoittaa huonoa makua, on kokonaan hyödytöntä eikä ole sopusoinnussa yliopiston traditsionien ja tapojen kanssa. Hän sanoi paljon muutakin samanlaista, enkä minä voinut naulata häntä mihinkään erikoiseen kohtaan. Tein kuitenkin tuon tehtävän hänelle sangen kiusalliseksi, eikä hän voinut muuta kuin toistaa sanojaan ja vakuutella, miten suuresti hän kunnioitti minua ja miten koko maailma kunnioittaa minua tiedemiehenä. Se ei ollut mieluinen tehtävä hänelle. Minä saatoin nähdä, että hän ei pitänyt siitä.»

»Hän ei toiminut omasta vapaasta tahdostaan», sanoi Ernest. »Ja kahleet eivät yleensä ole kevyitä kantaa.»

»Niin. Sen verran sain häneltä tietää. Hän sanoi, että yliopisto tarvitsee tänä vuonna saman verran lisää varoja kuin valtio suostuu sille myöntämään ja että ne rahat on saatava rikkailta henkilöiltä, jotka eivät mitenkään voi sietää sitä, että yliopisto vieraantuu pois korkeasta aatteestaan, nimittäin kiihkottoman tiedon kiihkottomasta etsinnästä. Kun koetin saada hänet selittämään, mitä tekemistä kotielämälläni oli yliopiston ylevän tehtävän kanssa, hän tarjosi minulle kahden vuoden virkavapautta täydellä palkalla Europan-matkaa, virkistystä ja tieteellisiä tutkimuksia varten. Minä tietystikään asiain näin ollen en voinut suostua siihen.»

»Parasta olisi ollut suostua», sanoi Ernest.

»Se oli lahjomisyritys», vastasi isä; ja Ernest nyökkäsi myöntävästi.

»Niinikään tuo löylynlyömä sanoi yksityisissä seurapiireissä puhuttavan, että minun tyttäreni on julkisissa tilaisuuksissa nähty sellaisten epäilyttävien henkilöiden kuin teidän kanssanne ja että se ei ole yliopiston hengen ja arvon mukaista. Ei hän puolestaan siitä välittänyt -- eihän toki; mutta puhuttiin nyt sellaista ... niin että minun olisi kiinnitettävä huomiota...»

Ernest mietti hetken aikaa ja sanoi sitten, kasvoillaan synkän vihan piirre:

»Tässä on kysymys enemmästä kuin pelkästä yliopiston periaatteesta. Joku on pakottanut liikkeelle rehtori Wilcoxin.»

»Arveletteko niin?» kysyi isä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin uteliaisuutta kuin säikähdystä.

»Tahtoisin saada teidät vakuutetuksi käsityksestä, mikä häämöttää mielessäni», sanoi Ernest. »Ei koskaan ennen historiallisella ajalla yhteiskunta ole ollut sellaisessa käymistilassa kuin juuri näinä aikoina. Nopeasti tapahtuvat muutokset teollisuusjärjestelmässä aiheuttavat samanlaisia nopeita muutoksia uskonnollisissa, valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa laitoksissa. Näkymätön peloittava vallankumous tapahtuu paraikaa yhteiskunnan kudoksissa ja rakenteessa. Näitä seikkoja saattaa ainoastaan himmeästi tuntea. Mutta ne ovat ilmassa tällä hetkellä, juuri nyt. Niiden läheisyyden saattaa tuntea -- suurien, epämääräisten, kamalain asioitten. Mitä mahtaakaan niistä muodostua? Te kuulitte Wicksonin puheen eräänä iltana. Hänen sanojensa takaa häämötti tuo sama nimetön, muodoton käsite, minkä tunnen. Hänellä näytti olevan jonkinmoinen profeetallinen käsitys siitä.»

»Te tarkoitatte...?» Isä keskeytti lauseensa.

»Minä tarkoitan, että se on jonkun äärettömän suuren hirviön varjo, joka vähitellen alkaa laskeutua yli koko maan. Sanokaa sitä oligarkian varjoksi, jos haluatte; se on lähin vertaussuhde, mikäli minä käsitän. Minkälainen se tulee olemaan olemukseltaan, en uskalla kuvitella mielessäni.[1] Minä vain tahdoin sanoa, että teidän asemanne on arveluttava. Noudattakaa neuvoani ja ottakaa vastaan tuo tarjottu virkaloma.»

[1] Jo ennen Everhardia oli miehiä, jotka aavistivat jotakin tällaista. Niinpä esim. John C. Calhoun sanoi: »Hallituksesta on muodostunut itse kansaa mahtavampi voima, joka edustaa erinäisiä mahtavia liike-etuja ja on yhtynyt yhdeksi möhkäleeksi, pysyen koossa pankkien äärettömien vararahastojen voimalla.» Ja suuri humanisti Abraham Lincoln lausui vähää ennen kuin hänet murhattiin: »Minä näen läheisessä tulevaisuudessa tätä maata uhkaavan vaaran, jota ajatellessani minua peloittaa... Yhtiöt ovat päässeet valtaan, siitä seuraa korkeiden viranomaisten rappeutuminen, ja rahavalta koettaa kaikin voimin pitkittää hallituskauttaan käyttäen hyväkseen kansan ennakkoluuloja, kunnes rikkaudet ovat kerääntyneet muutamien harvojen käsiin ja tasavalta hävitetty.»

»Mutta se olisi pelkuruutta», hän intti.

»Eihän toki. Te olette vanha mies. Te olette tehnyt työnne maailmassa ja suurenmoisen työn. Jättäkää tämä nykyinen taistelu nuoruudelle ja voimalle. Meidän nuorien miesten on vielä jotakin tehtävä. Avis tulee seisomaan rinnallani tulevissa taisteluissa. Ja hän on oleva teidän edustajanne rintamassa.»

»Mutta he eivät voi vahingoittaa minua», väitti isä. »Jumalan kiitos minä olen riippumaton. Minä myönnän ymmärtäväni, miten tukalaan asemaan he voivat saattaa professorin, joka on taloudellisesti riippuvainen yliopistostaan. Mutta minäpä olenkin riippumaton. En minä ole ollut toimessani palkan vuoksi. Voin tulla toimeen sangen mukavasti omilla tuloillani, ja palkka on ainoa, minkä he voivat riistää minulta.»

»Mutta te ette ymmärrä tätä asemaa», vastasi Ernest. »Jos aavistukseni ovat oikeat, niin teidän yksityiset tulonne, vieläpä pääomannekin voidaan ottaa teiltä pois yhtä helposti kuin palkkannekin.»

Isä mietti hetken, ja minä näin, miten hänen kasvoilleen muodostui päättäväinen ilme. Vihdoin hän alkoi puhua:

»Minä en suostu ottamaan virkavapautta.» Hän vaikeni hetkeksi. »Minä ryhdyn valmistelemaan kirjaani.[1] Te saatatte erehtyä. Mutta olkoon miten hyvänsä, minä olen päättänyt pysyä järkähtämättä paikoillani.»

[1] Tämä kirja ilmestyi sinä vuonna nimellä »Economics and Education» (Talous ja kasvatus). Siinä käsitellään sangen asiallisella tavalla sitä tosiasiaa, että koululaitos kokonaisuudessaan palveli kapitalistiluokan tarkoituksia, juurruttamalla opiskelevan nuorison mieliin kapitalistiluokalle edullisia käsityksiä. Kirja herätti suurta huomiota, ja pian oligarkia pani sen takavarikkoon.

»Hyvä on», sanoi Ernest. »Te aiotte kulkea piispa Morehousen jälkiä ja samanlaista kohtaloa kohti kuin hän. Ja teistä molemmista tulee köyhälistöläisiä, ennenkuin olette päässeet kokeilunne perille.»

Keskustelu kääntyi piispa Morehouseen. Me tiedustelimme, mitä Ernest oli tehnyt hänelle.

»Hän on sairas sielultaan sen matkan jälkeen, minkä teimme helvettiin. Minä kävin hänen kanssaan muutamain tehdastyöläisten kodeissa. Näytin hänelle ihmishylkyjä, jotka teollisuuskoneisto on viskannut tiepuoleen, ja hän kuunteli heidän elämäntarinoitaan. Minä kuljetin häntä San Franciscon köyhälistökaupungin läpi, ja hän tuli huomaamaan, että juoppoudessa, prostitutsionissa ja rikollisuudessa piilee syvempi turmelus kuin itse perisynnissä. Hän on hyvin sairas, ja vielä enemmänkin: hän on alkanut oitis toimia. Hän on aivan liian eetillinen. Tuo kaikki on tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen. Ja kuten aina, hän on epäkäytännöllinen. Hän hautoo mielessään kaikenmoisia siveysopillisia haaveita ja aikoo panna alulle lähetystyön sivistyneiden keskuudessa. Hän käsittää velvollisuudekseen kirkon muinaisen hengen uudelleen virittämisen. Hän on liian kiihoittunut. Ennen pitkää hän hyökkää esille, ja silloin syntyy kahakka. Miten se päättyy, sitä minun on mahdoton arvata. Hän on puhdas, jalo sielu, mutta äärettömän epäkäytännöllinen. Hän rientää minun edelläni. Hän leijailee ilmassa -- Getsemanea kohti. Ja sitten seuraa hänen ristiinnaulitsemisensa. Sellaiset ylevät sielut ovat syntyneet ristiinnaulittaviksi.»

»Entä sinä?» minä kysyin, ja hymyilyni läpi näkyi tuskallinen jännitys.

»En minä», hän naurahti. »Minut saatetaan mestata tai salaa murhauttaa, mutta minua ei koskaan ristiinnaulita. Minä seison siksi kiinteällä ja varmalla maaperällä.»

»Mutta miksi sinä sitten saatat piispan ristille? Ethän kieltäne, että se on sinun syysi?»

»Miksi jättäisin yhden mukavasti elävän ihmisen hänen mukavuuteensa, silloin kun on miljoonia ihmisiä, jotka elävät alituisessa raadannassa ja kurjuudessa?»

»No, mutta miksi sitten kehoitit isää ottamaan virkavapautta?»

»Sen tähden, että minä en ole puhdas, jalo sielu», kuului vastaus. »Sen tähden, että olen itsekäs. Sen tähden, että rakastan sinua, ja muinaisen Ruthin lailla sinun sukusi on minunkin sukuni. Ja mitä piispaan tulee, hänellä ei ole tytärtä. Ja sitäpaitsi hänenkin työnsä, niin vähäpätöinen kuin se lieneekin, tulee olemaan jonkinlaisena apuna vallankumouksessa.»

Minä en voinut olla samaa mieltä Ernestin kanssa. Tunsin hyvin piispa Morehousen jalon luonteen enkä mitenkään voinut ymmärtää sitä, että hänen äänensä korotettuna oikeuden puolesta saisi aikaan niin mitättömän vähän. Mutta minullepa eivät elämän tylyt tosiasiat olleetkaan siinä määrin selvinneet kuin Ernestille. Hän näki selvästi, miten vähän piispan jalo sielu tulisi merkitsemään tulevien merkillisten tapausten aikana.

Joku aika sen jälkeen Ernest kertoi minulle hyvänä uutisena, että hallitus oli hänelle tarjonnut Yhdysvaltain työasiamiehen virkaa. Minä riemuitsin. Palkka oli verrattain suuri, ja se tulisi täydellisesti turvaamaan meidän avioliittomme. Sitä paitsi se oli Ernestin mielenmukainen toimi, ja sen lisäksi minä olin ylpeä hänen rakkaudestaan ja ajattelin, että tämä tarjous tehtiin hänelle tunnustuksena hänen kykeneväisyydestään.

Mutta samalla huomasin tuikkeen hänen silmissään. Hän nauroi minun innostukselleni.

»Ethän sinä aikone kieltäytyä?» minä sanoin.

»Se on lahjomisyritys. Sen takana on Wicksonin hieno käsi ja hänen takanaan suurempia miehiä kuin hän. Se on vanha juoni, yhtä vanha kuin luokkataistelukin -- siepata pois johtajat työväeltä. Petetyt työläisraukat! Jospa tietäisit, miten monta johtajaansa työväki on jo menettänyt tuon samaisen tempun kautta. Tulee näet huokeammaksi, paljon huokeammaksi ostaa kenraali kuin ryhtyä taisteluun kaikkia hänen armeijoitansa vastaan. Niinpä myi itsensä -- mutta en mainitse nimeä. Minua se katkeroittaa kylliksi muutenkin. Rakkaani, minä olen työväen johtaja. Minä en voi tarjoutua ostettavaksi. Ja jollei mikään muu niin ainakin poloisen isäni muisto ja se, miten hän nääntyi kuoliaaksi, estäisi minut siitä.»

Kyynel kimmelsi hänen silmässään. Hän ei voinut koskaan antaa anteeksi isänsä pahoinpitelyä ja sitä, että hän oli ollut pakotettu valehtelemaan ja varastelemaan pitääkseen lapsensa leivässä.

»Isäni oli hyvä ihminen», sanoi hän kerran minulle. »Hänellä oli hyvä sydän, mutta kurja elämä raastoi sen pilalle. Hänen isäntänsä tekivät hänestä kesyn luontokappaleen. Hänen sietäisi olla elossa nyt niinkuin sinunkin isäsi. Hänellä oli luja ruumiinrakenne, mutta kone ruhjoi hänet ja vihdoin surmasi. Ajattelehan. Hän sortui isäntiensä voitonhimon uhrina. Hänen sydänverensä muutettiin herkulliseksi juhlaillalliseksi tai jalokivikoristukseksi tai muuksi sellaiseksi, mikä tuotti jotakin nautintoa elosteleville joutilaille, hänen isännilleen, noille pääpedoille.»

SEITSEMÄS LUKU.

Piispan näky.

»Piispa on hillitön», kirjoitti Ernest minulle. »Hän liitelee yläilmoissa. Tänä iltana hän aloittaa ristiretkensä tämän maailman pahuutta vastaan. Hän pitää herätyspuheensa. Niin hän on kertonut minulle, enkä minä voi saada häntä luopumaan siitä ajatuksesta. Tänä iltana hän tulee olemaan puheenjohtajana I. P. H:n kokouksessa, ja sitä tilaisuutta hän on päättänyt käyttää hyväkseen.

»Tahdotko lähteä häntä kuulemaan? Epäilemättä hän on ennakolta tuomittu. Se tulee olemaan kova isku minulle samoin kuin hänellekin, mutta sinulla siitä on tavattoman paljon oppimista. Sinä tiedät, armaani, miten ylpeä minä olen rakkaudestasi. Ja minä haluan poistaa huonon käsityksen, minkä olet joskus minusta saanut. Minä tahdon näyttää sinulle, että mielipiteeni ja lausuntoni ovat oikeita. Tosin minun käsitykseni ovat tylyjä, mutta piispan kohtalo on saattava sinut vakuutetuksi sellaisen tylyyden oikeutuksesta. Siispä tule tänä iltana. Niin ikävä kuin tämäniltainen kohtaus tulee olemaankin, tunnen, että se on kiinnittävä sinut yhä lujemmin minuun.»

I. P. H.[1] piti sinä iltana kokousta San Franciscossa. Tämä kokous oli kutsuttu pohtimaan kysymystä yleisestä siveettömyydestä ja sen parannuskeinoista. Piispa Morehouse toimi puheenjohtajana. Hän näytti hyvin hermostuneelta istuessaan puhujalavalla. Hänen vierellänsä istuivat piispa Dickinson, H. H. Jones, Kalifornian yliopiston siveysopillisen tiedekunnan esimies, mrs. W. W. Hurd, kuuluisa hyväntekeväisyysseurojen järjestäjä, Philip Ward, yhtä kuuluisa filantrooppi sekä useita vähemmän huomattuja suuruuksia siveellisyyden ja hyväntekeväisyyden alalla. Piispa Morehouse nousi sivuuttaen tavanmukaiset kohteliaisuudet ja alkoi puhua:

[1] Ei ole säilynyt asiapapereita, joista voisi saada selville, mitä nuo alkukirjaimet merkitsevät.

»Ajelin äskettäin vaunuissani pitkin katuja. Oli ilta. Minä katsahdin silloin tällöin vaununakkunasta, ja silmäni näyttivät avautuvan, ja minä näin asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Ensin peitin silmäni käsilläni, jotta en näkisi tuota kauheata näkyä, ja silloin siinä pimeässä istuessani mieleeni tuli kysymys: Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä? Vähän ajan perästä sama kysymys esiintyi minulle toisessa muodossa: Mitä Mestari tekisi? Ja samaan aikaan mahtava valo näytti täyttävän sen paikan, ja minä näin velvollisuuteni päivänselvänä, niinkuin Saulus aikoinaan Damaskon tiellä.

»Minä pysäytin vaununi, astuin ulos, ja muutaman minuutin kuluttua minun onnistui taivuttaa kaksi julkista naista tulemaan kanssani vaunuihin. Jos Jeesus oli oikeassa, niin nämä kaksi onnetonta ovat minun sisariani, ja ainoa voima, millä heidät voidaan puhdistaa, on rakkaus ja hellyys.

»Minä asun San Franciscon ihanimmassa kaupunginosassa. Talo, missä asun, maksaa satatuhatta dollaria, ja saman verran maksavat huonekaluni, kirjani ja taidekokoelmani. Talo on herraskartano. Ei, se on palatsi, missä on kokonainen liuta palvelijoita. Minä en ole tähän asti tietänyt, mihin palatsit kelpaavat, mutta nyt minä tiedän senkin. Vein nuo kaksi katunaista palatsiini, ja he jäävät luokseni. Aion sijoittaa jokaiseen huoneeseen palatsissani sellaisia sisaria.»

Kuulijat valtasi levoton hämmästys piispan puhuessa, ja puhujalavalla istuvain kasvoilla oli nähtävänä kasvavan kauhun ja ällistyksen ilme. Ja tällä kohtaa piispa Dickinson nousi ja inhon ilme kasvoillaan poistui lavalta ja koko salista. Mutta piispa Morehouse näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, jatkoi:

»Oi, sisaret ja veljet, tämä teko lohduttaa minua vaikeuksissani. En tietänyt ennen, miten vaunuja on käytettävä, mutta nyt tiedän. Ne on tehty heikkoja, sairaita ja vanhoja varten; ne on tehty sitä varten, että niillä osoitettaisiin kunnioitusta niille, jotka ovat kadottaneet yksinpä häveliäisyydenkin.

»En tietänyt, mitä varten palatsit on tehty, mutta nyt olen löytänyt tarkoituksen niillekin. Kirkon palatsien tulisi olla sairaaloita ja kasvatuslaitoksia niitä varten, jotka ovat uupuneet tiepuoleen ja ovat hukkumaisillaan.»

Hän pysähtyi hetkeksi, nähtävästi sen ajatuksen valtaamana, mikä täytti hänen mielensä, ja ollen epätietoinen, miten tulkita sitä.