Chapter 6

»Kumouksellisten keskuudessa tapasin lämmintä ihmisyyden uskoa, hehkuvaa ihanteellisuutta, epäitsekkyyden, kieltäytymisen ja uhrautumisen iloa. Siellä elämä oli puhdasta, jaloa ja henkevää. Minä jouduin tekemisiin suurten sielujen kanssa, jotka kohottivat lihan ja hengen dollareitten ja senttien yläpuolelle ja joille köyhälistökaupungin lapsen heikko vaikerrus merkitsi enemmän kuin maailmankaupan ja vallan kaikki loisto ja laitokset. Kaikkialla minua ympäröi tarkoitusten jalous ja teon uljuus, ja tuo aika elämästäni oli yhtämittaista auringonpaistetta ja tähtientuiketta.»

Kuten kerran ennenkin näin hänet jälleen olemukseltaan muuttuneena edessäni. Hänen otsaltaan hohti se jumalainen henki, mikä häntä innostutti. Mutta toiset eivät näyttäneet huomaavan sitä hohdetta; ainakin mr Wickson, joka istui takanani, oli pysynyt järkähtämättömänä, koskapa kuulin hänen murahtavan: »Utopisti.»[1]

[1] Sen ajan ihmiset olivat iskusanojen orjia. Heidän raukkamaisuutensa tässä suhteessa on meille käsittämätöntä. Niin sameat ja eksyneet olivat heidän mielensä, että yhden ainoan sanan mainitseminen saattoi kumota kaiken sen, minkä rakentamiseen oli tarvittu kokonaisen elämän uuttera ajatustyö. Sellainen sana oli »utopia». Lausumalla tämän sanan saattoi heittää kumoon minkä taloudellisia parannuksia tai uudistuksia koskevan opin tahansa, huolimatta siitä, miten järkiperäiselle pohjalle se oli rakennettu.

Ernest jatkoi kertomustaan siitä, miten hän pääsi seurapiireihin, tullen vihdoin kosketuksiin yläluokan jäsenten ja korkeissa asemissa olevien miesten kanssa. Sitten seurasi hänen pettymyksensä, ja se tapa, jolla hän kuvasi tätä heräämistään, ei suinkaan mairitellut läsnäolevia. Häntä hämmästytti noiden ihmisten alhaisuus. Heidän elämänsä ei ollutkaan kaunista eikä siroa. Häntä kauhistutti itsekkyys, mitä hän näki, ja enimmän kaikista häntä hämmästytti henkisen elämän täydellinen puute. Häntä, joka tuli suoraa päätä kumouksellisten joukosta, ihmetytti herrasluokan henkinen köyhyys. Ja vielä, huolimatta upeista kirkoista ja hyvin palkatuista papeista, hän oli huomannut, että herrasluokka, sekä miehet että naiset, oli kovin materialistista. Vaikka he kyllä livertelivät ihanteista ja siveydestä, oli heidän elämänsä pohjasävel sangen aineellinen. Ja todellinen siveys heiltä puuttui tyyten -- se, mitä Kristus oli opettanut, mutta jota ei enää opetettu.

»Minä tapasin», hän sanoi, »sellaisia miehiä, jotka rauhanruhtinaan nimessä puhuivat sotien turmiollisuudesta, mutta samaan aikaan lähettivät kivääreillä aseistettuja pinkertoneja[1] ampumaan lakkolaisia omissa tehtaissaan. Minä tapasin miehiä, jotka ilmaisivat inhonsa nyrkkitappeluja kohtaan, mutta jotka samoihin aikoihin olivat osallisina väärennettyjen ravintoaineiden kaupassa, joilla he vuosittain tappoivat enemmän lapsia kuin verinen Herodes oli aikoinaan surmauttanut.

[1] Alkujaan pinkertonit olivat yksityisiä salapoliiseja, mutta lyhyen ajan kuluessa heistä tuli kapitalistien palkkasotureita, ja heistä vihdoin muodostuivat oligarkian sotajoukot.

»Tuo hienon näköinen, siropiirteinen herrasmies oli tahdoton tehtaanjohtaja, salaa leskiä ja orpoja ryöstävän yhtiön kätyri. Toinen herrasmies, joka kokoili harvinaisia kirjoja ja suosi kirjallisuutta, maksoi lahjuksia turpeanaamaiselle, mustaveriselle paikallispolitikoitsijalle. Eräs sanomalehtimies, joka julkaisi lehdessään patenttilääkeilmoituksia, nimitteli minua viheliäiseksi kansanyllyttäjäksi, kun uskalsin kehoittaa häntä kirjoittamaan lehteensä totuudenmukaisen kuvauksen patenttilääkkeistä.[1] Muuan herrasmies taasen, joka puhui niin hartaasti ihanteista ja Jumalan hyvyydestä, oli joku aika sitten pettänyt toverinsa eräässä liikeyrityksessä. Toinen mies, kirkon pylväs ja ulkolähetyksen harras suosija, teetti liikkeensä myyjättärillä kymmentuntisia työpäiviä nälkäpalkoilla, siten suorastaan edistäen prostitutsionia. Eräs mies, joka lahjoitteli rahoja professorinvirkojen perustamista varten yliopistoille, vannoi rahasta vääriä valoja oikeuksissa. Rautatiekuningas söi sanansa kansalaisena, herrasmiehenä ja kristittynä salaa myöntäessään rahtialennuksia. Senaattori oli raa'an, sivistymättömän puoluejohtajan orja ja leikkikalu. Samoin oli eräs kuvernööri ja eräs ylioikeuden tuomari; ja kaikki nuo kolme ajoivat rautatiellä vapaapiletillä; ja eräs rasvainen kapitalisti omisti poliittisen koneiston, ammattipolitikoitsijan ja sen rautatien, joka antoi noita vapaapilettejä.

[1] Patenttilääkkeet olivat patenttivalheita, mutta ne pettivät ihmisiä niinkuin keskiajalla loitsut ja taiat. Ainoa erotus oli siinä, että patenttilääkkeet olivat paljon kalliimpia ja -- vaarallisempia.

»Ja kävi niin, että sen sijaan, että olisin tullut paratiisiin, jouduin kauppapyyteiden kuivalle aavikolle. Tapasin pelkkää typeryyttä kaikkialla muualla paitsi liikealalla. Minä en tavannut ketään, joka olisi ollut jalo, puhdas ja innostunut, mutta sensijaan tapasinkin monta, jotka olivat ehtineet pitkälle mädännäisyydessä. Minä löysin äärimmäistä itsekkyyttä ja sydämettömyyttä sekä raakaa, mässäävää materialismia.»

Paljon enemmänkin Ernest puhui heille heistä itsestään ja omasta pettymyksestään heidän suhteensa. Mitä älyllisyyteen tulee, olivat he ikävystyttäneet häntä, ja siveellisessä suhteessa taas he olivat tehneet hänet sairaaksi, joten hän mielihyvällä palasi kumouksellisten tovereittensa luokse, jotka olivat puhtaita, jaloja ja elämänintoisia ja kaikkea sitä, mitä kapitalistit eivät olleet.

»Ja nyt», hän sanoi, »sallikaa minun kertoa teille tuosta vallankumouksesta».

Mutta ensiksi minun täytyy huomauttaa, että Ernestin kamala kuvaus ei ollut liikuttanut heitä. Kun loin katseeni heihin, nähdäkseni, minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt, näin, että he olivat pysyneet täydellisesti hänen syytöstensä yläpuolella. Ja minä muistin hänen sanoneen, että heitä ei voi järkyttää vetoamalla siveellisyyteen. Kuitenkin huomasin, että hänen karski puhetapansa oli vaikuttanut miss Brentwoodiin. Tämä näytti hämmästyneeltä ja suuttuneelta.

Ernest aloitti kertomuksensa kuvaamalla vallankumouksen armeijaa, ja kun hän kertoi sen suuruudesta -- eri maissa saavutetuista äänimääristä -- niin läsnäolijat alkoivat käydä levottomiksi. Huolestunut piirre ilmestyi heidän kasvoihinsa, ja minä huomasin, miten heidän huulensa pusertuivat yhteen. Vihdoinkin oli annettu sodanjulistus. Hän kuvasi sosialistien kansainvälistä järjestöä, joka käsitti viisikolmatta miljoonaa kautta koko maailman, niihin luettuina Yhdysvaltain puolitoista miljoonaa.

»Sellainen armeija», hän sanoi, »viisikolmatta miljoonaa miestä, on omansa antamaan miettimistä hallitsijoille ja hallitseville luokille. Tämän armeijan sotahuuto kuuluu: 'Ei mitään ehtoja! Me vaadimme kaiken, mitä te omistatte. Vähempään emme tyydy. Me tahdomme ottaa omiin käsiimme vallan ohjat ja ihmiskunnan kohtalon. Katsokaa meidän käsiämme. Ne ovat jäntevät kädet. Me aiomme ottaa teiltä hallituksenne, palatsinne ja mukavan joutilaisuutenne, ja siitä päivästä lähtien teidän on tehtävä työtä leivän hankkimiseksi niinkuin talonpoika pellollaan tai niinkuin nälkiintynyt ja surkea kauppapalvelija suurkaupungeissanne. Meillä on jäntevät kädet!'»

Ja niin sanoessaan hän ojensi valtavan käsivartensa, hevosenkengittäjän kädet, jotka kourivat ilmaa niinkuin kotkan kynnet. Hän oli ilmeinen työn vertauskuva siinä seistessään ja ojennellessaan käsiänsä ikäänkuin tarttuakseen kiinni kuulijoihinsa ja murskatakseen heidät. Minä huomasin jonkinlaista kokoonlyyhistymistä kuulijain taholla tämän mahtavan, uhkaavan vallankumouksellisen edessä. Ainakin sen voi huomata naisista, joiden kasvoilla kuvastui pelko. Mutta miesten laita ei ollut sama. He olivat toimivia rikkaita, eivät joutilaita, vaan todellisia taistelijoita. Matala kurkkuäänen tapainen kohina kuului hetkisen, ja sitten taas kaikki oli hiljaista. Se oli raivonpuuskan edelläkävijä, ja minä olin kuuleva sen useat kerrat sinä iltana ihmispedon merkkinä, alhaisimpain intohimojen tulkkina. Eivätkö he itse olleet tietoisia tuosta äänestä? Se oli petolauman murinaa, josta se itse ei ollut tietoinen. Ja sillä hetkellä, kun näin, miten heidän kasvonsa kovenivat ja miten taistelunsoihtu syttyi heidän silmissään, käsitin, että he eivät hevillä tulisi luopumaan maailmanherruudestaan.

Ernest jatkoi hyökkäystään. Hän osoitti, miten noiden puolentoista miljoonan kumouksellisen olemassaolo Yhdysvalloissa perustuu siihen, että kapitalistiluokka on hoitanut yhteiskunnan asiat pilalle. Hän kuvaili luolaihmisen ja meidän päiviemme raakalaiskansojen taloudellisia suhteita. Ja hän kuvasi koneiden ja yhteiskunnallisen järjestymisen kehityksen ja osoitti, miten meidän aikamme sivistynyt ihminen voi tuottaa tuhat kertaa enemmän kuin alkuihminen.

»Viisi miestä», hän sanoi, »voi pitää leivässä tuhat ihmistä. Yksi mies voi valmistaa pumpulikangasta kahdelle ja puolelle sadalle ihmiselle, villakangasta kolmellesadalle ja kenkiä tuhannelle. Tästä voisi tehdä sen johtopäätöksen, että kunnollisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa meidän aikamme sivistysihminen tulisi paljon paremmin toimeen kuin luolaihminen. Mutta onko niin laita? Katsokaamme. Yhdysvalloissa elää viisitoista miljoonaa[1] ihmistä köyhyydessä; ja köyhyydellä ymmärretään tässä sellaisia olosuhteita, joissa ravinnon ja riittävän suojan puutteessa ei voida ylläpitää edes tavallista työkykyä. Yhdysvalloissa on tänä päivänä, huolimatta teidän niin sanotuista työväenlaeistanne, kokonaista kolme miljoonaa alaikäistä työläistä.[2] Kahdessatoista vuodessa heidän lukunsa on kasvanut kaksinkertaiseksi. Ja sivumennen minä kysyn teiltä, te yhteiskunnan taloudenhoitajat, miksi ette julkaisseet v:n 1910:n väenlaskutilastoa? Ja vastaan teidän puolestanne, että te ette uskaltaneet. Ne kurjuuden numerot olisivat jouduttaneet sitä vallankumousta, joka nyt tekee tuloaan.

[1] Robert Hunter sanoo v. 1906 kirjassaan »Poverty» (Köyhyys), että siihen aikaan Yhdysvalloissa oli 10 milj. köyhyydessä elävää ihmistä.

[2] Yhdysvaltain virallisen väenlaskun mukaan, v:lta 1900, alaikäisten työläisten luku ilmoitettiin 1,752,187:ksi. -- Senjälkeen ei näitä tilastoja enää julkaistu.

»Mutta palaan syytökseeni. Jos kerran nykyajan ihmisen tuotantokyky on tuhat kertaa suurempi kuin luolaihmisen, niin mistä johtuu, että Yhdysvalloissa tänä päivänä on viisitoista miljoonaa ihmistä, jotka elävät köyhyydessä? Miksi on Yhdysvalloissa kolme miljoonaa alaikäistä työläistä? Nämä ovat syyttäviä kysymyksiä. Kapitalistiluokka on hoitanut huonosti asioita. Sen tosiasian valossa, että nykyajan ihminen elää kurjemmissa oloissa kuin luolaihminen ja että hänen tuotteliaisuutensa on tuhat kertaa suurempi kuin luolaihmisen, ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin että kapitalistiluokka on hoitanut asioita huonosti, että te olette huonosti hoitaneet asioita, herrat, että te olette rikoksellisesti ja itsekkäästi hoitaneet asioita. Ja tässä suhteessa te ette voi minulle vastata tänä iltana enempää kuin koko kapitalistiluokka voi vastata Yhdysvaltojen puolelletoista miljoonalle kumoukselliselle. Te ette voi vastata. Minä vaadin teiltä vastausta. Ja edelleen minä uskallan väittää, että te ette vastaa sittenkään, kun olen lopettanut puheeni. Tässä kysymyksessä teidän kielenne on kahlehdittu, vaikka te muissa asioissa olettekin sangen puheliaita.

»Teidän hallintonne on kokonaan epäonnistunut. Te olette tehneet sivistyksestä irvikuvan. Te olette olleet sokeita ja ahneita. Te olette häpeämättömästi nousseet puhujalavalle meidän parlamenttisaleissamme ja julistaneet, että liike ei tuottaisi osakkailleen voittoa, ellei lapsilla ja pienokaisilla teetettäisi työtä. Enkä minä tässä suinkaan puhu omiani. Se näkyy lainlaatijakuntien pöytäkirjoista. Te olette tuudittaneet omantuntonne nukuksiin juttelemalla suloisista ihanteista ja siveellisyydestä. Te olette lihoneet vallasta ja varallisuudesta ja juopuneet menestyksestä -- ettekä voi toivoa meiltä parempaa kuin kuhnurit mehiläispesässä, silloin kun työmehiläiset hyökkäävät niiden kimppuun tehdäkseen lopun niiden laiskottelusta. Te olette epäonnistuneet yhteiskunnan talouden hoidossa, ja me otamme sen teiltä pois. Puolitoista miljoonaa työmiestä sanoo saavansa muutkin työläiset liittymään heihin ja ottamaan teiltä pois yhteiskunnan hallinnon. Se on kumous, herrat. Pysäyttäkää se, jos voitte.»

Hetken aikaa Ernestin ääni kaikui isossa salissa. Sitten kuului jälleen tuo käheä sorina, ja toistakymmentä miestä hypähti pystyyn pyytäen puheenvuoroa eversti Van Gilbertiltä. Minä huomasin, että miss Brentwoodin hartiat nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ja minua suututti, sillä otaksuin, että hän nauroi Ernestille. Mutta pian huomasin, että se olikin hermostunutta itkua. Häntä kauhistutti se, että hän oli viskannut tuon kekäleen tämän siunatun Philomath-klubin keskelle.

Eversti Van Gilbert ei huomannut niitä pariakymmentä miestä, jotka äänekkäästi vaativat puheenvuoroa. Hänen kasvonsa olivat tuskaisessa väänteessä. Hän hypähti tuoliltaan, huitoi ilmaa käsillään eikä hetken aikaan voinut muuta kuin änkyttää. Ja sitten hän pääsi puheen alkuun, mutta se puhe ei ollut sadantuhannen dollarin asianajajan puhetta eikä ollut esitystapakaan vanhanaikaista kaunopuheisuutta.

»Mielettömyys mielettömyyden perästä!» hän huudahti. »En vielä koskaan iässäni ole kuullut niin monta mielettömyyttä yhden ainoan tunnin kuluessa. Ja sitäpaitsi, nuori mies, minun täytyy sanoa teille, että te ette ole lausunut mitään uutta. Minä sain tietää kaiken tuon koulussa, ennenkuin te olitte syntynyt. Jean Jacques Rousseau julisti teidän sosialistisia oppejanne lähes kaksisataa vuotta sitten. Takaisin maanviljelykseen! saarnasi hän. -- Hassutusta! Meidän biologiamme osoittaa tuon opin mielettömyyden. On täydellä syyllä sanottu, että _vähäinen_ tietomäärä on vaarallinen kappale, ja te olette esittänyt siitä loistavan esimerkin mielipuolisilla opeillanne. Mielettömyys mielettömyyden perästä! Mielettömyys ei ole koskaan ennen tuottanut minulle arveluttavampaa pahoinvointia. Se riittäköön teidän kypsymättömästä ja lapsellisesta järkeilystänne!»

Hän napsautti halveksivasti sormiaan ja istahti paikoilleen. Ja sekä miesten että naisten taholta kuului hyväksymisen ääniä. Ja niistä miehistä, jotka olivat pyytäneet puheenvuoroa, toiset puolet alkoivat puhua yht'aikaa. Hämminki ja sekamelska oli sanoin kuvaamaton. Ei koskaan oltu mrs Pertonwaithen palatsissa nähty sellaista näytelmää. Nämä siis olivat kylmäverisiä teollisuusparoneja ja yhteiskunnan herroja, nämä murisevat, ulvovat, frakkipukuiset raakalaiset. Todellakin oli Ernest tehnyt heihin masentavan vaikutuksen ojentaessaan kätensä ikäänkuin siepatakseen heiltä heidän rahapussinsa, sillä hänen kätensä edustivat heidän silmissään niiden puolentoista miljoonan kumouksellisen käsiä.

Mutta Ernest ei hetkeksikään menettänyt malttiaan. Jo ennenkuin eversti Van Gilbert oli ennättänyt istahtaa, hän hypähti ylös.

»Yksi kerrallaan!» hän huusi jyrisevällä äänellä.

Ääni virtasi kohisten hänen jykevästä rinnastaan, ja siihen hukkui salissa vallitseva melu. Persoonallisuutensa voimalla hän palautti hiljaisuuden.

»Yksi kerrallaan», hän toisti leppeästi. »Sallikaa minun vastata eversti Van Gilbertille. Sen jälkeen toiset saavat hyökätä kimppuuni, mutta yksitellen, muistakaa se. Tämä ei ole mikään katukokous tai jalkapallokenttä.»

»Mitä teihin tulee», hän jatkoi kääntyen eversti Van Gilbertin puoleen, »te ette ole vastannut mihinkään, mitä minä sanoin. Te olette ainoastaan tehnyt muutamia kiihkoisia ja saivartelevia huomautuksia minun mielentilastani. Se saattaa käydä päinsä teidän ammatissanne, mutta minulle te ette voi puhua tuolla tavalla. Minä en ole työmies, joka tulee teiltä lakki kourassa pyytämään palkankoroitusta tai suojelusta sitä konetta vastaan, jolla hän työskentelee. Totuuden saivarteleminen ei käy päinsä, kun olette minun kanssani puheissa. Säästäkää se siksi kuin tulette tekemisiin palkkaorjienne kanssa. Ne eivät uskalla vastustaa teitä sen tähden, että te pitelette käsissänne heidän leipäänsä ja särvintänsä, vieläpä heidän henkeänsäkin.

»Mitä tulee tuohon luonnontilaan palaamiseen, jonka te sanotte oppineenne koulussa, ennenkuin minä synnyinkään, sallikaa minun huomauttaa, juuri noiden sanojen nojalla, että te ette ole oppinut mitään sen perästä. Sosialismilla on sen kanssa yhtä vähän tekemistä kuin korkeammalla matematiikalla on tekemistä sunnuntaikoulussa. Minä sanoin, että teikäläiset ovat typeriä, milloin he esiintyvät liikemaailman ulkopuolella, ja te, hyvä herra, olette antanut siitä loistavan esimerkin.»

Tämä kamala löylytys oli liian ankara miss Brentwoodin hermoille. Hänen hysteerinen tilansa kävi sietämättömäksi, ja hänet talutettiin ulos salista itkien ja nauraen. Ja se tapahtuikin hyvissä ajoin, sillä vielä pahempaa oli tulossa.

»Älkääkä vedotko minun sanoihini», jatkoi Ernest, kun välikohtauksesta aiheutunut häiriö oli tauonnut. »Teidän omat auktoriteettinne yksimielisesti todistavat teidän typeryytenne. Teidän omat palkatut tiedonhankkijanne sanovat teille, että te olette väärässä. Menkää nöyrimmän ja vähäpätöisimmän sosiologian opettajanne luo ja kysykää häneltä, mikä erotus on olemassa Rousseaun luontoonpalaamis-opin ja sosialismin välillä; kysykää suurimmilta porvarillisilta valtiotalouden tutkijoilta ja sosiologeilta; tutkikaa mitä oppikirjaa tahansa, joka käsittelee näitä asioita; kaikkialta saatte sen vastauksen, että takaisin luontoon palaamisen ja sosialismin välillä ei ole mitään järjellistä yhteyttä. Vieläpä tulette huomaamaan, että sosialismi ja luontoonpalaamis-oppi ovat suorastaan vastakkaisia. Kuten sanoin, älkää jättäkö sitä minun sanoistani riippuvaksi. Teidän typeryytenne löytyy esitettynä teidän omissa kirjoissanne, niissä kirjoissa, joita ette koskaan lue. Ja mikäli on kysymys typeryydestänne, olette te vain luokkanne edustajia.

»Te tunnette lakia ja liikeasioita, eversti Van Gilbert. Te tiedätte, miten suuria yhtiöitä on palveltava ja miten isonnettava voitto-osinkoja lakia vääristelemällä. Hyvä on. Pysykää paikoillanne. Te olette huomattava numero. Te olette erinomainen lakimies, mutta huono historioitsija, te ette tiedä mitään yhteiskuntaopista, ja teidän biologianne on Pliniuksen aikaista.»

Eversti Van Gilbert vääntelihe tuolissaan. Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Kaikki istuivat kuin tenhottuina -- halvaantuneina paikoillaan. Sellainen eversti Van Gilbertin kohtelu oli ennenkuulumatonta, aavistamatonta, uskomatonta -- kuuluisan eversti Van Gilbertin, jonka edessä tuomarit vapisivat, kun hän nousi puhumaan. Mutta Ernestillä ei ollut tapana antaa viholliselle armoa.

»Tällä en tietysti tarkoita teitä erityisesti», sanoi Ernest. »Suutari pysyköön lestissään. Pysykää te omassa ammatissanne, ja minä pysyn omassani. Te olitte siirtynyt vieraille laitumille. Kun on kysymys lain kiertämisestä tai uuden lain laatimisesta rosvoavain yhtiöitten suojaksi, niin lankean maahan teidän edessänne. Mutta kun tulee kysymys sosiologiasta -- minun alastani -- niin teidän on vaivuttava minun jalkoihini. Muistakaa se. Muistakaa niinikään, että teidän lakinne on kuluvan päivän kysymys ja että teidän koko toimintanne rajoittuu siihen ahtaaseen alaan. Siksipä teidän saivartelevat väitteenne ja yltiöpäiset johtopäätöksenne eivät ansaitse sitä ääntä, mikä tarvitaan niiden lausumiseen.»

Ernest pysähtyi tuokioksi ja katseli everstiä miettivästi, miten hänen kasvonsa olivat synkistyneet ja vihasta vääntyneet, miten hänen rintansa aaltoili, ruumiinsa vavahteli ja hervottomat valkoiset kätensä vuoroin pusertuivat nyrkkiin ja aukenivat.

»Mutta näyttää siltä, että teillä on vielä jotakin sanottavaa, ja minä annan teille tilaisuuden. Olen syyttänyt teidän luokkaanne. Osoittakaa, että olen väärässä. Minä osoitin teille meidän aikamme ihmisen viheliäisyyden -- kolme miljoonaa lapsiorjaa Yhdysvalloissa, lapsiorjaa, joiden työttä voitto-osingot olisivat mahdottomia, ja viisitoista miljoonaa huonosti ruokittua, huonosti puettua ja kurjasti majoitettua ihmistä. Minä osoitin, että meidän aikamme ihmisen tuotantokyky, yhteiskunnallisen järjestyksen ja koneiden kautta, on suurentunut tuhatkertaiseksi. Ja minä väitin, että näistä kahdesta tosiasiasta ei voi tehdä muuta kuin sen johtopäätöksen, että kapitalistiluokka on hoitanut huonosti taloutta. Sellainen oli syytökseni, ja minä haastoin teitä juurta jaksain vastaamaan tähän syytökseen. Vieläpä enemmänkin. Minä ennustin, että se jäisi teiltä vastaamatta. Teistä riippuu nyt ennustukseni murskaaminen. Te sanoitte minun puhettani mielettömyydeksi. Näyttäkää toteen sen mielettömyys, eversti Van Gilbert. Torjukaa se syytös, minkä minä ja puolitoista miljoonaa toveriani olemme viskanneet teitä ja teidän luokkaanne vastaan.»

Eversti Van Gilbert vallan unohti, että hän oli puheenjohtaja ja että kohteliaisuus olisi vaatinut häntä myöntämään toisille puheenvuoroja. Hän kavahti seisaalleen, huitoi käsiään ja kadotti tunnetun puhetaitonsa ja mielenmalttinsa, sättien Ernestiä hänen nuoruudestaan ja kansan yllyttämisestä sekä vimmatusti parjaten työväenluokkaa, sen saamattomuutta ja sen arvottomuutta.

»En ole eläessäni tavannut toista, jota olisi niin vaikea saada pysymään asiassa kuin teitä», aloitti Ernest vastauksensa tähän hyökkäykseen. »Minun nuoruudellani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä olen tuonut esille. Ei liioin työväenluokan arvottomuudella. Minä syytin kapitalistiluokkaa yhteiskuntatalouden huonosta hoitamisesta. Te ette ole vastannut. Te ette ole yrittänytkään vastata. Miksi? Senkö tähden, että teillä ei ole mitään vastattavaa? Te olette koko tämän seurueen puhemies. Jokainen läsnäolija, paitsi minä, odottaa vastausta teidän huuliltanne. Ja he odottavat sitä teiltä sen tähden, että heillä itsellään ei ole vastausta. Mitä minuun tulee, niin, kuten jo sanoin, minä tiedän, että te ette ole ainoastaan kykenemätön vastaamaan, vaan että ette haluakaan vastata.»

»Tämä on sietämätöntä!» huudahti eversti Van Gilbert. »Tämä on loukkaavaa!»

»Se, että te ette vastaa, on sietämätöntä», vastasi Ernest vakavasti. »Eikä ketään voida järkipuheella loukata. Loukkaus jo olemukseltaan perustuu tunteeseen. Tointukaa toki. Vastatkaa järjellisesti minun järjelliseen syytökseeni, että kapitalistiluokka on hoitanut huonosti yhteiskunnan taloutta.»

Eversti Van Gilbert vaikeni, yrmeä paremmuuden ilme kasvoillaan, sellainen mikä sopii miehelle, joka ei halua ryhtyä sananvaihtoon lurjuksen kanssa.

»Älkää olko pahoillanne», sanoi Ernest. »Lohduttakaa itseänne sillä, että vielä koskaan ei kukaan teikäläinen ole vastannut tähän syytökseen.» Hän kääntyi niiden miesten puoleen, jotka olivat vaatineet puheenvuoroa. »Nyt on teidän vuoronne. Antakaa paukkua, mutta älkää unohtako, että minä vaadin teiltä sitä vastausta, mikä eversti Van Gilbertiltä jäi antamatta.»

Olisi mahdotonta kertoa kaikkea sitä, mitä sanottiin keskustelun aikana. Minä en koskaan ollut aavistanut, että niin monta sanaa voitaisiin sanoa kolmen tunnin kuluessa. Kaikessa tapauksessa se oli loistavaa. Mitä enemmän hänen vastustajansa kiihtyivät, sitä enemmän hän kiihoitti heitä. Hänellä näytti olevan varastossa valmista tietoa niinkuin tietosanakirjassa, ja aina hänen onnistui naulata vastustajansa terävillä huomautuksilla ja sopivilla sanamuodoilla. Hän oitis osoitti heidän epäjohdonmukaisuutensa. Milloin hän huomautti väärästä todistelutavasta, että se ja se johtopäätös ei ollut missään yhteydessä ehdotelman kanssa tai että ehdotelma oli ulkokullattu sen tähden, että siihen oli jo ovelasti piilotettu se johtopäätös, mikä piti todistaa j. n. e.