Chapter 3

»Se on eri asia kuin luokkaviha», vastasi hän. »Ja, uskokaa minua, me emme lietso luokkavihaa. Me sanomme, että luokkataistelu on yhteiskunnallisen kehityksen laki. Me emme ole siitä vastuunalaisia. Me emme ole luoneet luokkataistelua. Me ainoastaan selitämme sitä, niinkuin Newton selitti painolakia. Me selitämme sitä etujen ristiriitaisuuden luonnetta, mikä synnyttää luokkataistelun.»

»Mutta ei pitäisi olla olemassa mitään etujen ristiriitaa», huudahdin.

»Minä yhdyn teihin kaikesta sydämestäni», hän vastasi. »Siihen me sosialistit juuri pyrimmekin, etujen ristiriidan poistamiseen. Suokaa anteeksi ja sallikaa minun lukea pieni ote.» Hän otti kirjansa ja käänteli muutamia lehtiä. »Sivulla 126: 'Se luokkataistelujen aikakausi, joka alkoi alkuperäisen heimoyhteiskunnan hajottua ja yksityisomistuksen muodostuttua, tulee häviämään, niin pian kuin yksityisomistus on poistettu yhteiskunnalle välttämättömään omaisuuteen nähden.'»

»Mutta minä en hyväksy teidän käsitystänne», huomautti piispa, samalla kuin hänen kärsivä-ilmeiset kasvonsa osoittivat, miten kiintynyt hän oli tähän keskusteluun. »Teidän perustelunne ovat vääriä. Ei ole olemassakaan mitään etujen ristiriitaa työn ja pääoman välillä -- tai oikeammin, sellaista ei pitäisi olla.»

»Kiitoksia», sanoi Ernest vakavasti. »Teidän viimeinen lausuntonne jättää paikoilleen minun alkuperäisen väitteeni.»

»Mutta miksi pitää sitten olla olemassa ristiriitaisuutta?» kysyi piispa lämpimästi.

Ernest kohautti olkapäitään. »Ehkä sen tähden, että meidät on sellaisiksi luotu.»

»Mutta sellaisiksi meitä ei ole luotu!» huudahti toinen.

»Puhutteko te ihanneihmisestä?» kysyi Ernest. »Epäitsekkäästä, jumalankaltaisesta, jollainen on niin harvinainen, että sitä miltei voi pitää olemattomana, vai tarkoitatteko te tavallista, jokapäiväistä ihmistä?»

»Tavallista, jokapäiväistä ihmistä», kuului vastaus.

»Joka on heikko ja erehtyväinen, aina valmis lankeamaan?»

Piispa Morehouse nyökkäsi myöntävästi.

»Ja pikkumainen ja itsekäs?»

Jälleen piispa nyökäytti päätään.

»Huomatkaa!» varoitteli Ernest. »Minä sanoin 'itsekäs'.»

»Keskinkertainen ihminen _on_ itsekäs», vakuutteli piispa.

»Joka tahtoo kaiken, minkä voi saada?»

»Tahtoo kaiken, minkä voi saada -- se on valitettavasti totta.»

»Niinpä te nyt olettekin minun vallassani.» Ernest puristi huulensa tiukasti yhteen avaten ne jälleen. »Sallikaa minun selvittää teille. Ajatelkaamme miestä, joka työskentelee raitiotiellä.»

»Hän ei voisi työskennellä siellä, jollei olisi pääomaa», keskeytti piispa.

»Totta kyllä, mutta te myönnätte, että pääoma häviäisi, jollei olisi työvoimaa, joka sille ansaitsee voitto-osinkoja.»

Piispa ei virkkanut mitään.

»Eikö niin?» uteli Ernest.

Piispa nyökkäsi.

»Siis meidän lausuntomme kumoavat toinen toisensa», sanoi Ernest sellaisella äänenpainolla, jolla puhutaan selviöistä, »ja me olemme siinä, mistä lähdimme liikkeelle. Alkaaksemme alusta, työmiehet raitiotiellä panevat puolestaan työn. Osakkeenomistajat panevat pääoman. Työläisten ja pääoman yhteisten ponnistusten kautta ansaitaan rahaa.[1] He jakavat keskenään ansaitsemansa rahat. Pääoman osaa sanotaan 'voitto-osingoksi'. Työn osaa sanotaan 'palkaksi'.»

[1] Siihen aikaan yksityisten muodostamat yhtiöt vallitsivat kaikkia kulkuneuvoja, halliten niitä mielensä mukaan.

»Hyvä on», keskeytti piispa. »Eikä mikään estä tuota jaotusta olemasta sovinnollinen.»

»Te näytätte nyt jo unohtaneen, mistä me alussa sovimme», vastasi Ernest. »Me olimme yksimielisiä siitä, että keskinkertainen ihminen on itsekäs. Hän, tuo todella olemassaoleva ihminen. Te olette kohonnut ilmaan ja hankitte jakoa sellaisten ihmisten kesken, joita ei ole olemassa. Mutta palataksemme maan päälle, työmies, ollen itsekäs, tahtoo tuossa jaossa saada omalle osalleen niin paljon kuin mahdollista. Kun on kysymys saman kasan jakamisesta, ja kun kaksi ihmistä tahtoo saada kaiken, mitä voi saada samasta kasasta, niin syntyy etujen ristiriita. Tämä se on se työn ja pääoman välinen etujen ristiriita. Ja se on sovittamaton ristiriita. Niin kauan kuin on olemassa työmiehiä ja kapitalisteja, he riitelevät jaosta. Jos olisitte San Franciscossa tänä iltana, olisi teidän liikuttava jalkaisin. Siellä on raitiotieliikenne pysähdyksissä.»

»Uusi lakkoko?»[1] kysyi piispa hämmästyneenä.

[1] Riitaisuudet olivat ihan tavallisia noina järjettöminä ja mielivaltaisina aikoina. Joskus työmiehet tekivät lakon. Joskus kapitalistit kieltäytyivät antamasta työtä. Sellaisina aikoina useinkin tuhottiin paljon omaisuutta ja menetettiin ihmishenkiä. Tämä on meille yhtä käsittämätöntä kuin sekin, että sen ajan miehillä oli tapana paiskoa huonekaluja palasiksi riitautuessaan vaimojensa kanssa.

»Siellä riidellään raitioteiden tulojen jakamisesta.»

Piispa Morehouse hämmästyi.

»Se on väärin!» hän huusi. »Se johtuu työväen lyhytnäköisyydestä. Kuinka he voivat toivoa säilyttävänsä meidän myötätuntoisuutemme.»

»Kun meidän täytyy kävellä», sanoi Ernest ovelasti.

Mutta piispa Morehouse ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:

»Heidän näköpiirinsä on liian ahdas. Ihmisten pitäisi olla ihmisiä eikä petoja. Siellä tulee olemaan väkivaltaisuuksia ja murhia ja surevia leskiä ja orpoja. Pääoman ja työn tulisi olla sovussa keskenään. Niiden tulisi työskennellä käsi kädessä molemminpuoliseksi edukseen.»

»Vai sillä lailla, te olette taas ilmassa», huomautti Ernest kuivasti. »Tulkaa takaisin maan päälle. Muistakaa, että me sovimme siitä, että tavallinen ihminen on itsekäs.»

»Mutta hänen ei pitäisi olla!» huudahti piispa.

»Ja siinä minä yhdyn teihin», säesti Ernest. »Hänen ei pitäisi olla itsekäs, mutta sellaisena hän tulee pysymään, niin kauan kuin hän elää sellaisessa yhteiskunnassa, joka perustuu sian-siveysoppiin.»

Piispa oli kauhuissaan, ja isä pidätteli naurua.

»Niin kyllä, sian-siveysoppiin», jatkoi Ernest armottomasti. »Sitä merkitsee kapitalistinen järjestelmä. Ja sitä puolustaa teidän kirkkonne, sitä te saarnaatte joka kerta, kun astutte saarnastuoliin. Sian-siveysoppi! Mitään sopivampaa nimeä ei sille löydy.»

Piispa Morehouse kääntyi isäni puoleen ikäänkuin vedoten häneen, mutta isä nauroi ja nyökäytti päätään.

»Minä pelkään mr Everhardin olevan oikeassa», hän sanoi. »_Laissez-faire_, antaa-mennä, sellainenhan se on nykyajan ohjelma: jokainen huolehtii itsestään ja piru vie sen, joka joutuu viimeiseksi. Niinkuin mr Everhard sanoi toissailtana, on teidän pappien tehtävänä nykyisen yhteiskuntamuodon ylläpitäminen, ja yhteiskunta lepää äskenmainitulla perustuksella.»

»Mutta niin ei Kristus ole opettanut», huudahti piispa.

»Kirkko ei saarnaa Kristuksen oppia meidän päivinämme», sanoa sukaisi Ernest. »Ja juuri sentähden työläiset eivät halua olla missään tekemisissä kirkon kanssa. Kirkko antaa siunauksensa sille kamalalle raakuudelle ja julmuudelle, millä kapitalistiluokka kohtelee työväenluokkaa.»

»Kirkko ei anna sille siunaustaan», väitti piispa vastaan.

»Kirkko ei vastusta sitä», vastasi Ernest. »Ja mikäli kirkko ei protesteeraa sitä vastaan, antaa se sille siunauksensa, sillä muistakaa, että kirkkoa kannattaa kapitalistiluokka.»

»Minä en ole katsellut sitä siinä valossa», sanoi piispa lapsellisen yksinkertaisesti. »Teidän täytyy olla väärässä. Minä tiedän, että tässä maailmassa on paljon synkkää ja viheliäistä. Minä tiedän, että kirkko on kadottanut sen, mitä te sanotte proletariaatiksi.»[1]

[1] »Proletariaatti» johtuu latinalaisesta sanasta *proletarii*. Tämä nimi oli Servius Tulliuksen väestöluokittelussa niillä Rooman asukkailla, joilla ei ollut niin suurta varallisuutta, että heidät olisi voitu lukea viimeiseen, viidenteen kansanluokkaan. Heistä oli valtiolle hyötyä ainoastaan jälkeläistensä (proles) kasvattajina.

»Teillä ei ole koskaan ollutkaan proletariaattia», huudahti Ernest. »Proletariaatti on kasvanut kirkon ulkopuolella ja ilman kirkkoa.»

»Minä en oikein käsitä teitä nyt», sanoi piispa aprikoiden.

»Antakaa siis minun selittää. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, kun koneet ja tehdasteollisuus tulivat käytäntöön, alkoi työtätekevä kansa tulla erotetuksi maasta. Vanha työjärjestelmä murtui. Työkansa ajautui maaseuduilta tehdaskaupunkeihin. Äidit ja lapset pantiin työskentelemään uusilla koneilla. Perhe-elämästä tuli loppu. Olosuhteet muodostuivat kauhistaviksi. Se on verinen tarina.»

»Kyllä tiedän», keskeytti piispa Morehouse kärsivä ilme kasvoillaan. »Se oli kamalaa. Mutta siitä on jo kulunut puolitoistasataa vuotta.»

»Ja siltä ajalta, puolitoistasataa vuotta sitten, on peräisin nykyinen proletariaatti», jatkoi Ernest. »Eikä kirkko ollut tietävinäänkään siitä. Vaikka kapitalistit muuttivat maan teurastuslaitokseksi, pysyi kirkko äänettömänä. Se ei pannut vastalausettaan silloin enempää kuin tänäkään päivänä. Niinkuin Austin Lewis[1] sanoo puhuessaan tuosta ajasta: ne, joille oli annettu käsky 'ruokkikaa minun lampaitani', näkivät miten noita lampaita myytiin orjuuteen ja tapettiin työllä, eivätkä he sitä vastustaneet.[2] Kirkko pysyi silloin mykkänä. Mutta ennenkuin jatkan, minä vaadin teitä joko sellaisinaan hyväksymään väitteeni tai sellaisinaan ne hylkäämään. Oliko siis kirkko mykkänä?»

[1] Sosialistien kuvernööriehdokas Kaliforniassa syysvaaleissa v. 1906 j. Kr., vanhaa ajanlaskua. Syntyperältään englantilainen, kirjoitti useita taloustieteellisiä ja filosofisia teoksia ja oli aikansa huomattavimpia sosialistijohtajia.

Piispa Morehouse empi. Tohtori Hammerfieldin lailla hänkin oli tottumaton Ernestin rajusti hyökkäävään väittelytapaan.

»Kahdeksannentoista vuosisadan historia[2] on kirjoitettu», ehätti Ernest sanomaan. »Ja ellei kirkko ollut mykkä, eivät kirjatkaan sen mykkyydestä kertoisi.»

[2] Historiassa ei ole kamalampia lehtiä kuin ne, jotka kertovat lapsi- ja naisorjain kohtelemisesta englantilaisissa tehtaissa kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella v. a. Sellaisissa teollisuushelveteissä luotiin useat sen ajan suurimmista omaisuuksista.

»Minä pelkään, että kirkko oli mykkä», tunnusti piispa.

»Ja kirkko on mykkä tänäkin päivänä.»

»Sitä en myönnä», sanoi piispa.

Ernest pysähtyi, katseli häntä tutkivasti ja otti vastaan taisteluvaatimuksen.

»Hyvä, katsokaammepa», hän sanoi. »Chicagossa on naisia, jotka raatavat kokonaisen viikon yhdeksästäkymmenestä sentistä. Onko kirkko protesteerannut sitä vastaan?»

»Se on minulle uutta», kuului vastaus. »Yhdeksänkymmentä senttiä viikossa. Sehän on kamalaa!»

»Onko kirkko pannut vastalausetta?» tiukkasi Ernest.

»Kirkko ei tiedä siitä mitään», koetti piispa puolustautua.

»Ja kuitenkin kirkolle kuului käsky: 'Ruokkikaa minun lampaitani'», nauroi Ernest ivallisesti, mutta sanoi kohta: »Suokaa anteeksi ivallisuuteni, piispa. Mutta voitteko ihmetellä sitä, että teidän kanssanne menettää malttinsa? Milloin te olette kapitalististen seurakuntainne edessä vastustanut lasten käyttämistä Etelävaltioiden pumpulitehtaissa.[1] Kuuden-, seitsemänvuotiaat lapset raatavat kaksitoista tuntia vuorokaudessa. He eivät koskaan näe siunattua päivänpaistetta. He kuolevat kuin kärpäset. Voitto-osingot maksetaan heidän verellään. Ja voitto-osingoilla rakennetaan upeita kirkkoja Uudessa Englannissa, missä teidän kaltaisenne saarnaavat huvittavia typeryyksiä noiden voitto-osinkojen pöhöttyneille, paksuvatsaisille saajille.»

[1] Everhard olisi saanut paremman esimerkin Etelän kirkon menettelystä orjakysymyksessä ennen n. s. sisällissotaa. Niinpä esim. v. 1835, v. a., presbyteriaanisen kirkkokunnan yleinen kokous selitti: »Orjuus hyväksytään sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa, eikä sitä siis Jumala kiellä.» Charlestonin baptistikirkkokunta antoi seuraavan lausunnon tästä kysymyksestä samana vuonna: »Luoja on erityisesti tunnustanut isäntien oikeuden orjiinsa, joten isännällä on oikeus menetellä niihin nähden, miten ikinä haluaa.» Pastori E. D. Simon, jumaluusopin tohtori ja Randolph-Macon Metodisti-Opiston opettaja Virginiassa, kirjoitti: »Useat Pyhän Raamatun kohdat hyväksyvät orjien pitämisen ja siihen liittyvät erinäiset etuoikeudet. Oikeus ostaa ja myydä on pyhässä sanassa selvästi tunnustettu. Kaiken kaikkiaan, jos me kysymme neuvoa juutalaiselta lailta, jonka Jumala itse on säätänyt, tai vetoamme ihmiskunnan yleiseen käsitykseen ja kaikkina aikoina tavaksi tulleeseen menettelyyn tai Uuden Testamentin ja moraalisen lain päätöksiin, niin tulemme siihen johtopäätökseen, että orjuus ei ole epäsiveellistä. Ja jos meidän on onnistunut todistaa, että ensimmäiset Afrikasta tuodut orjat oli laillista tietä tehty orjiksi, niin seuraa siitä johdonmukaisesti, että myöskin heidän lapsensa ovat laillisia orjia. Siten me huomaamme, että Amerikassa esiintyvä orjuus lepää oikeuden pohjalla.»

Siinä ei ole mitään ihmettelemistä, että kirkko lauloi samaa virttä vuosisataa myöhemmin kapitalistisen omistusoikeuden puolesta. Asgardin museossa säilytetään erästä v. 1905 ilmestynyttä Henry van Dyken kirjoittamaa kirjaa nimeltä »Essays in Application». Hän oli ilmeisesti kirkonmies, ja hänen ajatuksensa muistuttavat hämmästyttävästi edellämainittua kirkkokunnan lausuntoa. Siinä sanotaan m. m.: »Raamattu opettaa, että Jumala omistaa maailman. Hän jakaa jokaiselle ihmiselle sen mukaan kuin Hän hyväksi näkee, yleisten lakien nojalla.»

»Minä en tietänyt sitä», mutisi piispa hiljaa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hän näytti kiusaantuneelta.

»Te ette siis ole pannut vastalausetta?»

Piispa pudisti päätään.

»Siis kirkko on tänä päivänä yhtä mykkä kuin se oli kahdeksannellatoista vuosisadalla?»

Piispa oli ääneti, ja tällä kertaa Ernest pidätti lopullista iskuansa.

»Eikä ole unohdettava, että milloin ikinä kirkonmies panee vastalauseensa, hän menettää virkansa.»

»Minä tuskin uskon, että se johtaisi siihen», huomautti piispa.

»Aiotteko te protesteerata?» kysäisi Ernest.

»Osoittakaa minulle omasta seurakunnastani sellaisia epäkohtia, joista te olette puhunut, ja minä protesteeraan.»

»Teen sen», huudahti Ernest. »Olen teidän käytettävänänne. Kuljetan teidät kanssani oikean helvetin läpi.»

»Ja minä lupaan protesteerata.» Piispa oikaisihe tuolissaan, ja hänen lempeille kasvoilleen ilmestyi sotilaan karski ilme. »Kirkko ei tule jäämään mykäksi.»

»Teidät erotetaan virastanne», kuului varoitus.

»Minä tulen todistamaan, että se ei ole totta», intti piispa. »Näytän toteen, jos se, mitä sanotte, on totta, että kirkko on erehtynyt tietämättään. Ja edelleen väitän, että se, mikä nykyisessä teollisuusjärjestelmässä on kamalaa, johtuu kapitalistiluokan tietämättömyydestä. Se on valmis korjaamaan kaikki vääryydet, niin pian kuin se saa niistä tiedon. Ja tämän tiedon antaminen on kirkon velvollisuus.»

Ernest nauroi. Hän nauroi julmasti, ja minä ehätin piispan puolelle.

»Muistakaa», huomautin minä, »että te näette ainoastaan kilven toisen puolen. Meissä on paljon hyvää, vaikka ette myönnä mitään sellaista meissä olevan. Piispa Morehouse on oikeassa. Teollisuuden epäkohdat, mitkä te kuvaatte niin kauheiksi, johtuvat tietämättömyydestä. Yhteiskunnan eri kerrokset ovat joutuneet liian kauaksi toisistaan.»

»Villi intiaani ei ole niin julma ja petomainen kuin kapitalistiluokka», kuului vastaus; ja sillä hetkellä minä vihasin häntä.

»Te ette tunne meitä», vastasin. »Me emme ole julmia emmekä petomaisia.»

»Todistakaa se», hän haastoi.

»Miten voin sen todistaa ... teillekö?» Minua alkoi suututtaa.

Hän pudisti päätään. »En vaadi teitä todistamaan sitä minulle. Pyydän teitä todistamaan sen itsellenne.»

»Tiedän sen», sanoin.

»Te ette tiedä mitään», kuului hänen töykeä vastauksensa.

»No, no lapset», isä sanoi lepyttävästi.

»Minä en välitä --», aloitin ylenkatseellisesti, mutta Ernest keskeytti.

»Minä käsitän, että teillä on rahaa tai teidän isällänne on, mikä muuten on samantekevä. Rahat ovat sijoitetut Sierra Millsin teollisuuslaitoksiin.»

»Mitä sillä on tämän kanssa tekemistä?» huudahdin.

»Eipä paljon mitään», hän alkoi hitaasti, »muuta kuin että teidän pukunne, joka teillä nyt on yllänne, on vääryyden tahraama. Ruoka, mitä te syötte, niinikään. Pienten lasten ja aikamiehien veri tippuu teidän kattonne räystäiltä. Minä voin ummistaa silmäni ja kuulla sen tippuvan tip, top, tip, top kaikkialla ympärilläni.»

Ja sovittaakseen eleensä sanojensa mukaisiksi hän sulki silmänsä ja nojautui tuolinsa selustaa vasten. Minulle tuli kyyneleet silmiin nöyryytyksestä ja loukatusta turhamaisuudesta. Minua ei oltu vielä koskaan ennen niin kohdeltu. Sekä piispa että isäni joutuivat hämilleen. He yrittivät ohjata keskustelua tyynemmille vesille; mutta Ernest avasi silmänsä, katsahti minuun ja hääti heidät pois. Hänen huulillaan oli ankara ilme, samoin hänen silmissään, eikä näkynyt niissä tällä kertaa naurunväreitä. Mitä aikoikaan hän sanoa, mitkä ankarat nuhteet hän aikoikaan minulle antaa, sitä en saanut koskaan tietää; sillä juuri sillä hetkellä eräs mies tuli katukäytävää pitkin ja pysähtyi tuokioksi meitä katselemaan. Hän oli kookas mies, huonosti puettu, ja selässään hänellä oli kantamus bambu- ja rantaruo'osta valmistettuja telineitä, tuoleja ja varjostimia. Hän tarkasteli taloa ikäänkuin miettien, astuisiko sisälle koettamaan kauppa-onneaan.

»Tuon miehen nimi on Jackson», sanoi Ernest.

»Noin vankan miehen pitäisi tehdä työtä eikä kaupustella», huomautin lyhyesti.[1]

[1] Siihen aikaan oli tuhansittain sellaisia köyhiä kauppiaita, jotka tunnettiin nimellä kaupustelija. He kanniskelivat koko tavaravarastoansa talosta taloon. Se oli mitä järjettömintä työvoimain tuhlausta.

»Tarkastakaapa hänen vasemman kätensä hihaa», sanoi Ernest leppeästi.

Minä katsoin ja huomasin, että hiha oli tyhjä.

»Hän menetti kätensä Sierra Millsissa, ja te ajoitte hänet kuin vanhan juhdan maantielle kuolemaan. Kun sanon 'te', niin tarkoitan niitä tehtaanjohtajia ja virkailijoita, jotka palkan edestä käyttävät noita tehtaita teidän hyväksenne. Se oli tapaturma. Se aiheutui hänen yrittäessään säästää yhtiölle muutamia dollareita. Hänen kätensä tarttui hammasrattaaseen. Hän olisi voinut antaa mennä rattaisiin sen piikivenkappaleen, minkä hän huomasi. Se olisi murskannut kaksinkertaisen hammasrivin. Mutta hän yritti siepata pois piinkappaletta, jolloin hänen kätensä joutui väliin ja murskautui sormenpäistä kainaloon asti. Se tapahtui yöllä. Tehtaassa tehtiin ylityötä. Siltä vuosineljännekseltä maksettiin lihavat voitto-osingot. Jackson oli työskennellyt useita tunteja yhtä painoa, ja hänen lihaksensa olivat herpautuneet ja kankeat. Ja siitä johtui, että hän joutui koneen rattaisiin. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta.»

»Ja mitä teki yhtiö hänen hyväkseen?» kysyin.

»Ei mitään. Kyllä vainenkin he jotakin tekivät. He sotkivat taitavasti oikeusjutun, minkä Jackson nosti sairashuoneesta päästyään. Yhtiöllä on palveluksessaan sangen eteviä lakimiehiä, näettekös.»

»Te ette ole kertonut koko juttua», sanoin vakaumuksella. »Tai ehkäpä te ette tunne koko asiaa. Kenties hän oli röyhkeä.»

»Röyhkeä! Haha!» Hänen naurunsa oli Mefiston naurua. »Taivaan Jumala! Röyhkeä! Kätensä menettänyt mies! Siitä huolimatta hän oli nöyrä ja alamainen palvelija, eikä ole syytä uskoa, että hän olisi ollut röyhkeä.»

»Entä oikeusistuimet», tiedustin minä. »Asia ei varmaankaan olisi päättynyt hänen häviökseen, jollei siinä olisi ollut mitään muuta kuin mitä te olette kertonut.»

»Eversti Ingram on yhtiön yliasianajaja. Hän on ovela lakimies.» Ernest kiinnitti hetkeksi katseensa minuun ja jatkoi sitten: »Minä sanon mitä teidän on tehtävä, neiti Cunningham. Ottakaa selkoa Jacksonin asiasta.»

»Minä olen sen jo päättänyt», sanoin kylmästi.

»Hyvä on», lausui hän leppeästi, »ja minä neuvon, mistä hänet löydätte. Mutta minua peloittaa teidän puolestanne ajatellessani, mihin kaikkeen tuo Jacksonin käsi tulee teidät johtamaan.»

Ja sitten sovittiin siitä, että sekä piispa että minä vastaisimme hänen haasteeseensa. He lähtivät pois yhdessä, jättäen minut hautomaan mielessäni sitä vääryyttä, mikä oli tapahtunut minulle ja luokalleni. Ernest Everhard oli raaka ja häikäilemätön. Minä vihasin häntä ja lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että hän oli käyttäytynyt niinkuin voi odottaakin työväenluokkaan kuuluvalta mieheltä.

KOLMAS LUKU.

Jacksonin käsi.

Vähän oli minulla aavistusta siitä kohtalokkaasta osasta, mitä Jacksonin käsi tuli näyttelemään elämässäni. Jackson itse ei tehnyt minuun mitään erityisempää vaikutusta, kun minä hänet vihdoin löysin. Hän asui viheliäisessä vuokrakasarmissa,[1] lähellä rantaa suon reunassa. Haisevia vesilätäköitä näkyi talon ympärillä, ja niiden pintaa peitti keltainen lima, levittäen ympäristöön saastaista löyhkää.

[1] Tätä nimitystä käytettiin siihen aikaan eräänlaisista rakennuksista, joissa suuret työläisjoukot asuivat. He maksoivat vuokraa, ja noiden talojen arvoon katsoen uskomattoman korkeata vuokraa, niiden omistajille.

Minä huomasin, että Jackson todella oli sellainen nöyrä ja taipuvainen mies, jollaiseksi hänet oli minulle esitetty. Hänellä oli tekeillä jonkinlainen ruokoteos, ja hän jatkoi keskeyttämättä työtään keskustellessamme. Mutta hänen nöyryydestään ja alistuvaisuudestaan huolimatta olin huomaavinani hänessä kytevän katkeruuden ensimmäiset oireet, kun hän sanoi:

»Olisi niiden toki sietänyt antaa minulle vaikkapa vain vahdin[1] paikka.»

[1] Siihen aikaan varastaminen oli uskomattoman yleistä. Jokainen varasti omaisuutta joltakulta. Yhteiskunnan herrat varastivat laillisesti tai muuten laillistuttivat varkautensa, jotavastoin köyhät ihmiset varastivat laittomasti. Mikään ei ollut turvassa ilman vartijoita. Hirvittävän suuri joukko ihmisiä toimi vartijoina, joiden tehtävänä oli omaisuuden suojeleminen. Varakkaiden talot olivat todellisia suojaholveja ja linnoituksia. Meidän omien lastemme tapa joskus »puhaltaa» toisille ihmisille kuuluvia esineitä on jäännös tuon kaukaisen menneisyyden varastelusta, joka siihen aikaan oli aivan yleistä.

Minä en saanut hänestä paljoakaan irti. Hän teki minuun typerän ihmisen vaikutuksen, mutta näppäryys, mikä oli hänelle ominaista hänen työskennellessään toisella kädellään, järkytti minun käsitystäni hänen typeryydestään. Se herätti minussa uuden ajatuksen.

»Miten teidän kätenne sattui joutumaan tuohon koneeseen?» kysäisin.

Hän katseli minua tylsästi ja ihmetellen ja pudisti päätään. »En tiedä. Niin se vain kävi.»

»Huolimattomuusko?» kysyin.

»Ei», vastasi hän, »minä en sitä sellaiseksi sanoisi. Minä olin ylityössä ja lienen ollut jonkun verran väsynyt. Minä puskin noissa tehtaissa seitsemäntoista vuotta, ja olen pannut merkille, että useimmat noista tapaturmista tapahtuvat juuri ennen tehtaan pillin[1] vihellystä. Minä olen aivan varma, että useimmat tapaturmat tapahtuvat juuri viimeisellä työtunnilla ennen pillin puhallusta. Ihminen ei ole niin nopsa työskenneltyään yhtä mittaa koko päivän. Minä olen nähnyt monenkin joutuvan koneiden väliin ja ruhjoutuvan lihamöhkäleeksi, itse tietämättään mitään.»

[1] Työläiset kutsuttiin työhön ja päästettiin työstä vihellyttämällä pillejä, jotka päästivät tavattoman raa'an, kirkuvan äänen.

»Monenkin, sanoitte?» kysäisin.

»Satojen, monien satojen, ja lapsienkin.»

Noita kauheita yksityiskohtia lukuunottamatta Jacksonin kertomus häntä kohdanneesta onnettomuudesta oli sama, minkä jo olin kuullut. Kun kysyin, oliko hän rikkonut mitään koneitten käyttämistä koskevaa ohjetta vastaan, pudisti hän päätään.

»Minä tyrkkäsin remmiä oikealla kädelläni», hän sanoi, »ja ojensin vasemman käteni tavoittaen tuota piinkappaletta. Minä en pysähtynyt katsomaan, oliko remmi siirtynyt pois paikoiltaan. Arvelin, että niin oli, mutta niinpä ei ollutkaan. Minä kurotin kättäni, mutta remmi olikin jäänyt paikoilleen, ja niin litistyi käteni.»

»Se mahtoi tuntua tuskalliselta», sanoin osaaottavasti.

»Luiden murskautuminen ei ollut hauskaa», kuului vastaus.