Chapter 2

»Siispä te ymmärrätte sen määritelmän filosofiasta, minkä aion teille antaa. Mutta ennenkuin sen lausun, haastan teitä osoittamaan sen virheellisyyden tahi vaikenemaan metafysiikasta. Filosofia on yksinkertaisesti laajin tiede. Sen ajatustapa on sama kuin minkä erikoisen tieteen tahansa ja sama kuin kaikkien erikoisten tieteitten. Ja tuon saman ajatustavan kautta -- induktiivisen ajatustavan -- filosofia yhdistää kaikki erikoiset tieteet yhdeksi suureksi tieteeksi. Kuten Spencer sanoo, jokaisen erikoisen tieteen periaatteet ja määritelmät ovat osittain yhdistettyä tietoa. Filosofia yhdistää sen tiedon, minkä kaikki erikoistieteet sille hankkivat. Filosofia on tieteitten tiede, hallitseva tiede, jos niin suvaitsette. Mitä pidätte minun määrittelystäni?»

»Sangen todenmukainen, sangen todenmukainen», mutisi tohtori Hammerfield herpaantuneella äänellä.

Mutta Ernest ei hellittänyt.

»Muistakaa se», hän sanoi, »että minun määrittelyni on vaarallinen metafysiikalle. Jollette nyt osoita määritelmäni virheellisyyttä, niin ei teillä myöhemmin ole oikeutta esittää metafyysillisiä todistuskappaleita. Teidän on nyt tuotava esille muistutuksenne.»

Ernest odotti. Hiljaisuus oli tuskallinen. Tohtori Hammerfield oli pahoillansa, vieläpä hämmästynyt. Ernestin rusikoiva menettelytapa oli saattanut hänet hämilleen. Hän ei ollut tottunut yksinkertaiseen ja välittömään väittelytapaan. Hän katsahti pöydässä istuviin ikäänkuin vedoten heihin. Mutta kukaan ei ryhtynyt vastaamaan hänen puolestaan. Näin miten isä peitteli nauruansa ruokailuliinallaan.

»On olemassa toinenkin tapa metafyysikkojen arvottomuuden todistamiseksi», lausui Ernest, kun tohtori Hammerfieldin kiusallinen asema oli huippuunsa kärjistynyt. »Arvostella heitä heidän tekojensa valossa. Mitä he ovat tehneet ihmiskunnan hyväksi, jollei ota lukuun heidän punomiaan olemattomia mielikuvia tai sitä, että he ovat erehtyneet luulemaan omia varjojaan jumaliksi? Myönnän, että he ovat lisänneet ihmiskunnan huvia, mutta mitä todellista hyötyä he ovat tehneet ihmisille? He filosofeerasivat, jos suotte tämän sanan väärinkäyttämisen minulle anteeksi, sydämestä tunteitten sijana, sill'aikaa kuin tiedemiehet määrittelivät veren kiertokulun. He puhuivat nälästä ja rutosta Jumalan lähettäminä rangaistuksina, sill'aikaa kuin tiedemiehet rakensivat viljasäiliöitä ja kuivasivat kaupunkeja. He rakensivat oman itsensä ja omien halujensa muotoisia jumalia, sill'aikaa kuin tiedemiehet rakensivat teitä ja siltoja. He kuvasivat maata maailmankaikkeuden keskustana, sill'aikaa kuin tiedemiehet löysivät Amerikan ja havaintojensa perustuksella määräsivät taivaankappaleitten lait. Lyhyesti sanottuna, metafyysikot eivät ole tehneet mitään, ei kerrassaan mitään ihmiskunnan hyväksi. Askel askeleelta edistyvä tiede on karkoittanut heidät tieltään. Sitä mukaa kuin tiede on heittänyt kumoon heidän subjektiiviset selityksensä, he ovat luoneet uusia subjektiivisia selityksiä, siihen luettuina selitykset aivan viimeaikaisista todistetuista tosiasioista. Ja tätä peliä he epäilemättä tulevat jatkamaan iankaikkisesti. Hyvät herrat, metafyysikko on poppamies. Erotus teidän ja eskimon välillä ei ole muuta kuin se erotus, minkä tuhansien vuosien aikana saavutetut tosiasiat ovat synnyttäneet. Siinä kaikki.»

»Mutta kuitenkin Aristoteleen ajatus oli vallitsevana Euroopassa kokonaista kaksitoista vuosisataa», huomautti tohtori Ballingford mahtavasti. »Aristoteles oli metafyysikko.»

Tohtori Ballingford loi katseensa pöydän ympärillä istuviin virkaveljiinsä, jotka hyväksyvästi nyökäyttivät päitään ja hymyilivät.

»Teidän valitsemanne esimerkki on sangen epäonnistunut», vastasi Ernest. »Te vetoatte hyvin pimeään aikakauteen ihmiskunnan historiassa. Niinpä me sanommekin sitä aikaa pimeäksi aikakaudeksi.[1] Aikakausi, jolloin metafyysikot raiskasivat tieteitä, jolloin fysiikka muodostui 'viisaiden kiven' etsinnäksi, jolloin kemia alentui alkemiaksi ja astronomia muuttui astrologiaksi. Sääli Aristoteleen ajatuksen hallituskautta!»

[1] Englanninkielisessä kirjallisuudessa nimitys »Dark Age», pimeä aikakausi, tarkoittaen historian keskiaikaa, on vallan tavallinen. -- Suom. muist.

Tohtori Ballingford näytti hermostuneelta, sitten hänen kasvoillansa välähti valo, ja hän sanoi:

»Olkoon menneeksi tämä peloittava kuva, minkä te piirsitte, mutta teidän täytyy toki myöntää, että metafysiikka oli se sisäinen voima, joka johdatti ihmiskunnan pois tuosta pimeästä aikakaudesta seuraavien vuosisatojen valoon.»

»Metafysiikalla ei ole ollut siinä mitään osaa», ehätti Ernest vastaamaan.

»Mitä?» huudahti tohtori Hammerfield. »Eikö ajattelu ja järkeily johtanut suuriin löytöretkiin?»

»Oi, hyvä herra, minähän jo sanoin, että te ette pystyisi väittelemään. Te ette ole vielä osoittanut aukkoa minun määrityksessäni filosofiasta. Te olette nyt siirtynyt ontolle maaperälle. Mutta sehän onkin metafyysikoille ominaista, ja minä annan teille anteeksi. Ei, toistan, että metafysiikalla ei ollut siinä asiassa mitään osaa. Leipä ja voi, silkki ja jalokivet, markat ja pennit ja se seikka, että turkkilaiset sulkivat mantereen kautta Intiaan kulkevan kauppatien, ne ne johtivat löytöretkiin. Euroopan kauppiasten oli etsittävä toinen tie Intiaan, sen jälkeen kuin Konstantinopoli v. 1453 joutui turkkilaisten käsiin. Niin kertovat kaikki asiakirjat. Samaan aikaan opittiin luontoa tuntemaan uusien tosiasioiden kannalta, ja ptolemaiolainen luonnonoppi romahti alas.»

Tohtori Hammerfield pärisytti nenäänsä.

»Ettekö myönnä minun olevan oikeassa?» tiedusteli Ernest. »Tai missä suhteessa olen väärässä?»

»Minä voin ainoastaan sanoa pysyväni siinä, mitä olen jo sanonut», viskasi tohtori Hammerfield takaisin. »Se on liian pitkä juttu palataksemme siihen enää.»

»Mikään juttu ei ole liian pitkä tiedemiehelle», sanoi Ernest leppeästi. »Sepä se juuri selittääkin, miksi tiedemies pääsee perille. Siksi hän pääsi Amerikkaankin.»

En aio kuvata koko iltaa, vaikka ilolla muistelen sen jokaista hetkeä, jokaista yksityiskohtaa niiden hetkien ajalta, jolloin tulin tuntemaan Ernest Everhardin.

Hyökkäilevä taistelu riehui, ja papit kävivät naamoiltaan punaisiksi ja hämmästyneiksi, varsinkin aina silloin, kun Ernest sanoi heitä romanttisiksi filosofeiksi, haaveilijoiksi y. m. s. Ja aina hän ahdisti heidät takaisin tosiasioihin. »Tosiasia, nähkääs, kumoamaton tosiasia», hän huudahti tuon tuostakin. Hän piiritti heidät tosiasioilla, väijyi heitä tosiasioilla, pommitti heitä tosiasioilla.

»Te näytte palvelevan tosiasioita kuin jumaluutta», huomautti tohtori Hammerfield pilkallisesti.

»Ei ole muuta jumalaa kuin tosiasia, ja mr Everhard on sen profeetta», ehätti tohtori Ballingford selittämään.

Ernest hymyillen myönteli.

»Olen samaa maata kuin Texasin mies», hän sanoi. Ja huomattuaan, että läsnäolijat odottivat selitystä, hän jatkoi: »Nähkääs missourilainen tapaa sanoa: 'Otappa ja näytä minulle.' Mutta texasilainen sanoo: 'Paneppa se kouraani.' Josta voi päättää, että hän ei ole ainakaan metafyysikko.»

Kerran taas, kun Ernest oli sanonut, että metafyysilliset filosofit eivät voi kestää totuuden koetta, tohtori Hammerfield yht'äkkiä kysäisi:

»Mikä on totuuden koetin, nuori mies? Suvainnette hyväntahtoisesti selittää tuon seikan, mikä on niin kauan vaivannut viisaampia päitä kuin teidän!»

»Ihan varmaan», vastasi Ernest. Hänen poikamainen varmuutensa närkästytti heitä. »Totuus tuotti noille viisaille päille niin paljon vaivaa sen tähden, että he läksivät sitä etsimään ilmasta. Jos he olisivat pysyneet varmalla maaperällä, olisivat he sen löytäneet jotenkin helposti, -- niin, he olisivat keksineet, että he itse juuri todistivat totuuden jokaisella käytännöllisellä teollaan ja ajatuksellaan.»

»Mutta se koe», toisti tohtori Hammerfield kärsimättömästi. »Jättäkää esipuheet sikseen. Antakaa meille se, mitä olemme niin kauan etsineet, totuuden koetin. Antakaa se meille, ja me tulemme jumalien kaltaisiksi.»

Hänen sanoissaan ja käytöksessään oli epäkohteliasta ja halveksivaa epäileväisyyttä, mikä salaisesti miellytti useimpia pöydässä-olijoita, vaikka piispa Morehouse näytti panevan sen pahakseen.

»Tohtori Jordan[1] on antanut siitä sattuvan selityksen», sanoi Ernest. »Hänen totuudenkoettimensa on: Käykö se päinsä? Luottaisitko henkesi sen varaan?»

[1] Huomattava opettaja kristillisen ajanlaskun yhdeksännentoista vuosisadan lopulla ja 20:nnen alkupuolella. Hän oli Stanfordin yliopiston rehtori.

»Ohoo!» huudahti tohtori Hammerfield. »Te ette ole ottanut lukuun piispa Berkeleyta. Hänen kysymyksiinsä ei ole vielä koskaan pystytty vastaamaan.»

»Jaloin kaikista metafyysikoista», nauroi Ernest. »Mutta teidän esimerkkinne on onnettomasti valittu. Kuten Berkeley itse vahvisti, ei hänen metafysiikkansa käynyt päinsä.»

Tohtori Hammerfield oli suuttunut, kovasti kiukuissaan. Näytti aivan siltä, kuin hän olisi saanut Ernestin kiinni varkaudesta tai valheesta.

»Nuori mies, tuo lausunto on samanlainen kuin kaikki muutkin teidän lausuntonne tänä iltana. Se on alhainen ja perusteeton oletus.»

»Minä olen vallan ruhjottu», virkkoi Ernest leppeästi. »Mutta minä vain en tiedä, mikä minuun sattui. Teidän on pantava se kouraani, herra tohtori.»

»Niin minä teenkin», puhui tohtori Hammerfield nopeaan. »Mistä te tiedätte? Te ette tiedä, että piispa Berkeley myönsi, että hänen metafysiikkansa ei käy päinsä. Teillä ei ole mitään todistuksia. Nuori mies, se on aina pitänyt paikkansa.»

»Minä otan todistukseksi piispa Berkeleyn metafysiikan kelvottomuudesta sen tosiasian --» Ernest pysähtyi hetkeksi näyttäen ankaran tyyneltä, -- »sen tosiasian, että Berkeleylla poikkeuksetta oli tapana kulkea ovista sen sijaan, että olisi kulkenut seinän läpi. Ja sen, että hän söi hengenpitimikseen rehellistä voita ja häränpaistia. Ja että hän ajeli partansa veitsellä, joka todellakin vastasi tarkoitustaan.»

»Mutta nuohan ovat aineellisia asioita», huudahti tohtori Hammerfield. »Metafysiikka käsittelee hengen ilmiöitä.»

»Ja nekö pitävät paikkansa -- hengen maailmassa?» kysäisi Ernest leppoisasti.

Toinen nyökäytti päätään.

»Ja myöskin lukematon paljous enkeleitä saattaa tanssia neulan kärjellä -- hengessä», jatkoi Ernest äskeistä muistellen. »Ja hylkeenrasvaa syövä, turkiksiin puettu jumala voi olla olemassa ja tehdä tehtävänsä -- hengessä. Minä otaksun, että tekin, herra tohtori, elätte hengessä?»

»Minun henkeni on kuningaskuntani», kuului vastaus.

»Mikä toisin sanoen merkitsee, että te asutte ylhäällä ilmassa. Mutta minä olen varma, että te tulette maan päälle ruoka-aikoina tai kun tapahtuu maanjäristys. Vai eikö teillä ole mitään käsitystä maanjäristyksestä -- ettekö välitä lainkaan siitä, että henkiruumiiseenne saattaa sattua henkinen tiilikivi?»

Siinä tuokiossa ja aivan tietämättään tohtori Hammerfield huitaisi kätensä päälaelleen, missä hiusten alla oli arpi. Ernest oli näet sattumalta tullut valinneeksi merkillisen todellisen esimerkin, tohtori Hammerfield kun oli ollut vähällä saada surmansa suuressa maanjäristyksessä[1] jouduttuaan kaatuvan savupiipun alle. Kaikki purskahtivat raikuvaan nauruun.

[1] Suuri maanjäristys v. 1906 j. Kr., joka hävitti San Franciscon.

»No niin», sanoi Ernest, kun nauru taukosi, »esittäkääpä vastaväitteenne».

Mutta tohtori Hammerfield ei siihen vastannut, siten tunnustaen vastustajansa voittajaksi sillä kertaa. Taistelu kääntyi toisaalle. Askel askeleelta Ernest ajoi pappeja edellään. Kun he vakuuttivat, että he tuntevat työväenluokan, niin hän esitti heille muutamia perustotuuksia työväenluokasta, joita he eivät tunteneet, ja vaati heitä kumoamaan ne vasta todistuksilla. Hän tarjosi heille tosiasioita, aina vain tosiasioita, ja teki lopun heidän ilmamatkoistaan, tuoden heidät takaisin maan päälle ja maallisten tosiasioitten piiriin.

Miten hyvin muistankaan tuon näytelmän! Olen vieläkin kuulevinani, miten hän, tuo sotainen uhma äänessään, huitoi heitä tosiasioillaan, joista jokainen vastasi navakkaa piiskaniskua. Enkä tule koskaan unohtamaan sitä löylytystä, minkä hän heille lopuksi antoi:

»Te olette pitkin matkaa tämän illan aikana tunnustaneet, joko suoraan myöntämällä tai tietämättömyyttä ilmaisevilla lausunnoillanne, että te ette tunne työväenluokkaa. Mutta teitä ei voi soimata siitä. Kuinka te tietäisittekään mitään työväenluokasta? Te ette asu niillä tienoilla, missä työväki asuu. Te majailette yhdessä kapitalistien kanssa toisissa kaupunginosissa. Ja miksi ei? Kapitalistithan ne maksavat teille palkan, ruokkivat teidät, vieläpä panevat teidän päällenne ne vaatteetkin, mitkä teillä on yllänne tänä iltana. Ja te vuorostanne saarnaatte isännillenne sellaista metafysiikkaa, mikä on erityisesti heille mieluista; ja se erityisesti mieluinen laji on sellaista, mikä ei loukkaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää.»

Tällöin kuului yleinen paheksumisen sorina pöydän ympäriltä.

»Ei, minä en suinkaan ole tahtonut epäillä teidän vilpittömyyttänne», jatkoi Ernest. »Te olette vilpittömiä. Te saarnaatte niinkuin uskotte. Ja siihen juuri perustuukin teidän voimanne ja teidän arvonne -- kapitalistiluokan keskuudessa. Mutta jos te vaihtaisitte nykyisen uskonne johonkin sellaiseen, mikä loukkaisi yhteiskuntajärjestystä, niin ei se enää kelpaisikaan teidän isännillenne, jotka siinä tapauksessa erottaisivat teidät. Tuon tuostakin aina joku teidän tovereistanne saa sellaisen lähdön.»[1]

[1] Siihen aikaan useita pappeja erotettiin virastaan, kun he saarnasivat vallassaolijoille vastenmielisiä oppeja. Varsinkin sai se olla varma erottamisestaan, jonka saarnoissa ilmeni sosialismin suosimista.

Tällä kertaa ei kuulunut vastaväitteiden sorinaa. Kaikki muut näyttivät myöntävän, paitsi tohtori Hammerfield, joka sanoi:

»Milloin heidän ajatustapansa on väärä, heitä kehoitetaan eroamaan.»

»Mikä toisin sanoen merkitsee sitä, että heidän ajatustapansa on muuttunut epämieluiseksi», vastasi Ernest ja jatkoi sitten. »Minulla ei ole teille mitään muuta sanottavaa kuin: jatkakaa ammattianne, mutta jättäkää toki, hyvät miehet, työväenluokka rauhaan. Te kuulutte vihollisen leiriin. Teillä ei ole mitään yhteistä työväenluokan kanssa. Teidän kätenne ovat pehmeät siksi, että toiset ovat tehneet työtä teidän puolestanne. Teidän vatsanne ovat pulleat ylenpalttisesta syömisestä.» (Tällöin tohtori Ballingford hytkähti, ja kaikkien silmät kääntyivät hänen muhkeaan vatsaansa. Sanottiin, ettei hän ollut vuosiin nähnyt omia jalkojaan.) »Ja teidän mielenne on täynnä oppeja, jotka pönkittävät tätä vallitsevaa järjestelmää. Minä myönnän, että te olette henkivartioväkeä, ja varmasti yhtä rehellistä ja uskollista henkivartioväkeä kuin sveitsiläisen kaartin[1] miehet olivat. Olkaa uskollisia kutsumuksellenne; suojelkaa sanoillanne isäntienne etuja; mutta älkää tulko työväen luo esiintyäksenne väärinä johtajina. Te ette rehellisesti voi oleskella näissä kahdessa leirissä yht'aikaa. Työväenluokka on tähän asti tullut toimeen ilman teitä. Uskokaa minua, se tulee yhä edelleenkin. Ja sitäpaitsi, työväenluokka voi tulla paremmin toimeen ilman teitä kuin teidän kanssanne.»

[1] Kansansa mestaaman Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n ulkomaalainen henkikaarti.

TOINEN LUKU

Haaste.

Vieraiden mentyä isäni heittäytyi tuoliin ja nauroi sydämensä pohjasta. En koskaan ollut nähnyt hänen nauravan niin makeasti äitini kuoleman jälkeen.

»Panenpa veikkaa, että tohtori Hammerfield ei ole eläessään tavannut sellaista vastusta. 'Minulta puuttuu tottumusta jumaluusopilliseen väittelyyn!' Huomasitko, miten hän -- minä tarkoitan Everhardia -- aloitti kuin lammas ja miten pian hän paisui kiljuvaksi leijonaksi. Hänellä on erinomaisen hyvin koulutettu äly. Hänestä olisi tullut mainio tiedemies, jos hänen kykynsä olisi ohjattu siihen suuntaan.»

Minun tarvinnee tuskin sanoa, että olin suuresti kiintynyt Ernest Everhardiin. Se perustui, paitsi siihen, mitä hän oli sanonut ja millä tavalla hän oli sanonut, myöskin häneen itseensä. En ollut koskaan ennen nähnyt hänen kaltaistaan miestä. Ja minä luulen, etten senvuoksi ollut mennyt naimisiin, vaikka olinkin jo neljänkolmatta. Pidin hänestä, se minun täytyi myöntää itselleni. Ja mieltymykseni ei suinkaan perustunut yksistään hänen henkiseen lahjakkuuteensa ja taitavaan todistelukykyynsä. Valtavista lihaksistaan ja tanakasta niskastaan huolimatta hän teki minuun avomielisen, suunnattoman lahjakkaan poikasen vaikutuksen. Minusta tuntui, että tuon hengenmiekan heiluttajan naamarin takana oli herkkä ja hienotunteinen sydän. Miten johduin sitä ajattelemaan, en tiedä, mutta naisellinen vaistoni vakuutti sitä minulle.

Hänen soinnukkaassa äänessään oli jotakin, mikä tunki sydämeeni. Se kaikumistaan kaikui korvissani, ja minusta tuntui, että halusin kuulla sitä uudestaan -- ja nähdä naurunväreen hänen silmissään, joka oli niin vastakkaista hänen kasvojensa tyynelle vakavuudelle. Ja sitäpaitsi tunsin sielussani liikkuvan epämääräisiä tunteita. Minä rakastin häntä jo melkein silloin, vaikka olenkin varma siitä, että olisin helposti unohtanut hänet, jollen olisi häntä sen koommin nähnyt.

Mutta niin ei oltu sallittu. Isäni äskenherännyt innostus yhteiskuntaoppiin ja ne päivällispidot, joita meillä tuon tuostakin oli, olivat lähinnä syynä siihen, että jälleen kohtasimme toisemme. Isä ei ollut sosiologi. Hänen avioliittonsa äitini kanssa oli ollut hyvin onnellinen, ja toiselta puolen oli hänellä tieteensä, fysiikan, alalla ollut suuri menestys. Mutta kun äiti kuoli, ei hänen oma työskentelynsä riittänyt täyttämään tyhjäksi jäänyttä tilaa. Ensi aluksi hän jonkun verran tutki filosofiaa, kiintyen sitten taloustieteeseen ja yhteiskuntaoppiin. Hänellä oli voimakas oikeudentunto, ja pian hänessä heräsi valtava viha vääryyttä kohtaan. Minä iloitsin sydämessäni noista uuden elämän elpymisen oireista, joskin minulla tuskin oli aavistusta siitä, mihin ne päättyisivät. Poikasen innolla hän heittäytyi uusiin harrastuksiinsa välittämättä siitä, mihin ne hänet johtaisivat.

Hän oli tottunut laboratorioihin, ja niin hän muutti meidän ruokailuhuoneemme yhteiskuntatieteelliseksi laboratorioksi. Sinne kokoontui kaikenlaista väkeä -- tiedemiehiä, poliitikkoja, pankkiireja, kauppiaita, opettajia, työväenjohtajia, sosialisteja ja anarkisteja. Hän yllytteli heitä keskustelemaan ja tutki heidän ajatuksiaan elämästä ja yhteiskunnasta.

Hän oli kohdannut Ernestin vähän ennen »pappien iltaa». Ja vieraiden lähdettyä minä sain kuulla, miten hän oli tutustunut Ernestiin. Hän oli kävelymatkallaan tavannut miehen pakkalaatikolla seisten pitämässä puhetta työläisille. Se oli Ernest, joka ei ollut tavallinen katupuhuja, vaan huomatuimpia sosialistijohtajia ja tunnettu sosialismi-filosofi.

Isäni pysähtyi kuuntelemaan, kiintyi hänen puheeseensa, järjesti kohtauksen hänen kanssaan ja kutsui hänet sitten pappien päivällisille. Päivällisten jälkeen isä sitten kertoi minulle sen vähän, minkä hän miehestä tiesi. Ernest oli syntynyt työväenluokasta, mutta polveutui vanhasta Everhardien suvusta, joka oli asunut Amerikassa jo kolmatta sataa vuotta.[1] Kymmenvuotiaana hänet oli pantu tehtaaseen, myöhemmin hän palveli oppiaikansa ja pääsi hevosenkengittäjäksi. Hän oli hankkinut tietonsa itseopiskelulla, osasi ranskan ja saksan kieltä ja ansaitsi niukan toimeentulon kääntämällä tieteellisiä ja filosofisia kirjoja eräälle taloudellisessa ahdingossa kamppailevalle chicagolaiselle kustannusyhtiölle. Hänen vuositulojaan jonkun verran lisäsivät ne palkkiot, joita hän sai omista taloustieteellisistä ja filosofisista teoksistaan.

[1] Noina aikoina tehtiin jyrkkä ero syntyperäisen amerikkalaisen ja maahanmuuttaneen ulkomaalaisen välillä.

Sen verran sain hänestä tietää ennen maatamenoa, ja pitkän aikaa valvoin vuoteellani muistutellen mieleeni hänen äänensä sointua. Pelästyin omia ajatuksiani. Hän oli niin kovin erilainen kuin minun luokkaani kuuluvat miehet; hän oli niin omituinen ja niin voimakas. Hänen etevämmyytensä miellytti ja peloitti minua, ajatukseni harhailivat, ja vihdoin tapasin itseni ajattelemasta häntä rakastajana ja puolisona. Minä olin aina kuullut sanottavan, että miehen voima vetää naiset vastustamattomasti puoleensa; mutta hän oli liian voimakas. »Ei, ei!» huudahdin. »Se on mahdotonta, mieletöntä.» Mutta aamulla herättyäni tunsin haluavani tavata hänet uudestaan. Minä tahdoin nähdä hänen mestaroivan toisia, kuulla sotaisen soinnin hänen äänessään; nähdä hänet kaikessa varmuudessaan ja voimassaan, kun hän paiskasi mäsäksi toisten pehmeän kohteliaisuuden ja ravisteli heidän ummehtuneita ajatuksiaan. Mutta entä jos hän vain kerskaili? Käyttäen hänen omaa sanamuotoaan, »se tehosi», se oli vaikuttavaa. Ja muutenkin sentapainen itsetietoisuus oli hauskaa nähdä. Se vaikutti kuulijaan kuin taistelun melske.

Kului useita päiviä, ja niiden kuluessa luin Ernestin kirjoja, joita lainasin isältäni. Hänen kirjoitettu sanansa oli niinkuin hänen puheensakin selvää ja vakuuttavaa. Se oli tuo hänen tavaton yksinkertaisuutensa, joka sai ihmiset epäillessäänkin vakuutetuiksi. Hänellä oli selvyyden lahja. Hän oli erinomainen todistelija. Kuitenkin hänen tyylistään huolimatta hänessä oli jotakin, mistä en pitänyt. Hän pani liian suurta painoa siihen, mitä hän sanoi luokkataisteluksi, vihollisuudeksi työn ja pääoman välillä, etujen yhteentörmäykseksi.

Isä kertoi nauraen, mitä tohtori Hammerfield oli sanonut Ernestistä: hän oli muka »yltiöpäinen nuori penikka, jonka pintapuoliset tiedot ovat tehneet pöyhkeäksi». Lisäksi tohtori Hammerfield kieltäytyi tapaamasta Ernestiä vast'edes.

Mutta piispa Morehouse kuului kiintyneen Ernestiin ja halusi tavata hänet toistekin. »Vankka nuorukainen», hän sanoi, »ja hyvin vilkas, hyvin vilkas. Mutta hän on liian jyrkkä, liian jyrkkä.»

Ernest tuli eräänä iltana isän kanssa. Piispa oli jo saapunut, ja me joimme teetä verannalla. Ernestin sanottiin yhä edelleen viipyvän Berkeleyssa sen tähden, että hän opiskeli biologiaa yliopistossamme ja valmisteli paraikaa uutta kirjaansa, jonka nimi oli »Filosofia ja vallankumous».

Veranta näytti ikäänkuin käyvän liian pieneksi, kun Ernest saapui. Ei sen tähden, että hän olisi ollut niin kovin kookas -- hän oli viisi jalkaa yhdeksän tuumaa, vaan sen tähden, että hänestä säteili suuruutta. Kun hän pysähtyi tervehtimään minua, osoitti hän jonkinlaista ujoutta, mikä oli kummallisessa ristiriidassa hänen rohkeakatseisten silmiensä ja hänen lujan, varman kätensä kanssa, joka hetken pusersi kättäni tervehtiessämme. Ja katse oli yhtä varma ja vakava kuin kädenpuristuskin. Tällä kertaa niissä näytti piilevän jokin kysymys, ja kuten ennenkin hän katsoi minuun aivan liian kauan.

»Minä olen lukenut teidän 'Työväenluokan filosofianne'», sanoin, ja hänen silmissään tuikahti mielihyvän kipinä.

»Tietysti te otitte huomioon sen yleisön, jolle se on tarkoitettu», hän sanoi.

»Niinpä kyllä, ja juuri sen tähden sain halun kinastella kanssanne», ehätin sanomaan.

»Minä myöskin aion löylyttää teitä, mr Everhard», sanoi piispa Morehouse.

Ernest kohautti huolettomana olkapäitään ja otti teekupin.

Piispa kumarsi kohteliaasti antaen minulle ensiksi puheenvuoron.

»Te lietsotte luokkavihaa», sanoin. »Minä pidän vääränä ja rikollisena sitä, että vedotaan kaikkeen siihen, mikä on alhaista ja raakaa työväenluokassa. Luokkaviha on minun mielestäni yhteiskunnanvastaista ja, kuten minusta näyttää, myöskin sosialismille vastaista.»

»En myönnä olevani syyllinen», hän vastasi. »Luokkavihaa ei ilmene minun kirjoitusteni sanamuodossa eikä niiden hengessä.»

»Vai niin!» huudahdin moittivasti ja otin samalla käteeni hänen kirjansa.

Hän maisteli teetään, sill'aikaa kuin minä silmäilin kirjan sivuja.

»Sivu 132», luin ääneen: »'Senpä vuoksi esiintyykin luokkataistelu nykyisessä yhteiskunnassa palkkaa maksavan ja palkatun luokan välillä.'»

Loin häneen voitokkaan katseen.

»Siinä ei mainita mitään luokkavihasta», hän virkkoi vastaan.

»Mutta», minä intin, »te puhutte 'luokkataistelusta'».