Chapter 19

[1] Tämä ei suinkaan ole tyhjää kerskumista, sillä taiteellisen ja älyllisen maailman parhaat ainekset olivat kumouksellisia. Lukuunottamatta muutamia musiikkitaiteilijoita ja laulajia sekä oligarkkeja, sen aikakauden kaikki luovat nerot, joiden nimet ovat säilyneet meidän aikoihimme, olivat kumouksellisia.

Emmekä me liioin eläneet piilopaikkaamme suljettuina. Usein ratsastelimme vuoristossa harjoituksen vuoksi, ja me ratsastimme Wicksonin hevosilla. Jospa hän vain olisi tietänyt, miten monta kumouksellista hänen hevosensa olivat kyydinneet! Me niinikään teimme huvimatkoja yksinäisille paikoille, viipyen sellaisilla matkoilla koko päivän, aamusta ennen auringon nousua iltapimeään. Me käytimme Wicksonin kermaa ja voita, eikä Ernest pitänyt aivan vääränä ampua joskus Wicksonin pyitä ja jäniksiä, vieläpä hänen vuorikauriitaankin.

Totta puhuen se oli turvallinen pakopaikka. Olen sanonut, että meidän rauhaamme häirittiin yhden ainoan kerran. Ja tämä merkillinen tapaus johtaa mieleeni nuoren Wicksonin salaperäisen katoamisen ja sen salaisuuden selityksen. Nyt kun hän on kuollut, saatan vapaasti puhua. Ison onkalon pohjalla oli pienoinen komero, mihin aurinko paistoi useita tunteja päivässä ja joka oli suojattu ylhäältäpäin. Sinne me olimme raahanneet useita kuormia soraa joen uomasta, niin että se oli kuiva ja lämmin ja siellä oli mukava loikoa päivänpaisteessa. Niinpä minä loikoilin siellä eräänä päivänä jälkeen puolisen lueskellen puolittain nukuksissa Mendenhallin kirjaa.[1] Ja niin mukavalta tuntui minusta olo, etteivät edes hänen säkenöivät runoelmansa voineet pitää minua valveilla.

[1] Sen aikakauden kirjallisuudessa yhtenään viitataan Rudolph Mendenhallin runoelmiin. Hänen kirjoituksistaan ei ole säilynyt meille muuta kuin eräitä otteita. Hänet mestasivat Rautakoron pyövelit v. 1928 (v. a.).

Minä heräsin siihen, että multaharkko putosi jalkoihini. Sitten kuului ylhäältä sellainen ääni, kuin olisi yritetty siepata kiinni jostakin, ja samassa tuokiossa tulla tupsahti vierivää seinää pitkin nuorukainen, vierähtäen aivan jalkoihini. Se oli Philip Wickson, vaikka en häntä vielä silloin tuntenut. Hän katsahti minuun tyynesti, ilmaisten hämmästyksensä pitkällä vihellyksellä.

»Kas», sanoi hän, ja seuraavassa tuokiossa hän jo hattu kädessä vakuutteli: »Pyydän anteeksi. En ollenkaan odottanut tapaavani täällä ketään.»

Minä en ollut yhtä tyyni. Minä olin vielä aloittelija taidossa, mitä tarvitaan tällaisissa tilaisuuksissa, jos mieli pysyä tyynenä. Myöhemmin kansainvälisenä vakoojana toimiessani olisin sellaisessa tapauksessa esiintynyt vähemmän kömpelösti, se on varma. Miten ollakaan, minä kavahdin seisaalleni ja päästin hätähuudon.

»Miksi sen teitte?» hän kysyi katsellen minua tutkivasti.

Hänellä silminnähtävästi ei ollut aavistustakaan meidän täälläolostamme. Minä huomasin sen ilokseni.

»Missä tarkoituksessa luulette minun näin menetelleen?» minä kysyin puolestani. Tosiaankin olin kömpelö siihen aikaan.

»En tiedä», hän vastasi, pudistaen päätään. »Jollei teillä mahdollisesti ole ystäviä täällä lähistöllä. Kaikessa tapauksessa teidän on annettava selitys. Asia näyttää minusta pahalta. Te olette kielletyllä alueella. Tämä on minun isäni maata ja --»

Mutta samassa Biedenbach, vanhaan kohteliaaseen tapaansa, sanoi hänen takanaan kuuluvalla, mutta matalalla äänellä: »Kädet ylös, nuori herra.»

Nuori Wickson kohotti ensin kätensä ja sitten kääntyi Biedenbachin puoleen, joka piti häntä kohti ojennettuna automaattista kivääriä. Wickson ei hämmästynyt.

»Ahaa», hän sanoi, »kumouksellisten pesä ja oikein haukanpesä näyttää olevankin. No niin, mutta kauan ette tule täällä asustamaan, sanon minä.»

»Ehkäpä tulette viipymään täällä niin kauan, että ennätätte tarkistaa tuon lausuntonne», sanoi Biedenbach tyynesti. »Ja siihen mennessä minun täytyy pyytää teitä astumaan sisälle.»

»Sisällekö?» Nuori mies näytti todellakin hämmästyneeltä. »Onko teillä täällä oikein holvikäytävät? Olen kuullut sellaisista puhuttavan.»

»Tulkaa katsomaan», vastasi Biedenbach somalla murteellaan.

»Mutta se on vastoin lakia», väitti vieras.

»Niin kylläkin teidän lakinne mukaan», lausui terroristi merkitsevällä äänenpainolla. »Mutta meidän lakimme mukaan, uskokaa pois, se on täysin laillista. Teidän on totuttava siihen tosiasiaan, että te olette toisessa maailmassa ettekä enää siinä sorron ja raakuuden maailmassa, missä tähän saakka olette elänyt.»

»Se on kysymys, joka kaipaa todistuskappaleita», mutisi Wickson.

»Jääkää siis meidän luoksemme, jotta saamme siitä keskustella.»

Nuori mies naurahti ja seurasi vangitsijaansa tupaan. Hänet johdettiin sisimpään luolahuoneeseen, missä eräs nuoremmista tovereista jäi häntä vartioimaan sill'aikaa kuin keittiössä neuvoteltiin vastaisista toimenpiteistä.

Biedenbach kyyneleet silmissä vaati, että Wicksonin on kuoltava, ja näytti ikäänkuin päässeen pahasta painajaisesta, kun me hylkäsimme hänen kamalan ehdotuksensa. Toiselta puolen me emme voineet ajatellakaan laskea nuorukaista vapaalle jalalle.

»Minäpä tiedän, miten meidän on meneteltävä», sanoi Ernest. »Me pidämme hänet luonamme ja annamme hänelle kasvatuksen.»

»Minäpä etukäteen tarjoudun hänen lakitieteenopettajakseen», huudahti Biedenbach.

Ja niin tehtiin päätös kaikkien nauraessa. Me päätimme pitää Philip Wicksonin vankina ja antaa hänelle opetusta meidän siveysopissamme ja yhteiskuntatieteessämme. Mutta sitä ennen oli ryhdyttävä erinäisiin toimenpiteisiin. Nuoren oligarkin jäljet oli tarkoin peitettävä. Hänen onkalon laidalle jättämänsä jäljet näkyivät selvästi siinä kohtaa, mistä hän oli lähtenyt laskeutumaan alas syvänteeseen. Tämä tehtävä tuli Biedenbachin osalle, joka aukon suulle ripustetun köyden varassa laskeutuen alaspäin tasoitti jäljet niin hyvin, että niistä ei jäänyt merkkiäkään näkymään. Hämärän tultua saapui John Carlson, joka vaati Wicksonin kenkiä.

Nuorukainen ei halunnut luopua kengistään, vieläpä yritti panna tappeluksi, kunnes sai tuntea Ernestin sepänkäsien voimaa. Carlson kertoi myöhemmin, että ne olivat aikalailla puristaneet hänen jalkojaan ja hieroneet varpaat verille, mutta hyvin hän oli onnistunut tehtävässään. Onkalon suulta, mistä lähtien nuorukaisen jäljet oli hävitetty, hän lähti liikkeelle, jalassaan Wicksonin kengät, kulkien vasempaan. Hän kulki mailimääriä kukkuloitten ympäri, tiheikköjen läpi, joenuomia pitkin, vihdoin peittäen jälkensä erään puron juoksevaan veteen. Siinä hän riisui kengät jalastaan, kulki jonkun matkaa puronuomaa pitkin paljasjaloin, kunnes vihdoin pani omat kengät jalkaansa. Viikkoa myöhemmin Wickson sai takaisin kenkänsä.

Sinä iltana koirat oli laskettu irti, eikä piilopirtissä nukkuminen saattanut tulla kysymykseenkään. Seuraavana päivänä haukkuva koiralauma moneen kertaan syöksyi joenuomaa pitkin, kääntyi Carlsonin kävelemää jälkeä pitkin vasemmalle ja katosi kaukaisiin joenlaaksoihin ylempänä vuoristossa. Ja kaiken aikaa meidän miehemme odottivat piilopirtissä aseet kädessä -- automaattiset revolverit ja kiväärit, puhumattakaan puolestakymmenestä pommista, jotka Biedenbach oli valmistanut. Kylläpä olisivat hakijat ällistyneet, jos heidän päähänsä olisi pistänyt tulla meidän piilopaikkaamme.

Olen tässä kuvannut tosiasioiden mukaan Philip Wicksonin, entisen oligarkin ja myöhemmin kumoustoverin, katoamisen. Me näet vihdoin käännytimme hänet. Hänen mielensä oli puhdas ja taipuisa, ja luonnostaan hän oli sangen rehellinen ja oikeamielinen. Muutamia kuukausia myöhemmin me kuljetimme hänet eräällä isänsä hevosella Sonoma-vuoren yli Petaluma-joelle, missä hän nousi pieneen kalastajavenheeseen. Ja meikäläisten kesken tunnettuja salaisia teitä pitkin saatoimme hänet Carmelin piilopaikkaan.

Siellä hän oleskeli kahdeksan kuukautta, jonka ajan kuluttua hän, kahdesta eri syystä, ei enää halunnutkaan meistä erota. Ensiksikin hän oli rakastunut Anna Roylstoniin, ja toiseksi hänestä oli tullut kumouksellinen. Ja vasta sitten kun hän oli tullut vakuutetuksi rakkautensa toivottomuudesta, hän suostui meidän kehoituksestamme palaamaan isänsä luo. Ja vaikka hän näennäisesti pysyikin oligarkkina koko ikänsä, oli hän todellisuudessa meidän parhaita asiamiehiämme. Usein on Rautakorko hämmästyksestä mykistynyt, kun sen suunnitelmat, jonkin salaperäisen voiman vaikutuksesta, epäonnistuivat. Jospa se vain tietäisi, miten monet sen omista jäsenistä ovat meidän liittolaisiamme ja asiamiehiämme. Nuori Wickson pysyi koko ikänsä meidän asiallemme uskollisena. Ja totta puhuen hänen uskollisuutensa tuotti hänelle kuoleman. Ollessaan vuoden 1927 suuren rajuilman aikana läsnä johtajaimme kokouksessa hän sai keuhkokuumeen, joka teki hänestä lopun.[1]

[1] Tämän nuorukaisen kohtalo ei ollut mikään tavaton. Monet rahaylimystön nuorukaiset oikeudentuntonsa pakottamina tai vallankumousaatteen suurenmoisuuden valtaamina pyhittivät elämänsä sille. Samalla tavoin venäläisen ylimystön pojat usein aikaisemmin näyttelivät huomattua osaa isänmaansa vallankumouksissa.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Kiljuva kadotuksen peto.

Sen pitkän ajan kuluessa, minkä me vietimme piilopaikassamme, olimme läheisessä yhteydessä ulkomaailman tapahtumain kanssa, ja oligarkian varustuksista me saimme tarkat tiedot sitä mukaa kuin niitä tehtiin. Tästä murrosajan sekamelskasta alkoivat uudet laitokset kehittyä määrättyihin muotoihin ja täydellistyä. Oligarkkien on onnistunut rakentaa hallituskoneisto, yhtä laaja kuin kierokin, joka vastasi tarkoitustaan -- ja tämä kaikki meidän ponnistuksistamme huolimatta.

Se tuli yllätyksenä monelle kumoukselliselle. He eivät olleet pitäneet sitä mahdollisena. Mutta siitä huolimatta työ maassa sujui niinkuin ennenkin. Miehet raatoivat pelloilla ja kaivoksissa -- he olivat pakosta orjia. Mitä tulee tärkeimpiin teollisuusaloihin, oli kaikkialla huomattavissa kukoistusta. Mahtavien työväenkastien jäsenet olivat tyytyväisiä ja työskentelivät mielihyvällä. Ensikerran eläessään he nauttivat teollista rauhaa. Heitä ei ollut enää huolestuttamassa pakollinen joutilaisuus, lakot, työnsulut tai yhdistysmerkit. He elelivät mukavissa asunnoissa omissa ihanissa kaupungeissaan -- ihanissa verrattuina niihin köyhälistönkaupunginosiin, joissa he olivat ennen asuneet. Heillä oli parempaa ruokaa syötävänään, lyhyemmät työpäivät, enemmän juhlapäiviä sekä enemmän huveja ja nautintoja. Ja vähempiosaisista veljistään ja sisaristaan, onnettomista raatajista, poloisesta kadotuksen kansasta, he eivät välittäneet mitään. Itsekkyyden aikakausi oli alkamassa. Mutta näin ei asianlaita sentään ollut kokonaisuudessaan. Työväenkasteissa oli paljon meidän miehiämme, jotka näkivät vatsan tarpeita kauemmaksi, näkivät vapauden ja veljeyden ihanan kuvan.

Toinen laitos, joka oli ennättänyt jo muodostua ja teki mainiosti tehtävänsä, oli palkkasoturit. Tämä sotaväki oli muodostunut entisestä vakinaisesta armeijasta, käsittäen jo tätä nykyä miljoonan sotilasta, lukuunottamatta siirtomaajoukkoja. Palkkasoturit muodostivat erikoisen rodun. He asuivat omissa kaupungeissaan, joissa heillä oli täydellinen itsehallinto ja moninaisia etuoikeuksia. He kuluttivat suuren osan tuosta kiusallisesta ylituotannosta. He vähitellen eristyivät kokonaan muusta kansasta, vieläpä heille alkoi muodostua oma luokkamoraali ja -tietoisuus. Ja yhtäkaikki meillä on tuhansia liittolaisia heidän keskuudessaan.[1]

[1] Palkkasoturit näyttelivät sangen huomattavaa osaa Rautakoron viimeisinä aikoina. He muodostivat voiman tasapainon työväenkastien ja oligarkkien välisissä taisteluissa, asettuen milloin millekin puolelle, riippuen salaliitoista ja vehkeistä.

Itse oligarkit olivat joutuneet merkilliseen ja odottamattomaan kehitysvaiheeseen. He ottivat käytäntöön luokkakurin. Jokaiselle jäsenelle annettiin määrätty osa suoritettavaksi yhteisestä työstä, ja se oli pakosta suoritettava. Joutilaista rikkaista nuorukaisista tuli siten loppu. Heidän voimiaan käytettiin oligarkian vahvistamiseksi. He palvelivat sotajoukkojen johtajina sekä teollisuuden yli- ja alipäällikköinä. He kunnostautuivat teollisuutta palvelevien tieteitten aloilla, ja useista tuli mainioita insinöörejä. Heille tarjosivat lukemattomia paikkoja monimutkainen hallituskoneisto ja siirtomaat sekä maan lukuisat salapoliisitoimistot. Heidät niin sanoakseni otti oppipojikseen koulu, taide, kirkko, tiede ja kirjallisuus; ja kaikilla näillä aloilla he suorittivat sen tärkeän työn, jonka tarkoituksena oli yleisen ajatussuunnan kääntäminen oligarkialle suosiolliseksi.

Heille opetettiin, ja myöhemmin he opettivat toisille, että se, mitä he tekivät, oli oikeata. Heissä alettiin kehittää ylimysmielistä katsomusta aikaisimmasta lapsuudesta lähtien, ja se juurtui vihdoin koko heidän olemukseensa. He tunsivat olevansa villien eläinten kesyttäjiä, petojen hallitsijoita. Heidän jalkainsa alta kuului lakkaamatta kapinan jylinää. Väkivaltainen kuolema liikkui alituisesti heidän keskuudessaan; pommeja, puukkoja ja kuulia pidettiin sen kiljuvan petoeläimen torahampaina, joka täytyi lannistaa, jos mieli pelastaa ihmiskunta perikadosta. He olivat ihmiskunnan vapahtajia, ja he pitivät itseään sankarillisina ja uhrautuvaisina korkeimman hyvän harrastajina.

He luokkana uskoivat, että heitä yksin oli sivistyksen kiittäminen olemassaolostaan. He olivat vakuutettuja siitä, että jos he milloin heikontuisivat, niin nielaisisi tuo suuri peto heidät sekä kaiken kauneuden, iloisuuden ja hyvän avaraan, limaiseen kitaansa. Ilman heitä kaikesta järjestyksestä tulisi loppu, ja ihmiskunta vaipuisi uudestaan siihen alkuperäiseen tilaan, mistä se oli niin tuskallisen kehityksen kautta noussut. Lapsille teroitettiin mieleen tätä yleisen sekasorron mahdollisuutta siitä lähtien kuin he suinkin alkoivat asioita ymmärtää, ja samanlaista kasvatustapaa käytettiin useissa sukupolvissa peräkkäin. Anarkia oli se peto, jota vastaan oli taisteltava, ja se taistelu oli ylimysten korkein velvollisuus. Sanalla sanottuna, he yksinänsä, väsymättömillä ponnistuksillaan ja uhrauksillaan, olivat heikon ihmiskunnan turvana tuota petoa vastaan; ja he uskoivat sen, vahvasti uskoivatkin.

Minun on mahdotonta panna liian suurta painoa tälle oligarkkien luokan oikeudentunnolle. Siihen juuri on perustunut Rautakoron voima, vaikka monet meikäläiset liian vitkallisesti sen käsittivät. Useimmat heistä ovat otaksuneet sen voiman riippuvan palkkio- ja rangaistusjärjestelmästä. Se on erehdys. Taivas ja helvetti saattavat olla hartauden päätekijöitä sokean intoilijan uskonnossa; mutta suurin osa uskovaisista käsittää taivaalla ja helvetillä oikeata ja väärää. Oikeuden rakkaus, oikeuden halu, lyhyesti sanottuna oikeuteen perustuva elämäntapa on kaikkien uskontojen tärkein tekijä. Ja samoin oli laita oligarkian. Vankilat, karkoitukset ja arvonalennukset, kunnianosoitukset ja palatsit ja ihmekaupungit ovat kaikki satunnaisia ilmiöitä, jotka eivät välttämättömästi johdu itse pääasiasta. Oligarkkeja kannustava voima piilee siinä uskossa, että he tekevät oikein. Asia on niin ymmärrettävä, että Rautakoron voima tänä päivänä perustuu siihen, että sillä on luja käsitys oman asiansa oikeudesta.[1]

[1] Kapitalismin siveellisestä löyhyydestä ja hataruudesta oligarkit sukelsivat esille uusine siveysoppeineen, jotka olivat yhtenäisiä ja harkittuja, teräviä ja järkkymättömiä kuin teräs, siinä määrin nurinkurisia ja epätieteellisiä sekä samalla kertaa niin valtaavia, että sellaisia ei ole millään sortajaluokalla koskaan ollut. Oligarkit uskoivat siveysoppiinsa siitä huolimatta, että maapallon historian tutkimus ja kehitys julisti sen valheeksi. Ja tällä uskollaan he saattoivat kolmen vuosisadan ajaksi pysäyttää inhimillisen kehityskulun väkevän virran.

Ja toiselta puolen kumouksen voimalla on niinikään ollut tyyssijansa oikeudellisuudessa näiden kamaloiden kahdenkymmenen vuoden aikana. Millään muulla tavalla ei voida selittää meidän uhrauksiamme ja marttyyrejamme. Ei minkään muun tähden Rudolf Mendenhall uhrannut henkeänsä aatteelle ja laulanut hurjaa joutsenlauluaan elämänsä viimeisenä iltana. Ei minkään muun tähden kuollut Hurtbert kidutuslavalla, kieltäytyen viimeiseen asti ilmiantamasta tovereitaan. Ei minkään muun tähden Anna Roylston ole kieltäytynyt siunatusta äitiydestä. Ei minkään muun tähden John Carlson ole ollut niin uskollisesti ja ilman mitään palkkiota Glen Ellenin piilopirtin hoitajana. Olkoonpa nuori tai vanha, mies tai nainen, ylhäinen tai alhainen, nero tai pölkkypää, kumoustovereiden keskuudessa kaikkia kannustaa valtava oikeuden harrastus.

Mutta olen poikennut kertomuksestani. Ernest ja minä ymmärsimme hyvin jo ennen piilopirtiltä lähtöämme, miten Rautakoron mahti tulisi kehittymään. Työväenkastit, palkkasoturit sekä kaikenlaiset salaiset asiamiehet ja poliisit olivat oligarkian uskollisia palvelijoita. Ja ylimalkaan katsottuna he voivat nyt paremmin kuin ennen, lukuunottamatta sitä, että he olivat menettäneet entisen vapautensa. Toisella puolen rahvaan suuri, avuton joukko, kuihtunut kansa, aseeton joukko, kadotuksen kansa vaipui eläimelliseen tylsyyteen, tyytyen kurjuuteensa. Aina, milloin joku voimakas proletaari nousi rahvaan keskuudesta, pitivät oligarkit huolta siitä, että hänet kohotettiin parempiin olosuhteisiin, tavallisesti siten, että hänestä tehtiin työväenkastien jäsen tai hänet otettiin palkkasoturien jäsenyyteen. Siten tyytymättömyys tukahdutettiin jo melkein ennenkuin se ennätti näyttäytyäkään, ja proletariaatti menetti luonnolliset johtajansa.

Kadotuksen kansan tila oli surkuteltava. Kansakoululaitos, ainakin mitä heihin tulee, oli lakannut olemasta. He asuivat eläinten lailla äärettömän siivottomissa työväenkaupunginosissa, mädäten kurjuudessa ja alennustilassaan. Kaikki heidän entiset oikeutensa oli viety heiltä. He olivat työorjia. Heillä ei ollut valitsemisen oikeutta työhön nähden. Samoin oli heiltä riistetty oikeus siirtyä paikasta toiseen tai kantaa aseita tahi pitää niitä hallussaan. He eivät olleet maaorjia kuten farmarit. He olivat koneorjia ja työorjia. Kun heitä milloin tarvittiin tavallista kipeämmin ja suurempi määrä, kuten valtateiden, ilmaratojen, kanavien, tunnelien, maanalaisten rautateiden ja linnoitusten rakentamiseen, kutsuttiin työväenkaupungeista pakkomääräyksellä kymmeniä tuhansia kysymyksessäoleville työpaikoille. Suuret armeijat sellaista väkeä rakentavat par'aikaa Ardisin kaupunkia, asuen kurjissa kasarmeissa, joissa säädyllisyyden tilalla vallitsee tylsä raakuus. Totta on, että juuri noissa työväen kaupungeissa asustaa se kiljuva peto, jota oligarkit niin kauheasti pelkäävät -- mutta hirviö on heidän itsensä luoma.

Ja juuri äskettäin on annettu julistus suurien työläisjoukkojen kokoamisesta Asgard-nimisen uuden ihmekaupungin rakentamista varten, kaupungin, joka tulee täydellisesti voittamaan Ardisin, kun se valmistuu.[1] Me vallankumouksen lapset tulemme jatkamaan tuota suurenmoista työtä eivätkä kurjat orjat. Sen kohoavia muureja ja torneja ja pylväitä tervehditään lauluin, ja sen kauneuteen ja suurenmoisuuteen kutoutuu ei huokauksia ja valituksia, vaan musiikin säveliä ja iloista naurun helinää.

[1] Ardis valmistui v. 1924 (v. a.), jotavastoin Asgard tuli lopullisesti valmiiksi vasta 1984. Sitä rakennettiin viisikymmentäkaksi vuotta, rakentavan orjalauman luvun noustessa puoleen miljoonaan. Sanotaanpa sen ajoittain kohonneen toiselle miljoonalle, lukuunottamatta satoja tuhansia työväenkasteihin kuuluvia työläisiä ja taiteilijoita.

Ernest paloi halusta päästä takaisin maailmalle työhön, sillä meidän onneton ensimmäinen kapinamme, joka päättyi Chicagon kommuuniin, oli juuri silloin tekeillä. Hän kärsi tyynenä tuskat, joita Illinoisista vartavasten kutsutun Hadlyn leikkausveitsi tuotti hänelle hänen kasvonpiirteitään muutettaessa.[1] Ernest hautoi mielessään suuria suunnitelmia oppineen köyhälistön järjestämiseksi ja toimenpiteiksi, joilla kansanopetuksesta voitaisiin säilyttää edes jonkinlaisia jätteitä köyhälistön keskuudessa -- kaikki tämä tietenkin sen tapauksen varalta, että ensimmäinen kapina epäonnistuisi.

[1] Kumouksellisten joukossa oli monta kirurgia, jotka saavuttivat hämmästyttävän taitavuuden ihon leikkaamisessa. Kuten Avis Everhard kertoo, he saattoivat kokonaan muuttaa ihmisen kasvonpiirteet. Arpien ja epämuodostumien poistaminen oli heille leikintekoa. Ja heidän työnsä oli niin moitteetonta, että salaisuuden jäljille olisi ollut mahdoton päästä, vaikka sitä olisi suurennuslasilla tutkinut. Silmät, huulet, korvat, silmäkulmat osattiin perinpohjin muuttaa. Taitavat leikkaukset kieleen, kurkkuun, kitalakeen y. m. äänielimiin muuttivat ihmisen äänen ja puheensävyn tuntemattomaksi. Toivottomat ajat tekevät uskomattomimmankin todeksi, ja niinpä vallankumouksen kirurgit kehittyivät taidossaan ilmiömäisiksi. M. m. he tunsivat menettelytavan, jota käyttämällä saattoi pidentää täysikasvuisen ihmisen mittaa 4--5 tuumaa sekä lyhentää sitä tuumalla tai parilla. Heidän menettelytapansa kuuluu hävinneisiin taitoihin.

Piilopirtiltä me lähdimme vasta tammikuussa 1917. Kaikki oli etukäteen järjestetty. Me ryhdyimme heti toimeen Rautakoron provokaattoreina. Minä esiinnyin Ernestin sisarena. Eräät oligarkit, jotka olivat hyvin korkeissa ja vaikutusvaltaisissa asemissa ja samalla aatetovereita, olivat hankkineet meille paperit. Meillä oli tarpeelliset paperit kunnossa, ja meidän entisyytemme oli asianmukaisella tavalla selitetty. Kun saimme apua sisältäpäin, ei tämä kaikki suinkaan ollut mitään erittäin vaikeata, sillä tuossa usvaisessa salapoliisimaailmassa ihmisten tuntomerkeistä ei koskaan voinut olla ehdotonta varmuutta. Henkien lailla urkkijat tulivat ja menivät, noudattaen määräyksiä, täyttäen velvollisuuksiaan, seuraten jälkiä, tehden usein toimistaan selkoa sellaisille viranomaisille, joita eivät koskaan saaneet nähdä, tai toimien yhdessä urkkijain kanssa, joita eivät olleet koskaan ennen nähneet eivätkä tulisi näkemään sen koommin.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Chicagon kommuuni.

Provokaattoreina me emme ainoastaan joutuneet paljon matkustelemaan, vaan sen lisäksi meidän toimemme saattoi meidät usein kosketuksiin työläisten sekä tovereitten, kumouksellisten kanssa. Siten me olimme kahdessa leirissä yht'aikaa, näennäisesti palvellen Rautakorkoa, mutta salaa tehden kaiken voitavamme aatteen hyväksi. Meitä oli paljon oligarkian salapoliisilaitoksen kaikissa osastoissa, ja monista seulomisista ja uudelleenjärjestämisistä huolimatta meitä ei ole koskaan saatu täydellisesti kitketyksi tuosta hyvinjärjestetystä laitoksesta.

Ernest oli tehnyt laajoja suunnitelmia ensimmäistä kapinaa varten, ja sen oli määrä alkaa aikaisin keväällä 1918. Syksyllä 1917 me emme vielä olleet valmiit; paljon oli vielä tekemättä, ja kun se sitten puhkesikin ennen aikojaan, niin se ei tietystikään voinut onnistua. Suunnitelma laadittiin olojen pakosta tavattoman mutkikas, minkä tähden jokainen ennenaikainen hälyytys saattoi tuhota koko hankkeen. Tämän Rautakorko oivalsi ja ryhtyi sen varalta kutomaan juoniaan.

Me olimme suunnitelleet ensimmäisen iskumme oligarkian hermostoa vastaan. Mutta oligarkit muistivat suurlakkoa ja olivat turvanneet itsensä sähköttäjäin petollisuutta vastaan, pystyttämällä asemia langatonta sähköttämistä varten, joita asemia palkkasoturisto hoiti ja vallitsi. Me puolestamme olimme päättäneet mennä vieläkin pitemmälle. Kun merkki oli annettu maan kaikista piilopaikoista ja kaupungeista ja kylistä ja kasarmeista, toverien piti hyökätä esille ja räjähdyttää ilmaan kaikki langattomat sähkösanoma-asemat. Siten Rautakorko voitaisiin paiskata maahan heti ensiheitolla, ja joutuisi se vallan avuttomana meidän käsiimme.