Chapter 15

[1] Kaikki rautatieläisten ammattikunnat solmivat tuollaisen liiton oligarkkien kanssa saaliin jakamiseksi, ja mainitsemista ansaitsee se tapaus, joka, mikäli tiedetään, on ensimmäinen tällä suunnalla. Tässä tarkoitettu ammattiyhdistys oli »Veturinkuljettajain veljeskunta», jonka presidentti P. M. Arthur Pennsylvanian rautatielakossa yksin teki sopimuksen rautatien kanssa, muista ammattiyhdistyksistä välittämättä. Suunnitelma oli yhtä onnistunut kuin itsekäs.

Kun levisi tieto suosittujen ammattikuntain petoksesta, alkoi työväenpiireistä kuulua kovaa murinaa. Senjälkeen suosiossa olevat ammattiyhdistykset erosivat kansainvälisestä järjestöstä ja rikkoivat kaikki entiset suhteet. Sitten seurasi rettelöitä ja väkivaltaisuuksia. Suosittujen ammattiyhdistysten jäsenet leimattiin pettureiksi, ja kapakoissa, huvitilaisuuksissa, kaduilla, työpaikoilla ja kaikkialla heitä hätyyttelivät toverit, jotka he olivat niin perin halpamaisesti pettäneet.

Lukemattomia päitä puhkottiin, ja muutamat menettivät henkensäkin. Kukaan suosittujen ammattiyhdistysten jäsen ei voinut olla varma turvallisuudestaan. He kokoontuivat suurempiin joukkoihin työhön mennessään ja työstä palatessaan. He kulkivat aina keskikatua. Katukäytävällä he näet olisivat helposti joutuneet ikkunoista ja katoilta viskattujen kivien uhreiksi. Heillä oli lupa kantaa aseita, ja viranomaiset auttoivat heitä kaikin tavoin. Heidän vainoojiansa tuomittiin pitkiksi ajoiksi vankiloihin, missä heitä kohdeltiin hyvin nurjasti. Ei kukaan, paitsi suosittujen ammattikuntain jäsenet, saanut kantaa aseita. Ja tämän lain rikkomisesta oli säädetty ankaria rangaistuksia.

Vimmastunut työväki puski vihaansa pettureihin. Siten kastirajat muodostuivat itsestään. Petettyjen työläisten lapset ryhtyivät niin katkerasti vainoamaan pettureitten lapsia, että näiden oli viimeiseltä mahdotonta leikkiä kaduilla tai käydä kansakouluissa. Pettureitten vaimoja ja muita perheenjäseniä niinikään vainottiin ja ahdistettiin kaikin mahdollisin keinoin.

Tästä oli seurauksena, että vainotut, jouduttuaan joka puolelta puristuksiin, liittyivät heimon tavoin läheisesti toisiinsa. Nähtyään olonsa turvattomaksi keskellä petetyn köyhälistön asumia kaupunginosia he muuttivat uusiin asuntopaikkoihin, toisista erilleen. Ja näissä puuhissa heitä suosivat oligarkit. Hyviä asuntoja, uudenaikaisia ja terveellisiä, rakennettiin heitä varten puistojen ja nurmikenttien lähistöille. Heidän lapsensa kävivät kouluissa, joita erityisesti heitä varten rakennettiin ja joissa käsityö ja käytännöllinen tiede olivat pääasiallisina oppiaineina. Siten alkoi kehittyä säätyjako, kastit. Suosittujen ammattikuntain jäsenistä tuli työväen ylimystö. He pysyttelivät erillään muusta työväestä. Heillä oli paremmat asunnot, paremmat vaatteet, parempi ruoka ja parempi kohtelu.

Samaan aikaan muita työläisiä kohdeltiin sangen kovakouraisesti. Useita pieniä etuisuuksia riistettiin heiltä, samalla kuin palkat ja elantokanta laskeutuivat myötäänsä. Niinikään työväenkansakoulu rappeutui, ja ennen voimassa ollut oppivelvollisuus vaihtui vapaaehtoisuuteen. Ja luku- ja kirjoitustaidottomain luku kasvoi peloittavalla nopeudella.

Maailman markkinoiden joutuminen Yhdysvaltain käsiin järkytti koko maailman rauhaa. Hallituslaitokset kaikkialla romahtivat maahan tai muodostuivat toisenlaisiksi. Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Austraaliassa ja Uudessa-Seelannissa perustettiin kooperatiivisia yhteiskuntia. Brittiläinen maailmanvalta oli hajoamistilassa. Englannilla oli kylliksi paljon tekemistä kotona. Intiassa oli kapina täydessä lieskassa. Ja kautta koko Aasian kaikui huuto: »Aasia aasialaisille!» Ja tämän huudon takana oli Japani, lakkaamatta kiihoittaen ja nostattaen keltaista ja ruskeaa rotua valkoista vastaan. Ja samalla kuin Japani uneksi Aasian herruudesta ja pyrki toteuttamaan vallanhimoisia suunnitelmiaan, se tukahdutti kapinallisen proletariaatin kotona. Se oli yksinkertaisesti luokkasota, kuli samuraita vastaan, ja kuli-sosialisteja surmattiin kymmenin tuhansin. Neljäkymmentätuhatta tapettiin Tokion katutaisteluissa ja epäonnistuneessa hyökkäyksessä Mikadon palatsia vastaan. Kobe oli muuttunut oikeaksi teurastushuoneeksi. Pumpulitehtaan työläisiä ammuttiin kuularuiskuilla ja niin suuret määrät, että sellaista ei oltu vielä ennen kuultu. Kaikista julmin olikin Japanin nouseva oligarkia. Japani hallitsi itää ja oli vallannut koko Aasialle kuuluvan osan maailman markkinoista, lukuunottamatta Intiaa.

Englannin onnistui kukistaa omat proletaarikapinansa ja samalla pitää kiinni Intiasta, vaikka se joutuikin ponnistelemaan uuvuksiin asti. Sen täytyi niinikään hellittää suurista siirtomaistaan. Sosialistien onnistui muuttaa Austraalia ja Uusi-Seelanti kooperatiivisiksi yhteiskunniksi. Ja samasta syystä Englanti menetti Kanadan. Mutta Kanadan hallitseva luokka kukisti sikäläisen vallankumouksen saaden apua Rautakorolta. Samaan aikaan Rautakorko auttoi Meksikoa ja Kubaa kukistamaan kumouksiaan. Seurauksena oli, että Rautakorko laskettiin vankoille perustuksille uudella mantereella. Se oli muodostanut yhtenäiseksi valtiolliseksi möhkäleeksi koko Pohjois-Amerikan Panaman kanavasta Jäämereen asti.

Ja Englannin oli onnistunut säilyttää Intia uhraamalla muut siirtomaansa. Mutta sekin oli vain tilapäistä. Taistelu Japanin ja muiden Aasian valtojen kanssa Intian herruudesta tuli näin ainoastaan siirretyksi eteenpäin, mutta ei suinkaan ehkäistyksi. Englanti tuli läheisessä tulevaisuudessa menettämään Intian, ja niiden tapausten takaa häämötti taistelu Aasian ja muun maailman välillä maailmanherruudesta.

Ja sill'aikaa kuin taistelu riehui kaikkialla maailmassa, emme mekään täällä Yhdysvalloissa eläneet levossa ja rauhassa. Suurten ammattiyhdistysten kavallus oli ehkäissyt meikäläisen proletariaatin vallankumouksen, mutta väkivalta vallitsi kaikkialla. Työväen levottomuuksien ja farmarien sekä keskiluokan jäännösten tyytymättömyyden lisäksi puhkesi täyteen roihuun uskonnollinen herätys. Eräs seitsemännen-päivän-adventistien lahkon ryhmä tuli yht'äkkiä sangen kuuluisaksi, alkaen julistaa maailman loppua.

»Hämminki kolme vertaa entistään suurempana!» huudahti Ernest. »Kuinka voimme toivoa yhteisyyden tunnetta näiden kaikkien ristiriitaisuuksien vallitessa?»

Ja todellakin tuo hengellinen herätys pääsi peloittavaan vauhtiin. Kansa, kurjistunut ja kaikissa maallisissa toiveissaan pettynyt kansa oli valmis ottamaan vastaan taivaan, mihin teollisuustyrannien olisi yhtä vaikea päästä kuin kamelin käydä neulansilmän lävitse. Hurjannäköisiä vaeltavia saarnaajia parveili maan kaikissa osissa; ja viranomaisten kielloista ja rankaisutoimenpiteistä huolimatta uskonnollista kiihkoa lietsottiin yhä hehkuvammaksi lukemattomissa evankeliumijuhlissa.

Viimeiset päivät olivat käsissä, he vakuuttivat, maailman loppu oli alkanut. Ilmansuunnat olivat kadonneet. Jumala oli nostattanut kansakunnat kilvoittelemaan keskenään. Se oli näkyjen ja ihmeitten aika, ja näkijöitten ja profeettojen luku nousi mahdottomiin. Ihmiset lakkasivat työstä sadointuhansin ja pakenivat vuoristoihin odottamaan pian tapahtuvaa Jumalan tulemista ja »niiden sadan ja neljänkymmenenneljäntuhannen» taivaaseenastumista. Mutta Jumalaapa ei kuulunutkaan, ja noita onnettomia nääntyi joukoittain nälkään. Hädissään he ryöstivät maatiloja ruokavaroja saadakseen, siten tehden sorrettujen farmarien aseman vieläkin tukalammaksi.

Maatilat ja varastohuoneet olivat niinikään Rautakoron omaisuutta. Sotajoukkoja komennettiin liikkeelle, ja vimmastuneet uskovaiset pakotettiin pistimillä palaamaan kaupunkeihin ja ryhtymään työhön. Siellä heidän keskuudessaan puhkesi alinomaa kapinoita ja mellakoita. Heidän johtajansa mestattiin kapinoitsijoina tahi lähetettiin hullujenhuoneisiin. Tuomitut astuivat kuolemaan todellisella marttyyrin ilolla. Se oli mieletöntä aikaa. Levottomuus levisi yhä laajemmalle. Soilla ja aavikoilla Floridasta Alaskaan saakka ne pienoiset intiaaniheimot, jotka vielä olivat jäljellä, tanssivat hartaustanssejaan ja odottivat oman Messiaansa tulemista.

Ja kaiken tämän keskeltä kohosi peloittavan juhlallisesti ja varmasti kaikkien aikojen suurimman hirviön, oligarkian, haamu. Rautakourin ja rautaisin kannoin se vallitsi aaltoilevia miljoonia, edustaen järjestystä sekamelskassa ja lujittaen oman rakennuksensa perustuksia kaaoksen keskellä.

»Odottakaahan, kun me ryhdymme ohjaksiin», sanoivat maalaisliittolaiset -- mr Calvin lausui ne sanat meidän asunnossamme Pell-kadulla. »Katsokaahan niitä valtioita, jotka ovat joutuneet meidän käsiimme. Teidän sosialistien tukemina me panemme ne veisaamaan toisella äänellä, kunhan olemme ehtineet ryhtyä virkojamme hoitamaan.»

»Tyytymättömäin ja köyhtyneitten miljoonat ovat meidän», sanoivat sosialistit. »Maalaisliittolaiset, keskiluokkalaiset ja työläiset ovat liittyneet meihin. Kapitalistinen järjestelmä tulee kukistumaan. Kuukauden päästä me lähetämme viisikymmentä miestä kongressiin. Kahden vuoden kuluttua kaikki virat tulevat olemaan meidän käsissämme, presidentistä koirapoliisiin asti.»

Siitä puhuttaessa Ernest tavallisesti pudisti päätään ja virkkoi:

»Kuinka paljon teillä on kivääreitä? Tiedättekö, mistä voitte saada vankasti lyijyä? Kun tulee kysymys voimain mittelystä, niin siinä on paremmalla puolella se, jolla on muutakin kuin nyrkkejä käytettävänään.»

KUUDESTOISTA LUKU.

Loppu.

Kun tuli aika Ernestin ja minun lähteä Washingtoniin, ei isä seurannut meitä sinne. Hän oli mieltynyt työläisten elämään. Hän piti meidän ryysyläisympäristöämme suurena yhteiskuntatieteellisenä laboratoriona, ja hän näytti antautuneen tieteellisten tutkimusten loppumattomaan juhlaan. Hän teki tuttavuutta työmiesten kanssa ja solmi läheisiä ystävyyssuhteita parissakymmenessä kodissa. Niinikään hän työskenteli erinäisillä työpaikoilla ja ammattialoilla, ja sellaisissa tilaisuuksissa hän sekä työskenteli että teki tieteellisiä havainnoita. Hän oli tiedemies kiireestä kantapäähän.

Hänen ei olisi ollut pakko tehdä työtä, sillä Ernestin onnistui hankkia käännöstöillään niin paljon kuin meidän kaikkien kolmen elantoon tarvittiin, mutta meidän estelemisistämme välittämättä isä jatkoi työskentelyään, harjoittaen sen yhteydessä tutkimuksiaan. En milloinkaan unohda sitä iltaa, jona hän toi tullessaan katukaupustelijan tavaravaraston: kengännauhoja, vöitä y. m. s., tai sitä, jona menin ostoksille läheiseen ruokatavarakauppaan ja tapasin hänet siellä myymälämiehenä. Sen jälkeen ei minua enää ihmetyttänyt sekään, että hän oli viikon päivät tarjoilijana vastapäätä sijaitsevassa kapakassa. Niinikään hän oli yövahtina, perunanmyyjänä kadulla, liimasi nimilippuja eräässä säilyketehtaassa, työskenteli paperikoritehtaassa ja oli vedenkantajana eräällä katurautatierakennuksella, vieläpä yhtyi astianpesijäin yhdistykseen juuri ennen sen hajoittamista.

Luulen, että piispan esimerkki, ainakin mitä vaatetukseen tulee, oli vaikuttanut isään, sillä hänkin alkoi käyttää työmiehen halpaa pumpulipuseroa ja päällyshousuja. Yhden vanhoista tavoistaan hän kuitenkin säilytti, nimittäin sen, että pukeutui aina huolellisesti päivälliseksi eli oikeammin illalliseksi.

Minä olisin voinut Ernestin kanssa olla onnellinen missä tahansa, ja kun isä niin hyvin viihtyi näissä uusissa oloissa, täydensi se minun omaa onneani.

»Kun olin pieni poika», sanoi isä, »olin sangen utelias. Halusin saada selville, miksi mikin on olemassa ja miten se on syntynyt. Siitä johtuu, että minusta tuli luonnontutkija. Olen tänä päivänä yhtä utelias kuin lapsenakin, ja uteliaisuus se juuri onkin, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.»

Ja hän pistäysi väliin Market-kadun pohjoispuolella sijaitsevaan kauppa- ja teatterikaupunginosaan, missä hän myyskenteli sanomalehtiä, juoksenteli asioilla ja availi vaunujen ovia. Siellä hän eräänä päivänä tapasi mr Wicksonin sulkiessaan eräiden vaunujen ovea. Veitikkamaisella tavalla isä kertoi meille koko jutun illalla kotiin palattuaan.

»Wickson katsoi minuun terävästi, kun minä suljin hänen vaunujensa ovea, ja mutisi: 'Kas, saakeli.' Juuri ne sanat hän lausui. Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, ja hän unohti antaa minulle juomarahaa. Mutta hän varmaankin tointui pian hämmästyksestään, sillä hänen vaununsa olivat kulkeneet tuskin viittäkymmentä askelta, kun ne jo kääntyivät ympäri ja tulivat takaisin. Hän kumartui ulos ovesta.

»'Kas vain, professori', hän sanoi, 'tämä menee jo liian pitkälle. Mitä voin tehdä teidän hyväksenne?'

»'Minä suljin teidän vaunujenne oven', vastasin. 'Yleisen tavan mukaan te voisitte antaa minulle kymmensenttisen.'

»'Mitä joutavia', hän puhisi. 'Minä tarkoitan jotakin asiallista.'

»Hän varmaankin oli tosissaan -- liekö ollut jonkinlaista omantunnon nuhtelua; ja siihen katsoen minä harkitsin, mitä vastata.

»Hänen kasvonsa ilmaisivat odotuksen jännitystä, kun minä aloitin sanottavani, mutta teidän olisi pitänyt nähdä ne silloin, kun olin lopettanut.

»'Te voisitte antaa takaisin kotini ja Sierran tehdasosakkeeni', minä sanoin.»

Isä pysähtyi.

»Mitä hän sanoi», minä malttamattomana kysäisin.

»Mitä saattoi hän sanoa? Hän ei sanonut mitään. Mutta minä sanoin: 'Toivon, että olette onnellinen.' Hän katsoi minuun uteliaana. 'Sanokaa minulle, oletteko onnellinen?' kysyin.

»Hän käski kuskin ajaa ja kirosi julmasti mennessään. Eihän hän antanut minulle edes kymmentä senttiä, jopa sitten kotia ja osakkeita. Siinä sen nyt näet, rakkaani, että isäsi katupojanelämä ei ole vailla pettymyksiä.»

Ja niinpä isä jäi asumaan Pell-kadulle Ernestin ja minun lähdettyä Washingtoniin. Vanha asioiden järjestys oli täydellisesti hävinnyt. Puuttui ainoastaan lopullinen romahdus, ja se oli lähempänä kuin osasin aavistaakaan. Aivan päinvastoin kuin me olimme otaksuneet, ei sosialistiedustajain tielle asetettu mitään esteitä heidän asettuessaan paikoilleen kongressissa. Kaikki sujui hyvin, ja minä nauroin Ernestille, kun hän katseli epäluuloisin silmin juuri tuota samaista kohteliaisuutta, pitäen sitä pahanenteisenä.

Meidän sosialistitoverimme olivat hyvässä uskossa ja erinomaisessa luulossa voimistaan ja siitä, mitä he täällä saisivat aikaan. Muutamia maalaisliiton edustajia oli niinikään tullut valituiksi lisäten meidän voimiamme, ja yhteisesti laadittiin perinpohjainen ohjelma vastaisia toimenpiteitä varten. Siihen kaikkeen Ernest uskollisesti ja tarmokkaasti myötävaikutti, vaikka hän ei malttanut olla aina joskus ilman mitään erityistä syytä sanomatta: »Kun tulee kysymys voimain mittelystä, niin on parempi käyttää ruutia kuin nyrkkejä, uskokaa pois.»

Rettelöt alkoivat niissä valtioissa, missä maalaisliitto oli valloittanut virkapaikkoja viime vaaleissa. Sellaisia valtioita oli kymmenkunta, mutta vaikka maalaisliiton edustajat olivatkin vaaleissa selvästi voittaneet, ei heitä päästetty niihin asemiin, jotka he olivat valloittaneet. Entiset viranhaltijat kieltäytyivät poistumasta. Asia oli vallan yksinkertainen. Vaalit julistettiin laittomiksi; väitettiin, että niitä ei oltu toimitettu kaikin puolin laillisessa järjestyksessä. Maalaisliittolaiset olivat voimattomia. Tuomioistuimet, joihin viime tingassa saattoi vedota, olivat heidän vihollistensa käsissä.

Nyt oli tullut vaarallinen hetki. Jos petkutetut maalaisliittolaiset vimmastuisivat, olisi kaikki lopussa. Miten me sosialistit ponnistelimmekaan hillitäksemme heitä! Usein Ernest ei ummistanut silmiään vuorokausiin. Maalaisliiton etevimmät johtajat käsittivät vaaran ja toimivat yhdessä meidän kanssamme. Mutta siitä ei ollut mitään apua. Oligarkia halusi väkivaltaisuuksia ja pani liikkeelle provokaattorinsa. Ja ihan varmasti talonpoikaiskapina syntyi näiden provokaattorien toimesta.

Kymmenkunnassa valtiossa syttyi kapina. Pakkoluovutetut farmarit ottivat valtioitten hallitukset käsiinsä, joka tietysti oli perustuslainvastaista ja tietysti johti siihen, että Yhdysvaltain hallitus komensi sotaväen paikalle. Kaikkialla provokaattorit kiihoittivat joukkoja. Nämä Rautakoron lähettiläät esiintyivät käsityöläisinä, farmareina ja maatyöläisinä. Sacramentossa, Kalifornian pääkaupungissa, maalaisliiton oli onnistunut pitää yllä rauhaa ja järjestystä. Silloin lähetettiin tuhansia salaisia asiamiehiä rauhalliseen kaupunkiin. Nämä liikuskelivat joukoissa ryöstäen taloja ja tehtaita. Ja he yllyttivät joukkoja, kunnes nämä yhtyivät heihin ja alkoivat mellastaa. Väkijuomia jaettiin köyhälistön kaupunginosissa entistä enemmän, jotta mielet saataisiin kiihdyksiin. Ja sitten kun kaikki oli valmista, lähetettiin paikalle Yhdysvaltain sotaväkeä eli oikeammin Rautakoron sotaväkeä. Yksitoistatuhatta miestä, naista ja lasta ammuttiin kuoliaaksi Sacramenton kaduilla tai murhattiin kodeissaan. Liittohallitus otti käsiinsä valtion hallituksen, ja niin oli se näytös päättynyt Kaliforniassa.

Ja samoin kuin Kaliforniassa kävi muuallakin. Jokaisessa maalaisliiton valtaan joutuneessa valtiossa tukahdutettiin kapinallisuudet verivirtoihin. Ensiksi salaiset asiamiehet ja mustasotnia panivat toimeen mellakoita, minkä jälkeen paikalle lähetettiin Yhdysvaltain sotaväkeä. Metelöiminen ja väkivalta oli vallitsevana kaikkialla maaseudulla. Yötä päivää suitsusi savu palavista maataloista, tavarahuoneista, kylistä ja kaupungeista. Vihdoin tartuttiin dynamiittiin. Rautatiesiltoja ja tunneleita räjähdytettiin ja junia suistettiin radalta. Farmari-parkoja hirtettiin ja ammuttiin laumoittain. Kamalia kostotöitä tehtiin, ja monta rahaylimystä ja upseeria murhattiin. Veri ja kosto asusti ihmisten sydämissä. Hallituksen sotaväki teurasti farmareita aivan kuin ennen intiaaneja. Ja niillä oli siihen syytä. Kaksituhatta kahdeksansataa sotamiestä oli surmattu peloittavissa dynamiittiräjähdyksissä Oregonissa, ja samalla tavalla oli tuhottu koko joukko rautatiejunia eri aikoina ja eri seuduilla. Niinpä onkin hyvin ymmärrettävää, että sotamiehet taistelivat henkensä edestä samoin kuin farmaritkin.

Mitä tulee kansalliskaarteihin, otettiin v:n 1903:n asevelvollisuuslaki käytäntöön, ja toisen valtion työläiset pakotettiin murhaamaan toisesta valtiosta kotoisin olevia tovereitaan kuoleman uhalla. Tietenkään ei uusi asevelvollisuuslaki ottanut alussa soveltuakseen erittäin hyvin. Monta kaartinupseeria murhattiin ja joukoittain asevelvollisia tuomittiin kuolemaan sotaoikeudessa ja ammuttiin. Ernestin ennustus mr Kowaltin ja mr Asmunsenin suhteen kävi toteen hämmästyttävällä tarkkuudella. Molemmat olivat asevelvollisia, ja heidät raastettiin siihen rangaistusretkikuntaan, mikä lähetettiin Kaliforniasta kurittamaan Missourin farmareita. Mr Kowalt ja mr Asmunsen kieltäytyivät astumasta sotapalvelukseen. Mutta heidän niskoittelunsa ei heitä auttanut. Kenttäsotaoikeus tuomitsi heidät kuolemaan, ja mestaukseen komennettu sotilasosasto pani tuomion toimeen. Heidät ammuttiin selkä ampujiin päin.

Monet nuorukaiset pakenivat vuoristoon päästäkseen sotapalveluksesta. Siellä he muuttuivat rosvoiksi, ja vasta rauhallisempien aikojen palattua heidät voitiin rangaista. Se oli mutkatonta rangaistusta. Hallitus antoi julistuksen, jossa se kehoitti kaikkia lainkuuliaisia kansalaisia tulemaan pois vuoristoista kolmen kuukauden kuluessa. Ja kun määräpäivä tuli, lähetettiin vuoristoseutuihin sotaväkeä puoli miljoonaa miestä. Mikään kuulustelu tai oikeudenkäynti ei tullut kysymykseenkään, vaan jokainen, ken tavattiin, ammuttiin paikalla. Sotaväki toimi sen käsityksen pohjalla, että kaikki, jotka vuoristoissa asustivat, olivat rosvoja. Eräät lujiin asemiin sijoittuneet joukkueet taistelivat sankarillisella uljuudella, mutta ennen pitkää jok'ikinen karkulainen oli tapettu.

Mutta vielä kaameamman vaikutuksen teki se rangaistus, mikä tuli Kansasin kansalliskaartin osaksi. Suuri Kansasin kapina tapahtui pian sen jälkeen kuin hallitus oli aloittanut aseellisen taistelun maalaisliittoa vastaan. Kuusituhatta kaartilaista kapinoi. He olivat jo useita viikkoja olleet sangen levottomia ja vastahakoisia, jonka vuoksi heitä oli seisotettu leirillä. Mutta varsinainen kapinaannousu oli epäilemättä provokaattoreitten suunnittelema.

Huhtikuun 22:tta päivää vasten yöllä he vihdoin nousivat ja murhasivat upseerinsa, niin että ainoastaan muutamia näistä pelastui pakenemalla. Se meni oikeastaan yli Rautakoron suunnitelmien, sillä provokaattorit olivat tehneet työnsä liian hyvin. Mutta kaikki kääntyi lopullisesti Rautakoron voitoksi. Se oli valmistautunut kapinan varalle, ja niin monen upseerin murha antoi sille oikeutuksen kaikkeen siihen, mitä seurasi. Aivan kuin taikavoimalla neljäkymmentätuhatta sotamiestä vakinaista väkeä piiritti kapinalliset. Se oli ansa. Poloiset kansalliskaartilaiset huomasivat, että ne kuularuiskut, jotka he olivat vallanneet, oli salaa tehty kelpaamattomiksi ja että heidän valtaamansa patruunat eivät sopineet heidän kivääreihinsä. He hinasivat ylös valkoisen rauhanlipun, mutta sitä ei otettu edes huomioon. Ketään ei jäänyt henkiin, kaikki kuusituhatta miestä, tuhottiin. Heitä ammuttiin kaukaa sekä kovilla että räjähtävillä kuulilla, ja kun he epätoivoissaan hyökkäsivät piirittäjäin ketjua vastaan, niitettiin heidät maahan kuularuiskuilla. Minulle kertoi eräs, joka oli silloin paikalla ja omin silmin näki, mitä tapahtui, että yksikään kapinallisista ei päässyt lähemmäksi kuin sadanviidenkymmenen yardin päähän kuularuiskuista. Maanpintaa peittivät kaatuneitten ruumiit monessa kerroksessa, ja taistelun viimeistelyn suoritti ratsuväki surmaten vielä elossa olevat haavoittuneet sapeleillaan, hevosten kavioilla ja revolvereilla.

Samoihin aikoihin puhkesi hiilenkaivajain kapina. Se oli ammattikunnittain järjestyneen työväen viimeinen ponnistus. Kolme neljännesmiljoonaa kaivantolaista ryhtyi lakkoon. Mutta he olivat hajaantuneina liian laajalle alalle voidakseen käyttää voimaansa kyllin tehokkaasti. Heidät eristettiin muusta maailmasta kullakin paikkakunnalla ja heitä kuritettiin, kunnes taipuivat. Tämä oli ensimmäinen suuri orjainajo, jossa Pocock[1] saavutti kannuksensa ja köyhälistön sammumattoman vihan. Lukemattomia kertoja yritettiin häntä murhata, mutta hän näytti olevan varattu kaikkia murha-aseita vastaan. Hän se aikaansai venäläisen passijärjestelmän kaivantomiesten keskuudessa sekä asetuksen, joka riisti heiltä oikeuden muuttaa toisesta paikasta toiseen.

[1] Albert Pocock, toinen kuuluisa lakonrikkojain johtaja, joka kuolemaansa saakka pakotti maan kaikki hiilenkaivajat pysymään työssä. Häntä seurasi poikansa Lewis Pocock, ja viiden sukupolven ajan nämä kuuluisat orjavoudit pitivät hiilenkaivajia kurissa. Vanhin Pocock oli syntyisin köyhästä suvusta, aloittaen uransa kauppapalvelijana, päästen sittemmin erään rautatieyhtiön salapoliisiksi ja kohoten aste asteelta. Viides Pocock sai surmansa pommista kaivosmiesten kapinan aikana Indian-territorissa v. 2073 v. a.