Chapter 13

»Ei se ole nälkä, joka sydäntä pakottaa», hän sanoi. »Nälissään olemiseen tottuu. Tyttäreni tähden minä itken. Kone surmasi hänet. Totta kyllä, että hän työskenteli kovasti, mutt'en voi sittenkään ymmärtää. Hän oli vankka. Ja nuori hän oli -- ainoastaan neljänkymmenen; ja hän työskenteli ainoastaan kolmekymmentä vuotta. Hän aloitti nuorena, se on kyllä totta; mutta mieheni kuoli. Höyrypannu räjähti tehtaassa. Ja mikäpä meidän auttoi. Hän oli kymmenvuotias mutta sangen vankka tyttö. Kone hänet tappoi. Niin, aivan nuorena. Se tappoi hänet, ja hän oli joutuisin työläinen koko tehtaassa. Minä olen ajatellut sitä usein ja tiedän sen. Siksipä en saata työskennellä tehtaassa. Kone vaivaa minun päätäni. Aina vain minä kuulen sen hokevan: 'Minä tein sen, minä tein sen.' Ja sitä se hokee pitkin päivää. Ja kun ajattelen tytärtäni, niin en saata työskennellä.»

Hänen vanhat silmänsä kostuivat jälleen, ja hänen oli ne kuivattava, ennenkuin hän saattoi jatkaa työtään.

Minä kuulin piispan kompuroivan ylös portaita ja menin avaamaan hänelle ovea. Minkä näköinen hän olikaan! Selässään hän kantoi puolta säkkiä hiiliä sytykkeineen. Hiilenpölyä oli karissut hänen kasvoilleen, joilta kauttaaltaan virtasi hiki. Hän laski säkin selästään uunin nurkkaan ja kuivasi kasvojaan karkealla nenäliinalla. Tuskin voin uskoa todeksi mitä näin. Piispa, nokisena kuin hiilenkantaja ainakin, yllään työmiehen halpa pumpulipusero, josta ylimmäinen nappi oli poissa, ja työmiehen päällyshousut. Nuo päällyshousut ne olivat kaikista kummallisimmat, sillä ne olivat patjanpäällyskangasta, ja niitä kannatti lanteilla sellainen kapea vyö, jollaisia työmiehet käyttävät.

Vaikka piispan oli lämmin, niin vaimo-vanhuksen surkeat, pöhöttyneet kädet olivat jo jäykistyneet kylmästä; ja ennenkuin lähdimme, piispa viritti tulen uuniin ja minä kuorin perunat ja panin tulelle. Minä tulin aikaa myöten tietämään, että meidän naapuristomme vuokrakasarmeissa oli paljon ihmisiä yhtä surkeassa, vieläpä surkeammassakin tilassa kuin tämä vanha nainen.

Ernest oli huolissaan viipymisestäni. Kun odottamattoman vieraan tulon synnyttämä hämmästys oli hälvennyt, heittäytyi piispa tuoliin, oikaisi päällyshousujen peittämät säärensä ja huoahti tyytyväisesti. Me olimme ensimmäiset hänen entisistä ystävistään, joita hän oli tavannut katoamisensa jälkeen, hän sanoi meille; ja näiden viikkojen kuluessa hän lienee kärsinyt ikävästä. Mutta enimmän hän sentään kertoi siitä ilosta, mitä hän oli tuntenut täyttäessään Mestarin käskyä.

»Sillä nyt todellakin», hän sanoi, »minä ruokin hänen lampaitaan. Ja minä olen saanut suurenmoisen opetuksen. Sielua ei voi hoitaa, ennenkuin ruumis on tyydyttävästi ravittu. Hänen lampailleen on tarjottava leipää, voita, perunoita ja lihaa, vasta sen jälkeen on heidän henkensä valmis vastaanottamaan hienompaa ravintoa.»

Hän söi hyvällä ruokahalulla minun valmistamaani illallista. Ei koskaan entisinä aikoina hän ollut syönyt niin hyvällä ruokahalulla kuin nyt meidän pöydässämme. Me huomautimme siitä, ja hän sanoi, ettei hän ollut koskaan ennen ollut niin terve kuin nyt.

»Nykyjään minä aina kävelen jalkaisin», hän sanoi punastuen, ikäänkuin olisi pitänyt raskaana syntinä sitä, että hän entisinä aikoina aina ajeli vaunuillaan.

»Minun terveyteni on senkin vuoksi parantunut», hän ehätti lisäämään. »Ja minä olen todellakin onnellinen -- sangen onnellinen. Sillä onhan elämälläni nyt pyhä tarkoitus.»

Ja silti kuvastui hänen kasvoillaan tuska, sen maailman tuska, missä hän nyt eli ja vaikutti. Hän näki nyt elämän kaikessa raakuudessaan, aivan toisenlaisena kuin ennen tutkiessaan sitä vain kirjastossaan painetuista kirjoista.

»Ja tästä kaikesta te olette vastuunalainen, nuori mies», hän sanoi Ernestiin kääntyen.

Ernest hämmästyi ja ällistyi.

»Minä -- minähän varoitin teitä», hän änkytti.

»Ei, te ymmärrätte minut väärin», vastasi piispa. »Minä en puhu moittimalla, vaan päinvastoin tahdon ilmaista kiitollisuuttani. Teitä minun on kiittäminen siitä, että löysin oikean tien. Te johdatitte minut elämän opinkappaleista elämään itseensä. Te veditte syrjään yhteiskunnallista likaa peittävän verhon. Te olitte valona pimeydessäni, mutta nyt minäkin jo näen valon. Ja minä olen sangen onnellinen, mutta...», hän vaikeni kesken lausettaan, ja hänen silmissään piili pelko. »Mutta tuo vaino. Minä en vahingoita ketään. Miksi he eivät anna minun olla rauhassa? Mutta ei siinä kaikki. Se on itse tuon vainoamisen luonne. Minä en välittäisi, vaikka ne olisivat silponeet ruumistani tai polttaneet minut roviolla tai ristiinnaulinneet minut pää alaspäin. Mutta minua kauhistuttaa hourujenhuone. Ajatelkaahan toki! Olla hullujenhuoneessa! Se on järkyttävää. Minä näin mielisairaalassa muutamia hulluustapauksia. Ne ihmiset olivat raivoja. Veri suonissani jähmettyi sitä ajatellessani. Ja olla elinajakseen suljettuna kiljuvien mielipuolien kanssa samaan laitokseen! Ei, ei!»

Se oli säälittävää. Hänen kätensä tutisivat, ja koko hänen ruumiinsa vapisi ja torjui kammoten luotaan sitä kuvaa, minkä hän oli piirtänyt.

»Antakaa minulle anteeksi», hän sanoi yksinkertaisesti. »Se johtuu häiriytyneestä hermostostani. Mutta olkoon niin, jos kerran Mestarin työ siihen johtaa. Ketä minun on moitittava?»

Kun katsoin häneen, tunsin halua huudahtaa: »Suuri piispa! Oi sankari! Jumalan sankari!»

Illan kuluessa saimme kuulla lisää hänen hommistaan.

»Minä möin taloni», hän sanoi, »ja kaiken muunkin omaisuuteni. Olin selvillä siitä, että minun täytyi se tehdä salaa, sillä muuten he olisivat ottaneet minulta kaiken. Se olisi ollut kamalaa. Näinä aikoina usein ihmettelen, miten äärettömän paljon perunoita tai leipää tai lihaa tai hiiliä saattaa ostaa parilla-, kolmellasadalla tuhannella dollarilla.» Hän kääntyi Ernestiin. »Te olette oikeassa, nuori mies. Työ nauttii hämmästyttävän alhaista palkkaa. Minä en ole koko elinaikanani tehnyt työtä, lukuunottamatta fariseuksille pidettyjä kaunopuheisia saarnoja -- luulin saarnaavani evankeliumia -- ja kuitenkin minulla oli puolen miljoonan dollarin omaisuus. En tietänyt oikeastaan, mitä puoli miljoonaa dollaria merkitsee, ennenkuin sain selville, miten paljon leipää, voita, lihaa ja hiiliä sillä voi saada. Ja samalla kertaa minulle selvisi enemmänkin. Minä käsitin, että kaikki nuo leivät, voit, lihat ja hiilet olivat minun ja että minä en ollut työskennellyt niitä saadakseni. Silloin minulle selvisi, että joku toinen oli ne työllään tehnyt ja että ne oli häneltä ryöstetty. Ja kun saavuin köyhien pariin, niin löysin ne, joilta tuo omaisuus oli ryöstetty ja jotka olivat nälissään ja kurjuudessa sen tähden, että heiltä oli ryöstetty.»

Me vedimme hänet takaisin kertomukseensa.

»Rahatko? Minä olen niitä tallettanut useaan eri pankkiin eri nimillä. Niitä ei voida milloinkaan minulta ottaa, sillä kukaan ei niitä löydä. Ja se on niin hyvää tuo raha. Sillä voi saada niin paljon ruokaa. En koskaan ennen ole tietänyt, mihin raha kelpaa.»

»Toivottavasti me saamme sitä jonkun verran aatteellista työtä varten», sanoi Ernest. »Siitä olisi ääretöntä hyötyä.»

»Niinkö arvelette?» sanoi piispa. »Minä en suuresti luota politiikkaan. Totta puhuen pelkään, että en ymmärrä politiikkaa.»

Ernest oli hienotunteinen sellaisissa asioissa eikä uudistanut pyyntöään, niin kipeässä rahantarpeessa kuin hän tiesikin sosialistipuolueen olevan.

»Minä vietän yöni huokeahintaisissa majataloissa», jatkoi piispa. »Minua peloittaa enkä uskalla koskaan asua pitempää aikaa samassa paikassa. Niinikään minulla on vuokrattuna kaksi huonetta työläiskortteleissa eri osissa kaupunkia. Se on suurta tuhlausta, mutta välttämätöntä. Koetan korvata sen valmistamalla itse ruokani, vaikkakin joskus ruokailen halvoissa kahviloissa.

»Ja niin olen vihdoinkin täyttänyt työalani tässä maailmassa, josta teille kiitos, nuori mies. Se on Mestarin työtä.» Hän katseli minua, ja hänen silmänsä säteilivät. »Te yllätitte minut ollessani ruokkimassa hänen lampaitaan, näettekös. Ja tietenkin te kaikin tulette säilyttämään salaisuuteni.»

Hän puheli kyllä jotenkin huolettomasti, mutta hänen sanojensa takana piili todellinen pelko. Hän lupasi tulla meitä uudestaan tervehtimään. Mutta viikkoa myöhemmin luimme sanomalehdestä, että onneton piispa Morehouse oli viety Napan hullujenhuoneeseen ja että oli olemassa jonkun verran toivoa hänen paranemisestaan. Turhaan pyrimme häntä tapaamaan saadaksemme hänen asiansa uudestaan tutkittavaksi. Emmekä liioin onnistuneet saamaan hänestä mitään muuta tietoa, paitsi tuon epämääräisen selityksen, että hänen paranemisestaan oli hiukan toivoa.

»Kristus kehoitti rikasta nuorukaista myymään kaiken, mitä hänellä oli», sanoi Ernest katkerasti. »Piispa noudatti Kristuksen antamaa kehoitusta, ja hänet salvattiin hullujenhuoneeseen. Ajat ovat muuttuneet sitten Kristuksen päivien. Meidän päivinämme rikas mies, joka antaa kaikkensa köyhille, on mieletön. Siitä ei maksa vaivaa keskustella. Yhteiskunta on puhunut.»

KOLMASTOISTA LUKU.

Yleislakko.

Tietysti Ernest tuli valituksi kongressiin siinä suuressa sosialistisessa nousussa, mikä tapahtui syksyllä v. 1912. Suurena syynä sosialistien äänimäärän paisumiseen oli Hearstin[1] kukistaminen. Se oli helppo tehtävä plutokratialle. Hearstin sanomalehtien vuotuiset kustannukset nousivat kahdeksaantoista miljoonaan dollariin, jonka summan ja enemmänkin hän maksatti keskiluokalla ilmoitusmaksuina. Hänen rahallinen voimansa perustui kokonaan keskiluokkaan. Trustit eivät ilmoittaneet.[2] Tuhotakseen Hearstin ei tarvinnut muuta kuin ottaa häneltä pois hänen ilmoituksensa.

[1] William Randolph Hearst -- nuori kalifornialainen miljoonamies, josta tuli Amerikan suurin sanomalehtienomistaja. Hänen sanomalehtiään ilmestyi kaikissa suurimmissa kaupungeissa, ja niissä vedottiin rappeutuvaan keskiluokkaan sekä köyhälistöön. Ja niin suuren kannatuksen hän sai, että hänen käsiinsä vihdoin joutui vanha ja kutistunut demokraattipuolue. Hänen lehtensä saarnasivat jonkinlaista vetistä sosialismia ja omituista pikkuporvarillista kapitalismia. Se oli öljyä ja vettä eikä tietenkään tullut pitkäaikaiseksi, vaikka plutokraatit häntä yhteen aikaan pelkäsivät.

[2] Sanomalehti-ilmoitusten kustannukset noina mielettöminä aikoina olivat uskomattoman suuret. Ainoastaan pikkukapitalistit kilpailivat, joten he yksistään ilmoittivatkin. Trusteilla puolestaan ei ollut kilpailijoita, joten niiden oli turha ilmoittaakaan.

Koko keskiluokka ei ollut vielä hävinnyt. Sen roteva luuranko oli vielä jäljellä, mutta se oli vailla voimaa. Ne pikkutehtailijat ja kauppiaat, joita vielä oli jäljellä, olivat täydellisesti plutokratian armoilla. Heillä ei ollut omintakeista taloudellista tai poliittista kantaa. Ja kun plutokratia antoi viittauksen, niin he oitis vetivät pois ilmoituksensa Hearstin lehdistä.

Hearst asettui rajuun vastarintaan. Hän painatti sanomalehtensä puolentoista miljoonan dollarin tappiolla kuukaudessa. Hän julkaisi yhä edelleen ilmoituksia, joista hän ei saanut enää maksua. Jälleen plutokratia antoi käskynsä, ja pienet liikemiehet ja tehtailijat lähettivät tukuittain kirjeitä Hearstille, kieltäen häntä julkaisemasta heidän vanhoja ilmoituksiaan. Hearst ei siitä piitannut. Tuomioistuimet antoivat tuomioita häntä vastaan. Mutta sekään ei vielä auttanut. Hänet tuomittiin kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen oikeusistuimen halveksimisesta, ja lukemattomilla vahingonkorvausjutuilla hänet lopulta ajettiin vararikkoon. Silloin kaikki oli lopussa. Plutokratia oli langettanut hänestä tuomionsa. Oikeusistuimet olivat plutokratian käsissä. Ja Hearstin kera syöksyi lopulliseen perikatoonsa myöskin demokraattipuolue, jonka hän vasta äskettäin oli valloittanut.

Hearstin ja demokraattipuolueen hävittyä sen jäsenillä oli edessään kaksi uraa. Toinen johti sosialistipuolueeseen, toinen republikaaniseen. Niinpä kävikin, että me sosialistit saimme korjata Hearstin puolittain sosialististen oppien hedelmät, sillä suuri enemmistö hänen seuraajiaan siirtyi meidän puolellemme.

Maan pakkoluovuttaminen, joka tapahtui näihin aikoihin, olisi myöskin lisännyt meidän äänimääräämme, ellei tilapäisesti olisi syntynyt n. s. maalaisliitto. Ernest ja toiset sosialistijohtajat koettivat kaikin tavoin taivuttaa farmareita meidän puolellemme. Sosialististen sanomalehtien ja kustannusliikkeiden sulkeminen oli liian kova isku, jotavastoin suusanallinen aatteen levittäminen ei ollut silloin vielä kehittynyt. Niinpä tapahtui, että politikoitsijat sellaiset kuin mr Calvin, jotka itse olivat jo kauan sitten tyhjiksi kynittyjä farmareita, johtivat maalaisliitoksi järjestyneet farmarit epätoivoiseen poliittiseen kamppailuun.

»Farmari-parat», sanoi Ernest kerran katkerasti nauraen, »trustit pitelevät heitä käsissään kuin leikkikaluja».

Ja sellainen todellakin oli asema. Seitsemän suurta trustia, toimien yhdessä, oli pannut yhteen äärettömät ylijäämänsä ja perustanut maanviljelystrustin. Rautatiet, jotka vallitsivat hintoja, olivat aikoja sitten upottaneet farmarit velkaan. Pankkiirit ja kaikki trustit olivatkin jo kauan ennen lainanneet farmareille äärettömät summat rahaa tämän varalta. Farmarit olivat verkossa. Eikä ollut muuta jäljellä kuin vetää valmista apajaa. Ja sitä tekemään par'aikaa valmistui maanviljelystrusti.

Ahtaat ajat v. 1912 olivat jo aikaansaaneet suurenmoisen hintojen alenemisen maanviljelysmarkkinoilla. Mutta nyt painettiin hinnat vallan alas, kun taas rautatiet ylettömillä rahtimaksuillaan katkaisivat farmarikamelin selän. Siten farmareitten oli pakko lainata yhä enemmän, kun taas toiselta puolen he olivat estetyt maksamasta vanhoja velkojaan. Sitten seurasi suuri kiinnitysten lankeaminen ja lainojen pakollinen ulosotto. Farmarit yksinkertaisesti luovuttivat maansa maanviljelystrustille. Mitään muuta heillä ei ollut tehtävänä. Ja luovuttuaan maatiloistaan farmarit rupesivat maanviljelystrustin palvelukseen liikkeenhoitajina, tarkastajina, työnjohtajina ja työmiehinä. He tekivät palkkatyötä. He muuttuivat alustalaisiksi -- lyhyesti sanottuna orjiksi, jotka toimeentullakseen olivat pakotetut allekirjoittamaan orjakontrahdin. He eivät voineet jättää isäntiään, sillä heidän isäntänsä muodostivat plutokratian. He eivät voineet mennä kaupunkeihin, sillä sielläkin plutokratia piti valtaa käsissään. Heillä oli ainoastaan yksi ehto valittavanaan, lähteä maatiloiltaan ja muuttua irtolaisiksi ja ennen pitkää kuolla nälkään. Ja silläkin taholla heillä oli vastassaan tukalia vastuksia, sillä ankaroita lakeja irtolaisuutta vastaan oli jo aikoja sitten olemassa ja niitä sovellutettiin kaikella ankaruudella käytäntöön.

Tietysti siellä täällä yksityisiä farmareita, vieläpä kokonaisia kuntiakin, säästyi tuolta pakkoluovutukselta poikkeuksellisten olosuhteitten vuoksi, mutta ne poikkeukset olivat siksi harvoja, etteivät ne mitään merkinneet, ja jo seuraavana vuonna nämäkin korjattiin talteen.[1]

[1] Rooman maanviljelijäluokan hävitys ei tapahtunut läheskään niin nopeasti kuin Amerikan maanviljelijäin ja pikkukapitalistien hävittäminen.

Farmarien kukistaminen kävi etupäässä siten, että plutokratia, jolla oli käsissään koko hallituskoneisto, kohotti heidän verojaan. Ja se oli heikko paikka heidän haarniskassaan sen perästä, kun he olivat itseänsä suojellakseen ja osaksi pakosta sulkeutuneet kokonaan muulta maailmalta, niin että he eivät myyneet eivätkä ostaneet, koettaen tulla toimeen omillaan. Ja kun heillä ei ollut mitään rahallisia tuloja, täytyi heidän myydä tilansa maksaakseen veronsa.

Aseman ollessa tällaisena syksyllä v. 1912 sosialistijohtajat, Ernestiä lukuunottamatta, päättelivät, että kapitalismin loppu oli nyt tullut. Katsoen ahtaisiin aikoihin ja siitä johtuvaan työttömäin paljouteen, farmareitten ja keskiluokan hävittämiseen sekä huomioonottaen sen musertavan tappion, minkä ammattiunionit olivat kärsineet pitkin linjaa, sosialisteilla todellakin oli aihetta uskoa, että kapitalismin loppu oli tullut, ja he menettelivät täysin johdonmukaisesti antaessaan plutokratialle taisteluvaatimuksen.

Mutta voi, me pidimme vihollisen voimaa liian vähäisenä! Kaikkialla sosialistit julistivat tulevaa voittoansa vaaliuurnalla selittäen asemaa kursailemattomin sanoin. Plutokratia otti haasteen vastaan. Ja plutokratia tuhosi meidät, punniten ja harkiten, hajoittamalla meidän voimamme. Plutokratia se salaisten asiamiestensä kautta levitti sellaisen huhun, että sosialismi on jumalanpilkkaa ja ateismia; ja sitä asetta käyttäen plutokratia pakotti kirkkokunnat, varsinkin katolisen, marssimaan meitä vastaan. Ja samainen plutokratia salaisten asiamiestensä kautta levitti maalaisliittoa häviämäisillään olevan keskiluokan keskuuteen, ulottaen sen kaupunkeihin saakka.

Mutta siitä huolimatta sosialistit voittivat alaa. Ei tosin niin, että me olisimme valinneet kaikki tärkeimmät virkailijat ja saaneet enemmistön kaikissa lainlaatijakunnissa, sillä me jouduimme vähemmistöön. Tosin me valitsimme viisikymmentä kongressimiestä, mutta kun he kokoontuivat Washingtoniin keväällä v. 1913, huomasivat he, että heillä ei olekaan mitään valtaa. Kuitenkin he olivat onnellisempia kuin maalaisliittolaiset, jotka valtasivat toistakymmentä valtiota, mutta joiden ei sallittu ottaa haltuunsa voittamiaan paikkoja seuraavana keväänä. Entiset viranpitäjät kieltäytyivät jättämästä paikkojaan, ja tuomioistuimet olivat plutokratian hallussa. Mutta olemme näin tulleet rientäneeksi liian kiireesti ajassa eteenpäin. Minun on kerrottava tässä välissä talven 1912 rauhattomuuksista.

Omassa maassa vallitseva huono aika oli supistanut äärettömästi tavaran menekkiä. Työttömällä työväellä ei ollut rahoja, millä ostaa. Seurauksena siitä oli, että plutokratialle keräytyi suurempi ylijäämä tuotantoa kuin koskaan ennen. Tämän ylijäämän se oli pakotettu lähettämään ulkomaille, ja suuria suunnitelmiansa varten se tarvitsi rahaa. Yrittäessään päästä erilleen tuosta äärettömän suuresta ylituotannosta plutokratia törmäsi yhteen Saksan kanssa. Taloudellisia yhteentörmäyksiä tavallisesti seurasivat sodat, eikä tämä tapaus tehnyt poikkeusta siitä säännöstä. Saksan suuri sotaherra ryhtyi sotavarustuksiin ja samoin tekivät Yhdysvallat.

Sodan pilvi kohosi taivaalle synkkänä ja uhkaavana. Maailmannäytelmä oli alkava, sillä kaikkialla muuallakin maailmassa vallitsi ahdas aika, oli olemassa työväen levottomuuksia, häviävä keskiluokka, laumoittain työttömiä, yhteentörmäyksiä maailmanmarkkinoilla sekä kuiskauksia ja murinaa sosialistisesta vallankumouksesta.[1]

[1] Pitkän aikaa jo oli kuulunut kuiskeita vallankumouksesta. Jo niin aikaisin kuin vuonna 1906 (v. a.) lordi Avebury, eräs englantilainen, lausui seuraavat sanat Englannin ylähuoneessa: »Euroopassa vallitseva levottomuus, sosialismin leveneminen ja anarkismin peloittava nouseminen ovat varoituksena hallituksille ja hallitseville luokille siitä, että työväen olot käyvät sietämättömiksi, ja jos vallankumousta mielitään välttää, on ryhdyttävä koroittamaan palkkoja, lyhentämään työpäivää ja alentamaan elämän välttämättömyyksien hintoja.» -- Ja näitten lordi Aveburyn sanojen johdosta lausui osakepelurien kuuluisa äänenkannattaja »Wall Street Journal»: »Nämä sanat on lausunut ylimys ja Euroopan vanhoillisimman laitoksen jäsen. Se seikka lisää niiden painavuutta. Ne sisältävät enemmän käytännöllistä valtioviisautta kuin useimmat kirjat. Ne kelpaavat todellakin varoitukseksi. Ottakaa vaaria, herrat sota- ja meridepartementtien virkamiehet!»

Oligarkia halusi sotaa Saksan kanssa. Ja se halusi sitä monestakin syystä. Sellaisesta mullistuksesta, kotimaisten suhteitten myllertymisestä ja uusien liittojen rakentamisesta oligarkialla oli paljon hyötyä. Ja edelleen sota kuluttaisi joukon varastoihin kerääntyneitä tuotteita, vähentäisi työttömäin armeijoita, jotka olivat vitsauksena kaikissa maissa, sekä antaisi oligarkialle tarpeeksi levähdysaikaa, jonka kuluessa se voisi valmistaa lopullisen suunnitelmansa ja viedä sen perille. Sellainen sota lopullisesti tekisi oligarkiasta maailman markkinoitten herran. Ja sen lisäksi tämä sota loisi suuren seisovan armeijan, jota ei tarvitsisi enää koskaan hajoittaa, koska kansan mielessä asustaisi kysymys Amerikan ja Saksan välisestä eikä sosialismin ja oligarkian välisestä sodasta.

Ja todellakin tämä sota olisi toteuttanut kaikki nämä toiveet, elleivät sosialistit olisi tulleet väliin. Länsivaltioiden johtajat pitivät salaisen kokouksen meidän neljässä huonepahasessamme Pell-kadulla. Täällä keskusteltiin aluksi siitä kannasta, mille sosialistit tulisivat asettumaan. Me olimme jo ennenkin torjuneet sodanuhkan, mutta Yhdysvalloissa se nyt tapahtuisi ensikerran.[1] Salaisen kokouksen jälkeen me ryhdyimme kansainvälisen järjestön kanssa neuvottelemaan, ja sähkösanomia tuli ja meni yli Atlantin.

[1] Vasta kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolella vanhaa ajanlukua sosialistien kansainvälinen järjestö määritteli kantansa sotiin. Lyhyesti esitettynä tämä oppi kuuluu: »Mitä syytä on jonkun maan työläisillä tapella jonkun toisen maan työläisten kanssa kapitalististen isäntiensä hyödyksi?»

Toukok. 21 p. 1905 (v. a.), kun sota uhkasi syttyä Italian ja Itävallan välillä, molempien maiden sosialistit pitivät yhteisen kokouksen Triestissä, uhaten julistaa suurlakon kumpaisessakin maassa, jos sotaan ryhdytään.

Saksalaiset sosialistit olivat valmiit toimimaan yhdessä meidän kanssamme. Heitä oli yli viisi miljoonaa, ja sen lisäksi he olivat ystävällisissä väleissä ammattijärjestöjen kanssa, ja heitä oli koko paljon seisovassa armeijassa. Molemmissa maissa sosialistit panivat ankaria vastalauseita sotaa vastaan uhaten yleislakolla, ja samaan aikaan he ryhtyivät tekemään valmistuksia yleislakkoa varten. Sitäpaitsi kaikkien maiden sosialistipuolueet selittelivät sosialistisia periaatteita maailmanrauhasta, jota on kaikin mokomin ylläpidettävä, vaikkapa kotona uhkaisi kapina tai kumous.

Yleislakko oli se suurenmoinen voitto, minkä me Amerikan sosialistit saimme. Joulukuun 4 p. Amerikan lähettiläs kutsuttiin pois Saksan pääkaupungista. Samana yönä saksalainen laivasto teki hyökkäyksen Honolulua vastaan, upottaen kolme amerikkalaista risteilijää ja yhden tullilaivan sekä pommittaen kaupunkia. Seuraavana päivänä sekä Saksa että Yhdysvallat julistivat sodan, ja tunnin kuluessa sosialistit myöskin aloittivat suurlakon kumpaisessakin maassa.

Ensi-kertaa Saksan sotaherra oli joutunut vastatuksin niiden miesten kanssa, jotka pitivät hänen valtakuntaansa käynnissä. Ilman heitä hän ei voinut hoitaa keisarikuntaansa. Aseman uutuus perustui siihen, että heidän kapinoimisensa oli laadultaan passiivista. He eivät taistelleet. He eivät tehneet mitään. Ja jättämällä kaikki tekemättä he sitoivat sotaherran kädet. Hän ei olisi muuta halunnut kuin saada laskea sotakoiransa kapinallisen työväen kimppuun. Mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta. Hän ei voinut laskea irroilleen sotakoiriansa. Eikä hän liioin saattanut kutsua aseisiin väkeään sotaan lähetettäväksi, eikä voinut olla puhettakaan vastahakoisten alamaisten rankaisemisesta. Ei yhtään pyörää liikkunut koko valtakunnassa. Eikä yhtään junaa ollut liikkeessä, eikä yhtään sähkösanomaa lähetetty, sillä rautatieläiset ja sähköttäjät olivat yhtyneet muuhun väestöön.

Ja samoin kuin Saksassa olivat asiat Yhdysvalloissakin. Vihdoin ammattijärjestötkin olivat saaneet silmänsä auki. Jouduttuaan ratkaisevasti tappiolle omalla varsinaisella alallaan ne olivat luopuneet siitä ja yhtyneet sosialisteihin poliittisella alalla. Yleislakko näet oli poliittinen lakko. Sitäpaitsi ammattijärjestöt olivat saaneet siksi pahasti selkäänsä, etteivät ne mistään välittäneet. Ne yhtyivät yleislakkoon sulasta epätoivosta. Työläiset miljoonittain paiskasivat maahan työkalunsa ja jättivät työpaikkansa. Erittäin huomattaviksi tulivat konetyöläiset, jotka siitä huolimatta, että heidän järjestönsä oli lyöty murskaksi, tulivat esille tuoden tullessaan liittolaisensa muilta metallityön aloilta.