Chapter 12

Isä piti yhä kiinni tiedemiehen perinpohjaisuudesta. Hän haastoi Sierra-yhtiön oikeuteen, mutta yhtiön tilikirjoja hän ei saanut esille. Hän ei vallinnut oikeuslaitosta kuten Sierra-yhtiö. Se ratkaisi koko jutun. Hän sai maistaa lain ruoskaa, ja tuo julkea rosvous meni täydestä.

Minua melkein naurattaa muistellessani sitä menettelytapaa, mitä isään nähden noudatettiin. Hän tapasi Wicksonin sattumalta San Franciscon kadulla ja sanoi, että Wickson on kirottu lurjus. Ja senjälkeen isä vangittiin, syytettynä uhkauksesta, häntä sakotettiin poliisioikeudessa ja kehoitettiin olemaan siivolla. Se kaikki oli niin hullunkurista, että hänen kotiin palattuaan täytyi itsensäkin nauraa. Mutta mikä melu siitä nostettiinkaan paikkakunnan sanomalehdissä! Niissä puhuttiin vakavasti, kuinka väkivallan itu näyttäytyy jokaisessa, joka innostuu sosialismiin; ja isää, jolla oli takanaan pitkä ja rauhallinen elämä, osoitettiin esimerkkinä tuon väkivallan basillin turmiollisista vaikutuksista. Niinikään useat lehdet huomauttivat, miten isän järki on heikentynyt ankarassa tieteellisessä työssä, ja häntä suositeltiin lähetettäväksi valtion mielisairaalaan. Eikä se ollut pelkkää puhetta. Siinä piili arveluttava vaara. Mutta isä oli kyllin viisas hoksatakseen sen. Hänellä oli oppaanaan piispan esimerkki, ja hän otti siitä oppia. Hän oli rauhallinen, vaikka hänelle tehtiin veristä vääryyttä. Ja minä olen vakuutettu siitä, että hän sillä hämmästytti vihollisensa.

Oli kysymys meidän talostamme -- meidän kodistamme. Kiinnityksen omistaja vaati saatavaansa, ja meidän oli jätettävä talo hänelle. Tietysti ei sellaista kiinnitystä todellisuudessa ollut olemassakaan. Sekä maa että rakennus olivat velattomat. Mitään kiinnitystä niihin ei oltu koskaan otettu eikä annettu. Mutta siitä huolimatta meitä vastaan esitettiin täydellisesti laillinen kiinnekirja, eikä siinä mikään auttanut. Isä ei nostanut melua. Niinkuin häneltä oli aikaisemmin ryöstetty hänen rahansa, samoin häneltä nyt ryöstettiin hänen kotinsa. Hänellä ei ollut mitään, mihin vedota. Yhteiskunnan koneisto oli niiden käsissä, jotka olivat liittoutuneet häntä kukistamaan. Hän oli sydämeltään filosofi, eikä hän edes suuttunut tuon tapahtuman johdosta.

»Minun tuomioni on luettu», hän sanoi minulle, »mutta silti ei minulla ole mitään syytä olla koettamatta päästä siitä mahdollisimman vähällä mielenliikutuksella. Minun vanhat luuni ovat hauraat, ja minä olen oppinut ymmärtämään elämää. Jumala tietää, etten halua viettää viimeisiä päiviäni hullujenhuoneessa.»

Tässä muistuu mieleeni piispa Morehouse, josta ei ole pitkään aikaan mainittu mitään. Mutta kerronpa ensin naimisiinmenostani. Tapahtumain sarjassa sillä ei ole mitään merkitystä, käsitän sen vallan hyvin, ja siksipä ainoastaan mainitsen siitä.

»Nyt meistä tulee todellisia köyhälistöläisiä», sanoi isä, kun meidät häädettiin kodistamme. »Olen aina kadehtinut tuota sinun nuorukaistasi sen tähden, että hän omaa kokemukseen perustuvat tiedot köyhälistön elämästä. Mutta nyt tulen sitä itse näkemään ja oppimaan.»

Isässäni mahtoi olla aika lailla seikkailijan verta. Hän näet käsitti meidän onnettomuutemme jonkinlaisena seikkailuna. Hänessä ei voinut huomata suuttumusta eikä edes katkeruutta. Hänessä oli liian paljon ajattelijaa, ja hän oli liian yksinkertainen elämäntavoiltaan kaivatakseen mukavuutta, mistä meidän nyt oli luovuttava. Niinpä kun me sitten muutimme asumaan Market-streetin eteläpuolella olevaan köyhälistönkaupunginosaan San Franciscossa, hän antautui tähän seikkailuun oikealla lapsen hartaudella ja innostuksella, johon liittyi tavattoman älyn terävä näkö ja taju. Hän ei koskaan kangistunut mieleltään. Hänellä ei ollut vääriä arvokäsityksiä. Sovinnaiset tai totunnaiset arvot eivät koskaan olleet hänen edessään minkään arvoisia. Ainoat arvot, mitä hän tunnusti, olivat matemaattisia ja tieteellisiä tosiasioita. Minun isäni oli suurisuuntainen mies. Muutamissa suhteissa hän oli vielä suurempi kuin Ernest, jota suurempaa en ole tavannut.

Minäkin löysin jonkinlaista viihdytystä tästä meidän elämänmuutoksestamme. Jollei muuta, niin olinhan ainakin vapautunut siitä järjestelmällisestä vainosta, mitä oli niin runsain määrin tullut meidän osaksemme siitä pitäen, kun jouduimme oligarkian vihoihin. Ja minulle tuo muutos oli niinikään seikkailua, ja vielä kaikista suurenmoisinta lajia, sillä se oli rakkausseikkailua. Meidän elämässämme tapahtunut muutos joudutti meidän avioliittoamme, ja minä olin jo silloin Ernestin vaimo, kun muutimme asumaan noihin neljään huoneeseen San Franciscon laitakaupungilla.

Lyhyesti kerrottuna tämä juttu kuuluu näin: Minä tein Ernestin onnelliseksi. Minä ilmestyin hänen myrskyiseen elämäänsä, en uutena häiritsevänä voimana, vaan rauhan ja levon lähteenä. Minä annoin hänelle lepoa. Se oli minun rakkauteni palkka hänelle. Mitä suurempaa siunausta olisinkaan voinut toivoa kuin tuoda unhotusta ja sytyttää valoisaa iloa hänen väsyneisiin, poloisiin silmiinsä?

Nuo armaat, väsyneet silmät! Hän työskenteli uutterammin kuin kukaan, koko ikänsä hän oli työskennellyt toisten ihmisten hyväksi. Se oli hänen ihmisarvonsa mitta. Hän oli humanisti ja rakastaja. Ja hän, jonka suonissa virtaili taistelijan veri, jolla oli jättiläisen ruumis ja kotkan mieli -- hän oli niin hyvä ja hellä kuin runoilija. Ja hän olikin runoilija. Teon laulaja. Ja koko elämän iän hän lauloi ihmisyyden laulua. Ja hän teki sen sulasta ihmisrakkaudesta, ja ihmisten tähden hän antoi henkensä ja ristiinnaulittiin.

Ja kaiken sen hän teki toivomatta palkintoa vastaisuudessa. Hänen käsityksensä mukaan tulevaista elämää ei ollut olemassa. Hän, joka hehkui kuolemattomuutta, kielsi itseltään kuolemattomuuden -- sellainen oli hänen tarinansa. Häntä, joka oli mieleltään niin lämmin, vallitsi tuo kylmä ja kielteinen filosofia, materialistinen monismi. Minä tapasin kiusata häntä sanomalla, että minä mittasin hänen kuolemattomuuttaan hänen sielunsa mitalla. Silloin hän aina nauroi, hänen käsivartensa kurottuivat minua kohti, ja hän sanoi minua suloiseksi metafyysikokseen. Ja sellaisissa tilaisuuksissa tuo väsähtänyt ilme aina katosi hänen silmistään, ja niihin ilmestyi rakkauden onnen loiste, joka sellaisenaan kelpasi riittäväksi todistukseksi hänen kuolemattomuudestaan.

Hän tapasi niinikään sanoa minua dualistikseen. Ja hän selitti, miten Immanuel Kant puhtaan järjen avulla kumosi järjen, palvellakseen Jumalaa. Ja hän todisti, miten minä olen tehnyt itseni samanlaiseen menettelyyn vikapääksi. Kun minä tunnustin olevani syyllinen, mutta samalla puolustin tuota menettelytapaa erittäin järjellisenä, hän veti minut lähemmäksi itseään ja hymyili niinkuin ainoastaan Jumalan lapset voivat hymyillä. Minä tapasin väittää, että perinnöllisyys ja ympäristö voivat selittää hänen omaa alkuperäänsä ja erikoisia luonteenominaisuuksiaan yhtä vähän kuin tieteen kylmä sormi voi saada selville elämän sisintä olemusta.

Kun hän sanoi minua suloiseksi metafyysikokseen, niin minä sanoin häntä kuolemattomaksi materialistikseni. Ja niin me rakastimme ja olimme onnellisia; ja minä annoin hänelle anteeksi hänen materialisminsa hänen suurenmoisen työnsä tähden, johon hän ryhtyi toivomatta siitä sielulleen voittoa, ja sen tähden, että hän oli niin vaatimaton.

Mutta oli hän ylpeäkin. Kuinka hän olisi saattanut olla kotka olematta ylpeä? Hänen vakaumuksensa mukaan rajoitettu, kuolevainen elämän siru, joka tuntee itsensä Jumalan kaltaiseksi, on enemmän kuin Jumala. Siten hän ylisti sitä, mitä hän sanoi kuolevaisuudeksi. Hän lausui mielellään säkeitä eräästä runoelmasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä runoa kokonaisuudessaan eikä tietänyt, kuka sen oli sepittänyt. Liitän sen tähän, koska se on omansa kuvaamaan hänen elämänkäsitystään. Sillä kuinka voisi ihminen, joka lausuu tämän runon väreilevällä, hehkuvalla äänellä ja haltioissaan, kuinka voisi sellainen ihminen olla pelkkä kuoleva tomu, harhaileva voima, haihtuva muoto?

On riemun suurin runsaus mun synnyinoikeutein -- en kohtaloain kiittää voi ma koskaan kylliksein. Ja vaikka kuolon jokaisen ma kärsin, minkä ihminen olenhan juonut kumminkin ma maljast' autuuden. Ma tunnen voiman nautinnon ja hurman naisen suutelon -- elämän viini huulillain ma iloon humallun. Ens-maljani! -- sen elo saa. mut toinen juhlii kuolemaa! Ja joku toinen »minä» juo ne maljat kuoltuain.

Jumala, mies sun ajamas oon onnest' Edenin... Mut siellä sinun uhmallas ain' elän kuitenkin. Pois kirpoo multa murheen ies, kun maata katselen: on kaunis mulla kotilies, on linna autuuden!

Sukujen syntymättömäin soi veri pyyteineen niin myrskyten mun sielussain kuin koski tyrskypäin. Se sammuttaa voi helvetin, sill' olen *mies* -- en jokaisin vain soluin, mit' on ruumiissain, vaan mies myös sielultain. Ma olen herra piirin maan, kun viittaan, mua totellaan... Janoa, kaipuut' inehmoin ma lientää tahdon ja myös voin. Jumala, tyhjennettyäin eloni maljan -- varmaan ei yö ikuisuuden pitkäks käy: ma rauhan unta nään.

Oon minä, minä ajamas mies onnest' Edenin... Mut siellä sinun uhmallas ain' elän kuitenkin. Mua painaa riemun armas ies, kun maata katselen: on kaunis mulla kotilies, on linna autuuden!

Ernest työskenteli ylenmäärin. Hänen erinomainen ruumiinrakennuksensa kesti niin paljon, mutta sekään ei voinut karkoittaa tuota väsynyttä ilmettä hänen silmistään. Hänen armaat raukeat silmänsä! Hän ei koskaan nukkunut enempää kuin neljä ja puoli tuntia vuorokaudessa, mutta siltikään hän ei ennättänyt tehdä niin paljon, kuin hän olisi tahtonut. Yhä hän vain työskenteli aatteen levittämiseksi luennoiden työväenyhdistyksissä. Sitten tuli vaalitaistelu. Ja siinä yksistään hän teki yhden miehen työn. Sosialististen kustannusliikkeitten lakkauttamisen johdosta hänen vähäiset tulonsa loppuivat tyyten, ja hän joutui sangen ahtaalle. Aikakauslehdille hän teki käännöstöitä, kääntäen tieteellisiä ja filosofisia kysymyksiä käsitteleviä kirjoituksia; ja saavuttuaan kotiin vaalivalmistustilaisuuksista myöhään illalla hän usein ryhtyi käännöstyöhönsä ja työskenteli aamutunneille saakka. Ja kaiken sen lisäksi hän harjoitti opintoja. Kuolinpäiväänsä asti hän lueskeli ja vieläpä perusteellisesti.

Ja silti häneltä riitti aikaa rakastaa minua ja tehdä minut onnelliseksi. Mutta se kävi päinsä ainoastaan siten, että minä sulaannuin kokonaan hänen elämäänsä. Minä opettelin pika- ja konekirjoitusta, ja minusta tuli hänen kirjurinsa. Hän vakuutteli, että se helpotti hänen työtään puolella; ja niin vähitellen aloin täysin ymmärtää hänen työtään. Meidän harrastuksemme muodostuivat molemminpuolisiksi, ja me työskentelimme yhdessä ja nautimme lomahetkistä yhdessä.

Ja kesken työskentelynkin me joskus salaa vietimme suloisen hetken; ja nämä hetket olivat sitä suloisempia, kun me ne otimme salaa. Sillä me elimme kukkuloilla, missä ilma oli kevyttä ja kirkasta, missä työskenneltiin ihmisyyden hyväksi ja mihin ynseydellä ja itsekkyydellä ei ollut pääsyä. Me rakastimme rakkautta. Ja tärkeintä kaikesta oli: minä onnistuin tarkoituksessani. Minä annoin hänelle lepoa -- hänelle, joka niin uuraasti ponnisteli toisten hyväksi, minun rakas, raukeasilmäinen kotkani.

KAHDESTOISTA LUKU.

Piispa.

Vasta meidän naimisiinmenomme jälkeen minä sattumalta tapasin piispa Morehousen. Mutta kerronpa ensin tapahtumain juoksun yksityiskohdissaan. Esiintymisensä jälkeen I. P. H:n kokouksessa piispa, joka oli sovinnollinen mies, taipui läheisimpäin seurakuntalaistensa pyynnöstä lähtemään virkalomalle. Mutta siltä matkalta hän palasi entistään lujempana päätöksessään saarnata totuutta. Seurakuntalaisten kauhuksi hänen ensimmäinen saarnansa oli aivan samanlainen kuin se puhe, minkä hän oli pitänyt kokouksessa. Uudestaan hän sanoi, perustellen sanojaan laajasti ja yksityiskohtia myöten, että kirkko oli poikennut pois Mestarin opetuksista ja että mammona oli koroitettu Kristuksen sijaan.

Ja seurauksena siitä oli, että hänet tahtoen tai tahtomattaan vietiin erääseen yksityiseen mielisairaalaan, jolloin sanomalehdet sisälsivät tuskallisia kertomuksia hänen mielisairaudestaan ja hänen pyhimyksellisestä luonteestaan. Häntä pidettiin vankina sairaalassa. Minä kävin usein pyrkimässä häntä tervehtimään, mutta minulta kiellettiin pääsy; ja minuun teki tuskallisen vaikutuksen tuon täysin järkevän ja hurskaan miehen surullinen kohtalo.

Eniten minua kauhistutti piispan avuton tila. Jos hän pysyisi lujasti kiinni totuudessa sellaisena kuin hän sen näki, määrättäisiin hänet parantumattomain mielenvikaisten hoitolaan. Eikä hän voi sitä millään estää. Hänen rahansa, asemansa, hänen sivistyksensä eivät voisi häntä pelastaa. Hänen mielipiteensä olivat yhteiskunnalle vaarallisia, ja yhteiskunta ei voinut käsittää sellaisten mielipiteitten järjellisyyttä. Ainakin minun nähdäkseni yhteiskunta asettui sellaiselle kannalle.

Mutta piispa omasi hyväntahtoisuudestaan ja mielenpuhtaudestaan huolimatta jonkun verran oveluutta. Hän käsitti selvästi uhkaavan vaaran. Hän näki joutuneensa satimeen ja koetti pelastua siitä. Saamatta tilaisuutta käyttää hyväkseen ystäväinsä apua, sellaisten kuin isän, Ernestin ja minun, hänen oli yksinään selviydyttävä tukalasta asemastaan. Ja sairaalan pakollisessa yksinäisyydessä hän parani. Hän tuli järkiinsä jälleen. Hän taukosi näkemästä näkyjä; hänen mielensä vapautui siitä harhaluulosta, että yhteiskunnan velvollisuus on ruokkia Mestarin lampaita.

Kuten sanottu, piispa tuli terveeksi, täysin terveeksi, ja sanomalehdet samoinkuin hänen kirkkokuntansa jäsenetkin ilolla tervehtivät hänen palaamistaan. Minä menin kerran hänen kirkkoonsa. Saarna oli samaa maata kuin ne saarnat, joita hän oli pitänyt kauan ennen kuin hänen silmänsä alkoivat nähdä näkyjä. Minut valtasi pettymys, hämmästys. Oliko siis yhteiskunta pehmittänyt hänet? Oliko hän pelkuri? Oliko hänet säikyttämällä nöyryytetty? Vai oliko pakotus ollut liian kova ja oliko hän nöyrästi langennut vallitsevan epäjumalan eteen?

Kävin hänen luonaan hänen loistavassa palatsissaan. Hän oli surkuteltavasti muuttunut. Hän oli laihtunut, ja hänen kasvoissaan näkyi ryppyjä, joita en ollut koskaan ennen huomannut. Minun tuloni näytti häntä vaivaavan. Hän kopeloi hermostuneesti sormillaan hihansuitaan puhellessaan kanssani, ja hänen silmänsä vilkuilivat nähtävästi tahtoen välttää katsettani. Jokin ajatus näytti askarruttavan häntä, ja hänen puheensa oli katkonaista, hän vaihtoi usein puheenaihetta, ja hänen hajamielisyytensä oli hämmästyttävä. Voiko tämä siis olla se luja Kristuksen kaltainen mies, jonka minä olin tuntenut? Hänet oli nöyryytetty, häneltä oli taitettu niska. Hänen mielensä oli liian taipuvainen. Se ei voinut vastustaa koko yhteiskunnan järjestynyttä susilaumaa.

Minä tulin murheelliseksi, sanomattoman murheelliseksi. Hänen lauseensa olivat epämääräisiä, ja hän näytti siinä määrin pelkäävän, mitä minä sanoisin, että en raskinut ruveta häntä ahdistelemaan kysymyksilläni. Hän puheli kaukaa kaartaen sairaudestaan, ja me haastelimme kirkosta, urkuihin tehdyistä muutoksista ja vähäpätöisistä hyväntekeväisyyspuuhista; ja minun poislähtöni näytti tuottavan hänelle sellaista helpotusta, että olisin nauranut, ellei sydämeni olisi ollut täynnä surua.

Mutta jospa olisin silloin tietänyt! Hän taisteli jättiläisen taistelua, enkä minä osannut sitä aavistaakaan. Yksinään, ypö yksin, miljoonien kanssaihmistensä keskellä hän kävi taisteluaan. Mielisairaalaan joutumisen pelon ja totuuden- ja oikeudenrakkautensa repelemänä hän riippui lujasti kiinni oikeudessa ja totuudessa. Mutta niin yksinään hän oli, ettei uskaltanut luottaa edes minuun. Hän oli ottanut opetuksesta vaaria, liiaksikin.

Mutta pian selvisi asian oikea laita. Eräänä päivänä piispa katosi. Hän ei ollut ilmoittanut lähdöstään kenellekään; ja kun päivä päivän jälkeen kului eikä piispaa kuulunut, levisi huhu, joka tiesi, että hän oli tilapäisessä mielenhäiriössä tehnyt itsemurhan. Mutta se otaksuma hävisi kohta, kun saatiin tietää, että hän oli myynyt koko omaisuutensa -- kaupungissa olevan palatsinsa, maatilansa, joka sijaitsi Menlo Parkissa, taulukokoelmansa, vieläpä kuuluisan kirjastonsakin. Näytti varmalta, että hän oli järjestänyt kaikki asiansa ennen lähtöään.

Nämä tapahtumat sattuivat samaan aikaan kuin kova onni runteli meitä; ja vasta sen jälkeen kuin olimme kerinneet kunnolla sijoittautua uusiin oloihimme, meille ilmaantui tilaisuus seurata piispan hommia. Ja pian selvisi kaikki. Eräänä iltana hämärissä pistäydyin vastapäätä olevaan lihakauppaan ostamaan paistia Ernestille illalliseksi.

Juuri samassa tuli jonkun matkan päässä olevasta ruokakaupasta ulos mies, jonka tutunomaisuus kiinnitti minun huomiotani. Mutta mies kääntyi minuun selin ja lähti nopeasti astelemaan pitkin katua. Hänen hartioittensa muoto ja hopeanharmaat kiharat, jotka pistäysivät esille takin kauluksen ja alasvedettävän lakin reunan välistä, herättivät minussa epämääräisiä muistoja. Sen sijaan, että olisin palannut kotiin, riensin miehen jälkeen. Minä joudutin käyntiäni, koettaen tukahduttaa niitä ajatuksia, joita nämä muistot herättivät. Ei, se ei voi olla mahdollista. Se ei voinut olla ... noissa vaalistuneissa, kuluneissa työhousuissa, jotka sangen huonosti sopeutuivat hänen säärilleen.

Minä pysähdyin, nauroin omille mietteilleni ja olin jo melkein päättänyt luopua takaa-ajostani. Mutta noiden hartioiden tavaton tutunomaisuus ja nuo harmaat kiharat! Minä jatkoin matkaani. Ja sivuuttaessani hänet käännähdin ja vilkaisin hänen kasvoihinsa. Hän oli -- piispa.

Hän pysähtyi samoin ja loi minuun hämmästyneen katseen. Iso paperipussi, joka hänellä oli vasemmassa kädessään, putosi kadulle. Se särkyi, ja meidän jaloissamme kieriskeli perunoita. Hän katseli minua hämmästyneenä ja hätkähtäen. Häneltä pääsi syvä huokaus.

Minä ojensin käteni. Hän pudisti sitä, mutta hänen kätensä tuntui hervottomalta. Hän selvitti kurkkuaan hämmennyksissään, ja minä saatoin nähdä, miten hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Selvästi näki, että hän oli pahasti pelästynyt.

»Perunat», mutisi hän väräjävällä äänellä, »ne ovat kalliita».

Me poimimme perunat kadulta ja ladoimme ne takaisin särkyneeseen pussiin, jota hän nyt varovasti piteli kainalossaan. Minä koetin selittää hänelle, miten iloinen olin hänen tapaamisestaan, ja pyysin häntä lähtemään meille suoraa päätä.

»Isä on riemastuva teidät nähdessään», sanoin. »Me asumme ainoastaan kivenheiton päässä tästä.»

»En voi», hän sanoi, »minun täytyy rientää. Hyvää vointia.»

Hän katseli epäröiden ympärilleen, ikäänkuin peläten ilmituloa, ja yritti lähteä liikkeelle.

»Sanokaa, missä asutte, ja minä tulen teitä tervehtimään myöhemmin», hän sanoi nähdessään, että minä kävelin hänen vierellään ja että aioin pitää hänestä kiinni nyt, kun olin hänet löytänyt.

»En», vastasin päättävästi. »Teidän pitää tulla oitis.»

Hän katsahti perunapussiin ja kääröihin, joita hänellä oli toisessa kädessään.

»Se todellakin on mahdotonta», hän sanoi. »Suokaa anteeksi epäkohtelias jäykkyyteni. Mutta jospa tietäisitte...»

Näytti siltä, kuin hän olisi ollut murtumaisillaan, mutta jo samassa hän hillitsi itsensä.

»Sitäpaitsi nämä ruokatavarat», hän jatkoi. »Se on surkea seikka. Se on kauheata. Hän on vanha nainen. Minun täytyy viedä nämä sinne oitis. Hän kärsii näiden puutetta. Minun täytyy jatkaa matkaani. Te ymmärrätte. Sitten minä palaan. Sen lupaan teille.»

»Sallikaa minun tulla mukaan», ehätin minä. »Onko se kaukanakin?»

Hän huoahti jälleen ja suostui.

»Ainoastaan kahden kadunkulman päässä», sanoi hän. »Rientäkäämme.»

Piispan johdolla opin tuntemaan entistä perinpohjaisemmin omaa ympäristöämme. En ollut voinut aavistaakaan sellaista kurjuutta ja viheliäisyyttä olevan täällä. Tietysti se johtui siitä, että en ollut missään tekemisissä hyväntekeväisyyshommien kanssa. Olin tullut vakuutetuksi siitä, että Ernest oli oikeassa verratessaan hyväntekeväisyyttä paiseen lääkitsemiseen. Puhkaistakoon paise, se oli hänen lääkkeensä; annettakoon työmiehelle hänen työnsä tuotteet ja asetettakoon vanhat raatajat eläkkeelle, niin hyväntekeväisyys käy tarpeettomaksi. Tästä vakuutettuna työskentelin yhdessä hänen kanssaan vallankumouksen hyväksi enkä pitänyt tarpeellisena käyttää aikaani ja tarmoani yhteiskunnallisesta vääryydestä johtuvien epäkohtain lieventämiseen.

Minä seurasin piispaa erääseen pienoiseen huoneeseen muutamassa piharakennuksessa. Ja siellä me tapasimme pienen vanhan saksalaisen vaimon -- kuudenkymmenenneljän vuoden ikäisen, sanoi piispa. Vaimo hämmästyi nähdessään minut, mutta nyökäytti sitten ystävällisesti päätään ja jatkoi sen housuparin neulomista, mikä hänellä oli helmassaan. Hänen vieressään lattialla oli kokonainen kasa housuja. Piispa huomasi, että huoneessa ei ollut hiiliä eikä sytykkeitä, ja lähti oitis niitä noutamaan.

Minä otin käteeni housuparin ja tarkastelin hänen työtään.

»Kuusi senttiä, hyvä rouva», sanoi hän nyökäyttäen hyväntahtoisesti päätään ja samalla jatkaen neulomistaan. Hän neuloi hitaasti, mutta koskaan ei hän keskeyttänyt neulomistaan. Käsite »neulominen» näytti kokonaan vallitsevan häntä.

»Koko tästä työstäkö?» minä kysyin. »Senkö verran ne maksavat? Kuinka paljon se vie aikaa?»

»Niin», hän vastasi, »sen ne maksavat. Kuusi senttiä valmiiksi asti. Yhden parin neulomiseen kuluu kaksi tuntia. Mutta työnjohtaja ei tiedä sitä», hän lisäsi nopeasti, ikäänkuin peläten tuottavansa hänelle ikävyyksiä. »Minä olen hidas. Minulla on luuvalo käsissäni. Tytöt tekevät paljon nopeammin. He ompelevat parin puolta vähemmässä ajassa. Työnjohtaja on hyväntahtoinen mies. Hän sallii minun työskennellä kotona nyt, kun olen jo näin vanha ja koneitten surina särkee päätäni. Jollei hän olisi niin hyväntahtoinen, olisin kuollut nälkään. Niin, ne, jotka työskentelevät tehtaassa, saavat kahdeksan senttiä. Mutta mitäpä tehdä. Nuorillekaan ei ole riittämään asti työtä. Vanhoilla ei ole valitsemisen varaa. Useinkaan en saa enempää kuin yhden parin. Joskus, kuten tänään, minulle annetaan kahdeksan paria, jotka täytyy saada valmiiksi ennen iltaa.»

Minä kysyin, miten pitkiä työpäiviä hän tekee, johon hän vastasi sen riippuvan vuodenajoista.

»Kesällä, jolloin tulee paljon tilauksia, työskentelen viidestä aamulla kello yhdeksään illalla. Mutta talvella on liian kylmä. Kädet pysyvät niin kankeina, ettei voi mitenkään aloittaa työtä aikaisin aamulla. Silloin täytyy työskennellä myöhempään -- yli puolenyön joskus.... Niin, tämä on ollut huono kesä. Ahtaat ajat. Jumala varmaankin on pahastunut. Tämä on ensimmäinen työ, minkä olen saanut koko viikolla. Toden totta silloin ei ole paljoa syötävää, kun ei saa työtä. Mutta minä olenkin siihen tottunut. Olen ommellut koko ikäni jo vanhassa maassa ja sitten täällä San Franciscossa -- kolmeneljättä vuotta.

»Jos on millä maksaa vuokransa, niin kaikki on hyvin. Talonmies on erittäin hyväntahtoinen, mutta hän vaatii vuokran. Se on niinkuin pitääkin. Hän ei ota tästä huoneesta enempää kuin kolme dollaria. Se on vähän. Mutta ei ole helppo saada kokoon aina kolmeakaan dollaria kuussa.»

Hän taukosi puhumasta ja päätään nyökäyttäen jatkoi ompelemistaan.

»Teidän täytyy kai hyvin tarkoin katsoa, miten käytätte ansionne», minä huomautin.

Hän nyökkäsi myöntävästi.

»Vuokran maksettuani se ei enää ole vaikeata. Tietysti ei kannata ostaa lihaa. Kahviin ei liioin voi saada maitoa. Mutta aina sitä sentään voi saada yhden aterian päivässä ja usein kaksikin.»

Hän lausui viimeiset sanansa korostaen. Hänen sanoistaan kuvastui jonkinlainen onnistumisen ilo. Mutta kun hän taas ääneti jatkoi ompelemistaan, huomasin synkän varjon hänen silmissään ja lakastuneen ilmeen hänen suunsa ympärillä. Katse hänen silmissään muuttui kaukaiseksi. Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä karkoittaakseen sen himmeyden, mikä niihin ilmestyi haitaten hänen työskentelyään.