Chapter 5

"Juomahulluna".

"Kuinka niin? -- miksi? -- mitä on tapahtunut?"

"Elä kysele nyt enää. Enok antaa sinulle vähän ruokaa ja sinä saat syödä, ja sitte lasillinen tätä juomaa, ja hän vastaa sitte kysymyksiisi".

"Mitä on tapahtunut, Enok? Mitä minä olen tehnyt? Minä muistan, että Tommi ja minä joimme; me löimme vedon kuka sietäisi kauemmin juoda, ja minä join niin kauan, että menetin ymmärrykseni. Mutta minä ihmettelen, kuinka vihdoin kävi. Tommi poloinen! Kuinka hänelle kävi? Hän oli oivallinen nuori mies ja paljon väkevämpi minua. Minä olin pahin meistä kahdesta. Minä ärsytin ja pilkkasin häntä. Minä olin suurin hullu, ja hullut ilvehtivät synnissä. Poloinen Tommi, onko hän käynyt täällä? Tai onko hän kipeä -- makaa kuin minäkin, kentiesi?"

"Tommi kaatui takaperin pöydästä", sanoi Enok, "se sinun pitää tietämän ja minä sanon sinulle totuuden -- Tommi kaatui takaperin, ja kun he nostivat hänen ylös, oli hän kuollut".

Richard päästi kauhean tuskanhuudon. Hän istui sängyssä, nojaten itseänsä käsivarsiinsa, vaan ne vapisivat ja letkahtelivat hänen painonsa alla. Silmät seisoivat ja suu oli ammollaan. Enok huomasi, että hän oli valmis lankeamaan. Hän kiersi äkkiä kätensä hänen ympärilleen ja laski hänen pitkälleen sekä kuivasi kylmän hien hänen kasvoistansa. "Minä pelkäsin tämän ilmoituksen ylön kovasti sattuvan sinuun", sanoi hän ystävällisesti, "mutta oikein oli sanoa sinulle kaikki".

"Niin, niin, se oli oikein; mutta voi sitä Tommi-poloista! -- Tommi, minä olen sinun murhaajasi. Minä olin se, joka lähetin sinun sielusi Jumalan tuomioistuimen eteen!" Hän voivotteli sielun tuskassa, ja makasi sitte äänetönnä, ja kyyneleet virtailivat hänen kiinipainuneista silmistänsä.

"Luenko minä sinulle, Richard?" sanoi Enok; "salli minun lukea, se tekee sinulle nyt hyvää". Richard aukaisi silmänsä, kun kuuli Enokin ystävällisen äänen.

"Lukeako minulle? Ei, ei, mitä minulla on pyhän kirjan kanssa tekemistä? Ei se ole minun laisiani varten. Minä olen tehnyt syntiä parempaa tietoani vastaan, ja nyt on kaikki pimiätä. Minä tiesin yhtä hyvin kuin joku muukin, mikä oikein oli, mutta minä rakastin syntiä ja tahdoin elää siinä, ja tässä minä nyt makaan hävitettynä ja toivotonna, vaivaksi sinulle -- häpeäksi kaikille ja", lisäsi hän kolkosti, "kadotettuna ijankaikkisesti".

"Anna minun lukea sinulle", kertoi Enok, "en minä eikä kukaan muukaan ihminen voi tehdä mitään sinun edestäsi, mutta kuule ainoasti Jumalan sanaa".

"Lue, jos tahdot, ystäväni", sanoi hän, "anna minun kuulla tuomioni kirjasta. Minä olen ajatellut tätä ja tämä on sekä oikeus että totuus: Joka kuritukselle on uppiniskainen, hän äkistä kadotetaan ilman yhdettäkään avutta. Sananl. 29: 1. Tämä on oikea tuomio", lisäsi hän matalalla, kolealla äänellä. "voitkos sanoa minulle jotakin, joka sen kumoaa? Nämä sanat polttavat minun omaatuntoani. Ankara on se tuomio, joka niissä sanoissa on minulle kirjoitettu".

"Se on oikea tuomio, Richard; itse Jumala, totuuden suu, todistaa tätä sinun tilastasi. Usein on sinua rangaistu, vaan sinä olet ollut uppiniskainen. Mutta oletkos tullut pikaisesti turmelluksi? Nyt sinä olet kuolemallasi, mutta Herra, joka on tähän asti ollut sinulle armollinen, on antanut sinulle vielä vähän pitemmältä aikaa. Käytä nyt hyväksesi sitä aikaa, mikä sinulla on, se ei ole kovin pitkä. Huuda Herralta armoa -- armoa nyt viimeisellä hetkelläsi; rukoile Häntä pesemään itseäsi Kristuksen veressä, joka puhdistaa kaikista synneistä. Onko Herralle mikään mahdotonta? Kirjoitettu on, että tyhmälle tapahtuu laittamisensa jälkeen (Sananl. 14: 14), mutta kirjoitettu on myöskin: 'Käännä itsesi Herran sinun Jumalasi tykö; sillä sinä olet langennut sinun pahain tekoisi tähden. Ottakaat teillenne nämä sanat ja kääntäkäät teitänne Herran tykö ja sanokaat Hänelle: Anna meille kaikki synnit anteeksi ja tee meille hyvin', ja kuule, kuinka sitte seuraa: 'niin minä taas olen parantava heidän erhetyksensä, mielelläni minä heitä rakastan; sillä minun vihani on käätty heistä pois'." Hosea 14: 2, 3, 5.

Tämä uskovainen mies kertoi näitä sanoja vitkaan, vaan syvällä pontevuudella. Sitte avasi hän pipliansa ja luki samalla juhlallisella, pitkänveteisellä tavalla: "Etsikäät Herraa, koska Hän löyttää taitaan; rukoilkaat Häntä, koska Hän läsnä on. Jumalaton hyljätköön tiensä ja pahointekijä ajatuksensa, ja palatkaan Herran tykö, niin Hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä Hänen tykönänsä on paljo anteeksi antamusta. Sillä minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän tienne ei ole minun tieni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin ovat myös minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne". Jes. 55: 6-9. Hän seisahtui ja rukoili hiljaisesti. Hän rukoili, että nämä pyhät, lohduttavaiset sanat tunkeutuisivat kuolevan miehen levottomaan omaantuntoon ja toivottomaan sieluun. Hän huusi Herran tykö hänen edestänsä sulaan Jesuksen Kristuksen sovintoon nojaten ja rukoili, että hänen rikoksellisen veljensä omatunto tulisi pestyksi siinä elävässä veressä, joka puhdistaa kaikista synneistä.

Hän lopetti rukouksensa ja nousi ylös polviltansa. Hetkisen seisoi hän onnettoman miehen sängyn vieressä, ettei tämä näyttänyt huomaavan häntä. "Kiitos, kiitos", sanoi hän viimein, "että sinä rukoilet minun edestäni. Minä tiedän sinun murehtiman minusta, vaan minä en voi rukoilla enkä murehtia ylitseni. pimeätä on vaan. Minä olen tehnyt syntiä parempaa tietoani vastaan. Minä olen paaduttanut sydämeni, ja nyt se on kova kun kivi. Sinä et tiedä, kuinka rietas ja alentunut minä olen ollut ja olen; minä olen kaikkia muita pahempi. En voi olla ajattelematta kaikkea sitä, mitä sanoit", jatkoi Richard, "mutta minä en tohdi lohduttaa itseäni näilläkään raamatun paikoilla. Jumala on etsinyt minua niin usein, mutta minä olen niin paaduttanut sydämeni, etten uskalla puhua mistään toivosta. Minä olen Toivottomuus nimisen jättiläisen vallan alla. Minä luulen, että Herra on viimein kokonaan minut hyljännyt. O, jos minä näkisin edes pienimmänkään valon vilahduksen! Minä ihmettelen, kuinka sinä huolit rukoilla minun edestäni ja lukea pyhää kirjaa tämmöiselle viheliäiselle raukalle". Hänen äänessään oli toivottomuus ja kaiho, joka koski hänen uskovaista ystäväänsä, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, kun hän katsoi onnettomaan.

"Richard", sanoi hän, kun hän taas saattoi rauhallisesti puhua, "minä kerron taas: Onko Herralle mikään mahdotonta? Minä en tahdo pettää sinua, enkä tahdo, että sinä itse petät itsesi, mutta varo itseäsi, ettet tee syntiä synnin päälle. Sinä et saa epäillä, että Herra on armelias suurimmallekin syntiselle. Hän tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, kuin kadonnut oli. Niin kauan kun sinä vielä olet täällä, niin kauan kun hengität, saat sinä nöyryydessä rukoilla Jumalalta syntein anteeksi antamista; sinä voit huutaa: 'Herra, anna minulle anteeksi pahat tekoni, jotka suuret ovat'. Ps. 25: 11. Tämä oli Davidin rukous, ja sinä voit varmaan omistaa nämä sanat ja niillä astua Herran eteen. Sanat kuuluvat: 'Sinun nimesi tähden, Herra, ole armollinen minun pahalle teolleni, joka suuri on'. Mitä suurempi se on, sitä kunniallisempi on Jumalan armo, jos se anteeksi annetaan. Suurten syntien anteeksi antaminen tulee suuren Jumalan kunniaksi. Sinun sydämesi on kova kun kivi. Jumala suokoon, että sinulle kävisi, niinkun niin monelle muulle, jotka ovat vähällä ollut turmella sielunsa, että missä synti on ylönpalttiseksi tuttu, siellä on armo vieläkin ylönpalttisemmaksi tuttu".

"Onko Herralle mikään mahdotonta?" Enok ei sanonut mitään muuta, vaan ei pannut pois pipliaansa. Vaikka hän tiesi olevan oikein, esitellä Jumalan lupauksia tälle viheliäiselle, vapisi kuitenkin hänen sydämensä, ja hän itse ei uskaltanut toivoa.

Hetki hetkeltä kului. Richard oli nukkunut, ja vaikka hän välistä säpsähti ja heräsi ikäänkun kauhistuksessa, ja hänen valituksensa, ja syvät huokauksensa todistivat sielun tuskaa, ei hän kuitenkaan sanonut mitään, eikä näyttänyt mistään huolivan. Marta ja Margareta vuorotellen valvoivat Enokin kanssa hänen luonansa. Tohtori tuli myös maanantaina. Hän oli tuskin odottanut enää tapaavansa Richardia elossa, ja nyt oli hän kuitenkin parempi. "Hänen ruumiinrakennuksensa on kummallisesti vahva", sanoi hän Enokille, joka saattoi häntä rappuja alas. "En tiedä, mitä minä ajattelen hänestä; hän on varmaan vahvempi, kuin viimein minun täällä käydessäni".

Siksi hetkiseksi, kun Enok oli tohtorin kanssa alhaalla, jäi Richard yksinään. Kun hän jälleen tuli huoneesen, oli Richard sängyn vieressä polvillaan. Hän ei kuullut Enokin tulevan sisälle, ja tämä vetäysi hiljaa takaisin porstuaan, seisoi siellä ja tarkasteli häntä raollaan olevasta ovesta. Katkaistuin sanoin ja kovalla äänellä huusi Richard Herraa avuksensa. Kauan oli hän siinä polvillansa, taistellen rukouksessa; kyyneleet juoksivat kalman karvaisia kasvojansa pitkin ja hetkittäin oli nyyhkiminen tukehduttanut hänen äänensä; vihdoin lankesi hän pyörtyneenä lattialle. Enok meni sisälle, nosti hänen ylös ja pani hänen sänkyynsä. Hän antoi hänelle tohtorin antamaa juomaa, mutta hän ei voinut juoda kuin muutaman tipan, ja pyysi kuiskuttaen Enokkia huutamaan vaimonsa ja Margaretan sisälle. Heidän tultuansa otti hän heidän kätensä ja kiitti heitä kaikesta hänelle osoittamasta hyvyydestä. Enok antoi heille viittauksen, että he laskeuisivat polvillensa ja rukoilisivat hänen kanssansa.

Pitkä aika sen jälkeen, kun nämä yksinkertaiset, juhlalliset rukouksen sanat olivat kaikuneet, oli huoneessa aivan syvä hiljaisuus. Aurinko laskeusi ja yön varjot levisivät kaikkialle, mutta ei kukaan liikkunut, ei puhunut eikä sanaakaan sanonut. Oli aivan pimeä, vaan Enok hiipi huoneesta ulos ja palasi sytytetty kynttilä kädessä. Hän meni sängyn luokse, pitäen kynttilää kätensä varjossa. Richard ei nukkunut; silmänsä olivat auki. Hän antoi tuskallisen silmäyksen Enokille, silmäyksen, jota tämä ei koskaan voi unhottaa. Hänen huulensa liikkuivat, ikäänkun hän olisi tahtonut puhua, mutta puhevoima oli poissa -- ei mitään ääntä kuulunut. Tämä oli kauhea hetki. Viimeisen kerran oli rautakanki ahjossa -- viimeisen kerran alasimella. Mikä oli loppupäätös? Sängyn vieressä seisovaiset näkivät, kuinka tuska väänteli hänen rauenneita kasvopiirteitänsä, he näkivät kangistuneen katseen hänen puhkeuvissa silmissään, mutta he eivät tienneet, tokko koskaan toivo valaisi hänen levotonta sieluansa. Hänen sielunsa tila oli ja pysyi heille salattuna. Mimmoiset hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat lähestyessään näkyväisen ja näkymättömän maailman rajaa, ei hänellä ollut voimaa lausua. Vihdoin sulki kuoleman yö hänen murtuneet silmänsä. Hengettömän ruumiin kuolematon vieras oli muuttanut asunnostaan -- mutta minne? -- Kuka voi sen sanoa? Jumala sen tietää.

Vasta monta vuotta Richard Norman'in kuoltua sai hänen entinen pastorinsa jonkunlaista tietoa hänen kuolemastaan ja siitä sielun tilasta, jossa hän kuoli. Hän oli usein ollut vanhain ystäväinsä luona H--n seurakunnassa, ja silloin kerran nähnyt Richardin. Syvällä murheella oli hän kuullut, että tämä vielä yhä joi, ja laiminlöi äidittömät lapsensa. Hän oli kirjoittanut ensimmäisen kertomuksensa, näyttääksensä ikäänkun peilissä hänelle kuvan hänen elämästään, siinä heikossa toivossa, että tämän katsominen kauhistaisi ja herättäisi hänet, ja totisesti rukoillen, että Jumala tekisi tämän vähäisen kirjoituksen hänen kääntymisensä välikappaleeksi; mutta kun kirja lähetettiin hänen nykyiseen kotiinsa ja hänen piti sen lähettämän Richardille, sai hän tietää onnettoman jo kuolleen, mutta missä, sitä ei hän saanut kuulla. Richard oli aikoja sitte jättänyt H--n ja lähtenyt vaeltamaan toiseen maan paikkaan; tämä oli ainoa tieto, jonka hän hänestä sai. Jälkeenpäin kuuli hän, että Richard oli kuollut R--ssä, lähellä Wellingtonia. Hän kirjoitti Margaretalle ja sen seurakunnan kirkkoherralle, mutta edellinen hukkasi hänen kirjeensä eikä voinut vastata. Kirkkoherra kirjoitti tosin, mutta kun hän oli ollut kipeänä, ei hän voinut antaa mitään tietoja Richardin viimeisistä hetkistä, ja vaikka hän lupasi kirjoittaa niin pian kun saisi asiasta selkoa, ei kuulunut sitte mitään kirjettä. Kun kirjoittaja ei pitkään aikaan käynyt niillä tienoilla, päätti hän itse matkustaa R--ään, hakea sieltä Margaretan ja kerrottaa hänellä likemmin Richardin siellä olemisen vaiheista ja hänen kuolemastaan. Ensimäinen kertomus oli elävästi miellyttänyt monta lukiaansa, ja monenmonituiset kyselivät "Rautakanki-" kertomuksen loppua. Tässä osassa saavat he nyt nähdä, kuinka viimein kävi.

Kirjoittajan tässä yllä kertomat tapaukset ovat kirjoitetut parhaastaan Margaretan kertomuksen mukaan, joka tiesi kaikki seikat. Kirjantekijä tapasi hänet huoneensa oven ulkopuolella hiilivasu päälaella, ja sydämellisesti tervetulleena otti tämä hänen vastaan lämpöiseen, puhtaasen ja iloisaan asuntoonsa. Hän tuli syvästi liikutetuksi ja runsaasti vuotivat hänen kyyneleensä kuultuansa, että hän oli se pappi, joka oli käynyt Maria-raukan luona tämän viimeisillä hetkillä. Hän meni vieraansa kanssa niiden uskovaisten ystäväin luokse, joiden huoneessa Richard Norman oli kuollut, ja heidän kulkeissaan R--n kaitaisia katuja, seisahti Margareta yhden ja toisen naapurinsa luona, sanoen: "Tämä on se pappi, joka oli Maria-poloiseni luona, kun hän oli kuolemallansa". Margaretan kanssa kävi hän myös Richardin haudalla -- se oli todellisesti kunniaton hauta -- ei edes ruohoista kumpua eikä turpeita ollut sen päällä, vaan irtanainen sora oli levitetty muun maan tasalle. Ei mikään huomauttanut, missä tämä synnin uhri lepäsi. Kirjoittaja maksoi pienen rahasumman, jota Margaretalla ei ollut varaa antaa, saadaksensa viheriäisen kummun Richard Norman'in haudalle. Kertomus "Rautakanki" ei ollut tuttu R--ssä, ja tekijä lähetti muutamia kappaleita sitä Margaretalle, hänen naapureillensa jaettavaksi. Silloin sai hän eräältä heistä seuraavan kirjeen, joka mahdollisesti huvittaa sitä, ken on lukenut nämä molemmat kertomukset, koska se sisältää hurskaan kirjoittajan todistuksen "Maria-poloisesta" ja hänen puolisonsa julmuudesta ja rikoksellisuudesta.

Toukokuun 4 p:nä 1854.

_Rakas herra pastori!_

Margaretan pyynnöstä, jonka naapuri minä olen, rohkenen kirjottaa teille muutaman rivin, toivoen että se tapaisi teidät ja perheenne hyvässä terveydessä ja suurta hupaisuutta ja iloa nautitsemassa. Hän pyytää minua teitä kiittämään niistä pienistä "Rautakangeista", jotka olette hänelle lähettäneet; hän on niin iloinen niistä. Hän on lainannut niitä naapuriensa luettavaksi, ja ne lausuvat suurta mielihyväänsä niistä. Minä olen huolellisesti ja suurella tarkkuudella rukoillen lukenut sen kirjan, ja minulla on ollut siitä hyötyä sitäkin enemmän, kun tunsin ne ihmiset (Richardin ja Marian), joista kirja kertoo. Richard oli minun työssäni jotenkin kauan muutamia vuosia ennen kuolemaansa. Hän oli aina kevytmielinen ja juomiseen taipuva ihminen, ja minä pelkään hänen kuolleen niinkun hän elikin -- vaikk'emme saa määrätä mitään rajoja Jumalan laupeudelle. Marialla oli luonnostansa lempeä ja rakastettava mieli-ala, mutta kertomuksesta näkyy, että armo on ihmeellisellä tavalla muuttanut ja kaunistanut sen, mitä hänellä luonnosta oli. Minä peräti mielistyin lukiessani siitä suloisesta, hellästä ja lemmellisestä tavasta, jolla Maria kohteli juoppoa miestänsä. En saattanut olla sydämellisesti Jumalaa rukoilematta että semmoisten jumalisten, hellämielisten ja ahkerain vaimoin luku moninkerroin lisääntyisi. Silloin tulisi maailma paratiisiksi. Herra, suo sen pian tapahtua! Amen. Minä olen saanut toimekseni sanoa teille ja teidän perheellenne Margaretan ja hänen perheensä kunnioittavimmat kiitokset kaikesta heille ja erittäinkin poloiselle Maria vainajalle osoittamastanne hyvyydestä. Suokaa anteeksi kaikki tämän kirjeen kirjoittamisessa ja kyhäämisessä tapahtuneet virheet, ja uskokaa, herra pastori, minun olevan kristillisessä rakkaudessa teihin yhdistetty,

Tuomas --

R--ssä, lähellä Wellingtonia.

Kentiesi lienee hyödyllistä muutamain lukijain, minä tarkoitan semmoisten, jotka ovat alkaneet viettää semmoista elämää kuin Richard Norman, kuulla kuinka juomari-poloisen hoidottomain lasten laita oli. Vanhin menetti oivallisen paikan epärehellisyytensä tähden, mutta kirjantekijän hänestä viimeksi kuultua oli hän saanut jälleen luottamusta ja oli työssä eräällä sepällä W--ssä; silloin oli hän kunnollinen ja uuttera nuorukainen. Nuoremmasta tuli auttamaton varas. Kirjantekijä lähetti hänelle kertomuksen "Rautakangista", kun hän oli Statfordin vankihuoneessa, matkalaukun varkaudesta syytettynä. Kirja luettiin hänelle, ja hänen silmistänsä vuotivat kyyneleet kuullessaan äitinsä kärsimisestä; mutta vankeudesta päästyänsä palasi hän entisiin pahoihin tapoihinsa. Hän yhtyi erääsen murtovarkaiden seuraan, joiden kanssa hän oli luultavasti tullut tutuksi vankeudessa. Tavallisesti kehui hän, että hän ansaitsi enemmän rahaa varkaudella ja ryöstöllä kuin rehellisellä työllä, ja selitti pitävänsä parhaana sen elämän, jota vietti. Hän vangittiin ja tuomittiin, ja on nyt linnan vankina.

Maria Norman'in lapset olivat hänen harrasten rukoustensa esineenä; tulkoot ne vielä kuulluiksi, ja tulkoot ne hoidottomuuteen jääneet lapset, joiden elämän tielle vievää kasvatusta hän ei saanut valvoa, jota tietä hän itse vaelsi, autuaaksitekevään tuntoon siitä Vapahtajasta, joka tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut oli -- tulkoot ne pestyiksi Kristuksen kalliilla verellä, joka puhdistaa kaikista synneistä!