Chapter 4

Ken kerran on vaeltanut yön aikana tätä tietä, ei varmaankaan unhota sitä rajua ja uljasta näytelmää, joka näyttäikse, kun tullaan kohden "Ketley Bankkia". Näyttää, ikään kun pimeys ja liekit taistelisivat keskenänsä vallasta. Katsottakoon mihin suuntaan hyvänsä, tapaa silmä valossa lukemattomia höyrykoneita, jotka synkästä pimeydestä heittävät häikäisevän punaista valoansa jokaiseen näkyvään esineesen. Korkeat savupiiput kohoavat aaveentapaisina pimeydessä ja lähettävät mahtavia tulipatsaita; suuret, korkeat kivirakennukset seisovat siellä, juuri kun vanhat pakanalliset linnoitukset tornineen ja ulkorakennuksineen, ja kaikista aukoista leimuavat avarat tulisoitot. Täällä näkyy hehkuva aine, niinkun rupiinivuode [punainen timantti. Suom. selitys], tuolla taas syöksevät liekit ylös, niinkun tuliset suihkukaivot; muutamat ovat lähellä tietä, toiset loistavat loitompana, mutta kaikkialla tuli ja sen liekit taistelevat pimeyden kanssa. Mitä pimeämpi ja myrskyisempi on yö, sitä aaveentapaisempi ja kamottavampi on näytelmä.

Pitempi näistä kahdesta matkustajasta, jotka tänä iltana kävivät mainittua tietä, ei ole lukijalle tuntematon; hänen edellisen elämänsä tuntee hän ainakin. Valkean paisteessa on tunnettava Richard Norman'in nojollaan oleva haamu ja kuihtunut muoto. Vaikka hänen seuraajansa on meille tuntematon, on hän kuitenkin Richardin vanha ystävä. He eivät ole tavanneet toisiansa moneen vuoteen ennen tätä iltaa, ja heidän elämänsä tiet ovat kulkeneet hyvin erilaista suuntaa. Enok Leander on vaeltanut Herran kanssa kaitaa tietä, matkalaisena parempaan, taivaalliseen isänmaahan. En tarvitse muistuttaa, mimmoinen Richard Norman'in tie on ollut. Hän oli vaeltamassa, saadaksensa työtä, ja Enok Leanderilta sai hän tietää, että työtä oli R--ssä. Hän aikoi kuitenkin kaikissa tapauksissa, jos vaikka hänen olisi pakko edemmäskin matkustaa, pysähtyä sinne yhdeksi päiväksi ja käydä edesmenneen vaimonsa sisaren luona. Häneltä oli äskettäin mies kuollut, ja asui nyt R--ssä pienten lastensa kanssa.

"Minä en sano vielä hyvästiäni, Richard", sanoi Enok heidän erotessaan. "Sinä saat olla yötä minun luonani. Sinä saat huoneen, sillä viimeinen hyyryläisemme on meidät jättänyt. Et saa mennä ravintolaan enää -- ei jalkaa saa astua semmoisiin paikkoihin".

"Elä pelkää, elä pelkää, ystäväni", vastasi Richard; "niinkun minä olen sanonut sinulle tänä iltana, käsität sinä, että minä olen nähnyt niin paljon maailmassa, että aion olla poissa ravintolasta koko elinaikani, ja kiitän sinua tarjouksestasi. Mutta nyt menen minä hetkiseksi langottareni luokse; en ole tavannut Margaretaa sitte Maria-raukkani kuoleman".

Jääsade löi kovasti ikkunoihin ja tuuli ulvoi savupiipussa vanhan, punaisen huoneen, jossa Margareta asui; mutta sisällä oli iloisata ja lämmin. Suuri takkavalkea lekkueli avoimessa takassa, takkavalkea semmoinen, jota turhaan saa hakea köyhän asunnoista hiilipiiristön ulkopuolella. Suloinen lämmin levittihe ympäri matalaa, vaan avaraa tupaa, ja valo loisti vanhoihin, rattoisiin huonekaluihin, hyllyllä oleviin lautasiin, vanhoihin, tummiin tammituoleihin, vanhan-aikaiseen kelloon homehtuneine messinkiviisarineen, puoli-avoimeen nurkkakaappiin, joka näytti huolellisesti säilytettyjä lasi- ja posliinitavaroitansa. Mutta valoisa paiste ei ainoastaan loistanut kuolleisin kappaleisin. Tämän iloisan lieden yhdellä puolella istui siisti ja säättyllinen perheen-äiti, kutoen sukkaa ja käyttäen puikkojansa sillä tavalla, joka sekä näytti hänen tottuneen tähän työhön, että myös hänen tekevän sitä hyvin. Kohtuullinen puku, joka oli karhea, ruskeanvärinen, punaraitainen puolivillainen hame, kotikutoiset mustat sukat, jykevät kengät ja musta päällysvaate, osoitti köyhyyttä ja siihen yhdistettyä uutteruutta; kallellaan oleva valkea päähine omituisine juovineen ja mustat nauhat leuan alla osoittivat, että Margareta oli leski. Kynttilä, jota ei vielä ollut sytytetty, seisoi ympyriäisellä pöydällä, ja sen vieressä vasu puolillaan villalanka-vyyhtiä. Takan nurkassa hänen vieressään istui nuoremman veljensä puoleen kumartunut tyttö, opettaen häntä sukkaa kutomaan ja pitäen samalla hänen pieniä sormiaan omissaan. Vanhempi poika istui takan toisella puolella vastapäätä äitiänsä, jutellen ja nauraen säihkyvin silmin sekä lämmittäen käsiään valkeassa. Hän oli nyt juuri tullut kotiin työstänsä hiilikaivannosta ja oli pesnyt kasvonsa ja kätensä sekä muuttanut jalkaansa kuivat, lämpimät sukat, joita hänen äidillänsä aina oli valmiina hänelle nuoralla riippumassa tulisijan päällä.

"Nyt me syömme", sanoi äiti, pisti sukkapuikkonsa kerään ja pani kutimensa vasuun. "Pankaa nyt työnne pois, lapset, ja sytytä kynttilä, hyvä Maria sekä laita meille ruokaa, sitte saa Edward lukea meille luvun pipliasta, jonka tehtyä pidämme rukouksen ja menemme maata". Samassa naputettiin ovea. "Kukahan nyt tulee vielä tänä aikana illalla?" sanoi Margareta, auaisten oven, ja Richard Norman seisoi hänen edessänsä.

"Etkös tunne minua enää, Margareta", sanoi hän, sillä tämä katsoi häneen niinkun vieraasen.

"En", vastasi hän, "en voi sanoa tuntevani, ja kuitenkin tuntuu ääni niin tutulta, vaikk'en ensinkään tunne kasvoja".

"Oletkos unhottanut Richard Norman'in -- sisaresi Marian miehen?"

"Poloinen, poloinen Mariani", huudahti Margareta, ja kyyneleet valuivat hänen poskiansa pitkin sekä estivät häntä hetken puhumasta; hänen ajatuksensa viipyivät rakkaassa, syvästi kaivatussa sisaressaan. Mutta hän kuivasi pois kyyneleensä ja asetti tuolin Richardille, sanoen: "Sinä olet tullut vanhaksi mieheksi sitte kun sinun viimeksi näin. Ja mikä siihen on syynä ollut? Onko se murhe? Taikka puute? En olisi sinua koskaan tuntenut, ellet olisi sanonut minulle nimeäsi, ja jos en tuntisi ääntäsi, niin en ensinkään voisi uskoa sinua, että sinä olet Richard Norman, joka oli Maria-raukan sulhanen. Te näytitte silloin niin muhkeilta ja hyviltä, kuin kuka kirkkoon astuva nuori pari milloin hyvänsä, hääpäivänänne, eikä sitten niin monen monta vuotta ole. Ja nyt lepää Maria haudassaan, ja sinä olet vanha, kumarainen ukko".

"Se on tullut murheesta ja puutteista, sydämen murheesta, ruuan ja vaatteiden puutteesta, jaa, kaiken puutteesta, Margareta. Ajatus, ymmärrys, miehen älyllisyys, usko Jumalaan, luottamus Kristukseen, kaikki on puuttunut ja kaikki olen minä ajanut pois itseltäni juomisella. Viina on ollut kiroukseni, minun onnettomuuteni ja on turmellut terveyteni ja hyvän voimiseni. Viina teki minun raatelevaksi pedoksi hellää, rakasta vaimoani ja viattomia poikaraukkojani kohtaan. Viina on ryöstänyt minulta kodon ja huoneet, saattanut minut kuljeskelevaksi raukaksi, jommoisena minun näet tän'iltana".

Koko ajan, minkä hän puhui, katsoi Margareta vakavasti häneen. Hän tarkasteli pään sisään painuneita, veristäviä silmiä, näivettyneitä, kuopillisia kasvoja, vanunutta tukkaa ja likaisia vaatteita. -- Hän oli totisesti muuttunut.

Hänen vapaa, ujostelematon muotonsa oli poissa ja jonkunlainen pelkurimaisuus ja vavistus oli tullut sijaan; hänen ennen niin voimakas, suora vartalonsa oli kuihtunut ja köyristynyt, koko hänen ulkomuotonsa oli raukea, huolimaton ja likainen.

"Richard Norman, sinä olet mennyt vaikeaan palvelukseen, julman isännän alamaiseksi. Sinuun katsoessani muistan minä, mitä pappi sanoi, että meidän täytyy olla joko Kristuksen sotamiehiä taikka perkeleen orjia. Ken sinun näki ja kuuli puhuvan sinä aikana, jolloin nait, hän saattoi sinua luulla hyväksi sotamieheksi, joka tahtoisi kärsiä ja kestää, koska sinä rakastit totuutta Jesuksessa. Ja minä uskoin, että rakastettu sisareni aivan varmaan tulisi onnelliseksi semmoisen puolison kanssa kuin sinä olit -- ja ajattele, kuinka sinulle on käynyt!"

"Niin, mikäpä minä nyt olen muu kuin perkeleen orja? Et koskaan ole totisemmin sanonut, Margareta. Mutta ei! Minä olen tullut ulos vankeudesta, ja olen päättänyt Jumalan avulla katkaista kahleeni enkä enää olla orjana. Minä lähdin Drayton kylästä tänä aamuna, ja luulen saavani työtä täällä, jonka tähden aion olla täällä, jonkun aikaa. Minä olen iloinen, että saan olla sinun läheisyydessäsi ja erossa entisistä seura-ystävistäni. Sinua nähdessäni muistan minä Mariaa; menettele sinä minun kanssani niinkun veljesi ja sano minulle silloin tällöin joku sana, joka auttaa minua käydessäni oikeata tietä; ja varoita minua, jos näet minun siltä poikkeavan, mutta minä toivon ja luulen, ettet sinä tarvitse sitä tehdä. Minä olen saanut varoituksia kyllin, ja olen päättänyt Jumalan armon avulla hyljätä pimeyden työt, pukea itseni valkeuden sota-aseilla ja tulla hyväksi Jesuksen Kristuksen sotamieheksi. Etkös tahdo sitä tehdä, Margareta, etkö tahdo, sisaresi Marian tähden? Hän rakasti minua viimeiseen asti, vaikka minä, niinkun metsänpeto, musersin hänen sydämensä. Etkös tahdo tulla ystäväkseni?"

"Sinä puhut oikein, Richard, enkä epäile sinun sanovan totta, en siinäkään, kun sanot, että Maria rakasti sinua viimeiseen asti. Sillä jos milloin on vaimo miestänsä rakastanut, niin rakasti myös Maria-poloiseni sinua. Mutta ei mitkään minun sanani, ei kukaan ystävä, ei mikään aviopuolison rakkaus, vaikka se olkoon yhtä suuri kuin Marialla oli sinuun, saata voittaa sydäntä Herralle, jos tämä sydän on syntiin taipunut. Richard, sinä tiedät paremmin kuin minä voin sinulle sanoakaan, kuka on se ainoa, joka voipi sydämesi muuttaa ja totisesti tehdä sinut uudeksi ihmiseksi, ja sinä tiedät myöskin, kuinka sinun pitää Häntä etsiä. Tee se vaan, koska sinä taidat löytää Hänen, sillä minä en tahtoisi, että sinä petät itsesi. Sinä et elä monta vuotta, jos taas palajat syntiisi. Sinä olet nyt sairas, sen kuulen selvästi sinun pohjattomasta yskästäsi ja hengityksestäsi".

"Sinä olet oikeassa, Margareta; en voi sanoa olevani oikein virkeä. Minä kävin tohtorin luona, joka on taitava mies luullakseni, tänne tullessani tänään. Koeteltuansa suonentykytystäni, pudisti hän päätänsä ja sanoi, että hän kentiesi voisi minut parantaa tällä kertaa, vaan että, jos minä taas rupean juomaan; ei mikään ihmisellinen voima enää voi pelastaa minua. Ja hyvää yötä nyt, Margareta!"

"Ei, Richard, sinä et saa lähteä ennenkun olet saanut jotakin syödäksesi. Minä annan sinulle kupin hyvää teetä ja paistan pannukakun. Pidithän sinä ennen minun kakuistani. Vedä tuolisi likemmä valkeata, että tulee iloisampi ollaksesi. En edes voi pitää sinua luonani yötäkään, vaan kupin teetä ja sydämellisen tervetulon saat aina minulta Maria-raukan tähden. Mitä meiltä puuttuneekin", lisäsi hän, "niin on meillä aina yksi asia kiittää Jumalaa täällä hiilitienoossa: me emme puutu koskaan isoa ja oivallista takkavalkeata. Edward", jatkoi hän, "mistähän me voisimme toimittaa enollesi yösijan?"

"Kiitoksia paljon", vastasi Richard, "minä luulen saavani yösijan erään naapurisi luona. Enok Leander tuli minun seurassani Wellingtonista, ja hän sanoi saavani huoneen ja yösijan heillä tänä yönä".

"Hän on raitis ja jumalinen mies", sanoi Margareta, "ja hänen vaimonsa on hyvääsuopa ihminen. Mutta nyt, Richard, teetä juodessa ja pannukakkuja paistaessani teen mielelläin sinulle pari kysymystä. Sanoppas ensiksi, miksi et sinä koskaan antanut minulle ja miehelleni tietoa, että Maria oli kipeä? Emme tienneet ensinkään hänen olleen sairaana, ennenkun hän oli jo kuollut ja haudattu, ja silloin tuli se murheellinen sanoma, että hän oli kärsinyt ruuan ja polttoaineiden puutetta sinä kovana talvena, jona hän kuoli. Olisimmehan me, vaikka köyhiäkin olimme, voineet kuitenkin lähettää hänelle vaunullisen hiiliä, ja minä olisin voinut mennä H~-hon ja olla apuna hänen hoidossaan. Se oli sinulta tunnottomasti, Richard".

Richard ei voinut antaa minkäänlaista muuta selitystä, kuin että hän itse oli niin kurjassa tilassa, niin juomisen hurmaamana ja niin surun valtaamana, ettei hän ajatellut eikä tehnyt, mikä oikein oli. Margaretan sanat liikuttivat häntä niin, että hän kätki kasvonsa käsillään ja itkeä nyyhki ääneensä.

"No, no, Richard-parka. Minä en tarvitse kuulla enempää; minä ymmärrän sen kuitenkin hyvin. En puhu enempää siitä. Mikä tehty on, sitä ei voi muuttaa. Minä annan anteeksi sinulle, poikaseni, ja rukoilen Herraa Jumalaa tekemään samoin sekä kääntämään sydämesi puoleensa. Mutta puhu nyt pojistasi, Richard; missä ne ovat? Missä on vankka Juhanini, joka aina oli niin siivo äidillensä? Ja Ville, se pieni Ville, mustine, kirkkaine silmineen, ja valkoisine, kähäräisine hivusineen, jolla oli äitinsä iho ja hymyily sekä iloiset kasvojen liuhkeet?"

"Juhani sai paikan Wollertonissa", vastasi Richard, "ja Ville on minun vanhempieni luona ja käy sekä arki- että sunnuntaikoulussa. Jos minä saan vakinaisen työ-paikan, aion minä ottaa hänen luokseni joksikuksi ajaksi".

"Anna hänen olla siellä niin kauan kun hän on", sanoi Margareta. "Vanhempasi ovat ystävälliset, siivot ihmiset, Richard. Minä muistan niin hyvin heidät ja heidän iloisan tupansa, joka melkein ylitelleen oli täynnä punamarjaisia köynnöskasvia, ja he pitivät Maria-raukasta. He ovat kyllä hyviä hänen pojalleenkin".

Monta viikkoa oli Richard tasainen, raitis ja säännöllinen työssänsä. Hän asui Enok ja Märta Leanderilla ja tuli usein pariksi tunniksi Margaretan ja hänen lastensa luokse pitkinä talvi-iltoina, mutta vähitellen tulivat hänen käyntinsä harvinaisemmiksi.

Margareta ei nähnyt häntä enää pitkiin aikoihin kirkossa, ja kokonainen kuukausi kului, ettei hän häntä tavannut. Eräänä iltana oli hän menemässä Enokin asuntoon, joka oli R--n toisessa päässä, kysymään, kuinka hänen laitansa oli; vaan hän tapasi Enokin tiellä. Hän ajoi vaunuissa erään toisen miehen kanssa, vaan pysäytti ne ja hyppäsi alas hänen kanssansa puhelemaan. Hänellä oli kuitenkin kiire, eikä hänellä ollut aikaa puhua hänelle monta sanaa; mutta hän sanoi pian tulevansa hänen luoksensa, sillä hänellä oli paljon puhumista Richardista. Hän oli käskenyt hänen muuttamaan pois kuukauden loputtua. "Niin on siis, kun minä pelkäsin", sanoi Margareta; "hän on jälleen ruvennut juomaan; hän on rikkonut kaikki hyvät aikeensa". -- "Jaa, niin on todellakin käynyt", sanoi Enok murheellisena; "ne olivat niinkun aamupilvet ja kun aamukaste". Hän nousi vaunuun ja ajoi eteenpäin.

"Kotkan", ravintolan juomatuvassa mellastavista äänistä oli yksi kaikkein muiden ääntä korkeampi, ja se oli Richard Norman'in.

"Joutaa mennä, joutaa mennä! Lyö yhteen! Minä lyön vedon ja sanon: joutaa mennä. Mitäs sinä sanot? Minä voisin lyödä vetoa kenen hyvään teidän kanssa, yhtähyvin kuin Tomminkin; mutta jos itse sen teet, Tommi, niin hyvä on. Sanokaas: jouti mennä, vai kuinka? Katsos vaan, etkö tiedä itse, mitä tahdot? Sinä pelkäät minun voittavan. Ha, ha, haa, hän pelkää. Hän pelkää, hän tietää, että minä voitan hänen. Niin mene sitte matkaasi, pelkuri, mene pois ja rupea raittiuden seuraan ja tee lupauksesi. Mene pois! Kuule, isäntä, anna tuolle herralle lasi vettä ja pane kourallinen suoloja sekaan, ja me pakotamme hänen juomaan sen; eikös niin, Janne? Mutta me emme auta häntä sitä pohjaan juodessa. Anna minulle sitte lasi oltta ja pane vähän väkevää sekaan".

"Sä selvä olvi lasissain, Ravitset sielua, ruumistain..."

"Mitä sinä meluat?" sanoi se mies, jolle Richard oli pitänyt koko tämän pauhaavan puheen.

Tommi Gulton otti piipun suustansa ja seisoi Richardin takana, pitäen kättänsä hänen olkapäällään. "Mitä kaikki tämä mökötys merkitsee? Ole hiljaa, Dick, poikani eläkä pidä semmoista rähinää", sanoi hän käheällä äänellä ja juopuneen katsannolla. "Minä suostun vetoon", lisäsi hän tyhmästi nauraen. "Tuoss' on käteni, ja minä sanon: joutaa mennä, ja joutaa mennä on kylliksi kahden kunniallisen miehen välillä". Richard käänsihe äkkiä, puoliksi iloisesti ja puoliksi vihaisesti katsahtaen. "Tommi, sinä olet oiva poika. Tommi, sinä olet kunnian mies -- mies, joka pysyt sanassasi. Sen minä sanon, että Tommi Gulton on kunnian-poika, oiva mies, oikea kruunu. Pihkaa saa se, kun toisin sanoo. Istu nyt, mies, niin tartumme tosiasiaan. Kukas tulee tuomariksi, Janne vai Jooseppi?"

"Tulkoon Janne", sanoi Jooseppi. "Minä en saa olla täällä; minä lupasin vaimolleni mennä häntä vastaan Oakengates'ille, ja jos minä annan hänen kantaa vasua ja pentua koko matkan, niin saan minä pestini sitte, ole varma siitä! Minua suututtaa, kun en voi jäädä tänne -- ehkä minä juoksen tänne hetkeksi, niin saan nähdä, kumpiko teistä kellistyy. Mutta ennenkun menen, niin lyön vetoa sinun kanssasi viisikon, että Richard voittaa -- viisikon, jonka voittajan on laittaminen meille muille. Sanotkos: jouti mennä, Janne?"

"Jaa, tietysti, poika, jouti mennä! Sen teen mielelläni, sillä minä olen varma, että Tommi voittaa. Tommi voi juoda niin paljon kuin yksikin mies, jonka minä tunnen, ja menee kotiinsa yhtä vakavasti kuin raitis mies sitte".

Olkoon nyt tästä kylliksi. Kaksi miestä istuivat juomaan. Vetona oli uusi hattu ja silkkinen kaulahuivi, ja sitä paitsi piti tappioon joutuneen maksaa mitä he joivat. He joivat kuin miehet, jotka olivat lujasti päättäneet kamppailla henkeen asti. Yksi muki oltta ja viinaa kutsuttiin toisensa perästä ja tyhjennettiin, ja kuitenkin pyydettiin vielä alinomaa enemmän. Alussa oli huuto ja rähinä hikisessä, kuumassa, ihmisiä ylön täyteen tungetussa huoneessa, joka sitä paitsi oli vielä täynnä pahaa tupakan savua, väkiviinan katkua ja muita pilautuneita höyryjä; mutta muutamat rähiseväisimmät tunsivat, katsellessaan näitä kahta kilpailijaa ja huomattuaan heidän rohkean muotonsa, kummallisen pelon; tuskan tunnen saastutti heidät ja he menivät pois eikä enää palanneet takaisin. Toiset täyttivät piippunsa kerta kerran perään ja menivät yhä likemmäs pöytää, jossa tuota alentavaa kilpailua pidettiin; ja vihdoin vallitsi kauhistuksen hiljaisuus, jonka ainoasti keskeytti erotuomarin ääni, kun hän huusi isännälle: "Tyhjät, molemmat mukit tyhjät, lisää tänne!" Vihdoin päästi yksi katsojista semmoisen huudon, joka säikäytti koko seuran. Hän oli innokkaasti seurannut sitä kauheata taistelua, katsoen milloin yhteen, milloin toiseen, kunnes vihdoin hänen silmänsä pysähtyivät kääntymättä Tommi Gultoniin. Tämä oli juuri tyhjentänyt mukinsa ja saanut sen jälleen täyteen; taas ojensi hän kätensä, tavoitteli korvaa ja haparoitsi sitä käsimielin -- äkkiä mullistuivat hänen silmänsä ulos- ja sisäänpäin, niin että ainoasti valkuainen näkyi, leuka vaipui rintaa vasten -- kieli riippui ulkona suusta -- muoto muuttui mustaksi -- ja seuraavana silmänräpäyksenä kaatui hän takaperin -- kuolleena!

Katalan ruumis makasi suorana samalla pöydällä, jossa hän vähää ennen istui niin uhallisena, ylpeänä ja tyhmänröykkeänä.

Tämä oli kamala näytelmä, ja kaikki läsnä-oliat suuresti kauhistuivat -- kaikki paitsi yksi ja se oli Richard Norman. Hän näytti ymmärtävän että hän oli vedon voittanut, mutta tämän ainoan hän vaan käsitti, kun hänen vastustajansa kaatui pöydästä. Hän nousi ylös paikaltansa ja kävi nauraen ja räyhäten ympäri huonetta. Hän ei huolinut kuulla niitä kokeita, joilla häntä koetettiin rauhoittaa ja saattaa käsittämään sitä kauheata tapausta, joka oli tapahtunut. "Hurraa, hurraa!" kirkui hän, heiluttaen käsiänsä; "tule sisälle, tule sisälle, Jooseppi, missä sinä olet -- missä sinä olet, poika?" -- huusi hän, katsellen sitä miestä, joka oli mennyt vaimoansa tapaamaan ja nyt palasi. "Sinä sanoit tulevasi tänne, nähdäksesi toisen meistä kaatuvan, ja sinä tulet juuri parhaasen aikaan. Minä voitin, näetkös Jooseppi. Minä voitin vedon". Muutamat miehet kokivat taas häntä hiljentää, mutta hän teki väkivaltaa ja löi heitä vimmassa, räyhäten täyttä kurkkua.

Nyt puuttui isäntäkin asiaan. Jo ennen, niinkun hyvin ymmärrettävä on, oli hänet lyönyt kauhistuksen halvaus tästä alhaisesta kilpailusta, jonka hän turhan voiton tähden salli tapahtua huoneessaan.

Meteli, jonka Richardin rähinä ja suuri huuto synnytti, lisäsi nyt hänen kauhistustansa. Hän alkoi vimmassaan puhua itsensä ja paikan maineesta, mutta vihdoin teki hän itsestänsä ja huoneestansa puhumista viisaammin -- hän sai kaksi väkevintä vierasta tarttumaan hulluun juomariin ja väkisin taluttamaan hänet asuntoonsa, ja kun jälleen oli hiljaisuus huoneessa, lähetti hän noutamaan vallesmannia.

Laillisella ajalla pidettiin tutkinto Tommi Gultonin kuolemasta, ja Richard Norman luonnollisesti pyydettiin läsnä-oliaksi.

Mutta tämä oli mahdoton asia. Hän makasi vuoteellansa juontihulluutensa kaikkein kauhujen uhrina. Tohtori oli käynyt hänen luonansa ja lääkkeillänsä oli hän saanut asettumaan onnettoman hurjan raivon; mutta vaikka hän makasi hiljaisena, oli hän kuitenkin sekaisin. Hänen ystävällinen langottarensa ja ne kunnialliset ihmiset, joiden luona hän asui, istuivat vuorotellen Richardin huoneessa, sillä tohtori oli selvästi sanonut, ettei häntä saisi jättää yksikseen ainoaksi hetkiseksikään.

Richard Norman'in ja Tommi Gultonin kuolettava kilpataistelu tapahtui eräänä torstaipäivänä. Kaksi seuraavata päivää ja yötä makasi Richard avutonna ja melkein tunnotonna sängyssään; välistä näytti heikko ymmärryksen sarastus leimahtelevan, mutta se oli niinkun valkeus sotisi pilvistä taivasta vastaan; jos aurinko hetkiseksi tulee näkyviin, niin tekee se vaan tämän kätkeytyäksensä yhtä paksujen pilvien alle kuin ennenkin. Hän katsoi Margaretaan, tunsi hänen ja puhui hänen kanssansa; vaan seuraavassa silmänräpäyksessä luuli hän sen Mariaksi, ja puhui katkonaisesti siitä ajasta, jolloin heidän edellinen pastorinsa tavallisesti kävi heidän luonansa. Hän näki Enokin istuvan sängyn vieressä ja lukevan pipliaa, sekä puhutteli häntä pastoriksi, sanoen päättäneensä lakata juomasta, ja rupeavansa käymään kirkossa säännöllisesti vaimonensa ja lapsinensa. Hetkisen kuluttua luuli hän olevansa "viheriässä käärmeessä" vanhain juomaveikkojensa seassa ja puhui niiden ja talonväen kanssa. "Kuinkas rouva Jones jaksaa, ja kuinka ukko tänään voipi? Siellä on hyvin kylmä vai kuinka, mutta teillä on kaunis takkavalkea täällä. -- Mitäs minä tahtoisin? -- Minä luulen, ettei juomatilkka haittaisi, puolituoppinen tai semmoinen. -- No niin, lyö pisara viinaa sekaan, että se karkoittaa kylmän pois, niinkun te sanotte. -- Kuinkas sinun laitasi on, Heikki? Oletkos tullut tänne kurkkuasi kostuttamaan? Ah, poika, kotiin tultuasi saat sinä taas tarpeeksesi; sinun akkasi ei olekaan niin kärsivällinen, kuin minun Mariani. -- Pastori tulee tuolla ulkona! Kukas siitä välittää? Hän ei tule tänne, ja jos hän tulisikin, niin ei hänellä ole mitään oikeutta pistää nokkaansa minun asioihini. Tämä on vapauden asunto, vai kuinka, rouva Jones?" Ja sitte nauroi hän puoliääneensä.

Toisen kerran heräsi hän taas ruikuttaen ja mutisten itseksensä: "Poissa, niin, hän on kuollut, hän on poissa -- sen minä tiesin silloin, kun näin hänen pensas-aidasta tulevan -- sen valkean, valkean kummituksen. Minä en voinut mennä sen ohitse, ja se tuli ja katsoi minuun, ja se oli Maria; ja minun kotiin tultuani makasi hän sängyssä ja oli kuolemaisillaan, kuolemaisillaan pois minulta. - Minä olin hänen murhaajansa, sanoi pastori, ja siinä hän oli oikeassa. Mutta hän ei sanonut koskaan kovaa sanaa, ja hän hymyili minulle niin suloisesti viimeisellä hetkellänsä".

Näin meni kaksi päivää ja kaksi yötä. Vihdoin näytti houraus asettuvan, ja hän vaipui rauhalliseen uneen. Sunnuntai-iltana heräsi hän selvänä, vaan ei vahvempana. Hänen ymmärryksensä oli taas selvä, mutta hänen ruumiinsa oli ylön väsynyt. Tohtori istui sängyn vieressä, koettaen kädellään hänen suonentykytystään. "Mikä nyt on", sanoi hän, katsoen tohtori S:ään muutaman silmänräpäyksen, "miksi minä tässä makaan? Ja miksi on tohtori täällä? Olenko minä ollut kipeänä?"

"Sinä olet kovasti kipeä, Richard, ja sinun pitää ottaa heti tätä lääkettä, tai muutoin on pian loppu. Minä pelkäsin, koetettuani suonentykytystäsi, että voimat loppuisivat ja sinä olisit kuollut horroksestasi heräämättä".

"Minä toivon, että olisin kuollut; se olisi ollut parempi".

"Ei", vastasi tohtori, ja hänen jyrkkä, juhlallinen äänensä sointu sattui Richard'iin. "Ei, se ei olisi ollut parempi; se olisi ollut paljoa pahempi. Kiitä Jumalaa, ettet kuollut unessasi etkä siinä tilassa, jossa olit kaksi viimeistä vuorokautta".

"Missä tilassa?" kysyi Richard.