Chapter 3

Helläsydäminen mestari ei tätä aavistanutkaan, sillä kun hän kysyi, antoiko hän palkkansa tahi vähintäkin isoimman osan siitä vaimollensa, vastasi hän ilkeästi valehdellen, että hän niin teki. Maria ei kannellut miehestänsä, vaan koki omilla ponnistuksillansa hankkia elatusta itsellensä ja lapsillensa. Ei hän paljon voinut ansaita, mutta hän oli totuttanut itsensä ja lapsen hyvin kohtuulliseen, niukkaan ruokaan, ja odotti jokapäiväistä leipää taivaalliselta Isältänsä. Naapurinsa olivat ystävällisiä hänelle, ja hänen lapsensa saivat usein atrian niiltä, joilla ei itselläänkään ollut paljon jakamista, vaan antoivat vähästänsäkin niille, jotka olivat heitä itsiänsä suuremmassa tarpeessa.

Mutta ne, jotka vaeltavat synnissä, eivät seisahda yhdelle paikalle, vaan vaipuvat yhä syvemmälle ja syvemmälle. Tuo kerran niin ystävällinen, helläsydäminen puoliso ja isä näytti nyt elävän yksinomaisesti, tyydyttäen himojansa päihdyttävillä juomilla. Hän oli harvoin tai ei milloinkaan oikein raitis; mutta tultuansa pajasta, jossa hän jonkun vaiston vaikutuksesta tavallisesti hillitsi itseänsä, puhkesi hän usein villimpään vihaan, joka peljästytti sekä vaimoa että lapsia. Kerran huomattuansa, että hänen isäntänsä, joka alkoi luulla, että hän joi kaikki rahansa, oli pidättänyt muutamia markkoja hänen palkastansa ja lähettänyt ne hänen vanhimman poikansa myötä vaimolle, oli hän niin paha, että hän väijyi lasta, ruoski häntä hirmuisesti ja otti häneltä rahat väkivallalla pois.

Eräänä kylmänä talvipäivänä, jolloin maa oli vahvassa lumessa, istui Maria katsellen lapsiansa, jotka ryömivät lähellä vähäistä takkavalkeaa; se oli aivan sammumaisillaan, ja he ojensivat pienet kätensä sitä kohden lämmitelläksensä. Mutta samassa värisivät he kylmästä; kurja valkea vaikutti vaan sen, että he melkein vielä enemmän tunsivat käsiensä kylmyyden. Äidillä ei ollut paljon puita, mutta hän kokosi niitä ja pani ne hiilille, istui sitte pienelle rahille valkean viereen, otti pienimmän poikansa polvelleen ja puristi häntä hyväellen itseänsä vastaan, sanoen: "Nyt me saamme pian oivallisen valkean, ja pieni Villeni tulee pian lämpimäksi ja hyväksi. Tule tänne, Juhani", sanoi hän, ojentaen kätensä vanhimmalle pojallensa, "minulla on sijaa sinullekin; minä tiedän, että vaikka sinä olet iso poika, niin on sinusta hauskaa istua äitisi polvella toisinaan; tule ja auta minua Villeä lämmittäessäni".

Juhani kiersi kätensä äitinsä kaulaan ja suuteli häntä; mutta hän oli viisas ja ajattelevainen poika, ja sentähden sanoi hän: "Siitä tulee kyllä pian hyvä valkea, äiti; mutta meillä ei ole kalikkaakaan korissa puuta eikä yhtä ainoata hiiltäkään ole jäljellä. Istukaa täällä Villen luona, niin minä menen metsään ja poimin sieltä niin monta oksaa, kun pussiseen mahtuu ja minä voin kantaa kotiin; voinhan minä käydä siellä kaksikin kertaa, niin piisaavat ne täksi illaksi ja huomen-aamuksi".

"Ei, hyvä poikaseni", sanoi äiti, ystävällisesti päätänsä nyökyttäen; "minä tiedän, että sinä tahdot tehdä parastasi minua auttaaksesi; mutta sinä voit auttaa minua täällä enemmän kuin ulkona; sinä saat jäädä tänne ja katsoa pientä tuutien, että hän makaa, ja pitää silmällä Villeä, ettei hän mene liian likelle valkeata tahi koske siihen -- minä pelkään, että hän polttaa itsensä; mutta sinä olet aina hyvä pienelle veljellesi. Nyt, Ville, sinä olet lämminnyt, jotta sinä voit istua tässä", sanoi hän, siirtäen tuolin valkeasta ulommaksi, "ja sinun pitää istua hyvin hiljaa, ettet hälise ja herätä sisartasi. Juhani lukee kauniin kertomuksen pipliasta sinulle minun poissa-ollessani, ja minä riennän kotiin niin pian kuin voin. Mutta anna minulle ensin pussi, Juhani; minä menen metsään oksia noutamaan ja luulen, että Hanna Jakobsson tai joku muu naapuri tulee minun kanssani, että saan toverin, ja sitte emme kauaa viivy poissa".

Maria kääri rikkinäisen huivinsa kiinteämmin ympärillensä ja solmisi nenäliinan korvillensa, suojeltuaksensa kylmältä. Ystävällinen naapurivaimo lähti hänen kanssansa metsään; hän ei tosin tarvinnut puita, eikä hänellä ollut muutenkaan halua mennä niitä poimimaan tämmöisenä kalseana päivänä; vaan hän ei sanonut tätä Marialle. Hänen sydämensä sykki säälistä nähdessään tämän kurjan vaimon puutetta, ja hän suostui tulemaan hänen kanssansa, niinkun hän oli tehnyt ennenkin, pian olivat he matkalla.

Päivä oli tavattoman kylmä ja märkä, sillä nyt alkoi ilma suojistua. Vahva lumi suli lätäköiksi ja liaksi, ja tiellä olevat kolot olivat monessa paikassa vettä täynnä. Marian silmät olivat viime-aikoina olleet huonot ja hän näki heikosti; tänä päivänä häntä vaivasi erittäin kirkas lumen valo, ja käydessään hän usein astui veteen, joka meni hänen kenkiinsä. Nämä olivat vanhat ja huonot, ja hän tuli kotiin läpimärkänä ja vilusta vavisten. Lapset vastaan-ottivat hänen mieltymyksellä, ja hän hymyili heidän hyväilemisillensä, mutta naurahteleminen oli peittoa, eikä hän sanonut paljon mitään. Kun hän puhui, oli hänen äänensä tuskin kuiskutusta kovempi. Hän oli melkein unen voittama, ja vanhin poika, joka luuli hänen nukkuvan väsymyksestä, ei tahtonut häiritä häntä, vaan antoi Villelle illallista, riisui hänet ja laski sänkyyn. Sen tehtyä huomasi hän äitinsä olevan valveilla, pieni lapsi käsivarsilla; lapsi oli herännyt itkein, ja hän piti sitä hellästi sylissään, rauhoittaen hänen ruikutustansa matalalla suloisella laululla. Hän onnistui pian, ja lapsi makasi hänen polvellansa, välistä auaisten silmiänsä, vaan nukkui vihdoin hymyhuulin. Maria nousi ylös ja laski lapsen kätkyeen; hän seisoi hetkisen kumartuneena hänen ylitsensä; yhä tuutien ja laulaen suloista lauluansa; mutta kun hän koetti nousta ylös, hoipertui hän ja kaatui. Juhani juoksi häntä nostamaan; hän oli pyörtynyt ja makasi jäykkänä ja liikkumattonna. Poika katsoi häneen hetkisen ja luuli hänet kuolleeksi, sekä juoksi sitte kiireesti huutamaan jotakin naapuria. Maria oli hyvin kipeä.

Tohtoria lähetettiin noutamaan, ja kun hän tuli ja koetteli suonentykytystä, pudisti hän päätänsä. Hän seisoi hetkisen hiljaa, katsoen häneen. Juhani katsoa tuijotteli surullisesti hänen vakaisiin kasvoihinsa, vaan ei virkkanut mitään. Hänen huoneesta lähdettyänsä, hiipi lapsi varpaillansa porstuaan, jossa tohtori seisoi, puhuen kahden naapurivaimon kanssa, jotka olivat olleet siellä ja auttaneet maata hänen äitiänsä. Hän kuuli tohtorin sanovan: "Se on arveluttavaa, sillä siitä tulee hermokuume; jos hän ei ole parempi huomenaamuna, niin hänen laitansa on hyvin pahoin. Katsokaa, että hän heti ottaa niitä lääkkeitä, joita minä lähetän. Onko täällä ketään, joka voi mennä niitä noutamaan?" Juhana tuli nyt esiin: "Jos tohtori tahtoo, niin minä tulen lääkkeitä noutamaan". -- "Niinpä kyllä, pieni ystäväni", sanoi tohtori; "mutta elä ole niin surullinen, minä toivon, että äitisi pian tulee paremmaksi -- vähintäkin me teemme, mitä voimme, että hän paranisi".

Lääkkeet tulivat ja annettiin sairaalle. Kaksi naapurivaimoa istui hänen vuoteensa vierellä, vaaria pitäen hänen levottomasta unestansa. Vähän jälkeen puoliyön tuli Richard horjuen kotiin, juomisen ja vielä enemmän kauhistuksen valtaamana. Kun se oli toripäivä, oli hän käynyt lähimmässä kaupungissa ja, niinkun tavallista, istunut ja juonut kapakassa myöhään iltaan. Kun hän kävi kotiinsa yön hiljaisuudessa, oli hän, niinkuin hän luuli (vaikka se oli pelkkää ylöllisesti kiihoitetun aivon mielikuvitusta), nähnyt äkkiä erään olennon nousevan maasta, ja seisovan tiellä hänen edessänsä, ja tultuansa lähelle, näki hän, että se oli ruumis, joka oli hänen vaimonsa muotoinen. Nyt huomasi onneton kotiin tullessansa, että todellisuus oli kauhistavampi hirmuisimpia näkyjä, joita sairas mielikuvitus synnyttää.

Hänen uskollinen, kärsivällinen vaimonsa makasi nyt kalveana ja melkein yhtä tunnotonna, kuin ruumis kuolinvuoteellansa, hänen julmuutensa ja irstaisuutensa uhrina.

Aamulla näytti Maria olevan vähän parempi; hän oli hourinut yöllä, ja kun he nostivat häntä, antaaksensa hänelle lääkkeitä, ei hän näyttänyt huomaavan mitään, vaikka hän aukasi silmänsä; mutta nyt kun Richard puhui hänelle tavattoman hellällä äänellä, näytti tuo nyt outo, vaan ennen niin tuttu sävelvärähteleminen hänen äänessään herättävän häntä tainnuksistaan. Hän tunsi heikosti hymyillen puolisonsa kasvot, ja kuullessansa lapsen ruikutusta, katsoi hän rukoillen siihen. Se pantiin hänen syliinsä, mutta muutaman silmänräpäyksen perästä oli hän taas tunnotonna.

Richard istui uskollisesti vaimonsa sängyn vieressä, ja nyt teki hän, mitä hellin nöyryys ja huomio taisi keksiä. Mutta -- liian myöhään. Sairaus oli edistynyt tavattoman pian. Kun tohtori tuli ja koetteli hänen suonentykytystään, sanoi hän pahimpain aavistustensa toteutuneen; hän vaipui pian hermokuumeesen, jota vastaan kaikki ihmisellinen apu on turha. Hänen lähdettyänsä menivät pois naapuritkin, jotka tähän asti olivat hoitaneet häntä suurella huolella; sillä he pelkäsivät tarttumista; yksi toistansa seuraten meni pois eikä tullut enää takaisin.

Pastori tuli päivän kuluessa sinne, vaan Maria oli yhä tunnotonna; hän ei kuullut hänen ääntänsä, hän ei voinut yhdistyä siihen rukoukseen, jonka hän lähetti korkeuteen hänen vieressänsä. Hän lähetti sinne kaikkea, mitä tohtori oli määrännyt, sekä ruokaa miehelle ja lapsille, ja tuli seuraavana päivänä sinne vaimonensa. He eivät peljänneet taudin tarttumista, eikä tienneet ennenkun nyt vasta, että naapurit olivat sieltä menneet. Surkea oli se näky, jonka heidän silmänsä siellä kohtasivat. Sängyn vieressä istui Richard epätoivosta vääristynein kasvoin, toinen poika istui hänen polvellaan, toinen seisoi hänen vieressään, molemmat kalvein, kyynelten kostuttamin kasvoin. Sängyssä makasi Marian kylmä, kuollut ruumis. Hän oli kuollut noin tuntia ennen. He eivät olleet koskaan nähneet mitään niin aaveentapaista eikä niin kiihtunutta. Pienin lapsi, joka oli melkein yhtä kalvea kuin kuollut äitinsä, makasi henkeänsä haukkoen ja melkein kuolleena, juuri kosketellen huulillansa hänen rintaansa, josta turhaan etsi ravintoa. Kuva on todellinen; mutta ei mikään selitys voi sitä niin vaikuttavasti kuvata, kuin se todellisuudessa näkyi silmin-nähneelle todistajalle, joka sitä kertoo.

Kun ystävälliset sanat herättivät onnettoman puolison tainnuksistaan, ja hänen kielensä pääsi vallallensa, sanoi hän vieraillensa, ettei hän voi kertoa, mitä hän oli kokenut sinä yönä, jolloin hän oli ollut yksinään tunnottoman, kuolevan vaimonsa kanssa, ilman kenenkään avutta, ilman ketään, joka olisi lausunut edes lohdutuksen sanan tahi neuvonut, kuinka hän menettelisi. Kuoleman kamppaus oli kestänyt koko yön; joitakuita kertoja oli hän koputtanut seinään, joka eroitti hänen asuntonsa naapurien huoneista, toivoen jonkun tulevan luoksensa. Hän tiesi, että he kuulivat hänen huutonsa; vihdoin oli hän epätoivossansa -- sillä tuska saatti hänen epätoivoiseksi -- itkein, vieläpä kovasti huutaen rukoillut heitä häntä armahtamaan ja tulemaan luoksensa, mutta ei yksikään ääni vastannut, ei mitään ääntä kuulunut -- jonka hän luuli olevan seurauksena heidän pelkäämisestänsä taudin tarttumista.

Päivä, jolloin Marian ja hänen pienen lapsensa ruumis yhdessä arkussa maahan laskettiin, oli kivistävän kylmä; lunta oli paksusti maalla, ja koillistuuli vinkui kirkon ympärillä hautuun aikana. Vavisten, ei ainoasti läpitunkevasta kylmyydestä, vaan myös omantunnon tuskasta ja sielun ahdistuksesta, seisoi Richard avoimen haudan reunalla. Kansa katsoa tuijotti sekä säälien että halveksien tätä onnetonta miestä. Hän näytti olevan hetkittäin niin sielun kärsimisen valtaamana, että pappi luuli hänen putoavan hautaan, ja hautauksen jälkeen pyysi hän häntä tulemaan sakaristoon. Pastori sulki oven ja puhui heidän kahden kesken tultuansa vakaisesti, vaan kuitenkin ystävällisesti hänen kanssansa. "Sinä näet nyt", sanoi hän, "minkä surkeuden synti on tuottanut sinulle jo tässä maallisessa elämässä. Vielä on sinun mahdollista murhehtia ja katua sitä. Jumala suokoon sen! Mutta ei mikään murhe, ei mikään katumus voi palauttaa vaimo-raukkaasi elämään. Sinä tiedät, etten minä, varsinkaan tällaisessa tilassa, tahtosi saattaa sinulle tarpeetonta surua, vaan minun täytyy pyytää, että sinä nyt, nähdessäsi näitä hirveitä synteisi seurauksia, pitäisit tämän surun Herran varoituksena. Sinä et antanut arvoa terveyden lahjalle ja alensit itsesi semmoiseen tilaan, joka näytti tulevan sinun kuolinvuoteeksesi. Sinä rukoilit silloin ja lupasit, jos Herra antaisi sinun vielä elää, uudella elämällä osoittaa kiitollisuuttasi Hänelle armostansa. Hän armahti sinua ja antoi sinulle jälleen terveytesi ja voiman. Mutta kun hädän aika oli mennyt, unhotit sinä lupauksesi; sinä et etsinyt Jesuksessa Kristuksessa syntein anteeksi saamista etkä voimaa sotiaksesi sitä vastaan, vaan luotit, niinkun luulen, omaan voimaasi. Ah, voi! Sinä olit sen miehen kaltainen, josta Vapahtajamme sanoo, että hänen huoneensa oli luudilla lakaistu ja kaunistettu, vaan se oli tyhjä, ja kun rietas henki palasi, tuli se seitsemänkertaisilla kiusauksilla. Jumalan Hengen avulla olisit sinä saanut avun Jesuksessa, mutta sinä et huolinut etsiä sitä".

"Joka syntiä tekee, hän on synnin orja, ja sinä olet antanut vallan helmasynnillesi siihen asti, että se on sinun peräti sitonut. Mutta nyt on Herra etsinyt sinua raskaalla ja varoittavalla tavalla. Hän on ottanut pois sinun parhaan maallisen aarteesi, ja nyt, kun se on poissa, tunnet sinä hänen arvonsa, vaikka menettelit huolimattomasti hänen kanssansa, niin kauan kun se sinulla oli. Saatpa kärsiä, kun sanon sinulle, että jos olisit ottanut veitsen käteesi ja pistänyt sen hänen rintaansa, et olisi ollut pahempi murhaaja, kuin nyt, koska sinä otit hengen vaimoltasi raa'alla ja julmalla huolettomuudellasi ja kylmyydelläsi. Jumala on kuitenkin vielä sinulle armollinen. Hän olisi voinut sinut temmata pois keskellä syntijuoksuasi ja antaa hänen elää surren sinun toivotonta äkillistä loppuasi. Mutta suo minun muistuttaa, että kuinka syvä ja hirmuinen kärsimisesi nyt olleekin, ei se yksinään voi sinua muuttaa. Ainoastaan Jumalan Henki voi todellisen muutoksen ihmisen sydämessä vaikuttaa. -- 'Teidän pitää uudesta syntymän'. Jumala on valmistanut lunastuksen kullekin, joka Häneen uskaltaa. Käänny siis ja usko Herran Jesuksen Kristuksen päälle. Huuda Jumalan tykö ja rukoile Hänen rakkaan poikansa nimessä ja Hänen kuolemansa tähden täydellistä anteeksi-saamista ja sitä armoa, jota sinä tarvitset. Minua värisyttää se ajatus, kuinka sinulle käypi, jos tämän laiminlyöt. Tämän murheen vaikutus sydämessäsi, kuinka syvä se olleekin, on pian menevä; jonkun ajan perästä vaivut sinä syntiin jälleen. Mene kotiisi ja tutki itseksesi yksinäisessä kammiossasi tilaasi; rukoile, jos se vaikka maksaisi henkesi, anteeksi-saamista, armoa ja voimaa korkeudesta. Suo anteeksi minulle, Richard, että nyt olen sinua haavoittanut; muista että 'rakastajan kuritus on uskollinen'. Minä säälin ja suren sinua, mutta minä olen liian tarkka sinun todellisesta parhaastasi, etten puhuisi niin selvästi ja vakaasti sinulle, kun sen nyt olen tehnyt".

Tämän uskollisen paimenen kasvot olivat vakaiset, vaan hänen äänensä vapisi ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä tarttuessaan viheliäisen miehen käteen, ja Richardin vastatessa sen lämmintä puristusta, virtailivat kyyneleet tämän poskia pitkin ja parannuksen lupaus liikkui hänen huulillansa. "Minä tulen sinun luoksesi huomen-iltana", sanoi pastori. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, kunnes taas tapaamme toisemme."

Määrättynä aikana seuraavana päivänä oli pappi Richardin ovella. Hän meni sisälle ja kysyi Richardia; hän ei ollut kotona, hän oli mennyt ulos, sanomatta mihin. Murheellisena, vaan päättäen toivoa niin kauan kuin mahdollista, palasi hän kotiinsa. Epäilemättä, ajatteli hän, on Richardia estänyt joku tehtävä, jonka hän on joko unhottanut taikka josta hän ei ole tiennyt ennen. Seuraavana ehtoona uskoi hän varmaan häntä tapaavansa; silloin olisi työ loppunut, hänellä olisi tilaisuus puhutella häntä erityisesti, lukea Jumalan sanaa ja rukoilla hänen kanssansa. Hän meni sinne. Richard oli taas poissa. Ainoasti 48 tuntia oli kulunut hänen vaimonsa hautaamisesta, ja hän istui jo kapakassa ja joi juomarien kanssa, kunnes kävi tunnottomaksi.

Noin kuukausi Maria-raukan hautaamisesta tapahtui, että pastori joksikin myöhään illalla kävi Burnetin pajan ohitse. Hän näki, kuinka tulen loiste tulvasi tielle, ja hänen ajatuksensa palautuivat vuosien läpi tahtomatta siihen iltaan, jona hän oli seisonut vanhan pajan ulkopuolella ja tarkastellut Richardia työssänsä sekä ajatellut rautakankia maailman murheen kuvauksena. Tuskin arvasi hän silloin, että hän tässä ahkerassa työntekiässä, tässä tyytyväisessä ja uutterassa puolisossa saisi nähdä sen kuvan todellisuuden, joka silloin astui hänen ajatuksiinsa.

Syvästi huoaten seisahti hän varjoon, joka tuli vielä synkemmäksi kirkkaasta valosta, ja katsoi pajaan. Richard seisoi siellä nyt, niinkun siinäkin tilaisuudessa, minkä pastori hyvin muisti, yksinään; mutta ah, kuinka muuttuneena! Tuskin oli mahdollista tuntea tuota väkevää ja kunnollista työmiestä tässä laihtuneessa haamussaan, joka nyt välinpitämättömällä muodolla seisoi ahjon ääressä. Hän seisoi nyt, niinkun silloinkin, selvässä valossa, mutta hänen kauniit kasvonsa olivat nyt mustat ja vääristyneet, ja kätensä vapisi rautaa tulesta ottaessa. Oli kuitenkin vielä voimaa kohotetun käsivarren lyönnillä, vaan entinen jäntevyys oli poissa. Ei hän enää tehnyt työtä sydämen halulla, ja ennenkun hän oli kuumennettua rautaa tarpeeksi takonut, taukosi hän läähättäen ponnistuksesta ja kuivaten paitansa hihalla otsallansa helmeilevää hikeä. Ja kun hän jälleen kääntyi rautaan ja vasara taas putosi siihen, saattoi jo itse lyönnin kaiusta kuulla, ettei rauta sitä totellut, niinkun sen olisi pitänyt. Kirouksia mutisten ja kärsimättömällä katsannolla tempasi hän raudan alasimelta ja linkosi jälleen uuniin, mutta tuli oli sammumaisillaan ja tarvitsi korjaamista, vaan Richard seisoi ajattelemattomana katsella tuijotellen siihen, niinkun hän ei olisi sitä mielinyt virittääkään. Mutta vaikka valo oli himmeämpi, näytti se kuitenkin kylliksi miehen kasvoja, kun hän seisoi tulen ääressä velttoutta ja nukkuvaisuutta osoittavin katsein.

Tornikello löi yhdeksän, ja kun viimeinen lyönti kaikui, valkenivat Richardin kasvot. Hän siisti itseänsä, asetti paidankauluksen oikein, ja otti äkkiä kaulahuivin, liivit ja nutun. Mutta nyt pysähtyi hän taas ja seisoi ikäänkun neuvotonna. "Nyt on tuossa sisällinen sota", sanoi pastori itseksensä; "minkähän päätöksen tuo nyt tekee? -- Autio kotikohan ja äidittömät lapset, vai juomala monine ystävineen ja hurmaavine juomineen tuossa voittaa?" Richard heräsi pian ajatuksistaan. Hän sammutti tulen, sulki luukut ja meni pajasta ulos. Taas seisahtui hän, nähtävästi epätietoisena, mille tielle lähtisi. Sota, jos semmoista oli, kesti kuitenkin vaan silmänräpäyksen; orja seurasi herraansa. Hän näytti katsovan -- vaan ainoasti katsovan kotiinsapäin; sitte käänsihe äkkiä ja meni kiireesti juomalaan päin.

Mutta hän pysäytettiin. Käsi -- ystävän käsi laskettiin hänen käsivarteensa, ja matala, vaan selvä ääni sanoi hänelle: "Ei tänä iltana, Richard; toista tietä tänä iltana". Hän säpsähti ja käännähtihe, vaan ei vetänyt pois kättänsä. "Sinussa on ollut sisällinen sota, vai kuinka? Kiusaaja voitti, ja päätös tuli tämä: 'Minä menen sinne tänä iltana'."

"Te olette oikeassa, herra pastori; te olette lukeneet minun ajatukseni", vastasi hän. Ääni oli väsynyt ja sortunut, ja ellei pimeys olisi estänyt, olisi pastori nähnyt hänen silmänsä täynnä kyyneleitä. Muutamia minuuttia myöhemmin istuivat he yhdessä pastorin kirjoitushuoneessa. "Kuule nyt minua", sanoi hän. "Minä kerron sinulle vertauksen mietittäväksesi, Richard. Kerran näin minä rautakangen; se oli kylmä, kova ja taipumaton, mutta sinä panit sen ahjoon, tuli leimusi kiivaasti sen ympäri, ja siellä sai se olla, kunnes tuli toimitti tehtävänsä -- kanki muuttui pehmeäksi ja notkeaksi; sinä panit sen alasimelle ja aloit takoa sitä, se taipui joka lyönnillä, sinä taivuttelit sitä niinkun pajun oksaa. Hetkisen kuluttua oli kanki jälleen yhtä kylmä ja taipumaton kuin ennenkin, ja, jos en erehdy, niin oli tullut yhä kovemmaksi tulen ja vasaran yhteisestä vaikutuksesta. Nyt seisoin minä lähellä sinua tietämättäsi, onneton ystävä-raukkani, sillä pimeys peitti minun. Surua ja kauhistusta tunsin, kun rautakangessa näin sinuun sattuvan kuvan. Se tuli ajatuksiini käydessäni sinun luonasi, kun sinä makasit himmeässä sairashuoneessasi. Sinä makasit silloin, kun kekäle uunissa, mutta et kulunut, sillä sinun henkesi säästettiin, kun jo kaikki toivo paranemisestasi oli ohitse. Minä näin sinun vaimosi hartaan ja sydämestä lähtevän kiitollisuuden. Minä näin hänen kiittävän Jumalaa, että sinut meille vielä annettiin ikäänkun kuolleista, ja minä luulin ilolla huomaavani sinussa sen nöyrän ja katuvaisen mielen, mikä on sen merkkinä, jolle Herra on antanut uuden sydämen, mutta minä erehdyin. Murheen tuli voi kyllä pehmittää, vaan ei muuttaa ihmistä; rauta, niin pehmeä kuin se olleekin, tulee kuitenkin kylmetessään entistä kovemmaksi. Sinä paranit ainoasti heittääksesi itsesi vielä hurjempaan irstaisuuteen".

"Mutta uudestaan sytytettiin tuli, se tuli entistä kuumemmaksi ja voimallisemmaksi, ja rauta pantiin siihen. Uskollinen, rakas vaimosi, tuo sinun tunnotonta julmuuttasi ja välinpitämättömyyttäsi nöyrästi kärsivä uhri vaipui puutteiden ja kiusausten näännyttämänä murtunein sydämin ennen-aikaiseen hautaansa. Herra näki, ettet sinä tiennyt antaa arvoa parhaimmalle tavaralle, kun Hän oli sinulle antanut, ja sentähden otti Hän sen sinulta pois. Et liene voinut unhottaa sitä tuskaa, sitä kärsimystä, minkä tunsit sinä kauheana yönä, jona istuit yksin hänen vuoteensa vieressä ja näit hänen kuolevan; et liene voinut unhottaa, kuinka kärsit seisoessasi hänen avoimen hautansa reunalla, ja omatuntosi sanoi sinulle, että olit syyllinen hänen kuolemaansa".

"Minä luulin silloin, että, kuinka kauan eläisitkin täällä maan päällä, et koskaan saisi tuntea niin syvää ja kalvaavata kärsimystä kuin silloin. Minä toivoin ja luulin, että sinusta tulisi herännyt ihminen, mutta ei, minä näin vaan raudan hehkuvassa sulatus-uunissa. Minä olen sitte nähnyt sen kovempana kuin milloinkaan ennen. Sinä saat kärsiä, ystäväni", jatkoi pappi, "että sanon sinun itsesi olevan todistuksen siihen, mitä murhe, kovinkin murhe voipi toimittaa ja mitä ei. Richard, ei ole enää olemassa muuta kuin yksi keino pelastukseesi. Sinä olet mennyt vihon viimeiseen asti; vastoinkäymisesi ovat vaan paaduttaneet sinua; sinussa on viimeinen villitys ensimäistä pahempi. Mutta yksi keino löytyy kumminkin; sinä voit, jos tahdot, käyttää sitä. Kristus on vielä sinulle 'tienä, totuutena ja elämänä'. Hän sanoo itse: 'Joka uskoo minun päälleni, hän elää, vaikka hän olisi kuollut, ja joka elää, ja uskoo minun päälleni, ei hän kuolemaa nä'e ijankaikkisesti'. Joh. 11: 25, 26. Tule, laskeukaamme maahan ja nöyryyttäkäämme itsemme kaikkivaltiaan Jumalan edessä, laskeukaamme polvillemme yhdessä armoistuimen eteen. Minä rukoilen sinun edestäsi ja pyydän ristiinnaulitun Vapahtajan kalliin veren kautta Herralta Pyhän Hengen lahjoja, että sinä kääntyisit ja uskoisit evankeliumin, että me vielä näkisimme kylmän rautakangen muuttuvan pyhyyden astiaksi, Herran palvelukseen soveliaaksi. Elä epäile; ei ole liian myöhäistä toivoa -- ei ole vielä liian myöhäistä kääntyä, vastaanottaa Jesuksen ja saada sielu pelastetuksi".

TOINEN OSA.

Kuinka viimein kävi.

LOPPU.

Eräänä synkkänä talvi-iltana kävi hämärässä kaksi miestä Wellingtonin ja Oakengates'in välillä olevalla tiellä, ja kylmä lumiräntä löi heitä vasten kasvoja. Aurinko oli laskeunut veripunaisena vuoren taakse raskaisin, mustiin pilvihin, mutta äkillinen tuulispää oli sitten ajanut paksut pilvet ympäri koko taivas-lakea.