Chapter 2

Meidän ei tarvitse tässä huolia niistä seikoista, joiden voimalla Richard oli langennut eli oikeammin vähitellen vajonnut syvemmälle ja syvemmälle synnin mutaan. Se on vanha ja kyllin tunnettu kertomus -- näkö, jonka liian usein saamme nähdä; mutta mikä erittäinkin teki hänen tilansa pahaksi, että hän oli lähtenyt syntisten tielle, nähden avoimin silmin sekä vaaran että synnin. Hänen tietonsa jumalallisista totuuksista oli nyt selvempi, hänen käsityksensä Jumalan hyvyydestä oli puhtaampi, kuin hänen viimein tapahtuneessa katkerassa kokemuksessansa. Hän osasi puhua, puhua hyvin uskonnosta, hän tunsi monta raamatun paikkaa, hän ymmärsi sekä ristiinnaulitun Vapahtajan tarpeen, että ne vaatimukset, jotka tämä hänelle oli asettanut, mutta ei hän ollut vielä tosiaan antanut sydäntänsä eikä luottamustansa Hänelle, eikä siis myös koskaan toden teolla päättänyt Jumalan avulla syntiä hyljätä. Yksi asia on tietää, että meidän on se tekeminen, ja toinen asia on uskossa valvovaisuudella ja rukouksella sekä vakaisella ja kestävällä kilvoituksella sydämestä, sielusta ja koko tahtomme voimasta Jumalan avulla sitä tehdä. Me kerromme uudelleen, että semmoinen tapaus kuin hänen ei ole harvinainen; monta samanlaista olemme nähneet. Hän rakasti syntejänsä, eikä hänellä ollut ollenkaan antaa rakkautta lempeälle, anteeksi-antavalle Jesukselle, joka kuoli syntisten edestä, ja siten antautui hän vähitellen himoovaisen sydämensä viettelyksille ja kiusaajan hyökkäyksille, jonka harrastus on aina kuvata helvetin tietä onnellisimmaksi tieksi. Hän oli tullut laiskaksi ja huolimattomaksi ammatissaan, niin että eräs toinen seppä, joka huomasi, että kylässä voisi saada työtä rakensi pajan lähelle hänen pajaansa. Richardin entiset tuttavat eivät kuitenkaan olisi hänestä luopuneet, jos he eivät olisi niin usein tavanneet pajassa ainoasti oppipojan, jolla oli tuskin tulta ahjossa, samalla kun mestari itse istui ravintolassa, taikka jos hän oli pajassakin, niin oli hän puolihumalassa, ja oli vihainen ja hävytön, kun he valittivat hänen leväperäisyyttään. Pian eivät he huolineet tuhlata aikaa häntä odottaessaan, vaan menivät hevosinensa ja työmiehinensä uuden sepän luokse, joka, vaikkei ollut niin taitava kuin Richard, oli kuitenkin selvä ja ahkera sekä kiitollinen ja kohtelias.

Maria kärsi nämä koetukset hyvin nöyrästi; hän rukoili, hän kartti, ettei hän suuttuisi, ja vartioitsi huuliansa. Hän ei koskaan lausunut nuhdesanaa, hän ei torunut häntä koskaan hänen humalassa ollessaan eikä edes puhunutkaan hänen kanssansa paitsi hillitäksensä ja rauhoittaaksensa häntä. Hän elätti itseänsä neulomisella ja vaatteiden pesulla ja istui puoliyöhön neuloen, saadaksensa nousta aamulla varhain neulomiansa pesemään. Hän tukki korvansa kylän juorukielille, jotka välistä teeskennellyllä osan-ottavaisuudella juttelivat hänelle uusia kertomuksia hänen miehensä irstaisuudesta. Hän ei ottanut osaa heidän valituksiinsa hänen ylöllisyydestänsä; hän ei suonut yhtään pahaa sanaa lausuttavan hänestä hänen läsnä-ollessansa. "Olenhan minä hänen vaimonsa", sanoi hän totisesti vaikka vapisevalla äänellä ja kyynelsilmin, "ja minun pitää olla viimeinen vikain näkiä miehessäni, enkä voi sallia muidenkaan hänestä kuulteni pahaa puhuvan".

* * * * *

Kova koetus oli Richardille se, että hän näki uuden pajan avattavan ja vetävän työn teettäjät puoleensa. Hän tuli raivoon, kun vaan kuuli kilpailiansa nimeä mainittavan, ja kävi nyt entistä useammin ravintolassa, jossa niin kova-äänisesti ja kiivaasti kiroili toista seppää ja hänen tuttaviansa, että 'viheriän käärmeen' emäntä, koska tämä päälliseksi ei enää otoksiansa rehellisesti maksanut, alkoi pitää häntä kiusallisena vieraana, ja huusi toisinaan miestänsä, joka otti Richardin olkapäistä kiini ja paiskasi ulos.

Mutta keskellä syntijuoksuansa tuli hän äkkiä seisotetuksi. Hän sai kuumetaudin ja makasi avutonna ja heikkona sairasvuoteellansa. Tohtori kävi siellä ja selitti sen olevan varsin arveluttavan hermokuumeen. Hän alkoi puhua sekaisin, vaan oli kuitenkin siksi tunnossaan, että pyysi pastoria luoksensa hakemaan. Hän tuli, vaan tapasi Richardia täydellisessä houraustilassa, kykenemätönnä käsittämään sitä rukousta, jonka hän murheellisen vaimoraukan kanssa yhdessä sairaan sängyn viereltä korkeuteen lähetti. Kuume paheni, ja tohtorilla ei ollut enää ensinkään toivoa hänen pelastuksestansa. Mutta hänen vaimonsa ja pastorin hartaat rukoukset, ettei häntä temmattaisi pois synneissänsä, tulivat kuulluiksi. Odottamatta nukkui hän sairauden kovinna ollessa, ja siitä hetkestä alkoi hän tulla paremmaksi.

Pastori tapasi hänen kerran eräänä kevätaamuna huoneensa ikkunassa istumassa. Muutamat viikot olivat matkaan-saattaneet suuren muutoksen Richardissa. Hänen ennen niin voimakas olentonsa oli laihtunut, niin ettei hänessä ollut, niinkun sanotaan, muuta kuin luu ja nahka; hänellä ei ollut enemmän voimaa kuin pienellä lapsella. Kyyneleet -- ja ne näyttivät olevan totisen syntein katumuksen vaikuttamat -- juoksivat kuitenkin pitkin hänen vaipuneita kasvojansa, ja tuskin kuultavalla äänellä pyysi hän opettajaansa rukoilemaan hänen edestänsä, että Jumala antaisi hänelle anteeksi ja loisi hänelle uuden sydämen sekä opettaisi häntä elämään uutta elämää.

Koko hänen tapansa osoitti nöyryyttä ja syvää vakaisuutta. "Mihin surkeuteen olenkaan syösnyt itseni", sanoi hän; "mutta ah, eikö Jumala ole hyvä minua kohtaan! Hän pysähdytti minut syntijuoksussani ja nöyryytti minua, mutta Hän ei ole minua lopettanut eikä poisheittänyt. Hän antaa minulle katumus-aikaa, ja jos minä vielä joskus saan terveyteni ja voimani jälleen, niin saa pastori ja kaikki ihmiset nähdä, kuinka toisenlaiseksi minun elämäni pitää tulla. Kuinka kauheasti olenkaan väärinkäyttänyt Hänen armolahjansa! Kuinka kurja olen ollutkaan siivolle vaimolleni, kuinka huolimaton isä lapsilleni, kuinka viheliäiseksi olen tehnyt kodin heille! Mutta siitä täytyy ja pitää tulla muutos. Minä olen laiminlyönyt Jumalan sanan harjoituksen, ei meillä ole ollut kotohartautta; mutta minä koetan tulla uudeksi ihmiseksi. Vaimoni pitää tulla onnelliseksi jälleen; minä annan lapsilleni hyvän esimerkin".

"Me rukoilemme", sanoi pastori, "että Jumala soisi sinulle armonsa, jotta voisit antaa itsesi uskossa Kristukselle Vapahtajallesi, ja että voisit pitää tehdyn päätöksesi. Minä en epäile sinusta, ystäväni; toivon sinun puhuvan totta. Tosi on, mitä sanot, että Jumala on nöyryyttänyt sinua. Toivon, että tämä saattaisi sinut ajattelemaan, ja opettaisi sinut tuntemaan itsesi syntiseksi sekä johdattaisi sinut etsimään anteeksi-antamusta Kristuksessa. Iloinen olen nähdessäni sinut nöyryytettynä, ja minä menettelen rehellisesti ja uskollisesti sinua kohtaan. Sanani voivat olla karvaat sinulle, vaan minä en saa kieltäytyä tekemästä asemaasi sinulle itsellesi selväksi. Sinä olet suuri syntinen, ja sinun pitää kiiruhtaa Jesuksen tykö etsimään apua ja anteeksi-antamista Hänen tähtensä". Sitte puhui hän hänen kanssansa siitä verestä, "joka puhdistaa kaikista synneistä", ja jota elävällä uskolla vastaan-ottamatta ei synnin suru eikä synnintunnustus mitään hyödytä. Hän avasi pipliansa ja näytti Richardille muutamia sen lauseita, joissa suuresta ja kauan luvatusta Messisiaasta puhutaan _kärsivänä_ Vapahtajana. Hän koki selittää hänelle, että Kristuksen täytyi kärsiä, koska sovinto-uhri oli välttämätön; kuinka koko piplia näyttää, niinkun Johannes Kastaja, osoittavan Kristusta semmoisena "Jumalan karitsana, joka poisottaa maailman synnit"; sillä Hänen kallistetun päänsä päälle on Herra Jumala laskenut kaikki meidän syntimme. Hän koki sitten näyttää hänelle, että meidän, saadaksemme jonkinmoisen kuvan synnin hirmuisuudesta, on katsominen Kristuksen kärsimiseen; sillä se kauhea kosto, jonka Jumalan vanhurskaus ja pyhyys vaati, on voimallisin todistus synnin sanomattomasti hirmuisesta saastaisuudesta Herran edessä.

"Ja nyt kysyn sinulta, Richard", lisäsi hän, "oletkos tähän asti oikein uskonut tähän rakkaasen Vapahtajaan? Oletko uskossa vastaan-ottanut Hänet? Jos et sitä ole tehnyt, niin en ihmettele, ettet koskaan vielä ole nähnyt syntiä oikeassa valossaan tahi voinut käsittää, että sinulla on Herrassa Jesuksessa pelastaja synnistä ja ijankaikkisesta vihasta vapahtaja".

He laskeusivat nyt yhdessä polvillensa. ja pastori rukoili anteeksi-antamista ja armoa, ja ylisti armollista Jumalaa siitä laupeudesta ja pitkämielisyydestä, jota Hän oli siinä osoittanut, että oli vielä säästänyt ihmistä, joka niin kauan oli vaan "maata turmellut". Kun taas nousivat ylös, ja pastori näki Richardin vakaisen muodon ja kuumat kyyneleet, jotka täyttivät hänen silmänsä, kun hän vastasi opettajansa lämmintä kädenpuristusta, heräsi hänessä iloinen toivo, että sairaan sydän viimeinkin oli saanut vakaisen vaikutuksen lunastuksen tärkeydestä. Hän huomasi nyt, mietti hän, ensi kerran Richard Norman'issa totisen merkin siitä surusta, joka on tie elämään.

Päivää jälkeen meni pastori jälleen sinne. Maria tuli häntä vastaan säihkyvin kasvoin. Hänen miehensä oli paljoa parempi, sanoi hän. Hän taisi nyt maata ja vähän syödäkin; juuri nyt oli hän nukkunut, ja vahinko olisi herättää häntä; mutta hän oli varma siitä, että hän pahastuisi, saatuansa kuulla pastorin olleen siellä, eikä hän saisi tavata häntä, ja Maria sanoi myös, että hänen miehensä näytti peräti muuttuneen. Hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä puhuessaan hänen nöyrästä, kiitollisesta mielentilastaan ja hänen rakkaudestaan häneen ja lapsiin.

Muutamia päiviä jälkeenpäin tapasi pastori Richardin iloisassa puutarhassa. Ihana oli päivä, ja virvoittava, raitis ilma, sanoi hän, oli tehnyt hänelle enemmän hyvää, kuin kaikki hänen nauttimansa lääkkeet. Tohtori oli sanonut hänelle, ettei hänen enää tarvitse sinne tulla, ja että hän saisi ottaa yllensä päällystakkinsa, ja kävellä edestakaisin puutarhassa; ja siellä kävi hän nyt, nauttien puutarhan hyvää tuoksua, jossa syreenit, hajuorvokit ja kultalakat olivat täydessä kauneudessaan, ja tiklivarpuset lauloivat, tehden pesäänsä makuukammarin ikkunaa vastapäätä seisovaan perunapuuhun. Avonaisessa ikkunassa istui hellä puoliso ja katsoi välistä työstänsä, nähdäksensä häntä ja muistuttaaksensa hänelle, mitä tohtori oli sanonut, ettei hän saisi olla kerrallaan niin kauan ulkona, jotta väsyisi, vaan että hän tulisi välistä sisälle lepäämään ja menisi sitte jälleen sinne.

Hän nousi ylös, nähtyänsä puutarhassa pastorin miehensä luona, ja meni ulos tapaamaan häntä. Hedelmäpuut olivat nyt juuri täydessä kukassa ja oksat olivat puetetut hienoilla valkeilla kukilla. He puhuivat kukista, ja Richard sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin paljon kukkia eikä niin runsasta toivoa hedelmistä, jos ilma saisi kauniina pysyä.

"Pankaamme mieleemme, mitä Jumala tahtoo meille tällä opettaa", sanoi pastori vakaisesti; "kukat putoavat pian jalkainne juureen: kukat kuvailevat jumalisen elämän toiveita. Sinusta, ystäväni, on minulla suuri syy toivoa, mutta minä toivon, että sama Jumala, joka luojana antaa kukalle armon tehdä hedelmän, sekä kehittää ja saattaa tämän hedelmän kypseksi, antaisi armon Jumalana myös niiden toiveiden kukkien ja lupausten, joita sinussa nyt näkyy, hedelmiä tehdä sekä kasvattaa, ravita ja kehittää niitä. Mutta muista, Richard, että hedelmä ei aina seuraa kukkaa".

Paljon näkyikin Richardissa toivottavaa. Hänen sydämensä tuntui olevan syvästi liikutettu; hänen katumuksensa näytti olevan totinen. Hän oli eli näytti olevan perinpohjin nöyryytetty; ja se on hyvä merkki, kun ihminen, joka luottaa itsehensä, nöyrtyy. Hänen nöyryytensä tuli koetukseen. Jakob Burnet, joka oli rakentanut toisen pajan ja kohteliaisuudellaan ja uutteruudellaan voittanut puoleensa Richardin entiset ja tämän laiminlyömät asiamiehet, tarvitsi apulaista, ja Richard meni hänen luoksensa paikkaa hakemaan, julkisesti tunnustaen, kuinka paha ja suuttunut hän oli ennen hänelle ollut.

Jakob Burnet oli lempeäsydäminen, vanha perheetön mies. Hän mielistyi niin Richardin käytökseen, että hän otti hänet palvelukseensa isommalla palkalla, kuin hän ensin oli aikonut, ja lupasi, että jos hän pysyisi paikallansa siivosti vuoden, rupeaisi hän yhdistykseen hänen kanssansa. Kaikki päättivät yksimielisesti, että Richard oli täydellisesti muuttunut; ei koskaan hän ollut miettiväisempi ja ahkerampi, hän teki työtä iloisesti ja oli niin tyytyväinen ja kärsivällinen, vaikka hän oli tullut mestarista kisälliksi, että nekin, joilla oli pahimpia aavistuksia, alkoivat toivoa parasta. Hän näytti kapakan tykkänään hyljänneen eikä ollut kuulevinaankaan, kun entiset toverinsa kokivat häntä sinne saada.

Puoli koetusvuotta oli kulunut ja Richard oli olemistaan paikallansa. Mutta silloin tapahtui, että "viheriän käärmeen" isäntä tuli sinne hevostansa kengityttämään ja neuvottelemaan Burnetin kanssa erään rautaisen portin tekemisestä hänen puutarhaansa. Hän tapasi Richardin yksinään pajassa. Hevosen kengitettyä alkoivat he puhua portista, ja silloin päättivät he olevan välttämätöntä olla paikalla ja ottaa mitta, jonka mukaan voisi tehdä juuri semmoisen portin kuin tahdottiin. "Sinulla ei voi olla niin hyvää silmämittaa", sanoi hän, "ja vaikkei olisi oikein pyytää sinua minun luokseni, sen päätöksen mukaan kun olet tehnyt, niin luulen sinussa kyllä olevan miestä, ettäs tulet puutarhaan mitan ottamaan, vaan et mene edemmäs, ellet itse tahdo".

"Niin luulisin", vastasi Richard nauraen, "ja kun mestari tulee, voin minä lähteä heti, jos ette halua häntä ennemmin pyytää mittaa ottamaan".

"Ei, ei", sanoi isäntä; "sinä olet minulle paljoa soveliaampi; sitä paitsi pidän minä ja minun vaimoni vanhoista tutuista kasvoista paremmin kuin uusista. Totta puhuen, Richard, on monta paitsi minua, jotka toivovat sinua takaisin omaan pajaasi sinulle kuuluvalle paikalle. Ja mitä vanhaan Burnetiin tulee, on kaikkein meidän ajatuksemme se, ettei hänellä olisi mitään oikeutta sinua pois ahdistaa; sillä hän on varakas ja voisi elää rauhassa; ei sentähden, että minä olisin nähnyt vilahdustakaan hänen rahoistansa".

Päivä oli kylmä ja sateinen, ja kun Richard ja isäntä seisoivat veräjällä, aukeni ikkuna ja emäntä tervehti Richardia ystävällisimmällä hymyilyllä. "Kuinkas kuuluu, herra vieras?" sanoi hän; "te olette olleet poissa niin kauan, että minulla on jo ollut aikaa unhottaa nimennekin".

"Olkoonpa hänen nimensä mikä hyvänsä", sanoi isäntä pilkallisesti katsoen (oliko se tahallansa vai ei, emme voi sanoa), "niin on hän päättänyt pysyäkin vieraana; sinä et saa kiusata häntä juomaan yhtään lasia".

Emäntä meni pois ikkunasta, mutta silmänräpäyksen perästä nähtiin hänen suuri haamunsa ovella, ja koroittaen äänensä huusi hän: "Kuka sanoo, etten minä ole emäntä talossani, ja ettei minulla ole oikeus tarjota vieraalle jotakin lämmintä näin kolkkona päivänä? Mutta ensin haluan minä nähdä, mitä teillä on tekemistä minun puutarhassani". Hän kulki eteenpäin käytävää kädet puuskassa.

"Kuulkaas nyt, herra vieras", sanoi hän nauraa kohottaen ja laskien kätensä Richardin olkapäälle, "minä luulen tuntevani teidän kauniit kasvonne. Mutta sano minulle, Richard", jatkoi hän aivan tuttavasti, "mitä kuuluu sinulle ja sievälle vaimollesi? Minä kunnioitan suuresti teitä molempia, erinomattainkin häntä, sillä hän on pieni siivo olento ja käyttää itsensä aina hyvin. Minä en tahdo vietellä sinua juomaan, mies; jos en erehdy, niin olet sinä maksava minulle koko viimeisen kerran otokset; mutta minä en ole niin epäkohtelias, että sitä vaadin; vaan en minä aio täällä seisoa tyhjin suin, hyvät miehet", ja kääntyen mieheensä sanoi hän: "sinä näytät niin vilusta siniseltä, että minulle jo tulee vilu, kun vaan katson sinuun; meillä on oivallinen takkavalkea sisällä, ja minä menen laittamaan sinulle totilasin, en liian heikkoa, että se kylmän karkoittaisi, ja minä tulen loukatuksi, Richard, jos sinä menet matkaasi etkä maista yhtä ainoata pisaraakaan, joka on tavallista asioita tehdessä -- yhtä ainoata pisaraa".

Kaikki oli tehty veräjällä, ja Richard kääntyi miehuullisesti pois; vaan silloin isäntä vielä kerran häntä koetti. "Yksi lasi vaan järjestyksen vuoksi -- eihän tuo ole liian paljon. Sinä voit sekä tehdä että pitää päätöksesi. Tule nyt ja näytä, että sinä olet mies. Yksi lasi, ja sitten ajan minä sinut ulos; yksi kauppamatka eikä enempää".

Richard empi: "No aja; yksi lasi ei voi tehdä niin suurta vahinkoa".

Väkinäisesti nauraen lausui hän nämä sanat ja seurasi isäntää huoneesen. Meidän ei tarvitse pitemmin tutkia syitä, joita käytettiin tahi kuinka häntä kiusattiin, vaan seuraus oli kuitenkin tavallinen. Huokeampi oli tulla huoneesen, kuin sieltä ulos mennä, ja kun hän vihdoin lähti pois, tuikkivat tähdet puoliyön taivaalla.

Ainoasti yhdessä ikkunassa koko kylässä kiilui valkea sinä yönä, siitä huoneesta nimittäin, jossa hänen vaimonsa istui ja odotti hänen kotiintuloansa. Hän katsoi hiljaa ylös hänen tullessaan; tämä käänsi kasvonsa pois siitä vakaisesta katsahduksesta, jolla Maria katsoi häneen. Jos hän ei olisi kasvojansa kääntänyt pois, olisi hän nähnyt, kuinka kyyneleet virtailivat hänen poskillansa. Mutta vaikka hän koki tukehduttaa niitä, kuuli Richard, kuinka syvä huokaus nousi hänen rinnastaan. Hän laittoi hänen ruokansa, joka oli ollut takassa lämpiämässä, pöydälle hänen eteensä; tämä katsoi siihen, pudisti päätänsä ja sanaakaan virkkamatta hellälle, kärsivälliselle vaimollensa, joka oli kyllin ymmärtäväinen sanoaksensa jotakin semmoista, joka tämmöisessä tilassa voisi ärsyttää häntä, hoiperteli hän sänkyynsä.

Seuraavana aamuna heräsi hän juomisen himossa, ja saman päivän iltana oli hän suurin-suinen "viheriän käärmeen" kapakkatuvassa mellastavassa seurassa. Hän oli langennut todellakin takaisin entiseen elämäänsä, ja kaikki hänen lupauksensa ja päätöksensä menivät niin turhaan, kuin ei näitä olisi koskaan lausuttu.

Niinkun nyt näkyi, ei hänen vanha syntinen elämänsä ollutkaan poistunut, vaan ainoasti keskeytynyt kovan taudin tähden. Käyttääksemme raamatun ankarata lausetta, oli "koira syönyt oksennuksensa jälleen". Richard ei kuitenkaan laiminlyönyt työtänsä. Hän oli pajassa joka päivä, toisinaan tosin pää kipeänä ja puolihuumaantuneena edellisen yön ylöllisyydestä.

Jakob Burnet puhui yksinkertaisesti ja vakaisesti, vaan ystävällisesti hänelle hänen syntisestä tavastansa. Richard nauroi hänen nuhteillensa ja kysyi, mitä syytä hänellä oli valittaa niin kauan kun hän teki työtä, niinkun hänen piti tehdä. "Mutta muistanethan kyllä", sanoi vanha mies, "että se riippuu sinun vakaisuudestasi, jos me rupeamme yhdistykseen taikka ei".

Richard lupasi parantua, vaan unhotti ja rikkoi lupauksensa melkein yhtä pian kuin ne tekikin. Vaikka hän tuli työhönsä aamusilla, meni kuitenkin tuskin yhtäkään iltaa, ettei hän ollut "viheriässä käärmeessä", ja pian tunnettiin hän auttamattomaksi juomariksi. Hänen ihmeteltävä vaimonsa ei kuitenkaan kärsivällisyyttänsä milloinkaan menettänyt eikä suuttunut, vaan toivoi eli koetti toivoa, että miehensä kerran jättäisi pahan tiensä ja kääntyisi Jumalan tykö. Sopivissa tilaisuuksissa hän aina puhui vakavasti ja ystävällisesti hänelle, kun hän näki hänen olevan semmoisella päällä, että saattoi häntä kuulla, ja silloin puhui hän enemmän siitä kauheasta vaarasta, jossa hän häälyi, siitä synnistä Jumalata ja ihmisten rakasta Vapahtajaa kohtaan, johon hän oli tekeynyt syylliseksi, kuin omista kärsimisistään ja kiusauksistaan. Hän puhui harvoin tai ei koskaan muiden kanssa miehestänsä, ja niinkun edellisellä kerrallakin ei hän milloinkaan sallinut hänestä mitään pahaa puhuttavan. Ei kukaan hieno nainen olisi voinut menetellä hienotunteisemmin eikä sopivammin, kuin tämä yksinkertainen, kohtuullisissa elämän-ehdoissa kasvatettu vaimo teki. Hänen suloinen, kaino nöyryytensä oli hänen tyvenen Kristuksen luottamuksensa hedelmä. Hänen ainoa lohdutuksensa oli rukous, ja usein meni hän kammariinsa vuodattamaan täyden, murheellisen sydämensä Herran eteen. Hänen vanhin poikansa kertoi pastorille, että kun kerran Richard juovuksissa lapsen läsnä-ollen oli käyttänyt pahoin itseänsä, oli Maria ottanut pojan muassansa huoneesensa, ja "kun me laskeusimme polvillemme vierittäin", sanoi lapsi, "rukoili äiti isän edestä, että Jumala armossansa muuttaisi hänen sydämensä, vaan ei äiti milloinkaan torunut hänen kanssansa eikä sanonut yhtään pahaa sanaa hänelle", lisäsi poika. Richard ei katunut syntejänsä eikä hyljännyt väärää tietänsä. Lukia voisi syystä odottaa, että niin viisas ja lempeä vaimo, kuin Maria oli, olisi juomarin voittanut. Minä tunnen, etten voi täydellisesti oikein kuvaella hänen olentonsa ja käytöksensä ylevyyttä, mutta minä näin tässä vielä yhden todistuksen monen entisen lisäksi, ettei kenenkään ihmisen voimassa ole toisen sydämen muuttaminen.

Marian usko ja kärsivällisyys tuli kokoaan koetukseen. Hänen miehestänsä oli tullut aljojuomari; ei paljon yhtään iltaa ollut hän kotona, vaan tuli kotiin myöhään öillä enemmän tahi vähemmän humalassa. Synti, jota hän ennen silloin tällöin oli harjoittanut, muuttui nyt jokapäiväiseksi tavaksi, ja toisinaan makasi hän monta päivää päänkivistyksen ja yleiseen huononvoimiseensa tähden työhön kykenemätönnä. Jakob Burnet oli monta kertaa valmis häntä eroittamaan, vaan esti sen aina Marian tähden.

Tämä vanha, ystävällinen mies tuli tutuksi Marian kanssa kerran, kun Richard ei tullut työhönsä, ja hän sentähden meni hänen kotiinsa kysymään häntä. Hän ei kuullut yhtään valitusta hänen suustansa eikä nähnyt vihaa hänen kasvoissansa, mutta hänen kalveat ja painuneet poskensa ja nääntynyt ruumiinsa puhuivat sanoja selvemmin hänen sanomattomasta sielunkärsimisestään ja heikontuneesta terveydestään. Saatuansa tietää Richardin poissa-olon syyn ja kuultuansa hänen makaavan sängyssään, kykenemättä juonnin tähden liikkumaankaan, olivat hänen huulillansa jo sanat: "Minä en ota häntä enää työhöni", mutta Marian suru ja ystävällisyys voittivat hänen, ja hänellä ei ollut sydäntä lisätä hänen murhettansa.

Richardilla oli myös aikoinansa omantunnon tuskia; niinkun useimmat juomarit, suri hän toisinaan syvästi kurjuuttansa ja häväistystänsä, ja oli melkein hurjana surusta; mutta synti ei häntä laskenut irti, ja muutamia vastarintoja koetettuansa voitti se taas hänet, ja pelkuri-raukkana sanoi hän: "En minä voi sitä jättää".

Vuosi kului; tuli taas talvi tavattoman kova. Richard oli, niinkun saattoi odottaakin, yhä enemmän ja enemmän paatunut synnissä, eikä hän enää sitä edes hävennytkään. Ihminen on joko synnin herra tai sen orja. Pastori haki Richardin käsiinsä ja koki viimeistänsä, temmataksensa häntä ylös siitä kuilusta, johon hän oli vajonnut; mutta tämä kuunteli hänen sanojansa niukalla, vastahakoisella kohteliaisuudella; hänen vaikutuksensa ei auttanut. Hän teki, mitä taisi, lohduttaaksensa ja vahvistaaksensa vaimo-raukan särkyvää sydäntä, mutta hän tunsi, ettei hän voisi antaa hänelle mitään kehoitusta. Hän katseli kummastuen ja ihmetellen hänen hiljaista, kärsivällistä mieltänsä ja hänen nöyrää luottamustansa Jumalaansa ja Vapahtajaansa. Sekä hänen ulkomuotonsa että hänen lasten puuttuvainen puku osoitti selvästi, että hänellä oli kyllin vaikeutta, ja pyysi häntä viipymättä tulemaan hänen tykönsä, kun hän jotakin tarvitsisi; mutta hän ei aavistanut ennen kun monen kuukauden kuluttua, kuinka suuri hänen hätänsä oli ollut. Hän ei tiennyt, että hänen kelvoton miehensä, joka ansaitsi viikossa 22 markkaa, ei toisinaan antanut hänelle rahaa tuskin yhdeksi atriaksi lapsinensa; jaa, kerran sai hän vaan 40 penniä koko viikkorahasta.