Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

RAUTAKANKI JA KUINKA VIIMEIN KÄVI

Tosikertomus Otleyn kirkkoherra

CHARLES B. TAYLER'ilta

Ruotsista suomentanut S. H--n.

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1878. Emil Hagelberg'in kustannuksella.

ENSIMÄINEN OSA.

RAUTAKANKI ELI MAAILMAN MURHE

Harvat ovat ne, jotka eivät ole kokeneet, mitä suru ja kärsiminen on; harvat ovat nekin, jotka ymmärtävät, mitä kärsiminen vaikuttaa ihmissydämessä. Kärsiminen ja suru on välistä Jumalan kädessä keinona, jolla Pyhä Henki vaikuttaa perin pohjaisen muutoksen sydämessä; mutta se on Pyhä Henki, eikä murhe itsessään, joka oikeastaan tämän ihmeellisen muutoksen tekee. Missä surua ei seuraa Pyhän Hengen vaikutukset, siellä saattaa ihmisen sydän tulla haavoitetuksi ja vaivatuksi, vaan ei pehmitetyksi, niinkuin joka päivä tapahtumat ympäristössämme myös todistavat.

Seuraava todellinen kertomus opettaa meille, mitä semmoinen kärsiminen vaikuttaa, jota ei Jumala saa pyhittää, mitä se kärsimys myötänsä tuo, joka pipliassa sanotaan "maailman murheeksi". Tämä tapaus tuotti minun sieluuni syvän ja vakavan vaikutuksen, ja minä toivon, että kertomus siitä vaikuttaa samaa muissa. Jumala suokoon sen! Oli pimeä ilta; raskaat pilvet olivat kokoontuneet länteen juuri auringon laskun seuduille, ja hämärä hävisi tavallista pikemmin. Erään maaseurakunnan pappi oli kotimatkalla kaukaisesta paikasta avaraa ja harvaan asuttua seurakuntaansa, kun hän huomasi kirkkaan valovirran, joka levisi tielle kylän sepän ahjosta. Hän seisahti ihmettelemään sitä vaikutusta, minkä häikäisevän valon ja synkän pimeyden jyrkkä vastakkaisuus esiintoi. Siinä olisi ollut kuva Rembrandtsin [kuuluisa maalari loistavista valostuksista hänen kuvatauluissaan] pensselille. Esineet, joita ei hän ollut huomannut päivän valossa, näyttivät nyt ilmautuvan salamielisessä suuruudessa. Pajan vastapäätä oleva vanha vaunuvaja loisti valkean paisteessa; puoliksi avoimesta ovesta leimusi valo sinne ja tänne rautavitjoille ja vanhoille siloille, joita riippui seinillä, samalla kun loitompana kaikki oli suljettu synkimpään yöhön. Mutta pajassa tapasi hänen huomionsa jalomman esineen: sepän muhkea olento ja kauniit kasvojuonteensa, hänen siinä seisoessaan täydellisessä miehuudessaan, näkyivät niin selvästi tässä kirkkaassa valossa. Ei hän koskaan muistanut nähneensä juhlallisempaa kuvaa englantilaisesta työntekijästä.

Richard Norman oli silloin miehuutensa kukassa. Hänen selvät, kauniit kasvojuonteensa todistivat hyvyyttä ja ymmärrystä. Leveä rinta ja jäntevät käsivarret näyttivät erittäin olevan määrätyt hänen kovaa työtänsä varten. Hänen kasvoissansa ja koko muodossansa oli rauhallisen levon kuva, kun hän seisoi, toinen käsi palkeen vivussa ja toinen valmiina tempaamaan rautakankia ulos hehkuvasta ahjosta -- mutta tuo oli voiman levollisuus. Seuraavana silmänräpäyksenä lepäsi rautakanki kiehuvana alasimella ja tuo sen vieressä seisova voimakas olento oli täydessä liikkeessä; väkevä käsivarsi vilkkaassa vaikutuksessa olevine jännitettyine lihaksinensa, heilutti kiireesti raskasta vasaraa, ja voimakas isku kerta toisensa perään kohtasi pehmeätä kankia, jotta säkeneet lentelivät siitä joka suunnalle. Pian sitä käännettiin ja pian kajahti vasaran isku jälleen, jota tehden valkea rauta alkoi muuttua punaiseksi ja sitte kadotti senkin värin, kunnes vasaran iskut taukosivat ja rauta makasi siinä jähtyneenä, kylmänä ja muuttui mustaksi, miten ennenkin.

Papin ajatukset ylenivät nyt korkeampaan aineesen, kun hän seisoi ja katseli rautakankia, joka lepäsi kovana ja mustana alasimella, vaikka se juuri vähää ennen kuumuudesta hehkuvana oli taipunut vasaran iskuista ja levittänyt säkeniä valosateena ympärillensä.

"Tässä on minulla merkillinen kuva, joka on tarkoin tutkittava", ajatteli hän; "eikös tämä rautakanki ole selvä kuva luonnollisesta ihmisestä, kun hän tulee kärsimisen uuniin! Kuinka pehmeäksi ja taipuvaiseksi tuo tulikaan kovassa ja valtaavassa tulikoetuksessa! Kuinka helposti tuo taipuikaan vasaran raskaista iskuista, ollessaan alasimella, hehkuen lainatusta kuumuudesta ja levittäen lainatun valon säkeneitä! Mutta kuumuus hävisi, ja nyt lepää se siinä kylmeten, tulee entistä kovemmaksi ja on nyt niinkun ennenkin musta, kova ja jäykkä rautakanki. Nyt ei se enää levitä mitään hehkuvaa elonlämpöä, ei yhtään valon sädettä siitä enää lähde. Turhaan saisi siihen nyt raskahinkin vasaran isku sattua; se kyllä saattaisi katketa, vaan ei taipua".

Uskovainen pappismies jatkoi matkaansa, ollen näissä ajatuksissa, ja tuli aivan murheelliseksi siitä. Hän muisti hänelle uskotusta rakkaasta laumasta useita, jotka hän jonkun kerran oli nähnyt nöyrtyneinä, ja joiden hän oli toivonut tulleen muuttuneiksi murheen vaikutuksesta. He olivat olleet nöyrtyneinä, mutta ainoasti ajaksi, ja hän pelkäsi, että he nyt olivat paatuneemmat kuin milloinkaan ennen. Tuskin ajatteli hän, kuinka pian kuva saattaisi todellisentua sen miehen elämässä, jonka pajaa ja työtä hän vastikään oli ajatellut.

* * * * *

"Olkaa niin hyvä ja tulkaa sisälle! Ahaa, onko se pastori? Tulkaa sisälle kaiken mokomin", sanoi nuori, hyvin ihana vaimo, kunnioituksella nousten seisaalleen papin astuessa huoneesen. Hän pyhki tuolin esiliinallansa ja asetti sen hänen eteensä. Ei kuitenkaan ollutkaan yhtään tomun hiukkaa tuolilla eikä muuallakaan siinä iloisassa huoneessa; kaikki oli puhdasta ja eheää ja muuten hyvässä järjestyksessä.

"Istu itse", sanoi hän hymyillen, "jos minäkin sen teen. Minä tulin tänne kysymään Richardia; en nähnyt häntä kirkossa, ja kun äsken kävin pajan ohitse, ei hän ollut sielläkään. Onko hän kipeä?"

"Ei hän ole terve", vastasi Maria punastuen; "hän makaa. En luule, että hän nukkuu, jos pastori tahtoo mennä puhumaan hänen kanssansa. Hän, raukka, on niin alakuloinen, ja nyt hän kyllä on taipuvaisempi kuulemaan, mitä te sanotte, kuin muissa tilaisuuksissa, ja 'aikanaan sanottu sana on kultaa parempi'".

"Mikäs on, Maria?" sanoi pastori matalammalla äänellä. "sinä näytät niin murheelliselta. Miehelläsi lienee jotakin muuta kuin sairaus, joka sinua surettaa".

"Ah, pastori", vastasi hän lempeästi, "en voi valittaa rakkaasta miehestäni, vaan olen hyvin murheellinen. Tiedän, ettei pastori ymmärrä väärin minua taikka luule, että olen tyytymätön ja väärä häntä kohtaan, ja sentähden puhun asian todellisen laidan. Richard meni työmiesten kokouspaikkaan perjantaina; hän on äsköttäin ruvennut siinä käymään minun toivoani vastaan, sillä jäsenet kokoontuvat kerran kuukaudessa 'viheriään käärmeesen', ja seuran sääntöjen mukaan pitää jokaisen ostaa juomatavaraa vähintäkin 40 pennin edestä, että isäntä saisi sisääntulonsa. Mutta tietättekös pastori, minusta on se 40 penniä niiden raukkain paulana; niin on se ainakin ollut Richardille. Hän oli saanut yli 30 markan yhdestä rätingistä perjantai-aamuna, ja unhoitti, vastoin tavallista tapaansa, antaa minulle rahaa, meni sinne ja istui siellä sekä joi muiden tyhjäntoimittajain kanssa, kunnes kaikki rahansa olivat loppuneet. Hän tuli kotiin lauantaina päivällisen jälkeen, ei ennen, ja oli aika lailla juovuksissa. Minä pyysin häneltä vähän rahaa, vaan hän kiivastui, suuttui ja meni tiehensä; missä hän on ollut sunnuntain ja maanantain, sitä en tiedä. Tänä aamuna tuli hän kotiin, ja mitä minä voin päättää, on hän luultavasti eksynyt ja maannut jossakin ulkohuoneessa; hänen vaatteensa olivat likaiset ja repaleiset. Mutta hän näytti niin onnettomalta ja oli niin sydämellisesti murheellinen, ett'en minä häntä yhdelläkään sanalla nuhdellut, vaan sain hänen tänne ja houkuttelin häntä maata sekä annoin hänelle kupillisen lämmintä teetä. Minä tulin juuri hänen luotansa, ja pelkään, että hän on vilustunut ja tulee pahoin kipeäksi".

Richard Norman'ia suosi kaikki hänen vilpittömän, kohteliaan tapansa ja hyvän luonteensa tähden. Hän oli erittäin hyvä työmies ja paras hevosen kengittäjä koko tällä seudulla, oli saanut hyvän kasvatuksen, ja oli viisas, ymmärtäväinen nuori mies. Hän oli hyvin suostunut rakkaasen, jumaliseen vaimoonsa ja kahteen pieneen poikaansa, ja oli usein sanonut hänelle, ettei hän koskaan ollut niin onnellinen, kuin istuessaan kotona hänen ja lastensa luona. Yhdessä suhteessa puuttui häneltä kuitenkin paljon; hän ei ollut jumalaa-pelkääväinen mies. Hän kävi kyllä kirkossa, ei hän julkisesti ylönkatsonut sabattia; pastoriansa arvoksui hän suuresti ja osoitti hänelle paljon kunnioitusta, mutta elävästä Jumalan pelvosta oli hän vieras. Rakkaus Jumalaan, hänen Vapahtajansa Jesuksen Kristuksen kautta, ei ollut hänen menetyksensä ponnistimena. Vastoin parempaa tietoansa menetteli hän, samoin kuin moni muukin, ikään kun Jumalan pelkoa ja tämän elämän jokapäiväisiä toimia olisi mahdoton yhdistää, unhottaen, että Jumalan valtakunta on uskovaisten sisällinen voima, niinkun hapatus, joka voimallisella ja läpitunkevalla vaikutuksellansa koskee koko ihmiseen.

Pastori tapasi Richardin syvästi alakuloisena ja murheellisena. Hänen silmänsä olivat väsyneet, kasvonsa kalveat ja väkevä, jäntevä käsi makasi voimatonna peitteellä.

"Jaa, nyt tapaa pastori minut", sanoi hän raskain päin ja sydämin. "Luulen, että pastori on kuullut, kuinka minä käytin itseni menneellä viikolla, ja nyt olen tässä niin kurjana".

"Minä kaipasin sinua kirkossa", vastasi pappi, "ja kun tänään näin, ettet ollut pajassa, tulin tänne kuulemaan, kuinka voitiin, ja nyt tapaan sinut sängyssä tänä kauniina kesäpäivänä, työhön kykenemättömänä. Ystäväni, tämä näkö sattuu sydämeeni; minä olin alkanut toivoa parempaa sinusta".

"Jaa, herra pastori, mutta tämä ei saa enää uudestaan tapahtua, niin että te saatte antaa minulle tällä kertaa anteeksi".

"Se on yhtä kaikki, Richard, jos minä annan anteeksi taikka en; minä en ole sinun tuomarisi, vaan ystäväsi. Herran Jumalan kanssa on sinulla tekemistä. Jättääkö Hän semmoista nuhtelematta? Etsi Jumalan apua Jesuksen Kristuksen kautta. Heräjä ja rukoile, että Jumala antasi sinulle voimaa vastustamaan kiusaajaa. Meidän täytyy vastaanseisoa perkelettä, jos tahdomme voittaa kiusausta; mutta jos meillä on ainoastaan oma voimamme, niin me taistelemme hirmuista ylivoimaa vastaan".

"Sen tiedän varsin hyvin, ja minä rukoilen Jumalalta apua".

"Niin, ystäväni, mutta sinun pitää myös käyttää itsesi niinkuin rukoilet; sinun pitää luottaa nöyrästi Kristukseen ja uskoa, että sinä Hänen tähtensä saat armon ja voiman vastaukseksi rukouksellesi. Muista, että kun Jumala antaa meille käskyn, antaa Hän myös lupauksen samassa. Jumala sanoo sinulle: Tee työtä, -- sodi -- taistele; ja ne lupaukset, jotka Hän antaa, ovat nämä: 'Minä teen työtä sinussa -- minä sodin sinussa -- minä taistelen sinussa'. Jumalan käsky on: 'vastaanseisokaa perkelettä'; mutta lähimmästi sen yhteydessä on Hän antanut myös lupauksen, joka kuuluu: 'Niin pakenee hän teistä'. Sinä ja minä, Richard, ja kaikki ihmiset saavat oppia Hänen sanastaan, että meidän pitää voittaa väkevä vihollisemme, ellei Hän ole meitä voittava. Ei ole yhtään aselepoa, ei ensinkään rauhaa kumpaiseltakaan puolelta; jos me emme voita, niin viepi hän varmaan meidät viimein ikuiseen vankeuteen".

"Jaa, tietääkös pastori, minä olen oikein kipeä tästä elämästäni; luulen, etten koskaan enää löydä mitään iloa siinä. Mikä houru olen ollutkaan! Minä olen hävittänyt rahani, voin nyt niin pahoin ja tunnen itseni niin heikoksi, etten voi tehdä työtä, eikä minulla ole ensinkään ruokahalua. Luulen, etten ole maistanut leivän murentakaan kahteen päivään. Tämmöinen loppu siitä nyt on tullut; minä olen saanut maistaa sen seurauksia, ja varmaan voin sanoa, etten enää sitä tee".

"Toivon voivani sanoa, niinkun sinäkin, että tämä on sen loppu", vastasi pastori; "toivon myös niin olevan; mutta muista, mitä minä sanon -- jos et kadu syntiäsi ja etsi Jesuksessa anteeksi-antamista ja pelastusta, ja siten voita pahaa Jumalan voimalla, niin tulee loppu paljoa pahemmaksi, sillä 'synnin palkka on kuolema', eikä ainoasti ruumiillinen, vaan hengellinen ja ijankaikkinen. Sanon myös sinulle senkin, että nyt on hyvin helppo sanoa: 'minä en tee sitä koskaan enää'; mutta kun terveys ja miehuus jälleen palajaa, tulee kiusaus uudella voimalla, ja jos et ole antanut itseäsi Kristukselle katumuksessa ja totisessa uskossa, etkä Hänen voimallansa vastusta ja voita kiusausta, voit sinä tehdä, niinkun tuhannet muut: minä menen sinne jälleen. Mutta minä en sano nyt sen enempää; minä laskeun polvilleni ja rukoilen sekä toivon, että sinäkin rukoilisit edestäsi, että Jumala antaisi sinulle Pyhän Henkensä ja auttaisi sinua tekemään Hänen tahtoansa".

Kotimatkalla ajatteli pastori vakaasti Richard Norman'in sielun tilaa, ja hän huokasi raskaasti, sillä ei siinä juuri ollut paljon ilon syytä. Richard tunsi luonnollisesti sen kärsimisen, jonka hän synneillänsä oli itsellensä saattanut, mutta hän ei tuntenut mitään syvempää nuhtelemista itsessään eikä surua itse synnistä. Kaikki hänen vastauksensa osoittivat, että hän vähän taikka ei ollenkaan tuntenut tehneensä syntiä Herraa vastaan; ne eivät olleet vastauksia siihen, mitä hänen opettajansa oli sanonut, vaan ainoasti hänen omien ajatuksiensa ja mietteittensä ilmauksia -- ajatuksia täydellisestä omaan viisauteensa luottamisesta ja omaan voimaansa uskaltamisesta.

Päivää jälkeen teki Richard tavallisuuden mukaan työtä pajassa, ja seuraavana sunnuntaina oli hän kirkossa sekä piti muutamia viikkoja päätöksensä, ettei avaisi minkään kapakan ovea; mutta hänen vaimonsa huomasi raskaaksi murheeksensa, ettei hänessä nähty nöyryyttä eikä mitään totista parannuksen murhetta. Hän näytti olevan ylpeä siitä hyvästä päätöksestä, jonka hän oli tehnyt, ja kun hän pyysi, ettei hän luottaisi liiaksi omaan voimaansa, vaan muistaisi, mitä heidän opettajansa niin usein oli heille selittänyt, sanoi tämä nauraen, että tosin oli papin oikeus siitä saarnata, sillä olihan se hänen velvollisuutensa ja kuului hänen virkaansa, "mutta", lisäsi hän, "pappi ei tunne minua. Luuletko sinä, etten minä voi pitää sanaani, kun olen kerta asian sanonut? Sitä paitsi sanon sinulle senkin, että jos pappi saarnaakin ja hänellä on siihen lupa, niin ei se ole sanottu, että se on vaimon tehtävä. Mutta elä hätäile", sanoi hän, kun tämä näytti vakaiselta ja murheelliselta, "minä lupaan sinulle, ettet sinä saa koskaan kuulla minun olleen 'viheriässä käärmeessä', jos en sinne asiain tähden täydy mennä. Niinkun tiedät, onhan luvallista juoda lasin asiamiehensä kanssa. Ja sen sanon sinulle ja vielä papillekin, että jos mielii jotakin ansaita, niin ei saa riitaantua tuttujen kanssa".

Lieneekö ollut asiata vai ei, sitä en tiedä, ehkä oli laita edellinen, niin tosi on kuitenkin, ettei kulunut monta päivää tästä keskustelusta, kun Richard taas meni "viheriään käärmeesen". Hän tuli yhtähyvin kotiin kello 10, vähän iloisena, vaan ei juopuneena. Hänen vaimonsa kysyi ystävällisesti, missä hän oli ollut, ja hän vastasi kevytmielisellä naurulla: "Olinpahan vaan yhden hyvän ystävän kanssa tuolla ,viheriässä käärmeessä'". Maria ei saattanut nauraa, vaan näytti syvästi alakuloiselta, ja Richard suuttui, kun tämä tuskin vastasi hänelle, koska hän kertoi sinä iltana kylässä kuulemiansa uutisia.

Maria oli surullinen ja syvissä ajatuksissa, ja oli tuskin kuullut tai vaaria ottanut hänen sanoistaan. "Rakas Richard", sanoi hän heräten ajatuksistaan, "minä en tosin tahdo suututtaa sinua, vaan ei minulla ole sydäntä puhua semmoista, kun tunnen, että sinä olet alkanut antaida kiusaajalle jälleen. En voi nauraa, en jutella enkä olla levollinen; ja Richard, eikös ole niin, että sinä koetat karkoittaa omantunnon tuskaa tätä kevytmielistä ja välinpitämätöntä tapaa hyväksymällä".

"Juttua ja tyhmyyttä", vastasi hän; "aina sinulla on tähän aikaan muistutuksia".

"Ei aina, Richard, hyvin harvoin; mutta minä olen murheellinen sentähden, että sinua niin sydämellisesti rakastan, ja minä tiedän, että sinä, sentähden ettäs rakastat minua, suot minun puhua uskollisena ystävänäsi samoin kun myös omana vaimonasi. Rakas mieheni, sinä olet kaikki minulle. Toisinaan pelkään, että ennen miellytän sinua kuin palvelen Herraa, sillä minä vaikenen, kun minun pitäisi puhua. En voi sietää yhtään tyytymättömyyden osoitusta kasvoillasi, ja aina pelkään, etten mitään väärin sinulle sanoisi. Jos olen sen tehnyt tänä iltana, niin suo se minulle anteeksi. Etkös tahdo antaa anteeksi, Richard?" sanoi hän, pistäen kätensä hänen käteensä ja katsoen häneen vakaisesti, vaan sydämellisesti lempeillä silmillä.

Richard katsoi häneen hetkisen sanaakaan puhumatta, ja sitte levisi lämpimimmän rakkauden ilmaus hänen kasvoillensa, ja hän sanoi vapisevalla äänellä: "Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon sinua, Maria raukka; sinä olet paras vaimo maailmassa"; hän puristi hellästi hänen käteensä suljettua kättä ja katseli mieltymyksellä hänen lempeätä muotoansa. "Sinä olet sievin ja viisain kaikista -- turhaa on koettaa tehdä sinua vastaan, sen minä sanon, enkä huoli, kuulkoon sen kuka hyvänsä; sinä olet oikeassa ja minä väärässä, ja minun on pyydettävä anteeksiantamista; mutta sen teidän, etten minä ansaitse semmoista vaimoa".

"Minä luulen, ettet sinä ole niin onnellinen minun luonani ollessasi, kuin minä olen silloin, koska sinä olet kotona, kun minä istun työssäni iltasella ja sinä luet pipliaa tai Kristityn Vaellusta minulle, tunnen minä usein olevani onnellisin olento maan päällä".

"Kristityn Vaellus", sanoi hän; "ah, nyt muistan, minun olisi pitänyt lukea tänä iltana sitä, ja minä lupasin Juhanille, että hän saisi olla valveella puoli tuntia tavallista myöhempään ja kuunnella".

"Hän olikin valveilla", sanoi Maria, "ja hän kärsi pettymystänsä hyvin siivosti. Minä sanoin hänelle, että isä kentiesi huomen-iltana olisi kotona ja lukisi meille, ja lupasin pyytää sinulta, että hän saisi istua valveilla huomeniltana taas, koska hän oli niin siivo tänä iltana".

Seuraavana ehtoona oli Richard kotona ja luki Kristityn Vaellusta vaimollensa, ja Juhani sai olla kuuntelemassa; lapsen maata mentyä istuivat he vielä hetkisen, hiljaisesti ja vakaisesti keskustellen siitä ihmeellisestä kirjasta. "Jos tämä kirja on oikeassa", sanoi Richard, "ja niin luulenkin, niin olen minä sitä pahoilla silmillä katsellut. Se on kaunista lukea, Maria, ja kun minä luen sitä, tunnen minä, että totinen usko on ainoa tarpeellinen, ja että tahtoisin ennen olla kristitty kuin kruunupää kuningas. Tästä kirjasta nähdään, kuinka Jumala voipi kutsua köyhän miehen vaeltamaan sitä tietä, joka on parempi kaikkia maailman teitä, mitkä vievät rikkauteen, korkeuteen ja kunniaan. Onhan kuitenkin kummallinen tämä köyhä vaeltaja! Kuinka ihmeellisesti Herra menettelee hänen kanssansa! Ja kuinka suuren kunnian Hän hänelle antaa!"

"Ja miksi et sinä voi tulla hänen kaltaiseksensa?" sanoi Maria. "Sinulla on sama kutsumus ja sama armollinen Jumala, Richard".

"Jaa, se on kyllä tosi", vastasi Richard ajatuksissansa. Hän istui muutaman minuutin hiljaa, ja lisäsi sitte hymyillen, katsahtaen vaimoonsa, "mutta minun ei tarvitsisi jättää vaimoani Turmeluksen kaupunkiin, taikka kuulla hänen kutsuvan minua takaisin; tässä tulee vastakkainen suhde. Vaimo on matkustaja, ja minä pelkään, että hän voi sanoa miehestänsä -- hän on Turmeluksen kaupungissa".

"Ei ei", sanot Maria, lämpimästi katsahtaen, "olkoon pikemmin sanottu meistä, että me molemmat olemme yhdessä lähteneet vaellusmatkalle. Emmekös olisi onnelliset! Meillä on terveys ja voimat; meillä ei tosin ole yltäkylläisyyttä, vaan kuitenkin riittävä jokapäiväinen leipä; rakkaat lapsemme ovat suurena ilonamme ja me rakastamme toisiamme; emmekö siis voisi olla onnelliset!"

"Niin, voisi", kertoi Richard. "sano pikemmin: emmekös nyt ole onnelliset! Mitä tarvitsemme enempää! Minä tunnen tänä iltana itseni täysin tyytyväiseksi. En koskaan ole onnellinen 'viheriässä käärmeessä', istuessani kevytmielisten, orjallisten juomarien seurassa, ja minä toivon usein pääseväni sieltä jälleen tänne iloisan takkavalkean ääreen, jossa olisin kirja kädessä, samalla kun sinä istuisit vastapäätä minua neuloen tai laittaen jotakin minulle ja lapsille, ja katsoisit välistä minuun iloisesti hymyillen, kysyäksesi tahi muistuttaaksesi siitä, mitä luen. Ei, ei, minä sanon: kuinka onnellisia me olemme! Miks'et vastaa, rakas Maria?"

"Koska minä kuitenkin sanon: voisimme tulla".

"Mutta -- mitäs me tarvitsemme vielä?"

"Me tarvitsemme rakastaa Jumalaa enemmän", vastasi Maria nöyrästi, vaan juhlallisen vakaisesti; "me tarvitsemme palvella Häntä uskollisemmin ja muistaa aina Hänen läsnäolonsa; meidän tarvitsee tulla totisesti yhdeksi Kristuksen kanssa, niinkun oksa viinapuun kanssa; meidän tarvitsee yhä yksivakaisemmin rukoilla Pyhää Henkeä. Minä pelkään, rakas ukkoseni, että Jesus on sanova sinulle ja minullekin: 'Yksi sinulta puuttuu', ja se yksi, joka puuttuu, on totinen luottamus Kristukseen, tuo ainoa tarpeellinen ja ainoa, joka voi hädässä yllä pitää".

"Sinä olet oikeassa", sanoi Richard hyvin vakaisesti, "vähintäkin on se tosi minun, vaan ei sinun puolestasi, Maria; sitä en koskaan myönnä. Minä toivon, että tulisin puoliksikin niin hyväksi kuin sinä".

"Ah, Richard, niin et saa sanoa! Sinä et tiedä, kuinka usein tunnen itseni murheelliseksi oman pahan sydämeni tähden. Minä tiedän oikean tien, mutta pelkään usein, etten vielä ole alkanut sitä vaeltaa. Minä tiedän, että yksi on tarpeellinen, mutta pelkään välistä, etten ole vielä parasta osaa valinnut. Mutta meidän tulisi olla hyvin onnelliset ja hyvin kiitolliset Jumalalle kaikesta hyvyydestänsä meitä kohtaan. Se on oma syymme, Richard, jos emme ole onnelliset".

Eikö he olleet onnelliset? Maria toivoi saavansa sanoa itsellensä, että he olivat onnelliset. Hänen iloisa luonteensa lievitti välistä toivon hohteen, kirkkaan kuin vesikaaren, tulevaisuuteen; mutta hohde hävisi useimmiten yhtä pian kun se oli tullutkin, sillä hänen järkensä näytti hänelle, kuinka heikolla perustuksella se oli. Hän tunsi, vaikkei hän sitä edes itsellensäkään tahtonut tunnustaa, että hänen miehensä oli epävakainen kuin laine. Toisinaan kuunteli tämä hänen vakaisia sanojansa väsyneellä tahi hyvänluontoisesti välinpitämättömällä mielellä. Vähemmän tarkat silmät kuin takkaan vaimon ei kentiesi olis huomanneet tätä, mutta rakkaus ei Mariaa aina soaisnut.

* * * * *

Vuosi oli kulunut. Richard oli vaarallisesti kipeä. Maria istui vaaleana ja surren hänen vuoteensa vieressä, sydän täynnä murhetta ja levottomuutta. Kaikki toivo oli loppunut, ja vaikka hänen oli kauhea ajatella, että hän miehensä menettäisi, ei kuitenkaan tämä ollut mitään sen tunteen suhteen, ettei hän olisi valmis kuolemaan, ettei hän ollut antanut itseänsä Kristukselle, vaan että hänen täytyisi kuolla synneissänsä, eikä siis voisi kohdata Jumalaansa ilolla.