Chapter 9

"No, vanha ystävämme, miks'ette jatka kertomustanne?" kysyi Uolevi. "Me istumme ja odotamme suurimmalla uteliaisuudella, ja yökin kiirehtii kulussansa. Minä pyydän teitä kertomaan kertomuksenne loppuun."

"Kyllä; kyllä minä sen teen, vaikka vaikeaksi käy kertoakseni kertoelman surullista loppua," vastasi vältvääpeli, ikäänkuin heräten jostain ilkeästä unesta. "Suokaa anteeksi, lapsukaiseni, että olen viivytellyt vähän tarpeettomasti niistä hetkistä kertoissani, jotka olivat kuninkaamme viimeiset iloiset hetket. Mutta sinulla on oikein, Uolevi, kertomus pitää lopetettaman."

Siis enemmin. Kansan ilo hänen takaisin-tulostansa, iloitti häntä paljon, enkä ole minä nähnyt häntä milloinkaan iloisempana ja hilpeämpänä, kuin niinä ensimäisinä päivinä, joina olimme taas koti-maassamme. Mutta nepä olivatkin viimeiset auringon-säteet, jotka valaisivat hänen elonsa-juoksua. Uhkaavat ukkos-pilvet kohoilivat jo kaikkialta ilman alla, ja monen salaman niistä pilvistä piti polttavasti kerran sattuman hänen sydämeensä.

Ei viipynyt kauvan, kun jo jokajalla taas sodan melskeet piirittivät meitä. Preussi, Tanska, Sachseni ja Venäjä olivat aseissa vastassamme, ja vaikka kuinkakin miehukkaasti Kaarle puollusti itseään, niin ei voinut hän kuitenkaan pitempää aikaa kestää niin suurta yli-voimaa vastaan. Kolmekymmentä ja kuusi tuhatta miestä marssei Stralsund'ia vastaan, jossa Kaarlella oli vain yhdeksän tuhatta miestä. Mutta Kaarle johti itse joukkojansa, eivätkä liittoutuneet viholliset olisi iki-päivinä valloittaneet linnaa, ell'ei meille onneton sattuma olisi ollut heille avullisena.

Översti-luutnantti von Köppen, Preussin kuninkaan ajutantti, oli nuoruudessaan ollut Stralsund'issa ja uinut usein Itä-meressä. Siitä ajasta muisti hän, että juuri sillä paikalla, jossa Ruotsalaisten linnoitukset loppuivat, oli meri vain kolmen tahi neljän jalan syvä. Hän esitteli siis kuninkaallensa, että juuri sillä paikalla piti vihollisia ahdistaa. Esitys otettiin kuulevaan korvaan, ja 6,000 jalka- ja 2,000 ratsumiestä käskettiin sentähden kahlaamaan, kuin hylkeet, ylitse osoitetusta paikasta meressä. Köppen johti itse etu-joukkoja ja meni miekka kädessä mereen edellä. Kello yksi yöllä astuivat he mereen ja kahlasivat puolen tuntia vedessä, vyötäisiin saakka. Samaan aikaan tekivät he hyökkäyksen linnaa vastaan etu-puolelta kääntääksensä huomiomme väärään, ja tosiaankin me petyimme, sillä emme olleet ajatelleet preussiläisten kaloina toki uivan kimppuumme. Sillä tavalla tuli Köppen joukkonensa aina etu-varustuksiimme saakka. Sotamiehet astuivat hiljaa ylös vedestä ja ennenkuin arvasimme aavistaakkaan, niin olivat he jo keskessämme, juuri kuin pilvistä pudonneina. Sillä tavalla valloitettuja varustuksia emme voineet puollustaa: meidän täytyi vetäytyä linnan sisimpään, ja kadotimme siinä kahakassa viisi-kolmatta kanuunaa ja neljäsataa vankia.

Se oli kova kolahdus, mutta vielä kovemmat tulivat kohta perästä.

Niin kauvan kuin Rügen'in saari ei ollut liittoutuneitten vihollisten vallassa, niin eivät he voineet olla varsin varmat Stralsund'in valloittamisesta. Heidän täytyi siis ensin valloittaa mainittu saari, ennen-kuin taisivat kaupunkia piirittää sekä maan että meren puolelta, ja Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold, jota tavallisesti nimitettiin vain vanhaksi Dessau'ilaiseksi, -- hän tarjousi valloittamaan saarta meiltä. Se oli kova koetus, mutta Leopold olikin juuri se mies, joka taisi ottaa hartioillensa mokoman työn. Sopivana päivänä saapui hän 400:lla laivalla ja 15,000:lla miehellä saareen. Kaarle taisi asettaa vain 2,000 miestä yli-voimaa vastaan. Stresov-nimisen kylän luona laski Leopold maalle, ja ensi-työksensä varusti hän kylän etu-varustuksilla. Hän kaivatti syvän valli-haudan ja asetti siihen espanjalaisia ratsu-miehiä. Niin varustettuna odotti hän meidän kuninkaamme tuloa, joka ei kauvan odotuttanutkaan itseänsä. Kaarle oli Stralsund'issa ja oli tuskin saanut kuulla vihollisten saareen tulosta, kuin hän jo kohta lähti purjehtimaan ja saapui saarelle kello yhdeksän iltaisella. Hän ei tahtonut sallia vihollisten saada vakaata jalan-sijaa ja toivoipa päästä heidän kimppuunsa vielä väkeä maalle laskiessa. Mutta siihen ei hän kuitenkaan kerjinnyt, vaan yhtä-hyvin marssitutti hän joukkonsa yön aikana Stresov'in kylää vastaan, karkoittaakseen kohta viholliset sieltä pois. Kello kaksi aamuisella seisoi hän vastatuksin preussiläisten kanssa. Niin hiljaa oli hän tullut, ett'eivät preussiläiset huomanneet häntä ennenkuin hän käski hiljaisella äänellä: "lyökää maahan espanjalaiset ratsu-miehet!" -- Eräs preussiläinen vartija kuuli sen ja kiire meteli syntyi kohta. Pian karkoitimme me espanjalaiset ratsu-miehet, mutta hämmästyimme, kun näimme edessämme leveän ja syvän valli-haudan.

"Onko se mahdollista?" huudahti kuningas, kun hän näki haudan. "Sitä en ollut luullut. Mutta ei se mitään. Rivakasti eteen-päin vain!"

Kehoitus rohkaisi meitä: kuin leijonat syöksyimme me hautaan. Espanjalaiset ratsu-miehet, multa-vallit, puun-rungot, oksat, kaatuneet sotamiehet, ja kaikki mitä nopeasti käsiin saatiin, käytettiin haudan täytteeksi. Kuningas, kenraalit, upsierit ja sotamiehet astuivat toistensa olkapäille ja niin tulimme me viimein ylös haudasta ja seisoimme liittoutuneitten vihollisten leirin vastassa. Ensimäinen hyökkäyksemme saattoi kohta preussiläiset ja tanskalaiset häiriöön, mutta ruhtinas Leopold oli uljas sota-herra: hän kokosi jälleen hajoitetut joukkonsa ja karkoitti meidät neljäsosa-tunnin ajan kestäneen verisen tappelun jälkeen takaisin leiristä ja yli haudan jälleen. Jopa ajoi hän meitä lakealle kentällekin jäljistä. Kuninkaalta ammuttiin hevoinen ja hän oli juuri joutumaisillaan vangiksi. Eräs tanskalainen upsieri tunsi hänen, kävi hänen käsi-varteensa ja huusi: "antaukaa, Teidän Majesteettinne, tahi olette hukassa!" Mutta Kaarle ei antautunut. Hänellä oli pistooli pistettynä vyöhönsä, sen tempaisi hän ja lävisti sillä upsierin pään. Sitten otti hän kaadetun upsierin hevoisen ja jatkoi tappelua. Hän tuli jälleen ympärinsä saarretuksi ja jopa sai luodin raapaisemankin juuri rintansa alle, mutta hän tunkeusi piirittäjäinsä läpitse ja kehoitti meitä, Jumalan tähden, olemaan rohkeita. Ah, me teimme kyllä tehtävämme, mutta onni ei ollut enään puolellamme. Viisisataa uljasta toveria jätimme kuolleina jäljillemme taistelu-kentälle ja niiden joukossa myöskin kuninkaan rakkaimmat kenraalit Grothusen'in ja Daldorf'in. Kaarle itse sai kiittää kreivi Poniatovski'a hengestänsä. Kreivi tempaisi hänet nimittäin pois tappelusta ja kiirehti hänen kanssansa meren rannalle, jossa laiva oli häntä odottamassa, viedäkseen häntä Stralsund'iin. Minä olisin mielelläni auttanut häntä, mutta luoti rinnassani makasin minä maassa kelvotonna. Toverini taljasivat minut "Alte Fehr'in" linnoitukseen, jossa nyt turvaa etseimme. Niin pääsin minä hengissä siitä metelistä, mutta parin päivän perästä täytyi meidän antautua vangeiksi ja Rügen joutui niin vihollisten valtaan.

Kuninkaan näin minä sitten ensi-kerran vasta kolmen vuoden kuluttua, vähän ennen sitä onnetonta laukausta, joka tempaisi hänet pois hänen elonsa keski-ijässä. Kuitenkin oli kuningas nyt piiritettynä Stralsund'issa, ja oli kadottanut melkein kaikki muut, paitsi rohkeata miehuuttansa. Eräs toveristani kertoi minulle sitten Fredrikshall'in tykönä esimerkin siitä. Kun kuningas istui kerran ja saneli jotain kirjettä, niin tuli tuli-kuula katon kautta huoneesen ja laukesi sivu-huoneessa sellaisella julmalla paukahduksella, että koko huoneen luultiin hajonneen. Kuninkaan kirjoittaja pudotti kynän peljästyksissänsä, mutta kuningas kysyi aivan rauhallisesti: "no, miks'ette kirjoita?" -- "Ah, tuli-kuula, Teidän Majesteettinne!" vastasi kirjoittaja vavisten. "No, mitä tuli-kuulalla on kirjeen kanssa tekemistä? Kirjoittakaa vain!" sanoi kuningas ja saneli taas rauhallisesti, ilman vähintäkään häiriötä.

Sellaisia todistuksia pelvottomuudestansa osoitti hän usein, mutta nyt ei auttanut enään kaikkein suurinkaan miehuus, pelastaa Stralsund'in linnaa, kun Rügen oli kerran vihollisten vallassa. Kaarlen täytyi paeta. Yöllä 11:sta päivää vastaan Joulukuussa 1715 astui hän venheesen ja purjehti onnellisesti Rügen'in ohitse, vaikka saaresta ankarasti ammuttiin hänen alustansa; tapasi Itämeressä erään sota-laivoistansa ja tuli eheänä Trelleborg'iin. Joku aika sen jälkeen antautui Stralsund vihollisille.

Itse silmin-näkijänä en voi sitten seuraavasta kolmesta vuodesta kertoa mitään, sillä minä olin preussiläisessa vankeudessa ja makasin sairaana haavoistani. Kuitenkin sain minä kuulla kylläksi, taitaakseni surra. Sanomattomilla ponnistuksilla sai kuningas kokoon armeijan keskellä talvea ja johti sitä Tanskaa vastaan. Hän aikoi mennä jäätä myöten Juutin-rauman ylitse, mutta suoja ilma pakoitti hänen palajamaan takaisin ja marssimaan Norjaa vastaan, hätyyttääkseen Tanskaa sen maa-kunnissa. Mutta ei hän saanut paljon aikaan sielläkään, ja hänen täytyi pian palaita takaisin Ruotsin puolelle; ja palatessansa hukkasi hän melkein kolmannen osan miehistänsä.

Sitten oli hän hetken rauhassa ja varusteli uudestaan itseänsä. Tulipa vuosi 1718. Nyt oli hänellä 36,000 miehinen armeija aseissa, ja siihen olikin hän pannut kaikki voimansa. Tämän armeijan jakoi hän kahteen osastoon; toisen osaston lähetti hän kenraali Armfeldt'in johdolla pohjois-Norjaan; toista osastoa johdatti hän itse etelä-Norjaan ja tuli Fredrikshall'in linnan edustalle; Fredrikshall'in olivat tanskalaiset jälleen sillä ajalla varustaneet.

Kenraali Armfeldt'in kävi huonosti. Hän ei voinut valloittaa Trondhjem'iä, jota hän piiritti, ja paluu-matkalla kuoli melkein koko hänen joukkonsa nälkään ja kauheaan, äkkiä tulleesen tammi-pakkaiseen. Tuskin viittä-sataa palasi hänen tuhansistansa jälleen koti-maahansa.

Samaan aikaan kun Armfeldt'in kävi niin pahoin pohjoisessa, ei Kaarlellakaan ollut etelässä juuri paljon parempaa onnea. Kun minä tapasin kuninkaan kolmen vuoden perästä -- minä pakenin preussiläisesta vankeudesta ja suurella vaivalla saavuin Kaarlen luokse Fredrikshall'in edustalla -- niin tapasin minä hänet valli-haudassa kovassa pakkaisessa. Huolimatta pakkaisesta ja jäätyneestä maasta oli hän luotattanut valli-hautoja, päästäksensä siten likemmäksi linnaa. Hän tarkasti töitä ja kulki erään ranskalaisen rakennus-mestarin, översti Sicre'n kanssa; sama Sicre oli työn johtajana. Sen miehen muotoa en voinut kärsiä: raiskattu ja himojen kuluttama oli hänen kasvojensa muoto. Kaarle nuhteli häntä, että valli-haudat valmistuivat hitaasti, Sicre kuunteli häntä rauhallisesti ja puhdisteli puoliansa sillä, että kauhea kylmä oli kovettanut maan vallan kiveksi. Kuningas kohoitti olka-päitänsä ja kääntyi häneen selin. Samassa huomasi hän minut ja tunsi minut kohta.

"Roos!" huudahti hän ja ojensi minulle kätensä, johonka minä kohta tartuin syvästi liikutettuna, suutelin sitä ja kumarsin polvilleni. "Mikä, Jumalan nimessä, on sinut tänne tuonut? Jo kauvan sitten pidin sinua kuolleena!"

"En ole kuollut. Teidän Majesteettinne," vastasin minä. "Vielä minä elän ja vereni on teidän. Minä toivon, että Teidän Majesteettinne suopi minun taistella vieressänsä, kuni entisinä aikoina!"

"Sinä olet terve-tullut Roos," sanoi hän ja nosti minut jaloilleni. "Översti Sicre, tässä näette yhden niistä harvoista, jotka tuntevat Pultavan ja Bender'in, vanhan ystävän, översti Roosin. Luonnollisesti jäät sinä, Roos, luokseni. Seuraa minua! Menemme katselemaan vähän linnan ympärystöä."

Minun tuloni ei näyttänyt erittäin miellyttävän ranskalaista, mutta minä en huolinut hänestä, sillä ymmärsin, että olin vielä kuninkaan suosiossa, ja vieläpä niin suuressa, että minun piti asua hänen laheisyydessänsä ja melkein alin-omaa olla hänen seurassansa.

Kuningas oli täällä kuin kaikkiallakin aina sama. Kahdeksantoista-vuotinen karkaiseminen oli tehnyt hänet vallan raudaksi ja teräkseksi. Kovimmalla pakkaisella makasi hän vain oljilla lattialla, ilman muuta peitettä paitsi levättiänsä. Hänen terveyttänsä ei näyttänyt mikään voivan runnella. Monta sotamiestä paleltui kuoliaaksi vartiossansa, mutta ei kukaan uskaltanut valittaa, koska itse kuningas kärsei yhdessä heidän kanssansa. Kun kuningas oli kerran huonon-vointinen, niin viiteen vuorokauteen ei maistanut hän palaistakaan ruokaa, teki sitten useamman penikulman pitkän ratsastuksen, ja söi sitten taas vatsansa täyteen. Siinä oli hänen rohtonsa.

Piiritys edistyi kuitenkin vitkallisesti. Marraskuun 30:nä päivänä aamuisella menin minä kuninkaan luokse, löysin siellä Sicre'n ja hänen maalaisensa Maigret'in. Kaarle torui heitä ankarasti piiritys-töiden pitkällisestä valmistumisesta. Sicre vannoi kalliisti, että kahdeksan päivän sisälle antaupi linna. Kuningas vihaisena, huolimatta tästä valasta, käski hänen mennä; ja kun hän oli mennyt, niin uskalsin minä varoittaa kuningasta siitä miehestä. Mutta kuningas keskeytti minut ja sanoi: "minä tiedän, mitä sinä, Roos, ai'ot sanoa, mutta minä en ai'o nyt kuulla. Pane mieleesi, ett'et puhu koskaan mitään pahaa kenestäkään ihmisestä, koska puhut kuninkaasi kanssa!"

Minä tahdoin puollustaa itseäni, mutta hän keskeytti minut taaskin ja sanoi: "Anna sen nyt olla! Kyllähän minä sinut tunnen! Et sinä ajattele mitään pahaa; sinä olet uskollinen palvelijani. Mutta ei sanaakaan enään tästä asiasta. Tule nyt, niin menemme Jumalan-palvelukseen!"

Oli ensimäinen sunnuntai Adventissa, piiritys-työt olivat lakkautetut ja me kuuntelimme hartaina sekä aamu- että ehtoo-saarnat. Myöhään ehtoolla sai kuningas päähänsä sen, että hänen piti mennä vielä valli-hautoihin ja katsella piiritys-töitä kuun valossa. Hän lähti. Minä ja useampia muita henkilöitä, niiden joukossa myöskin Maigret ja Sicre, seurasi häntä. Suojautuneena rinta-varustusta vastaan katseli kuningas Fredrikshall'in valleja. Yht'äkkiä kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi: "mene, Roos, minun telttaani ja tuo sieltä kauko-putkeni; se on siellä pöydällä."

Minä olin aikeessa totella, mutta samassa tuli minuun synkkä aavistus, ja minä sanoin sentähden: "nyt on kovin kylmä. Teidän Majesteettinne! Ettekö tahtoisi ehkä huomenna -- -- --"

"En, ystäväni!" keskeytti hän minua. "Mene nyt vain kiireesti!"

Vasten tahtoani täytyi minun lähteä. Kun minä menin, niin kuulin minä vielä, miten kuningas taaskin torui översti Sicre'ä siitä, että kaikki kävi niin vitkallensa. Minä koetin kiirehtiä, ollakseni pian takaisin, sillä sinä iltana en tahtonut jättää kuningasta: selittämätön, sisällinen aavistus jostain suuresta onnettomuudesta ahdisti minua lakkaamatta. Kun minä kiirehdin takaisin, niin tapasin minä översti Sicre'n valli-haudassa. "Missä kuningas?" huusin minä hänelle.

"Peli on loppunut," vastasi hän. "Kuula, linnasta ammuttuna on tavannut häneen."

Raivoissani riensin minä hänen ohitsensa. Ah, se oli surkea totuus! Kuningas makasi kuollunna kokoon lytistyneenä ja nojautuen rinta-varustusta vastaan. Kuula oli lävistänyt hänen päänsä; pää lepäsi rinta-varustuksella ja käsi oli kouristettuna kalvan kahvaan.

"Huutooni kokoontui useampia paikalle. Ett'ei sanoma menisi kuin kulo-valkea läpi leirin, niin päätettiin kuninkaan kuolemaa pitää salassa. Näillä minun käsi-varsillani kannoin minä kuninkaan ruumista hänen telttaansa ja vuodatin katkeria kyyneliä hänen maallisen majansa vuoksi. Minä ja moni muu emme uskoneet, että kuolettava luoti oli tullut vihollisten puolelta, vaan että sankari-kuninkaamme oli kaatunut kavalan salamurhan kautta. Vielä tänä-pänä uskon minä, että joku ranskalaisista oli hänen murhaajansa! Antakoon Jumala minulle anteeksi epä-luuloni, jos se on väärä! -- Kuitenkin: Kaarle oli kuollut ja hänen kanssansa kuolivat kaikki minunkin eloni halaukset ja toivomukset; sillä vaikka kuinkakin raskaita seurauksia hän itse-päisyydellänsä kokosi itse päällensä, niin minulle oli hän ollut aina hyvä ja armollinen kuningas."

Vanhus vaikeni syvästi liikutettuna vanhain aikain muistoilla ja kyynel kostutti hänen harmaita silmä-karvojansa. Syvä hiljaisuus vallitsi pitkän ajan hänen kuulijoissansa.

"Rauha hänen tomullensa ja lepo hänen sydämellensä, joka niin rauhattomasti sykkieli, koska se vielä tykytti hänen sankari-rinnassa!" sanoi vieras viimein ja ojensi kätensä vanhalle vältvääpelille. "Ja mitä tuli teistä, översti, hänen kuolemansa jälkeen?"

"Minusta?" vastasi vanhus ikään-kuin unesta heränneenä. "Oh, minusta ei paljon pidetty lukua sitten enään, kun kerran suojelijani oli kuollut. Tukholmassa ei milloinkaan myönnetty vaatimuksiani ja överstiksi nimittämistäni. Minä sain tyytyä siihen, että viimein armosta sain tämän vartija-paikan tässä valo-tornissa. Tässä olen sitten elänyt jo monia vuosia minun muistoissani. Mutta elkäämme puhuko siitä! Kukapa toki ajatteleisi omaa pientä onnettomuuttansa, kun on nähnyt kerran niin suuria onnettomuuksia tapahtuvan ympärillänsä. Minulla on kuitenkin jotakin, jota pidän kaikkea kultaa ja kunniaa kalliimpana: tämä pieni rukouskirja, pyhä muinais-kaluni, jonka löysin kuninkaan taskusta hänen kuolemansa jälkeen, ja vakuutus siitä, että Kaarle oli minulle armollinen viimeiseen hengen-vetoonsa asti. Se vakuutukseni auttaa minua monessa vastoin-käymisessäni. -- Mutta puoli-yö on jo aikaa sitten ohitse, myrsky on tau'onnut ja meri tyyntynyt, enkä minä enään tarvitse teitä. Jättäkäät siis, ystäväni, minut ja unhoittakaa, että olette nähneet vanhan miehen vuodattavan kyyneliä kuninkaansa kovan-onnen vuoksi."

Sekä vieras että nuorukaiset nousivat istuimiltansa, poistuaksensa, sillä he hyvin huomasivat, että vanha vältvääpeli tahtoi olla yksin muistoinsa ja tunteittensa kanssa. Äänettöminä pudistivat he hänen kättänsä ja läksivät; vieras vain kuiskasi pari sanaa vanhuksen korvaan. Vanha soturi säpsähti, mutta ennen-kuin hän ehti tointua hämmästyksestänsä, niin oli vieras jo kadonnut yön pimeyteen, ja Richard Roos, taitamatta jättää paikkaansa, ei voinut seurata häntä. Hän ei sittemmin häntä nähnyt enään.

Neljä tahi viisi viikkoa sittemmin, eräänä kirkkaana ja vilpeänä aamuna, kipusivat översti Sparre, hänen poikansa Uolevi ja molemmat sotakoulu-oppilaat Elfdal ja Rönne iloisilla kasvoilla ylös valo-tornille. Vältvääpeli istui huoneensa edustalla, näki heidän tulevan ja tervehti heitä ystävällisesti, vaikka vähän hämillänsä.

"Mikä teitä näin aikaiseen tuopi tyköni?" kysyi hän. "Jotain hyvää se mahtaa olla, jos ma oikein oivallan selittää sitä kasvoistanne."

"Me tuomme," vastasi översti Sparre hilpeästi, "uskollisuuden hedelmän, joka ehkä myöhään, kuitenkin viimein on tuleentunut ja ihastuttaa nyt sydäntänne, vanha ystäväni. Översti Roos, minulla on kunnia nyt antaa tässä teille se översti-luutnantiksi ruotsalaisessa armeijassa nimityksenne, joka kaksikymmentä vuotta sitten unhottui kuningas Kaarle Kahdennentoista kansliaan. Ottakaa se! Me tiedämme teidän sen hyvin ansainneenne."

"Jumalani!" huudahti vanhus vaaleana ja vavisten. Miten on se mahdollista? Arvoniko tunnustettu? Ah, liiaksi myöhään, liiaksi myöhään! En voi enään palvella isäini-maata, sillä minun jäseneni ovat vanhuuden ja murhetten kautta heikontuneet ja murtuneet."

"Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa on sen myöskin huomannut ja liittänyt tähän eläke-kirjan," jatkoi översti Sparre, ja veti esille vielä toisen paperin. "Sen mukaan on teillä täysi överstin palkka aina kuolin-päiväänne saakka ja vapaus asua, missä tahdotte."

"Jumalani! Mikä onni, mikä armo!" lausui översti Roos liikutettuna. "Ja kenelle olen kiitollisuuden velassa kaikesta tästä? Kuka on minua muistanut nyt, joka olen ollut monia vuosia häpiällä sivuun sysätty! Kuka, översti Sparre? Sanokaa pian, ketä tästä kiitän?"

"Erästä korkeaa herraa, joka kävi luonanne sinä kauheana yönä, jolloin valppaudellanne pelastitte laiva 'Torstenson'in'-haaksi-rikosta," vastasi översti Sparre. "Muistatteko sitä, ystäväni? Te kerroitte hänelle Kaarle kuninkaasta ja uskollisuudestanne hänelle."

"Ja se vieras, jonka kyllä muistan, ken oli hän?" kysyi Roos.

"Holsteinin herttua Adolf Fredrik. Kahdennentoista Kaarlen jumaloitsia, ja kuten tiedätte, likeinen sukulainen meidän kuninkaalliselle suvullemme. Teidän uskollisuutenne liikutti häntä, teidän valppautenne pelasti hänen ehkä hengen vaarasta; hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttansa, ja tässä näette hedelmän siitä, että hän on puhunut hyvää puolestanne. Vihdoinkin on oikeus tapahtunut teille, ystäväni, ja me kaikki iloitsemme siitä."

"Siis häntä tulee minun kiittää tästä ihmeellisestä asiasta," sanoi översti Roos liikutettuna. "Taivas häntä siitä siunatkohon! Mutta siunatkoon hän myös kuningastani Kaarlea, joka vielä haudan tuolta puolelta osoittaa armonsa minulle. Ah, hän oli aina, niin kauvan kuin hän eli, armollinen herra uskollisille palvelijoillensa, ja varmaan oli se hän, joka lähetti herttuan luokseni, että minä vielä vanhoilla päivilläni olisin saanut nähdä tämän ison ilon. Ah, sydämeni pohjasta rakastan minä Kaarle-kuningasta! Jumalan armo ja rauha levätköön hänen tomunsa yli!"

"Aamen!" sanoi översti Sparre, ja puristi syvästi liikutetun vanhuksen kättä. "Hän usein rikkoi eläissänsä, mutta kuitenkin oli hän hurskas, jalo herra ja suuri kuningas, semmoista harvoin maailma on nähnyt. Sanon kanssanne: _Levätköön hänen tomunsa rauhassa! Armo ja kunnia hänen muistollensa_."