Chapter 8

Nyt pani hän toimeen aikeensa, jota hän jo kauvan oli aikonut. Ehtoolla kutsui hän luoksensa molemmat ajutanttinsa, parooni Rosen'in ja översti-luutnantti Düring'in, ja ilmoitti heille, että hän seuraavana aamuna aikaisin aikoi eroita matkueesta ja jatkaa nopeasti matkaansa kuriiri-hevoisilla. Rosen'in ja Düring'in piti seurata häntä, mutta muut saivat, Jumalansa nimessä, matkustaa määrätyn matka-ohjelman mukaan Itävallan läpitse, eikä huolia hänestä mitään. Kun kumpainenkin upsiereista oli ilmoittanut, vaikka vähän hämillänsä, tahtovansa mielellänsä seurata häntä, niin kokosi Kaarle vielä samana ehtoona koko, likemmä tuhannen ja kaksi-sataisen seurueensa, enimmäksi upsieria, siihen latoon, jossa hänen piti yötä viettää ja ilmoitti myös heille aikeensa. Vastaan-sanomiset siinä eivät auttaneet, vaikka hänen uudet seuralaisensa näyttivät murheella ottavan vastaan tämän odottamattoman päätöksen. Minä itse puolestani hämmästyin ja ihmettelin tätä asiain uutta käännettä, mutta päätin myös samalla, ett'en millään ehdolla erkanisi kuninkaasta. Sentähden varustelin itseäni matkaan, etsein parhaimman hevoisen koko matkueesta ja asettausin yöksi sen ladon oven eteen, jossa kuningas makasi.

Ennen päivän-koittoa olin minä jo jalkeillani ja odottelin, mitä nyt tapahtuisi. Kaikki kävi, kuten olin ajatellutkin. Päivän hämärtäissä tuotiin ladon eteen kolme hevoista ja muutaman minuutin perästä ratsasti kuningas parooni Rosen'in ja översti Düring'in kera täyttä nelistä matkaansa. Ollaksensa tuntematonna, oli kuningas pannut päähänsä mustan peruukin ja kulta-koristeisen hatun; muuna pukuna oli hänellä harmaja takki ja sininen ratsas-kauhtana. Niin tuli hän ulos ladosta, tarkasteli ilmaa taivaalla, viskasi vielä viimeisen katseen nukkuvain seuralaistensa puoleen ja hyppäsi sitten satulaan, jonka jalustinta översti Düring piti. "Ees-päin!" sanoi hän, kun hän jo istui satulassa. "Elkää unhoittako sitä, että minä tästä-lähtien ja siksi, kunnes tulemme Stralsund'iin, en ole kuningas, vaan ruotsalainen kapteini, nimeltäni Kaarle Frisk."

Hän iski kannukset hevoisen kupeihin, ratsasti täyttä laukkaa, ja hänen molemmat seuraajansa ratsastivat perässä.

"Ahah!" ajattelin minä, "Kaarle Frisk, ruotsalainen kapteini! Sen nimen panen mieleeni, jos sattuisin joskus joutumaan pois oikealta jäljeltä."

Minun hevoiseni oli hyvissä voimissa, erinomainen ja uupumaton juoksia. Olin valinnut sen niistä kauniista arapialaisista hevoisista, jotka kuningas oli saanut sultaan'ilta lahjaksi. Kun kuulin vielä korvissani pois ratsastavain hevoisten kavioin kohinan, niin hyppäsin minä myös ratsuni selkään ja kiiruhdin kuninkaan jälkeen. Kun päivä valkeni täydellisesti, niin pysyttelin minä etempänä hänestä, ett'en olisi tullut liian aikaisiin tunnetuksi, vaikka minä helposti kyllä olisin voinut saavuttaa kuninkaan ja hänen seuralaisensa. He olivat päivän pitkään muuttaneet hevoisia useampia kertoja, mutta minun hevoiseni, "Abdul," oli niin hyvissä voimissa, että vielä iltasella näytti aivan, kuin olisi se juossut vain parin tunnin matkan. Kun pimeä tuli, niin luulin minä kuninkaan jäävän yöksi ensimäiseen posti-taloon, mutta siinä minä petyin. Oli jo yö, kun me saavuimme posti-taloon ja niin pimeä, että minä taisin melkein kuninkaan rinnalla ratsastaa posti-talon pihaan, pelkäämättä kuninkaan tahi hänen seuralaistensa minua tuntevan. Nyt en siitä pitänyt niin suurta lukuakaan, jos hän tunsi minun tahi ei, sillä me olimme jo kylliksi kaukana leiristä, ett'ei hän minua enään lähettäisi takaisin. Kuitenkin päätin minä vasta seuraavana aamuna ilmoittaa itseni hänelle, jos hän jäisi nyt yöksi posti-taloon, -- mutta, kuten sanottu, yöksi jäämisestä ei ollut puhettakaan.

Kaarle oli tuskin ajanut pihaan, -- minä olin juuri hänen takanansa, -- kun jo kuulin hänen äänensä: "pian, herra postimestari! Kolme kuriiri-hevoista ja postiljooni tien-näyttäjäksi! Meillä ei ole aikaa ollenkaan viivytellä!"

"Ohoh, herra!" vastasi vieras, -- postimestarin, -- ääni. "Hevoiset täytyy kuitenkin ensin satuloida. Astukaa sisälle siksi."

"Kuinka kauvan se kestää, herra postimestari?" kysyi Kaarle.

"Korkeintaan kymmenen minuuttia, herra. Postiljoonin pitää kiirehtiä," vastasi postimestari.

Tämä selitys näytti tyydyttävän kuningasta, sillä hän meni seuralaisinensa huoneesen. Mutta minua -- sen tunnustan suoraan -- ei se tyydyttänyt ollenkaan, ratsastaa vielä yksi taival. Itse vuokseni en sitä pitänyt minään, mutta hevoistani säälittelin. Oi, jospa se olisi saanut tunnin levätä!

Silloinpa keksein kavalan keinon. Minä hiivein postiljoonin luokse talliin ja lupasin antaa hänelle tukaatin juoma-rahaa, jos hän voisi viivyttää hevoisia yhden tunnin. Mies ihastui tukaatista ja lupani sen. "Ei mikään ole sen helpompata," sanoi hän, "antakaa vain minun toimia, herra!"

Minä jätin hänen, vein "Abdul'ini" talliin, annoin sille kauroja ja hiivein kyökkiin, saadakseni rahalla ja hyvillä sanoilla pullon viiniä ja leipää "Abdul'ille" ja vähän syömistä itsellenikin. Sain kaikki, mitä pyysin. Sillä ajalla kun "Abdul" söi kauroja, haukkasin minä pari palaista paistia ja riensin taas talliin pulloineni ja leipineni. Postimestari seisoi tallin ovella ja torui postiljoonia hänen hitaisuutensa vuoksi. Mutta postiljooni ei ollut tuon-taallaankaan, vaan vastasi kylmä-kiskoisesti, että hän kyllä pian olisi valmis, kun vain saisi hihnat reilaan. Minä nauroin salaisesti miehelle ja aloin hoitaa hevoistani. Osalla viinistä kostutin minä leivän ja annoin hevoiselleni, lopulla pesin minä sen sukevia jäseniä, kuten olin usein nähnyt meidän hevois-miestemme tekevän, koska he varustelivat hevoisiansa johonkin erin-omaisempaan ajoon. Ennen pyytämäni tunnin kuluttua olin minä valmis ja annoin postiljoonille lupaamani tukaatin. Mies oli sen rehellisesti ansainnut, sillä ei ainoastaan postimestari, vaan itse kuningaskin oli häntä ahdistellut niin, että hän tuskin tiesi, mitä teki. Mutta nyt, kun hän tunsi tukaatin taskussansa, niin kävi kaikki niin oivallisesti ja nopeasti, että hevoiset olivat parissa minuutissa valmiina. Kuningas hyppäsi kohta maltitonna likimäisen hevoisen selkään ja ratsasti pois. Minä seurasin häntä aivan likellä ja olin parin minuutin kuluttua aivan hänen vieressänsä.

"Sinäkö se olet, Düring?" puhui kuningas, sillä synkässä pimeässä ei hän voinut minua tuntea.

"Luvallanne: ei, Teidän Majesteettinne!" vastasin minä.

"Kuka piru sinä sitten olet?" huusi kuningas. "Ja miten sinä minut tunnet?"

"Minä tunnen vallan hyvin Teidän Majesteettinne, ja tunteepa Teidän Majesteettinnekin minut," vastasin minä.

Kärsimättömästi huudahtaen ratsasti hän aivan sivullani ja katsoi minua kasvoihin. "Roos!" huudahti hän. "Miten saakelissa sinä tänne tulet? Enkö minä jo sitä ajatellut, että se oli Roos veijari!"

"Teidän Majesteettinne ajatteli aivan oikein," vastasin minä, "mutta siinä ajattelitte te väärin, että Roos olisi antanut kuninkaansa yksin ratsastaa."

"Mutta minä en tarvitse sinua," huusi hän. "Sinun pitää kohta kääntymän takaisin ja yhtymän toisiin."

"Kuten Teidän Majesteettinne käskee -- --" vastasin minä huolettomasti. "Mutta sitä ennen pyydän minä eron virastani."

"Miksi niin?" huusi hän. "Mutta sinä saat sen, koska olet sellainen niskuri, -- sinä saat eron kohta!"

"Kiitoksia, Teidän Majesteettinne!" sanoin minä ja ajoin eteenpäin nelistä hänen vieressänsä.

"Miks'et käänny takaisin, sinä mies?" huusi kuningas hetken perästä.

"Siks', ett'en tahdo, Teidän Majesteettinne!"

"Mutta olenhan minä käskenyt -- -- --."

"Teidän Majesteettinne ei voi enään minua käskeä, kun olen kerran saanut eron virastani."

"Mutta minne ai'ot sinä sitten?"

"Seurata Teidän Majesteettianne. Onhan tie vapaa!"

"Mutta minä annan ampua sinut."

"Oikein puhuttu, Teidän Majesteettinne! Ette taida minusta eroa muutoin saadakkaan."

"No, se on todellakin kunnon miehen puhetta!" sanoi kuningas. Sitten nauroi hän ja sipaisi minua ratsu-ruoskallansa. "No, niin!" sanoi hän vakavammasti sitten. "Minä näen, että sinä olet itse-päinen, ja minä tiedän, että minä voin sinuun luottaa. Ratsasta mukana sitten, Herran nimessä, mutta ole siitä vakuutettu, ett'ei tässä ole kysymystäkään huvi-ajosta. Muutoin olen minä matkalla ruotsalainen kapteini, Frisk nimeltäni. -- Tokko sinä ymmärrät?"

"Aivan hyvin, herra kapteini!"

"Se on siis sovittu. Kannusta hevoistasi nyt! Meidän täytyy kulkea kiireesti eteenpäin. Katsokoot Düring ja Rosen vain, että he pysyvät perässä."

"Entäs minun virka-eroni?" kysyin minä.

"Ole joutavia! Kapteini Frisk on sinulle sen antanut, mutta kuningas Kaarle ei sitä anna. Ees-päin vain!"

Ja niin me menimmekin lakkaamatonta laukkaa pimeässä yössä, että minä pidin sitä suurena ihmeenä, että me tulimme seuraavaan pysäyspaikkaan, ilman ett'emme niskojamme tai sääriämme olleet taittaneet, Siellä sallei Kaarle vihdoinkin sekä itsellensä että meille parin tunnin levon. Mutta aamu ei ollut vielä pitkälle ehtinyt, kun hän jo meitä taaskin herätti. Rosen ja Düring kummastelivat, kun he huomasivat minun olevan mukana; mutta kun ei kuningas siitä sanonut mitään, niin eivät hekään siitä sen enempää sitten huolineet. Pari tuntia ennen auringon nousua olimme me jo taaskin satulassa ja täyttä nelistä perättäin sitä sitten mentiin, niin paljon, kuin suinkin hevoiset pääsivät. Minun kävi säälikseni kelpo "Abdul'ini". Minä näin kyllä, ett'ei hän kestäisi enään samallaista päivää, kuin eilinen, ja möin sen sentähden seuraavan posti-paikan postimestarille jotenkin hyvästä hinnasta, vaikka ei hinta ollut mielestäni kuitenkaan enempi, kuin puoli siitä, mitä sellainen hevoinen olisi tarvinnut maksaa. Mutta kukkarollinen kultaa on kuitenkin aina parempi, kuin kuollut hevoinen, sillä kuitenkin seuraavana päivänä ainakin olisi hevoiseni kaatunut, -- niin rajusti ajoi kuningas. Minä jätin siis hevoiseni, ja otin, kuin toisetkin, posti-hevoisen.

Niin kuljettiin eteenpäin, toisesta pysäys-paikasta toiseen. Herra Jumala sitä ajoa! Koko elinaikani muistan minä sitä. Välttääksensä joutumasta vihollistensa käsiin, täytyi kuninkaan välttää Puolaa ja Saksenia ja ajaa pitkiä kierroksia. Mutta ei hän pitänyt minään paria tusinaa penikulmaa väärää tahi ojennusta, kun hän tuli vain turvallisesti eteenpäin. Täyttä laukkaa lasketimme me Unkarin, Mährin ja Itävallan läpitse; samaa kyytiä Baijer'in, Würtemberg'in, Pfalz'in, Westphal'in ja Mecklenburg'in läpitse. Me teimme kehän melkein koko Saksan ympäri ja pitensimme suoran tien kuitenkin puolta pitemmäksi. Ei yöllä, eikä päivällä sallinut kuningas itsellensä, eikä meille tuskin välttämättömintä lepoa; ei aikaa haukkaamaan tuskin paria palaa ruokaa ja nielaisemaan kerran vettä: "ees-päin, ees-päin" oli vain aina käsky. Kun tulimme yöllä johonkin maja-paikkaan ja olimme tuskin ummistaneet silmämme, niin tahtoi kuningas jo taas liikkeelle ja yhtä unisina kuin olimme panneet levolle saimme istua taas satulaan. "Ees-päin!" huusi kuningas ja niin me eteenpäin ratsastimmekin niin, että hevoiset olivat kaatumaisillaan allamme. Mutta mitäpä kuningas siitä huoli, kunhan pääsimme eteenpäin vain sekä huonoilla että hyvillä teillä, yli kuoppien, läpi pensasten, halki rämetten ja hietikkojen. Se oli sellaista ratsastusta, ett'ei oltu ennen maailmassa mokomampata nähty, eikä taideta vastakaan nähdä.

Ja kuningas olisi voinut kuitenkin kulkea aivan mukavasti, jos olisi tahtonut! Kun me samoilimme metsissä ja erämaissa, niin kulki Kaarlen hovi-seurue mukavasti eteenpäin Saksan keisarin maiden läpi, ja niillä varustuksilla, joilla itse kuningasta ai'ottiin vastaan ottaa, voivat hovilaiset hyvin. Uteliaat ihmiset katselivat silmät muljallaan, heidän seastaan huomataksensa suurta Kaarle-kuningasta, -- mutta me olimme kaukana heistä ja hevoistemme kaviot vain säkenöivät siellä, missä me kuljimme.

Voimia, Jumal'avita, kysyttiin, voida kestää sellaista ajoa. Ja parooni Rosen jo uupuikin ja jäi jälkeen Unkarissa. Nyt seurasi kuningasta vain Düring ja minä. Düring koki kestää lujasti, mutta viimein uupui hänkin. Baijer'issa pyörtyi hän astuessaan alas hevoisensa seljästä. Kuningas juoksenteli maltitonna edes takaisin sillä ajalla kun minä koettelin virvoitella översti-raukkaa. Tuskin oli översti vähän tointunut, niin kysyi jo kuningas, jonka jalkojen alla maa näytti ikäänkuin palavan, kuinka paljon hänellä oli rahoja. "Noin tuhannen riksiä kullassa," vastasi översti. -- "Hyvä," sanoi kuningas, "anna minulle puolet. Sillä minä huomaan, ett'et sinä jaksa seurata mukana. Minä jatkan matkaa yksinäni. Roos jääköön sua hoitamaan ja sitten tulette yhdessä perästä-päin."

"Jumalan tähden! Teidän Majesteettinneko yksinänsä? Ei se käy päinsä!" huudahti Düring hämmästyneenä. "Minä rukoilen Teidän Majesteettianne kaiken mokomin odottamaan edes kolme tuntia. Kyllä minä sitten taas jaksan istua satulassa."

"Ei, ei!" sanoi kuningas. "Anna minulle vain viisisataa riksiä, että minä pääsen eteen-päin."

Översti vastusteli. Kuningas kiukustui; minä näin hänen silmänsä rupeavan mulkoilemaan, ja ymmärsin, ett'ei ollut hyvä tehdä pilaa hänestä enempätä.

"Antakaa hänelle rahat," kuiskasin minä salaisesti överstille. "Antakaa vain ja sallikaa minun toimia. Te näette kyllä, ett'ei nyt sovi tinkiä Hänen Majesteettinsä kanssa. Minä vastaan asiasta."

Översti otti huo'aten raha-pussin esille. Kun kuningas alkoi kiireesti jakaa rahoja, niin hiivein minä hiljaisuudessa ulos ja puhuttelin kahden-kesken postimestaria, joka oli nähnyt kaiken, mitä huoneessa tapahtui. "Herra postimestari," sanoin minä, "nuo herrat ovat orpanuksia ja matkustavat samoilla asioilla. Te näette kyllä, että toinen heistä on sairas, mutta toinen ei tahdo odottaa häntä edes kolmea tuntia. Tehkää minulle mieliksi ja antakaa sille hätä-housulle kaikista huonoin hevoinen tallistanne, ja sitten kun hän on lähtenyt, hankkikaa minulle keveät vaunut ja pari hyvää hevoista; mutta pian ja sala-vihkaa vain, ett'ei hän huomaa mitään."

Samassa kun minä näin puhuttelin postimestaria, pistin minä jotakuita tukaattia hänen käteensä, sillä minä olin jo oppinut ennen postiljoonista näkemään, mitä ihmeitä kulta voi tehdä. Tässä tapauksessa se vaikutti myöskin. Kuningas sai, minulle mieliksi, vikurin ja ontuvan konin, joka tuskin liikkui paikastaan, kun kuningas iski kannuksensa sen sivuihin. "Hyvästi!" huusi kuningas Düring'ille ja minulle. "Stralsund'issa tapaamme toisemme!"

"Aja vain!" ajattelin minä. "Ehkä piankin tapaamme toisemme, luulen minä."

Kello oli kymmenen ehtoolla, kun kuningas läksi synkässä pimeydessä, myrskyssä ja tuiskussa jatkamaan matkaansa. Minua säälitti häntä, mutta koska hän ei itse tahtonut sitä paremmin, niin annoin minä hänen mennä Herransa nimessä, Översti Düring'ille, joka todellakin tarvitsi minua, esitin minä, että hän saisi nukkua tunnin, kaksi aivan rauhassa. Kerroinpa hänelle myöskin juoneni, joten me kyllä pian saavuttaisimme kuninkaan. Esitykseni ja juoneni olivat kumpanenkin hänelle terve-tulleet. Hän nukkui rauhassa kaksi tuntia ja heräsi vahvistuneilla ruumiin- ja sielun-voimilla. Minä ilmoitin kohta hänelle, että keveät vaunut ja hyvät hevoiset olivat varaltamme valmiina. Me istuimme vaunuihin, ruoska vingahti ilmassa ja lentoa lähdimme me matkaan.

Päivä koitti juuri ja harmaja aamun-hämy taisteli yön pimeyttä vastaan, kun näimme miehisen olennon, kääriytyneenä ratsastaja-kauhtanaansa kiireesti käyvän eteenpäin. "Siinä se nyt on, Düring," sanoin minä. "Siinä on kuningas ja kaikki on käynyt, kuten olin ajatellutkin."

Ja kuningas se olikin, jo vallan väsyneenä. Hän ei ollut enään saanut hevoistansa paikaltaan ja oli sen tähden kiukuissansa hypännyt maahan ja aikoi jalkaisin päästä likimpään posti-paikkaan. "Helvetin koni!" kirosi kuningas, kun hän istui kanssamme vaunuissa, joissa hän näytti tulevan hyvin toimeen. "Mistä te saitte nämät näin hyvät hevoiset?"

"Vähäisellä kärsivällisyydellä, Teidän Majesteettinne, saimme me nämät hevoiset," vastasin minä. "Ja Teidän Majesteettinne olisi tehnyt paljoa paremmin siinä, ett'ei olisi jättänyt meitä pulaan; nyt olisitte kerennyt jo pitemmälle ja saanut sen lisäksi nukkua jonkun tunnin rauhassa."

Kuningas katsahti minuun; mutta sanaini totuus oli niin selvä, ett'ei hänellä näyttänyt olevan ollenkaan halua väittää vastaan. Hän nojautui vaunuin kulmaan ja nukkui aina ensimäiseen posti-paikkaan saakka.

"Hevoisia! Pian!" oli täälläkin kohta ensimäisenä hänen huulillansa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin istuimme taaskin satulassa ja ajoimme eteen-päin.

Sillä tavalla ilman lepoa, ilman rauhaa ja melkein ilman yhtään unta, ratsastimme me läpi Saksan ja saavuimme Kassel'iin.

"Nyt olemme kylliksi kaukana Turkin rajalta; ei meitä enään kukaan tunne," sanoi Kaarle. "Nyt tahdomme kerran syödä oikean päivällisen!"

Kuten sanottu, niin tehtiin. Mutta olipa vallan likellä, ett'emme tulleet tunnetuiksi. Hessen-Kassel'in Maakreivi oli nimittäin saanut jo tiedon siitä, että kuningas oli eronnut seurueestansa ja ajatteli, että mahdollisesti voisi kuningas kiertoteillään Saksassa tulla hänenkin pää-kaupunkinsa kautta. Hän oli sentähden käskenyt prikaati-päällikkönsä Ragg'in, joka oli ruotsalainen ja siis maa-miehemme, tarkasti pitämään silmällä kaikkia läpi-matkustavaisia vieraita, ja kohta ilmoittamaan, jos kuningas ehkä matkustaisi tuntemattomana Kassel'in kautta. Juuri sama Ragg oli ravintolassa, kun Kaarle astui alas hevoisen selästä, syödäksensä päivällistä ravintolassa. Me söimme kaikin samassa pöydässä, ja Ragg alkoi monesta syystä ruveta epäilemään, että eiköhän "kapteini Frisk" olekkin vain itse kuningas. Vielä enemmin vakaantui hän luulossaan, kun ei kuningas juonut pöydässä yhtään viiniä, ja se tiettiin melkein koko maailmassa, ett'ei kuningas tuskin milloinkaan juonut viiniä.

"Oletteko oppineet kuninkaastanne vain juomaan vettä?" kysyi Ragg äkkiä pöydän yli.

Kaarle huomasi vaaran, otti kohta ensimäisen viini-lasin, jonka hän tapasi, joi sen pohjaan ja sanoi: "maljanne! Kuka teille on sanonut, ett'en minä juo viiniä?" Mutta salavihkaa viittasi hän minulle, että pitäisin hevoisista huolen, ja kohta kun hevoiset olivat oven edessä, nousi hän pöydästä, kumarsi prikaati-päällikölle ja sanoi:

"Nyt hyvä Ragg, hyvästi ja terveisiä Maakreiville minulta." Ennenkuin Ragg oli kerjinnyt tointua hämmästyksestänsä, istuimme me jo satulassa ja sanoimme ystävällisesti jää-hyväiset ja ratsastimme täyttä laukkaa pitkin katuja ja ulos kaupungin portista.

Monessa muussa sellaisessa pienessä seikkailussa olimme, kunnes viimein neljäntoista päivän perästä saavuimme 12 p. Marraskuuta 1715 puolen yön aikaan Stralsund'in muurien edustalle. Neljätoista päivää oli riittänyt meille, ratsastaa koko Saksan läpitse. 286 saksalaista penikulmaa olimme me kulkeneet 336:ssa tunnissa, siis päivittäisin kaksikymmentä penikulmaa. Se oli ajoa, jota ei Jumal'avita, moni pysty tekemään, eikä kuningas ollut kuitenkaan siitä hirmuisesta ajosta uupunut. Hänellä oli ruumis ikäänkuin raudasta ja teräksestä rakettu: niin vähän huoli hän vaikeuksista. Viimeinkin olimme me siis nyt Stralsund'in muurien edustalla, ja kuningas huusi korkealla äänellä vartija-sotamiehelle, että hän aukaiseisi portit.

"Avaimet ovat linnan-päälliköllä," kuului ylpeä vastaus. "Rauhoittukaa, ystäväni! Huomen-aamulla laskemme teidät kaikista ensimäisenä sisälle."

"Mene, mies!" ärjäsi kuningas. "Herätä päällikkö ja tuo avain!"

"Kyllä minä siitä siipeni varon!" vastasi vartija. "Kyllä minun siitä huonosti kävisi."

"Joll'et sinä kohta mene," karjui kuningas kiivastuneena, "niin käy sinun vieläkin huonommin. Pian nyt vain!"

Ääni, jolla kuningas puhui, vaikutti mieheen. Hän meni ja toi ala-upsierin. "Kyllä ihmeellistä," sanoi kuningas meille sillä ajalla. "Tässä seison minä oman linnani edustalla, enkä pääse sisälle. Huomenna pitää sen oleman toisin."

Ala-upsieri tuli ja kysyi: "Mikä herra se on, joka sydän-yöllä pyrkii päästä sisälle?"

"Kuriiri Turkista," vastasi Kaarle lyhyesti.

"Mitä hänellä on asioita?"

"Kuninkaallisia käskyjä! joll'en minä pääse kohta sisälle, niin hirteen huomenna joka vartija-sotamies!"

Kuninkaan kopea puhe taisi vaikuttaa kersanttiin, vai olisiko hän aavistanut, että kuningas itse vaatei päästä sisälle; lyhykäisesti: kersantti piti parhaimpana mennä noutamaan avaimia ja herättämään linnan-päällikköä. Kohta porasi linnan portit, me ratsastimme sisään ja olimme kaupungissa. Viipymättä meni kuningas kenraali Düker'in tykö, joka oli juuri herännyt, eikä ollut vielä liki-mainkaan oikein valveillansa. Täydesti luullen, että hänellä oli kuriirin kanssa tekemistä, kysyi hän sentähden kuninkaalta: "no, mitä uutisia te tuotte hänen Majesteetiltänsä?"

"Minä olen siis," sanoi Kaarle, "ainakin tullut peräti oudoksi omille alamaisilleni!"

Nyt avautuivat kenraalin silmät. "Jumalan tähden, Teidän Majesteettinne!" huudahti hän hämmästyneenä, heittäysi kuninkaan jalkain juureen ja itki ilonkyyneleitä.

"_Kuningas, kuningas_!" kaikui kaikkialla, ja keskellä yötä levisi iloinen sanoma kautta kaupungin. "Kuningas on tullut!" kuuluivat huudot kaduilla; kaikki kiirehtivät vuoteistansa, pukivat itsensä pikaisesti ja kokoontuivat kaduilla. "Onko se totta?" -- "On; hän on todellakin tullut!" -- "Jumalan kiitos! Nyt ajatkin taas muuttuvat! Eläköön kuningas!" -- Niin kuuluivat kysymykset ja vastaukset, toivotukset, huuto ja hälinä kadulta kadulle; ihmiset syleilivät toisiansa iloissansa, ja sinä yönä taidettiin todellakin nähdä, kuinka suuresti alamaiset kunnioittivat kuningastansa, kuinka hellästi ja sydämellisesti he häntä rakastivat. Sotamiehet samoilivat ulos kasarmeistansa ja maja-taloistaan ja piirittivät huonetta, jossa kuningas oli. "Onko totta? Onko ainakin se totta?" huusivat he ja kova riemastuksen huuto kajahti taas, kun he kuulivat vastauksen: "On; kyllä se on totta! Minä olen itse nähnyt hänet, meidän kuninkaamme!"

Kohta sen jälkeen riensi kansa soittamaan kelloilla, ja antoi niiden kupari-kielten ilmoittaa ilon-sanomaa; kanuunat valleilla paukkuivat ja jyristen saattoivat odottamatonta uutista yli maan ja meren; kaikki kadut valaistiin ilo-tulilla ja riemu-valkeita poltettiin katujen kulmissa ja toreilla, ja ilo oli niin suuri, ett'ei yksikään ihminen ajatellut enään nukkua tai vuoteelle mennä sinä yönä.

Mutta me, Jumal'avita, sitä vastoin ajattelimme lepoa, ja unta me todellakin tarvitsimme. Kansan parhaittaan peuhatessa veimme me ensin kuninkaan vuoteelle. Sillä kuuteentoista päivään oli hän tuskin ollenkaan maannut eli saanut rauhallista lepoa. Hänen jalkansa olivat niin ajettuneet lakkaamattomasta ja hirveästä ajosta, että saappaat saimme me leikata halki, saadaksemme ne riisutuiksi; vetämällä ei ollut yrittämistäkään, puhtaat liina-vaatteet annettiin hänelle myöskin, sillä ne kuin hänellä olivat päällänsä, olivat mitä kurjimmassa tilassa. Sitten viskausi kuningas vuoteellensa ja nukkui niin sikeästi, kuin olisi hän ollut kuollut, Düring ja minä paneusimme hänen jalkoihinsa parille patjalle, jotka olivat meitä varten levitetyt lattialle, ja sitten me kaikki kolme kuorsasimme kilpaa; ja ensikerran pitkistä ajoista vartioi ovemme edessä taas todellinen ruotsalainen vartija.

"Uni maistui suloiselta, saatatte ymmärtää! Vahinko vain, ett'ei sitä suloutta kestänyt kylläksi kauvan. Muutaman tunnin perästä nousi nimittäin kuningas ja herätti meidätkin, vaikka me olisimme mielellämme nukkuneet koko päivän. Mutta eihän Kaarlella ollut rauhaa. Hän käsketti vanhan kenraali Düker'in luoksensa ja tarkasti hänen kanssansa linnan vartijaston, linnoitukset, ja käski kohta siekailematta alkaa sodan uudestansa uusilla voimilla. Kuriirit kiirehtivät ulos kaikista kaupungin porteista. Ruotsalaisten piti kohta huomata, että heidän kuninkaansa aivan entisellään, muuttumattomana oli tullut takaisin maahansa."

Vältvääpeli pysähtyi tässä nyt kertomuksessansa hetkeksi ja tirkisteli suruisella katseella, vallan aatteisiinsa vaipuneena, valkeaan, joka yhä kirkkaana heloitti pimeään yöhön. Vasta Uolevi Sparre'n häntä puhutellessa, heräsi hän unelmistansa.