Chapter 7

Mutta se nauru oli tulemaisillaan meille kalliiksi, sillä sill'aikaa kun me, tilaisuuteemme sopimattomasti, jäimme naureskelemaan, niin pujahti kuningas näkyvistämme pois. Hän hyökkäsi erääsen sivu-huoneesen ja sulki oven peräänsä, luultavasti huomaamattansa. Sen saman huoneen vieressä oli hovi-marsalkka Düben'in huone, jonka me olimme miesten puutteessa jättäneet miehittämättä. Minä huomasin kuninkaan poissa-olon ja sanomaton tuska ahdisti minua etsimään häntä. Hengästyneenä riensin minä takaisin saliin, toivoen tapaavani hänen sieltä. Mutta turhaan etsein minä sieltäkin. Sen näin siellä vain kauhistuen, että meidän rivimme olivat hirmuisesti harventuneet janitscharien tulen kautta. Kuitenkaan en minä tästä huolinut niin paljoa tällä kerralla. Minä etsein vain kuningasta; minä tahdoin löytää hänet! Pahoja aavistaen, riensin minä taas huoneesta huoneesen, kunnes tulin herra Düben'in kamariin. Minä tempasin oven auki ja se mitä siellä näin todisti minulle, että aavistus minua todellakin oli ajanut. Minä tapasin kuninkaan murhaavassa taistelussa useampaa turkkilaista vastaan. "Jumalan kiitos!" huusin minä lievitetyllä sydämellä, sillä kuningas oli vielä hengissä. Samassa ammuin minä pistoolillani ja yksi kaatui turkkilaisista, juuri niistä, jotka ankarimmin ahdistivat kuningasta. "Ah, apu tulee oikeaan aikaan!" huusi kuningas, kun hän kuuli minun laukaukseni, ja viskasi puoleeni ruudin-savun läpitse katseen, joka vieläkin menee sieluni syvimpään, kun sitä ajattelen. Se oli vain yksi ainoa katsahdus, sillä siinä ei ollut aikaa pitkiin suostumuksen-osoituksiin, mutta se olisi voinut rohkaista miehuuteen kaikkein kelvottomimmankin pelkurin: niin säihkyvä se oli. Seuraavana hetkenä suhahti kuninkaan kalpa ilmassa ja toinen turkkilaisista kaatui halaistulla kallolla maahan. Kolmannen ammuin minä toisella pistoolillani, ja nyt olimme me pelastetut kaikista ahdistajistamme.

"Ah, sinäkö, vanha Roos tulit avukseni?" sanoi kuningas nyt. "Minä näen, että sinä muistit minua. Mutta missä minun muut mieheni ovat? Joko he ovat luopuneet minusta?"

"Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne," sanoin minä, "ainoasti täysi lurjus voisi jättää kuninkaansa tällaisena hetkenä. Ei; he ovat suurimmaksi osaksi kaatuneet ja vangeiksi joutuneet."

"Sepä paha," sanoi kuningas. "Miehittäkäämme sitten sali vain, ystäväni!"

Sellainen oli hän. Ei mikään voinut häntä nöyryyttää, ei mikään masentaa hänen ihmeellistä miehuuttansa. Me kiirehdimme takaisin saliin. Sitä puollustaa vielä pieni uskollistemme joukko, ja kuningas ja minä yhdyimme heihin. Turkkilaiset koettivat lakkaamatta karata akkunoista sisälle, mutta lähetettiin aina veristetyin päin takaisin. Silloin keksivät he viimein meille onnettoman keinon: he tekivät itsellensä oljista ja muusta roskasta liikkuvaisia rinta-varustuksia, joita he lykkäsivät edellänsä jollain rattailla. Varustuksiin olivat he jättäneet isoja aukkoja, joista he ampuivat meitä ja olivat itse turvassa. Sillä tavalla tulivat he aivan likelle meitä, hukkaamatta juuri paljon miehiä, ja olipa jo likellä, ett'eivät he karkoittaneet meitä meidän asemistamme. Kaarle rohkaisi kuitenkin meidän masentuvaa mieltämme. Me lisäsimme tulta ja vielä kerran lyötiin turkkilaiset takaisin. Heidän kanuunansa ampuivat yhä vain, mutta, onneksemme, eivät ne tehneet meille suurta vahinkoa, sillä rakennus oli erittäin paksu seiniltään.

Hallitus-neuvos ja tattarilaisten päällikkö tahtoivat mielellään kuningastamme elävänä käsiinsä, ja sen ohessa täytyi heidän vähän hävetä, että heidän täytyi uhrata koko armeija kuuttakymmentä miestä vastaan -- enempää ei meitä ollut -- pannaksensa aijettansa toimeen. He päättivät sentähden pistää huoneemme tuleen. Illemmalla alkoivatkin he siis ruveta viskelemään piki-kiehkuroita ja palavia kuulia päällemme; myöskin ampuivat he nuolilla, jotka olivat käärityt palavilla räteillä. Mutta me emme juuri paljoa huolineet heidän piki-kiehkuroistansa, kuulistansa ja nuolistansa, sillä meidän kiviset muurimme eivät ottaneet tulta. Viimein kokosivat he heiniä sinne rakennuksen miehittämättömään osaan, jossa herra Düben'in huone oli, ja sytyttivät heinät palamaan. Tuli leimusi kohta korkealle, mutta kuningas, joka aavisti siitä suurta vaaraa, otti kohta muutamia miehiä ja rupesi sammutus-puuhiin. Hän sieppasi itse erään astian, jossa hän luuli olevan vettä ja paiskasi sen valkeaan, mutta sammumisen sijasta leimusivat liekit vain korkeammalle, sillä astiassa olikin vain viinaa.

Nyt oli ilmeinen vaara käsillä. Me riensimme sinne kaikin miehin. Kun me aukaisimme Düben'in huoneen oven, juostaksemme ylös katolle, niin löivät liekit meitä vasten silmiä, ympäröivät meidät joka haaralta ja polttivat kasvojamme ja vaatteitamme. Mutta ylös piti meidän päästä, koska muutoin emme voineet tulla katolle, joka myös oli tulen vallassa.

"Heittäkää katto alas!" huusi kuningas.

Me ponnistimme kaikki voimamme, täyttääksemme hänen käskyänsä; mutta kun ei meillä ollut muita työ-aseita kuin kätemme, niin emme innollamme mitään voineet. Paitsi sitä vielä, rupesivat turkkilaiset kohta ampumaan kanuunoillansa ja muskoteillansa meitä hurjasti, kun huomasivat aikeemme. Meidän täytyi kokonansa jättää yrityksemme, ett'emme viimeiseen mieheen asti tulisi ammutuiksi. Valkea levisi ympärinsä raivona. Ett'emme tukehtuisi palavan katon alla, niin täytyi meidän vielä kerran karata kuninkaamme kanssa tulen läpitse. Suurella tuskalla tulimme me taas saliin, joka oli pää-puollustus-paikkamme. Mutta kauhistukseksemme tapasimme me senkin jo tulessa.

"Mars, minun makuukamariini!" huusi kuningas savusta ja paljosta ponnistuksesta sortuneella äänellä. "Siellä voimme me vielä hetken puollustaa itseämme." Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, ennen-kuin neljä turkkilaista, jotka olivat tunkeuneet sisälle, hyökkäsi häntä vastaan. Mutta kuningas ei hämmästynyt. Toisella kädellänsä kohotti hän kalpaansa ja toisella sieppasi hän minun ratsu-pyssyni ja ampui sillä likimäisen turkkilaisista kuoliaaksi.

Samassa hyökkäsin minä kuninkaan ja janitscharien väliin. Janitscharit laukasivat pistoolinsa, minä tunsin kihelmöivän päätäni ja kaaduin taka-perin juuri kuninkaan syliin. Yksi lurjuksista oli osannut minuun, mutta ei toki vaarallisesti. Minä toinnuin kohta ja syöksyin kolmen tahi neljän muun toverin kanssa turkkilaisia vastaan, ja lyhyessä hetkessä olivat turkkilaiset lyödyt. Mutta tuskin olimme me niistä päässeet, niin piti meidän jo kiirehtiä akkunoihin, sillä janitscharit hyökkäsivät vielä tuli-palon aikana päällemme, luullen ehkä, että me olisimme hämmästyksestä masentuneet. Mutta siinä he pettyivät. Senkin hyökkäyksen torjuimme me onnellisesti puolestamme.

"Mitä tämä auttaa?" sanoi eräs Walberg-niminen mies, pyyhkien hikeä ruudin-savusta mustettuneilta kasvoiltansa tämän viimeisen kahakan perästä. "Mitä tämä auttaa? Viimein täytyy meidän kuitenkin antautua!"

Kuningas kuuli sen ja kääntyi nopeasti häneen päin. "Minä luulen," sanoi hän, "että tuo mies tahtoo mieluummin antautua kuin palaa! -- Pontevuutta, pojat!" huusi hän sitten ja kääntyi meihin päin. "Me puollustamme itseämme niin kauvan, kuin suinkin voimme, ja sitten käyköön Herran tahto!"

Kun kuningas sanoi sen, niin johtui minun mieleeni jotain, joka mahdollisesti voisi vielä hetkeksi tehdä tilamme turvalliseksi. "Teidän Majesteettinne!" huusin minä. "Kansliassa on kivestä katto ja se on täältä ainoasti viidenkymmenen askeleen matkalla. Me voimme tehdä rynnäkön täältä ja asettua sinne."

Kuninkaan silmät loistivat. "Sinä olet kuitenkin oikea ruotsalainen!" lausui hän. "Minä nimitän sinun överstiksi, Roos! Ja kaikki te, jotka sen kuulette, pankaat mieleenne se, että jos minä kaadunkin, niin määräys pitää paikkansa. Sinä olet sen jo kauvan ansainnut, Roos! Elä kiitä minua. Meillä on nyt muuta tekemistä, emmekä joudu koreisiin keskusteluihin. -- Rohkiasti vain pojat!" huusi hän sitten. "Ottakaa ruutia ja lyijyä mukaanne niin paljon, kuin voitte kuljettaa, ja raivatkaamme itsellemme tie kansliaan kalpa kädessä!"

Minä kuulin sen, kuin unessa, sillä nimitykseni överstiksi ja ylistys kuninkaan omasta suusta tekivät minut kuuroksi. Liikutuksen ja ilon kyyneleet nousivat silmiini. Kuningas huomasi sen ja taputti minua olkapäälle. "Eteen-päin nyt vain, översti Roos!" sanoi hän hyvällä halulla. "Pane piiloon nyt kyyneleesi, nyt meidän pitää tapella!"

"Teidän Majesteettinne saapi nähdä, ett'en askeltakaan tahdo peräytyä," vastasin minä ja suutelin sankarin kättä. Sen jälkeen poistin minä väki-vallalla liikutukset itsestäni, ja me kuormitimme itsemme ruudilla ja lyijyllä ja syöksyimme kalpa kädessä, kuten kuningas oli käskenyt, palavasta rakennuksesta. Viimeinen toivoton taistelumme alkoi; näytelmä lähestyi loppuansa.

Jos turkkilaiset olivat ihmetelleet, ett'ei meitä voitu ajaa ulos edes liekeistäkään, niin nytkös he vasta ensimäisessä silmän-räpäyksessä hämmästyivätkin: kuin kuva-patsaat seisoivat he, kun näkivät meidän tulevan tappelu-järjestyksessä vastaansa. Kuningas etumaisena tempasimme me portit auki ja karkasimme, kuin hullut, turkkilaisia vastaan. Kohta kun portit avattiin, ammuimme me molemmilla pistooleillamme, viskasimme sitten pistoolit pois ja kävimme kalvalla käsiksi.

Ihmetellen ja hämmästyen vetääntyivät turkkilaiset viisikymmentä askelta takaperin. Oli ikään-kuin he olisivat olleet lumotut tahdon ja voiman puolesta. He tähystivät vain meitä, eivätkä edes kättään nostaneet puollustukseksensa. Mutta samalla haihtui lumous; Bender'in pascha huusi: "ottakaa kiini rauta-kallo!" Janitscharien upsierit ulvoivat: "Ees-päin, ees-päin! Kiertäkää he kaikki!" Ja nyt sulkeutuivat laineet ympärillämme joka puolella. Silmänräpäyksessä olimme me piiritetyt, ja meidän pieni joukkomme ei voinut kestää sitä suurta yli-voimaa vastaan. Kuningas, joka tavallisesti kävi pitkissä ratsu-saappaissa, sekottui kannuksiinsa ja kaatui. Kaksikymmentä janitscharia karkasi kohta hänen kimppuunsa, ja me muut olimme niin ympäri-piiritetyt, ett'ei kukaan päässyt meistä häntä auttamaan. Hänen täytyi antautua. Välttääksensä sen tuskan, että hänen täytyisi jättää miekkansa, viskasi hän sen itse pois kädestänsä. Turkkilaiset kantoivat kuninkaan paschan telttiin; toiset riepoittivat häntä käsistä, toiset jaloista. Hän sallei kaiken sen tapahtua itsellensä. Kohta kun kuningas huomasi itsensä vangituksi, niin näki hän hyödyttömäksi enään ponnistella vastaan, ja meni siis, kuin kärsiväinen lapsi sinne, mihin he häntä veivät. Meidän muiden täytyi myös antautua. Taistelu oli loppunut, ja tämä tapahtui 12 p. Helmikuuta vuonna 1713 kello kahdeksan ehtoolla.

Bender'in pascha otti kuninkaan hyvin kunnioittavaisesti vastaan teltissänsä ja pyysi häntä nöyrästi istumaan divanille -- sohvalle. -- Mutta kuningas ei vastannut mitään kaikkeen hänen kohteliaisuuteensa, vaan jäi seisomaan keskelle telttiä.

"Kaikkivaltiaan olkoon kiitos," sanoi pascha, "että sinun Majesteettisi vielä elää! Minua surettaa aina sieluun saakka, että sinun Majesteettisi on pakoittanut minua täyttämään suuren-herran käskyjä."

"Ja minua surettaa vain se," vastasi kuningas ylpeästi, "että minun kolmesataa ruotsalaistani antautuivat etu-varustuksissa. Jos he olisivat velvollisuutensa mukaan puollustauneet paremmin, niin ette vielä kymmeneen päivään olisi meitä voittaneet!"

Pascha kohotteli olka-päitään ja sanoi: "olisi ollut vahingoksi sellainen sopimaton miehuus."

Kuningas vietiin komeasti varustetulla hevoisella Bender'iin, ja minulla oli onni seurata häntä, koska hän itse pyysi siihen lupaa. Useampain maalaistemme ja seuralaistemme ei käynyt niin hyvin. Upsierit ja sotamiehet sidottiin kaksittaisin yhteen ja vietiin orjuuteen, parempaa onnea ei ollut kanslerilla eikä kenraaleillakaan, vaan heidän täytyi, yhdessä huonoimman ajo-rengin kanssa tehdä orjan-töitä, siksi että he viimein, kuninkaan välittämisellä ostettiin vapaiksi ja voivat palata kotihinsa.

Me muut vietiin Bender'iin ja kohdeltiin jota kuinkin hyvin. Kuningasta erittäin kohdeltiin kaikella kunnioituksella, eikä laimin-lyöty mitään hänen personallisen arvonsa kunniassa-pitämisessä. Hänelle laitettiin komea vuode, mutta kun ei hän ollut ollenkaan sellainen mies, joka hellittelee itseänsä, niin viskautui hän vain saappaat jaloissa eräälle sohvalle ja nukkui sikeästi. Turkkilainen upsieri, joka oli häntä vartioimassa, peitti hänen päänsä lakilla; mutta kun Kaarle heräsi unestansa, niin viskasi hän lakin menemään. Turkkilainen huudahti hämmästyneenä: "Allah il allah!" eikä voinut ymmärtää, miten kruunattu mies taisi nukkua paljain päin ja saappaat jaloissa.

Seuraavana aamuna saattoi pascha kuninkaan luokse parooni Fabricius'en, joka oli otettu vangiksi etu-varustuksissa. Hän tapasi kuninkaan kurjan näköisenä: vaatteet rikki revittyinä, verisinä ja tomuisina, ja silmä-karvat kärventyneinä. Syvästi liikutettuna tästä nä'östä, heittäysi hän kuninkaan jalkain juureen polvillensa, eikä voinut aluksi saada sanaakaan suustansa. Kun hän huomasi kuninkaan olevan hyvällä mielellä, huolimatta onnettomuudestansa, niin sanoi hän: "Jumala auttakoon Teidän Majesteettiänne! Olen kuullut, että Teidän Majesteettinne on omalla kädellänsä kaatanut kaksi-kymmentä janitscharia!"

"Jopa!" vastasi kuningas. "Puolet pannaan tavallisesti liikoja."

Bender'issä ei meidän olomme ollut pitkällinen, vaan sieltä me vietiin Adrianopel'iin. Kuninkaalla oli nyt luonansa rahan-vartijansa Grothusen ja kanslerinsa Müller, jotka jo olivat takaisin lunastetut. Myöskin minä ja useoita upsieria seurasi mukana ratsain, ja kyyneleet tulivat todellakin meidän silmiimme, kun me näimme kuninkaan kurjuuden. Ei edes hänen miekkaansa oltu sallittu hänen pitää. Kun paschalle esiteltiin tarpeelliseksi, antaa kuninkaalle takaisin hänen miekkansa, niin oli hän lentää seljällensä hämmästyksestä ja vastasi: "Herra varjelkoon meitä! Hän sillä leikkaisi kohta parran meiltä joka mieheltä!" Kuitenkin annettiin kuninkaalle sittemmin jonkun tunnin kuluttua miekka takaisin.

Kun olimme tulleet Adrianopel'iin, niin pyysi kuningas, että hän vietäisiin kaupungin läheisyydessä olevaan "Demotika'n" linnaan. Tämä pyyntö myönnettiin kyllä, mutta vastaus oli siihen pyyntöön niin kopea, että siitä kyllä taidettiin huomata, miten vähän turkkilaiset olivat enään taipuvaiset osoittamaan kuninkaalle vieraan-varaisuutta. Cumurgi, eräs sultaan'in suojilas, käski suuren-visiirin ilmoittaa kuninkaalle; "että hän saa kyllä mennä 'Demotika'an' ja asua siellä ikänsä, jos häntä haluttaa. Kuitenkin luultiin, että hän pian itse siihen kyllästyisi, koska ei täst'edes enään mitään rahoja annettaisi hänelle."

Tämä vastaus suututti kovasti kuningasta, ja hän oli, kuin kuumilla hiilillä "Demotika'ssa." Turkin hovi koetti kaikin tavoin tehdä hänen oloansa raskaaksi ja sen lisäksi saapui Ruotsista sanomia, jotka eivät suinkaan iloittaneet Kaarlea. Murheesta ja suuttumuksesta sai kuningas vaarallisen taudin, ja koska hän "Demotika'ssa" eli aivan yksinäisyydessä, eikä mitään ilmoittanut itsestänsä, niin levisi yli Euroopan sanoma, että hän oli kuollut. Olipa itse Ruotsissakin niitä, jotka uskoivat sitä, ja kun sentähden, ja erittäinkin kuninkaan pitkällisen poissa-olemisen tähden, kaikki asiat alkoivat käydä Ruotsissa seka-sortoisiksi, niin jätti Ruotsin valtio-neuvosto hallituksen kuninkaan siskolle, Ulrikalle. "Ei taideta enään toivoa," -- niin puollustettiin tätä yritystä, -- "että kuningas enään milloinkaan tulee takaisin. Pitkät sodat ovat uuvuttaneet valtakunnan ja Ruotsin sota-kunnia vähenee vähenemistään vihollisten yli-vallan vuoksi. Sentähden jättävät säädyt hallituksen prinsessalle, että hän tekisi veljensä nimessä rauhan Tsaarin kanssa."

Mutta Ulrika tunsi hyvin veljensä, ja tiesi ett'ei tämä milloinkaan hyväksyisi sitä. Sentähden ei hän ruvennut tekemään mitään omin-kätisesti, vaan lähetti erityisenä lähettiläänä veljensä tykö "Demotika'an" kenraali Liewen, jonka piti täydellisesti kertoman kuninkaalle valtakunnan oloista ja tuomaan hänelle kuninkaan vastaus. Liewen tulikin tykömme ja kuningas kuunteli hänen kertomustansa. Mutta kun kuningas kuuli valtio-neuvoston työn, niin suuttui hän silmittömästi ja huusi: "Kun minä palajan kerran Ruotsiin, niin kepillä minä opetan herroja tekemään velvollisuuksiaan! Siksi lähetän minä heille saappaani, joka saattaa olla johtajana heidän neuvotteluissaan."

Mutta Liewen oli rauhallinen ja ymmärtäväinen mies: hän antoi kuninkaan raivota, lauhdutteli häntä ja selitti valtakunnan tilan hänelle elävillä väreillä. "Sota, nälkä, taudit ja muut onnettomuudet," sanoi hän, "ovat saattaneet valtakunnan niin kurjaan tilaan, ett'ei pystytä enään torjumaan vihollisia Itämeren- ja Saksan maakunnista. Koko meidän sota-voimamme ei voinut karkoittaa vihollista ja ajaa sitä Puolaan, päästäksemme Teidän Majesteetillenne avuksi. Raha-varat ovat loppuneet ja alamaiset köyhtyneet. Ei ole varoja pitää sota-laivastoa kunnossa, ei miehittää armeijaa, eikä maksaa tärkeimpiä maksuja. Meidän tilamme on niin kurja ja Ruotsi on niin likellä peri-katoa, että, jos Teidän Majesteettinne viipyy vielä kauvemmin pois maastansa, niin taitaapi pian pahoja tapahtua."

"Mitä se olisi?" kysyi Kaarle.

"Että valtio-neuvosto ja kansa panevat Teidän Majesteettinne viralta pois," vastasi Liewen pelkäämättä.

Se naula veti: Kaarle rupesi miettimään ja päätti viimein palata Ruotsiin takaisin, itse nähdäksensä maansa tilaa. Hän antoi Ranskan lähettilään ilmoittaa päätöksensä korkealle Portille -- Turkin hallitukselle -- joka tapahtuikin.

"Enkö minä sitä sanonut," puheli Cumurgi, joka sillä ajalla oli päässyt suureksi-visiiriksi, "enkö jokin sanonut, että Ruotsin kuningas vuoden ja yön sisälle lähtisi luotamme itsestänsäkin? Sanokaa hänelle nyt, että hän saapi vielä jäädä, tahi lähteä; mutta kuitenkin, jos hän aikoo lähteä, pitää hänen määrätä lähtemisensä päivä, ja pysyä sanassansa, ett'ei hän sekoita meitä enään sellaisiin suhteisiin, kuin hän teki Bender'issä."

Ranskan lähettiläs toi kuninkaalle tämän vastauksen, mutta oli siksi kohtelias, ett'ei sitä kertonut samoilla sanoilla, kuin hän oli sen kuullut. Hän koristi sapen kauniilla lauseilla, ja Kaarle määräsi peräyttämättömäksi lähtemisensä päiväksi 14:sta päivän Lokakuuta 1715. Kuitenkin julisti hän, ett'ei hän tahtonut lähteä pakolaisen, vaan kuninkaan tavalla. Hän lähetti sentähden parooni Grothusen'in, neljän-toista miehen kera, Konstantinopel'iin erityisenä lähettiläänä. sanomaan juhlalliset jää-hyväiset ja kiittämään saadusta suojeluksesta. Kaarlen rahan-pula pani tämän lähetystön kuitenkin pahaan pulmaan. Grothusen'in piti nimittäin lainata Porti'lta miljoona kulta-rahaa. Mutta kun Grothusen esitti asiansa, niin vastasi suuri-visiiri kylmä-kiskoisesti: "herrani arvo ei sovi lainata rahaa, mutta sultaani lahjoittaa kyllä kuninkaalle niin paljon rahoja, että hän taitaa kunnialla lähteä luotamme."

Tämäkin karvas papu piti nielaistaman ja vieläpä kaunistelematonna; mutta kuningas oli liiaksi kopea, nöyryyttämään itseänsä enään. Kun sultaan'in tarjoama summa, sata-viisikymmentä tuhatta riksiä, tarjottiin hänelle lahjana matkan avuksi, niin hyljäsi hän sen, ja matka-rahat täytyi meidän nyt lainata suurella vaivalla ja korkeoita korkoja vastaan turkkilaisilta ja juutalaisilta.

Viimein lähti kuningas, kaikkein meidän iloksemme, matkaan. Sultaani lähetti hänelle muistoksi komean, heleän-punaisen ja kullalla kirjaellun teltin, tiamanteilla kaunistellun kalvan ja kahdeksan kalleimmilla satuloilla ja hopeaisilla jalustimilla varustettua jalointa arapialaista hevoista. Myöskin saapui se pascha, jonka piti seurata kuningasta rajalle saakka, ja tarjosi itsensä kuninkaan käytettäväksi. Kun pascha sai tietää, että useammat kuninkaan palvelijoista olivat lainanneet turkkilaisilta rahoja korkeata korkoa vastaan, niin ilmoitti hän kuninkaalle, että ei heidän tarvinnut maksaa mitään korkoja, vaan pää-oma lainasta turkkilaisille vain. Kuningas kiitti ilmoituksesta, mutta ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että niin tehtäisiin. "Jos minun mieheni," sanoi hän, "olisivat saaneet vain kymmenen riksiä sataa vastaan, niin pitää heidän täydellisesti ilman mitään vähennystä lunastaman takaisin kerran antamansa velka-kirjat." Jopa pyysi hän velan-antajia tulemaan Ruotsiinkin, jonka pyynnön useat täyttivätkin: he tulivat ja siellä saivat he täyden makson.

Minua ei se murhetuttanut, sillä minä en ollut tehnyt mitään velkoja, ja puhun tapauksen vain, osoittaakseni, miten rehellinen kuitenkin kuningas oli kaikissa suhteissa ja tilaisuuksissa. Minä iloitsin vain sydämestäni, että viimeinkin pääsimme Turkista. Kuusi-kymmentä, kaikellaisilla ruoka-varoilla varustettua vaunua ja kolme-sataa hevoista seurasi kuningasta matkalla, niin että hän kunnialla kylläkin lähti Turkista.

Turkkilaiset matkustivat, kunnioituksesta kuningasta kohtaan ja ett'eivät he väsyttäisi häntä, ainoastaan lyhviä päivä-matkoja. Mutta se ei ollut Kaarlen mieliin; hänen sisällinen rauhattomuutensa ajoi häntä maltittomasti eteen-päin, ja nyt hän alkoi tuntea polttavaa halajamista maahansa, josta hän niin pitkään aikaan ei ollut pitänyt mitään lukua. Tämä maltittomuus oli juuri se, joka saattoi hänen tekemään taas jotain erin-omaisempata. Näytti ikään-kuin olisi hän tahtonut hämmästyttää ja kummastuttaa maailmaa, ja sitä omituista hämmästyttämistä hän nyt juuri valmisteli.

Tapansa mukaan oli hän matkallakin säännöllisesti ylhäällä jo kolmen aikaan aamuisilla, puki itsensä, herätti väkensä ja turkkilaiset ja järjesti jo hämärissä matkueen. Turkkilaiset ihmettelivät, että joku kuningas taisi matkustaa sillä tavalla ja huusivat joka aamu: "Allah il allah, mimmoinen sultaani!"

Niin tulimme me Siebenbürgen'in rajalle. Siinä laski kuningas turkkilaiset seuraajansa menemään ja pyysi Itävaltalaiselta maan-herralta Hermanstadt'issa passia ja vapaata läpi-kulkua keisarin maiden läpi. Entisinä aikoina olisi hän tuskin sitä tehnyt; mutta ajat olivat muuttuneet ja aikojen mukana suhteetkin. Ennen matkaili hän voimallisen ja voittoisan armeijan etu-nokassa, ja nyt -- minua surettaa tehdä mitään vertausta.

Maan-herra vastasi, että Hänen Keisarillisen Majesteettinsä käskystä oli jo kaikki varustettu kuninkaan läpitse-matkustusta varten, ja että Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa saisi luottaa siihen, että hän kaikkialla otettaisiin velvollisella kunnioituksella vastaan. Koko matkan ohjelma, vieläpä päivällis- ja yö-paikatkin olivat tarkkaan määrätyt, ja kunkin kaupungin maistraatteja oli käsketty käyttämään kaikkea, mitä heidän voimissansa oli, kuninkaallisen vieraan vastaan-ottamisen varalta. Keisarin kustannuksella oli joka-paikassa laitettu kaikki mahdollisimmat mukavuudet, ja Kaarle olisi voinut matkustaa suurimmalla loistolla, ell'ei hänen polttava halunsa kotimaahansa ajanut häntä yhä eteen-päin. Paitsi sitä kokoontuivat ihmiset kaikissa kylissä ja kaupungeissa, ja etäisimmistäkin seuduista he tulvaamalla tulivat katsomaan ylistettyä Ruotsin kuningasta, joka oli hämmästyttänyt nimellänsä koko Eurooppaa. Mutta siitä ei kuningas pitänyt hyvää, eikä tahtonut ollenkaan, että uteliaat joukot katselivat häntä hänen onnettomuudessansa.