Chapter 6

Kaarlen rajusti raivotessa oli suuri-visiiri pysynyt täydellisesti rauhallisena ja vastasi nyt kuiva-kiskoisesti: "se on _oma asiani_."

"Mutta olihan sinulla koko venäläinen armeija vallassasi," huusi kuningas.

"Koran'issa on kirjoitettu," vastasi suuri-visiiri häiritsemättömällä levollisuudella, "jätä vihollisesi rauhaan, koska hän pyytää sinulta laupeutta."

"Mutta onkos siellä kirjoitettu myöskin," sanoi kuningas yhä vihaisena, "että sinun pitää tekemän huono rauha, koska voit määrätä hänelle rauhan ehdot. Etkö olisi voinut viedä Tsaaria vankinasi Konstantinopel'iin?"

"Kyllä," vastasi suuri-visiiri, "mutta kukas olisi sitten hänen poissa-ollessansa hallinnut valtakuntaa? Ei kelpaa se mihinkään, että hallitsijat oleksivat pois valtakunnastansa."

Tämän tapaavan ja itseensä koskevan nuolen kuultuansa nauroi Kaarle katkerasti ja viskautui eräälle sohvalle, ojensi jalkansa ja katseli suurta-visiiriä vihaisesti ja ylen-katseella. Hetken perästä nousi hän taas hevoisen selkään ja ratsasti pois toimittamattomin asioin, pettyneenä toivossansa ja katkeroitetulla sydämellä.

Kun tulimme takaisin leiriimme, niin oli se kokonansa tulvan alla. Jätimme sentähden Bender'in ja tulimme Varnitza'an.

Jos me olimme vihaisia rauhasta, niin ei suuri-visiiri Mehemed'ikään ollut oikein hatussansa, sillä hänellä oli paha omatunto ja pelko siitä, että Kaarle ilmoittaisi totuuden Konstantinopel'issa. Ja syytä hänen pelkoonsa olikin, sillä vähän ajan perästä pantiin hän pois viralta petoksensa vuoksi ja hänen ajutanttinsa Osman hirtettiin. Sodasta palattuansa koki hän kaikin tavoin saada meitä Turkista pois. Saksan keisarilta pyysi hän kuninkaalle vapaata kulkua Saksan valtakunnan lävitse; ja jopa tarjosi 8,000 turkkilaista saatto-miehiksi, jos Kaarle mieluummin matkustaisi Puolan kautta. Mutta Kaarle vastasi lyhykäisesti: "ett'ei hän ilman _sataa-tuhatta_ miestä liiku paikaltakaan." Nyt sai hallitus-neuvos Bender'issä suuri-visiiriltä käskyn, laittaa kuningas vain pois, mutta Kaarle antoi vastauksen: "että hän kohta antaa hirttää ensimmäisen miehen, joka tulee jossain toimessa, joka sotii hänen kunniaansa ja majesteettiansa vastaan."

Varmitza'ssa varustaumme me aivan kuin olisimme aikoneet jäädä sinne ijäksemme. Kuningas itse rakennutti itsellensä avaran, vahvan rakennuksen, ja vaikka ei hän rakastanut komeutta ja loistoa, niin antoi hän kuitenkin turkkilaisten kiusalla, varustaa sen komeimmilla huonekaluilla. Olipa ikään-kuin olisi hän aavistanut, että hän kerran tarvitseisi tätä vahvaa asuntoa. Paitsi sitä rakennutti hän erityisen kanslian ja vielä toisen isonlaisen rakennuksen lemmityllensä, parooni Grothusen'ille.

Kaikesta tästä taisi suuri-visiiri hyvin huimata, ett'ei hän suinkaan aivan pian pääsisi kuitiksi vaivaloisista vieraistansa, ja hän koki sentähden kaikilla tavoilla tehdä kuninkaan olemista vaikeaksi. Hallitus-neuvoksen Bender'issä piti uhata Kaarlea sultaan'in korkealla epä-suosiolla, joll'ei hän mitä pikemmin matkaisi Turkista pois. Hallitus-neuvos oli tosin lempeä ja hyvän-luontoinen mies, mutta täytyi kuitenkin totella, ja koetti sentähden suurimmalla mahdollisuudella kaunistella kuninkaalle katkeraa sanomaansa. Mutta Kaarle nauroi sanomalle ja vastasi: "Kyllä, kyllä minä lähden pois, kun vain sultaani Ahmed ensin lupaa minulle kaksi asiata."

"Ja ne olisivat?" kysyi hallitus-neuvos tyytyväisenä, sillä hän luuli jo voittaneensa asiansa.

"Ensinnäkin," sanoi Kaarle, "pitää hänen rangaista suurta-visiiriä ja sitten antaa minulle sataa-tuhatta sotamiestä matkustaakseni Puolan kautta."

Hallitus-neuvos vetääntyi hämmästyneenä takaisin, eikä voinut kylliksi ihmetellä sellaista rauta-kalloa, joka oli jo saattanut niin monta ihmettelemään.

Kaarle pysyi vahvana päätöksessänsä. Turkkilaisten sataa-tuhatta miestä ei hän voinut poistaa päästänsä, ja sentähden niskoitteli hän turkkilaisia vastaan, koska hän tunsi Koran'in ja tiesi, että se pakoitti turkkilaisia mitä suurimpaan vieras-varaisuuteen.

Suuri-visiiri joutui nyt erittäin vihaiseen mielen-tilaan kuningasta vastaan. Hän otti kiini kaikki kirjeet, jotka kuningas lähetti Konstantinopel'iin, ensinkin sen tähden, että ei kuningas voisi valittaa hänen päällensä sultaanille, ja toiseksi, ett'ei kuningas voisi saada mitään rahoja Stambulista. Lisäksi, joka oli vieläkin pahempi, pidätti hän suurimman osan kuninkaalle tulevasta raha- ja ruoka-avusta, ja uhkasipa jo pidättää sen kokonansakin, jos kuningas niskoittelisi vieläkin. Mutta kuningas ei pitänyt lukua mistään. "Tähän asti," sanoi hän hovi-mestarillensa, "olemme syöneet kahdessa pöydässä, mutta huomisesta alkain pitää laitettaman neljä pöytää." Ja niin tapahtuikin. Mutta saada tätä toimeen, täytyi lainata suuria summia oikealta ja vasemmalta ja kaiken kaltaisilta ihmisiltä korkeata korkoa vastaan. Moni meistä, ja minä myös, pudisti päätänsä tälle tuhlaukselle, -- mutta mitä se auttoi? Kuningas käski ja meidän täytyi totella.

Sen ilon sai Kaarle kuitenkin viimein, että hän kukisti suuren-visiirin, vastoin hänen kaikkia juoniansa. Kreivi Poniatovski'n, lähettiläämme Konstantinopel'issa, täytyi kirjoittaa kertomus Venäjän armeijan tilasta Pruth-virran luona, josta kertomuksesta näkyi selvästi ja todesti, että paljon suuremman ja loistavamman rauhan olisivat turkkilaiset taitaneet tehdä, joll'ei suuri-visiiri ollut petturi. Tämän kertomuksen neuvotteli hän sultaan'in käsiin, ja siitä seurasi tarkemmat tutkistelemiset. Ajutantti Osman'ilta tavattiin Katarinan sormus ja 20,000 kappaletta, osittain saksilaista osittain venäläistä kulta-rahaa. Se seikka päätti asian ja sekä Osman että suuri-visiiri saivat kumpanenkin ansaitun palkan petoksestansa. Mutta sillä ei parantunut kuninkaan eikä meidänkään tilamme.

Mehemed'in jälkeen tuli nyt toinen, Jussus-niminen mies suureksi-visiiriksi. Tämä antoi meille taas rehellisesti osamme ja mitä muuta me tarvitsimme. Me rupesimme uneksimaan taas kultaisia uniamme, sillä, sanottiin, sota oli taas puhkeamaisillansa Venäjätä vastaan. Mutta me petyimme. Rauha vahvistettiin, ja sultaani Ahmed'ilta tuli kirjoitus, jossa kohteliaasti, mutta vakavasti viitattiin kuninkaalle, että hänen piti ennen talven tuloa valmistaa itsensä matkaan, mennäksensä Puolan kautta takaisin kotihinsa. Kaikki mitä matkalla olisi tarpeen, rahat, miehet, hevoiset ja vaunut, piti hänen saaman Turkin hallitukselta. "Joukot" -- niin päättyi kirje -- "joiden tulee seurata teitä, saavat ne ohjeet, kuin sopivat sellaisessa tapauksessa meidän majesteettimme tarkoituksille." Kirje oli kirjoitettu 14 p. Huhtikuuta v. 1712 Konstantinopel'issa ja varustettu sultaanin oma-kätisellä alle-kirjoituksella.

Siinä me nyt olimme! Täysi maasta-karkoitus, eikä tämä katkera nielaus ollut edes nyt koristeltu, kuin ensi-kerralla, kauniilla lauseillakaan. Mitä teki nyt Kaarle? Kirje ei vaikuttanut häneen mitään. Hän lähetti sultaanille vastaukseksi, että hän aina olisi kiitollinen hänelle osoitetusta kohteliaisuudesta, mutta ett'ei hän taitanut ymmärtää, miten sultaani taisi ajatellakaan, lähettää häntä vihollistensa vallassa olevan maan läpi vähäisellä partio-joukolla. Ja siihen se jäi taas sillä kerralla. Kaarle ei yrittänytkään valmistautua matkaan, vaikka sultaanin määräämä aika yhä läheni.

Hallitus-neuvos Bender'issä ahdisteli kuningasta yhä kovemmin, että hän edes viimeinkin lähtisi pois, muutoin saattaisi hänen paikoilleen-jäämisensä saada pahan lopun. "Minä tahdon maksaa velkani ensin," vastasi Kaarle. "Kuinka paljon tarvitsette, Teidän Majesteettinne siihen?" kysyi hallitus-neuvos. "Tuhannen kukkarollista," -- likemmä puolen miljoonaa kulta-rahaa -- vastasi kuningas.

Hallitus-neuvos kirjoitti kohta sultaanille, ja tämä -- niin pitkälle piisasi hänen kärsivällisyytensä -- lähetti kohta tuhannen kukkaron verosta tuhannen ja kaksi sataa, kuitenkin sillä vakaalla ehdolla, ett'ei rahoja saisi antaa kuninkaalle ennen, kuin hän todellakin lähtisi matkalle kotihinsa. Kuitenkin sai parooni Grothusen hallitus-neuvoksen houkutelluksi jättämään rahat kuninkaalle ennen hänen matkaansa, ja pian olivat rahat hävinneet kaikille ilman suunnille. Me emme voineet siis vieläkään matkustaa, ja Kaarle vaatei vielä tuhatta kukkarollista kultaa. Mutta se oli kuitenkin liikaa jo turkkilaisellekin kärsivällisyydelle. Kun sultaani sai sen sanoman, niin kutsui hän kokoon divan'insa, kuten valtio-kokousta siellä kutsutaan, ja pitkän neuvottelemisen perästä päätettiin siinä, että joll'ei kuningas tahtoisi hyvällä lähteä, niin pakoitettaisiin hän väkivallalla siihen.

"Pääni se maksaa, että vastoin sultaanin vakaata käskyä olen Teidän Majesteetillenne antanut rahat ennen lähtöänne," sanoi hallitus-neuvos kuninkaalle.

"Eikö mitä," lohdutteli Kaarle häntä ja taputteli ystävällisesti hänen olka-päitänsä; "minä puollustan sinua sinun herrasi edessä."

"Ah'" huokasi hallitus-neuvos. "Teidän Majesteettinne ei tunne minun herraani. Hän ei anna anteeksi rikoksia, vaan rankaisee niitä."

Niin pahasti ei se kuitenkaan käynyt. Hallitus-neuvos pääsi ankaralla nuhteella ja täytyi kohta, divan'in päätöksen saatuansa, mennä kuninkaan luokse Varnitza'an ja sanoa hänelle, että nyt oli suuren-herran -- sultaanin -- kärsimys lopussa. Kuninkaan piti nyt viivyttelemättä lähteä pois maasta, tahi pakoitettaisiin hän siihen.

"Tee herrasi tahto, jos voit," vastasi kuningas, "ja mene kohta pois silmistäni!"

Hallitus-neuvos meni murheellisena ja siitä hetkestä saakka ei meille enään annettu ruoka-varoja; myöskin turkkilaiset kunnia-vartijat otettiin pois. Neljä-tuhatta puolalaista ja kolme-tuhatta kasakkaa, jotka olivat kokoontuneet kuninkaan luokse, käskettiin "kohta jättämään kuninkaan leirin ja menemään Bender'iin turkkilaisten turvaan, ell'eivät he tahtoneet kuolla nälkään." He jättivätkin kohta meidät ja erkanivat meistä. Me ruotsalaiset jäimme vain uskollisesti kuninkaamme luokse, ja hallitus-neuvos marssitutti 14,000 turkkilaista meitä vastaan.

Nyt olimme todellakin pahassa pulmassa, mutta ei vielä sellaisessakaan suhteessa antanut kuninkaan rauta-kallo perään. Kun ei meillä ollut enään ruokaa hevoisillemme, niin käski hän ampua kaksi-kymmentä kauneinta hevoista niistä, joita sultaani oli hänelle lahjoittanut. Niin tapahtuikin, ja tattarilaiset panivat hyvällä ma'ulla ne jalot elävät liiviinsä.

Senjälkeen rakensimme me rinta-varustuksia ja linnoitimme sen kivi-rakennuksen, jossa kuningas asui. Hän oli itse avullisna työssä, ja kaikkein, kanslerin, rahan-vartijan, kirjoittajan ja palveliain piti tarttua työhön käsiksi. Toiset sulkivat akkunoita, toiset ovia. Kun se oli tehty, niin istui kuningas aivan rauhallisena ja pelasi shakkia parooni Grothusen'in kanssa.

Mutta me muut emme olleet oikein hyvällä hatulla, sillä vastassamme seisoi neljä-toista kanuunaa ja kaksi mörssaria, suut ammollansa. Tosin emme peljänneet niin paljon itsemme, kuin kuninkaan tähden, ja parooni Fabricius lankesi hänen eteensä maahan ja rukoili häntä, ett'ei hän tarpeettomasti uhraisi henkeänsä. Tulipa jo hänen hovi-saarnaajansakin ja otti pyhän raamatun avuksensa, estääksensä häntä antaumasta niin suureen vaaraan.

Mutta Kaarle kuuli kaikkea kylmä-kiskoisena. "Teidän asianne on," sanoi hän papille, "rukoilla puolestani, vaan ei pyrkiä neuvon-antajakseni."

Kenraalit Hård ja Doldorf osoittivat niitä arpia, joita he olivat saaneet taistellessansa hänen vieressänsä. "Minä näen," sanoi kuningas, "että olemme jo ennenkin taistelleet uljaasti yhdessä; tehkäämme se vielä kerran."

Niin pysyi hän liikuttamattomana ja meidän täytyi varustautua kovaan taisteluun.

Turkkilaiset marsseivat esiin ja kukin kävi meistä osoitetulle paikallensa. Kuningas puollusti itse omaa huonettansa, ja minä olin myös hänen seurassansa. Kansliata piti kansleeri Müller'in ja kirjoittaja Ehrenpris'en puollustaman miehinensä; talli-rengit ja kokit määrättiin toisiin paikkoihin.

Nyt tulivat turkkilaiset. "Demirbasch -- rauta-kallo -- antau!" huusivat he meille.

Koska he vastoin tapaansa, kuu he menevät taisleluun, eivät sen enempää enään sanoneet, niin meni parooni Grothusen aivan yksin heitä vastaan ja piti heille puheen, poistaaksensa, jos suinkin mahdollista uhkaavan vaaran.

"Miten, vanhat ystäväni," huusi hän heille, "te tahdotte tappaa kourallisen turvattomia ruotsalaisia? Uljaat janitscharit! Oletteko te unhoittaneet kaikki ne hyvät työt, mitä olette meiltä saaneet? Tahdotteko te tappaa Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte, ja joka teille on tehnyt niin paljon hyvää? Ystäväni, kuningas tahtoo vain kolmen päivän loma-aikaa, eikähän suuren-herran käskyt liene niin peri ankaroita, kuin ollaan teille luuloiteltu."

"Ei, ei; ei yhtään loma-aikaa!" huusivat hallitus-neuvos ja tattarilaisten khaani, -- päällysmies. -- "Hyökätkää vain pojat!"

Me luulimme nyt hyökkäyksen alkavan ja olimme varuillamme. Mutta nyt näkyi, miten itse turkkilaiset sotamiehet kunnioittivat kuningastamme ja kuinkalaisen ihmettelemisen hän oli heissä vaikuttanut. Janitscharit eivät totelleet enään upsieriansa ja jopa uhkasivat karata heidän päällensä, ell'ei vain kuninkaalle myönnettäisi pyydettyä kolmen päivän loma-aikaa.

Hallitus-neuvos joutui nyt pahaan pinteriin. Vihdoin kokosi hän janitscharien upsierit ja vanhimmat sotamiehistä ja luki heille sultaanin vakavan käskyn, pakoittaa kuningasta väkivallalla, ell'ei hän lähtisi hyvällä. Kuitenkin kielsivät janitscharit totella, ja se kävi niin pitkälle, että väli-keino oli keksittävä. Kuusi-kymmentä sotamiestä, jotka olivat saaneet paljon lahjoja kuninkaalta ja muutoin olleet hänen suosiossansa, pyysivät hallitus-neuvokselta lupaa saada mennä kuninkaan luokse ja pyytää häntä uskomaan itsensä heidän haltuunsa; he tahtoivat olla hänen vartijoinansa. Hallitus-neuvos suostui tähän ilolla, sillä häntä murhetutti erittäin, miten hän estäisi väki-valtaa. Seuraavana päivänä tulivat harmaa-parrat tykömme Varnitza'an ilman aseita, valkoiset sauvat käsissä rauhan merkkeinä. He kääntyivät parooni Grothusen'in ja kansleri Müller'in puoleen ja ilmoittivat, että he tulivat vartijoiksi kuninkaalle. He tahtoivat saattaa häntä turvassa Adrianopel'iin, jossa hän saisi itse puhua suuren-herran kanssa, ja niin tulisivat asiat taas hyviksi jälleen.

Kun he niin puhelivat Grothusen'in kanssa, niin luki kuningas kirjettä, joka oli tullut hänen lähettiläältänsä Konstantinopel'issa. Kreivi Poniatovski vakuutti kirjeessä sen, mitä hallitus-neuvos oli jo ilmoittanut. Sultaan'in käskyt olivat erittäin ankarat ja kuninkaan ei pitäisi enään tarpeettomasti niitä vastustaman.

Mutta kaikki se oli vain yhtä kuin kaataa öljyä valkeaan. Ei kirje, eikä janitscharien järjelliset esitykset saaneet kuningasta lähtemään pois. Janitscharit, joita hän ei edes tahtonut ottaa puheillensakaan, lähetti hän takaisin sillä käskyllä: "että he pian lähtisivät sieltä, muutoin antaisi hän leikata heidän partansa." Se oli suurin häpeä, jonka hän taisi tehdä jollekulle turkkilaiselle. Lyhykäisesti: hän pysyi kuin ennenkin itse-pintaisuudessansa, eikä tahtonut kuulla mitään järjellistä.

Ei ollut siis ihmettäkään, että janitscharitkin vihastuivat viimein. Vihaisella mielellä läksivät heidän lähettiläänsä luotamme ja sanoivat: "koska rauta-kallo tahtoo väki-valtaa, niin tapahtukoon sitten hänen tahtonsa."

Kun he tulivat takaisin omainsa luokse, niin kertoivat he miten häpeällisesti Kaarle oli ottanut heitä vastaan ja lähettänyt takaisin; jo syttyi tuli joka nurkassa. Janitscharit vannoivat kauheasti kostavansa vanhoille tovereillensa tehdyn vääryyden.

Kohta saimme me myös kokea, että heidän koston aikeensa oli todella tuumattu. He hyökkäsivät päällemme juuri Jumalan-palveluksen aikana ja keskeyttivät sen huudoillansa. Ensimäisellä laukauksella hajousimme me kaikki, ja kukin kiirehti määrätylle paikallensa. Kiivas taistelu alkoi nyt. Ruotsalaiset taistelivat tavallisella miehuudella, mutta janitscharit karkasivat päällemme liian suurella yli-voimalla, piirittivät vähäisen joukkomme linnoitetussa leirissämme ja ahdistivat sitä niin ankarasti, että sen vihdoin täytyi laskea aseensa maahan ja antautua vangiksi. Kuningas itse kiirehti kenraalien Hård'in, Daldorf'in ja Sparre'n ynnä pienen joukon kanssa, jossa minäkin olin, asuntoonsa ja huusi nauraen: "Nyt, herrat, taistelemme _pro aris et focis_, se on: alttarin ja lieden puolesta."

Kenraalit ihmettelivät kuninkaan kylmä-kiskoista välin-pitämättömyyttä, joka oli aina sama suurimmassakin vaarassa. He seurasivat häntä kuitenkin ja koettivat kiirehtiä asuntoon. Olikin tosin jo parasta, että sen teimme, sillä kun me tulimme portille, niin piirittivät jo turkkilaiset sen. Meidän täytyi lyödä itsemme heidän lävitsensä, tullaksemme sisälle, ja onnistuikin se meille. Vasta kamarinsa oven edustalla hyppäsi kuningas alas hevoisensa seljästä.

"Sisällä me nyt kyllä olimme, mutta ympärinsä hyörivät turkkilaiset kuin sääsket, eikä kukaan voinut meistä sanoa, miten tämä päättyisi. Eivät turkkilaiset toki jättäneet meille aikaa, ajatella sitä. Kohta oli meillä tarpeeksi työtä, puollustaissa itseämme, jota teimme niin hyvin, kuin taisimme. Mutta siitä sitten enemmin; auttakaa minua nyt, nuoret herrat, kantamaan hiiliä taas tänne. Minä näen, että lyhty ei pala enään niin kirkkaasti, kuin sen pitää palaa; ja koska vielä yötä on jäljillä, niin tahdomme myöskin tehdä velvollisuutemme."

Kertomuksen keskeytys ei ollut erittäin mieluinen nuorukaisille, mutta tottuneet kuriin kun olivat, niin eivät he uskaltaneet mitään sanoa vastaan, vaan nousivat kohta rivakasti istuimiltansa ja seurasivat vanhan vältvääpelin käskyä. Ei vieras herrakaan jäänyt paikallensa, mutta otti osaa myöskin työhön. Kun vältvääpeli tahtoi häntä estää siitä, niin sanoi hän vain nauraen: "koska olen ollut osallisena nuorten ystäväini huvissa, niin on kohtuullista, että otan osaa työhönkin, ja paitsi sitä on siitä minulle itsellenikin hyötyä. Jota pikemmin olemme tehtävämme lopettaneet, niin sitä pikemmin saamme kuulla taas kertomustanne."

Vanha vältvääpeli nauroi hyvillänsä ja sallei vieraan herran tehdä niin, kuin hän tahtoi.

NELJÄS LUKU.

Viimeiset taistelot.

Uusi, kirkas valo loisti taas tornista "ulapalle aavalle" ja nyt voitiin palata taas vartia-huoneesen. Niin tehtiinkin. Vanha Roos vain viivähti vähän, tutkiaksensa ilmaa ja tuulta. Mutta ei hänen tarvinnut enään peljätä: myrsky oli tyyntynyt täydellisesti, kuu lähetti lempeän valonsa kirkkaalta ja pilvettömältä taivaalta; ja vaikka meri puuhasi vielä rajuna luotoja ja rantoja vastaan, niin taittiin kuitenkin helposti havaita, että sen raivo vielä ennen päivän valkenemista kokonaan lakkaisi.

"Kaikki on hyvin," sanoi siis vältvääpeli, kun hän tuli ystäväinsä luokse vartia-huoneesen. Herrat istuivat jo kukin paikallansa. "En pelkää enään mitään keskeytystä kertomuksessani, ja sentähden tahdon kertoa nyt loppuun asti pienen taruni 'Demirbasch'ista' -- rauta-kallosta -- joksi turkkilaiset häntä nimittivät. Erittäin paljoa ei ole enään kertomistakaan."

Me olimme siis kovassa käsi-kahakassa turkkilaisten kanssa, ja kuningas itse torjui kanssamme vihaisten vihollisten rynnäkköä. Raivoisina tunkivat turkkilaiset päällemme niin, että minä jo rupesin pelkäämään kuninkaan henkeä. Minä tartuin häntä suoli-vyöstä kiini ja rukoilin hartaasti häntä menemään kamariinsa, mutta hän ei tahtonut.

"Ei, ei!" sanoi hän, "minä jään tänne ja tahdon katsoa, mitä turkkilaiset aikovat tehdä."

Turkkilaiset ampuivat ankarasti, ja vaikka kuulat lensivät vinkuen, kuin rae-haulit korvissamme, niin en minä saanut kuningasta menemään kamariinsa. Hän tahtoi väkiselläkin kartanolle, jossa useita satoja turkkilaisia ammuskeli kauheasti huonetta vastaan. Toiset olivat jo murtauneet akkunoista sisälle, ja taistelivat ruotsalaisten kanssa salissa ja muissa huoneissa. Kun kuningas huomasi sen, niin ei mikään voinut häntä enään pidättää. Hän kiskoi itsensä väki-vallalla irti käsistäni, mutta minä juoksin perässä ja otin hänen uudestansa kiini. Neljän muun ruotsalaisen avulla vedin minä hänet nyt, huolimatta hänen vastaan-ponnistuksistansa, sisälle ovesta, jonka kohta salpasimme.

Nyt syöksi kuningas saliin, josta taistelun meteli kuului, ja me seurasimme jäljissä, suojellaksemme ja auttaaksemme häntä niin paljon, kuin suinkin mahdollista. Niin pian kuin janitscharit saivat nähdä kuninkaan, huusivat he: "Demirbasch, demirbasch!" ja tunkeusivat raivolla joka puolelta hänen päällensä. Hallitus-neuvos Bender'issä oli nimittäin luvannut kahdeksan kulta-rahaa jok'ainoalle miehelle, joka olisi ollut avullisna kuninkaan kiini-ottamisessa, vaikkapa vain hän olisi ainoastaan koskettanut kuninkaan nuttuun, Se kiihoitti heitä, mutta heille kävi, kuin sääskille, jotka lentelevät valkean ympärillä.

Kaikki kun tuli kuninkaan tielle, hakkasi hän maahan ja se mitä jäi jäljille, joutui meidän käsiimme. Janitscharit keikahtelivat, kuin kärpäiset. Eräs heistä, jonka kuningas oli haavoittanut, nosti vihaisena pistoolinsa aivan liki kuninkaan päätä ja ampui; mutta kaikeksi onneksi ei hän voinut oikein tähdätä ympärillänsä olevan telmeen tähden, ja kuula sentähden raapasi vain vähäisen kuninkaan nenää ja sieppasi kappaleen korva-lehdestä; ja sitten lensi sama kuula kenraali Hård'in käsi-varteen: kenraali taisteli kuninkaan takana. Janitschari sai kostonsa: Kaarle syöksi miekkansa hänen lävitsensä niin, että hän kaatui kuoliaana, kuin salaman lyömänä maahan.

Raivon taistelon perästä onnistui meille karkoittaa turkkilaiset salista. Jättäen kaatuneensa jälkeensä, täytyi heidän paeta akkunain ja ovien kautta. Kohta kun turkkilaiset olivat ulkona, asetti kuningas viisi ja kuusi miestä jokaiseen akkunaan ja sillä tavalla torjuimme me, kourallinen miehiä, kokonaista kahdeksan tuntia pois päältämme koko armeijan turkkilaisia ja tattarilaisia. Sillä ajalla kun me vaihdoimme vihollisten kanssa iskuja ja laukauksia, kulki kuningas huoneesta huoneesen ja kehoitti meitä tekemään lujaa vasta-rintaa. Hän oli hyvällä päällä, ikäänkuin oltaisiin oltu leirissä vain, vaikka turkkilaisilla, Jumal'avita, oli kyllä tosi mielessä. Kuningas kaiveli kaatuneitten lakkareita, otti heidän ampuma-varansa ja antoi meille.

"Mitäpä kuolleet niillä tekevät?" jatkoi hän. "Elävät niitä paremmin tarvitsevat."

Kun me puollustimme itseämme siinä parhaimman voinnin mukaan, niin peuhasivat turkkilaiset toisissa huoneissa ja ryöstivät. Minä huomasin, että se suututti kuningasta, ja ajattelin, ett'ei hän kauvan malttaisi mieltänsä. Oikein kyllä: hän huusi samassa: "meidän pitää ajaa turkkilaiset koko rakennuksesta pois!" Sitten aukasi hän itse salin oven ja hyökkäsi, paljastettu miekka kädessä saliin. Turkkilaiset hämmästyivät niin kovasti hänen äkkinäisestä ilmestymisestänsä, että viskasivat saaliinsa pois ja kiirehtivät ulos, ikäänkuin itse piru olisi ollut heidän perässänsä. Toiset hyppäsivät ulos akkunoista, toiset kätkeytyivät kellarihin. Kuningas käytti hyväksensä heidän hurjaa pelkoansa, ajoi heitä huoneesta huoneesen, ja neljäsosa tunnissa oli koko asunto puhtaana turkkilaisista. Me otimme luonnollisesti osaa siihen kiireiseen ajoon ja luulimme jo kaikki saaneemme ulos, kun huomasimme, että kaksi janitschar'ia oli ryöminyt kuninkaan vuoteen alle. Toinen heistä tapettiin, mutta toiselle antoi kuningas armon, että hän sitä anoi.

"Minä armahdan sinua," sanoi kuningas, "mutta sillä ehdolla, että sinä rehellisesti kerrot hallitus-neuvokselle kaiken sen, mitä täällä olet nähnyt."

Mies-raukka lupasi kaikki ilolla ja hyppäsi sitten yhdellä ainoalla byppäyksellä ulos akkunasta niin, että meitä nauratti hänen tuskansa.