Chapter 5

Emme olleet oikein hyvillämme. Niin lavealle, kuin silmä kantoi, vilisi keto venäläisistä. Kuitenkin valmistausimme me joko voittamaan tahi kuolemaan. Meidän kenraalimme ratsastivat pitkin rivejämme, kiihoittaen miehiä rohkeuteen, muistuttaen Narvasta, jossa me kahdeksan tuhatta ruotsalaista olimme voittaneet kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä. Kaarle itse, pistuoli kädessä, antoi kantaa itseään käsi-paareilla, sillä haavoitetulla jalallansa ei hän voinut ratsastaa, ja hän tahtoi kuitenkin itse johtaa taisteloa. Nyt aljettiin. Meidän ratsuväkemme teki kenraali Schlippenback'in johdolla alun ja syöksyi sellaisella väkivallalla venäläisten ratsu-miesten päälle, että ne hajosivat, kuin akanat ilmaan. Me huusimme jo "voitto" ja luulimme tappelun voittaneemme, ja se olisi niin, Jumal'auta, ollutkin, ell'ei kenraali Creutz olisi tehnyt "pukkia." Hänen piti ahdistaman pakolaisia sivusta-päin viidellä tuhannella ratsumiehellä, mutta hän meni väärään, eikä arvannut oikeata aikaa. Sillä ajalla kokosi Tsaari hajoitetun ratsu-joukkonsa ja rupesi vuorostaan ahdistamaan ruotsalaisia. Ruotsalaiset eivät voineetkaan pitää paikkaansa, vaan väistyivät, jossa tilassa Schlippenback itse joutui vangiksi. Sen jälkeen täytyi meidän jalka-väkemme marssia venäläisten tuli-kitoja vastaan. Mutta meitä otettiin vastaan rae-hauleilla, jotka lakaisivat kokonaisia rivejä maahan meiltä, ja saattoivat meidät ajattelemaan, että olimme matkalla helvettiin. Meidän täytyi peräytyä. Toinen onnettomuus seurasi toista. Menschikov tunkeutui vahvalla joukolla meidän ja linnan välille ja eroitti meidät linnaa piirittävästä armeijastamme ja kuormastostamme. Kaikki joutui venäläisten käsiin. Kuningas teki paraimman kykynsä mukaan ja oli jokajalla saapuvilla, missä vaara oli isoin; mutta ei hän voinut tehdä itseänsä kahden- eikä neljän-kertaiseksi. Hänen kantajansa ammuttiin, ja kohta mursivat kuulat koko paarit, mutta hän ei ollut siitä tietävinänsäkään, vaan istui toiseen samanlaiseen ja kiirehti taas tappelun hyörinään. Mutta ei mikään rohkeus voinut kestää yli-voimaa vastaan: koko ruotsalainen armeija otti pakonsa ja hajaantui. Kuningas ei tahtonut paeta, mutta me istutimme hänen väkisellä hevoisen selkään, kokosimme ympärillemme noin viisi sataa ratsu-miestä ja laskimme täyttä laukkaa useain venäläisten rykmenttien läpitse ja pakenimme niin. Vieläpä pa'ossa tapahtui kuninkaalle onnettomuus. Häneltä ammuttiin hevoinen. Hänelle annettiin toinen hevoinen ja vietiin mukana eteen-päin. Viimein tapasimme me kreivi Meyerfeldt'in vaunut, ja koska kuninkaan haavoitettu jalka oli kovissa kivuissa, niin istutimme me hänen niihin ja veimme hänen pois taistelusta.

"Menkäämme turkkilaisten tykö!" sanoi hän. "Tappelun olemme kadottaneet!"

Ja kadotettu se olikin, ja koko ruotsalainen armeija. Se oli onneton päivä! Kenraali Lewenhaupt oli koonnut pakenevan armeijamme hajoitetut jäännökset, mutta täytyi antautua väkinensä ruhtinas Menschikov'ille vangiksi. Koko ruotsalaisesta sota-voimasta ei jäänyt mitään jäljille sinä onnettomana päivänä, joka oli 28. kesäkuuta vuonna 1709.

Nyt siirrymme niin pian, kuin suinkin mahdollista tämän surkean seikan sivuitse, sillä ajatus ei viihdy mielellään sellaisissa surullisissa tapauksissa. Mitä minuun itseeni tulee, niin sain minäkin silloin aika kolahduksen taka-raivooni, mutta ei se kuitenkaan estänyt minua seuraamasta kuningasta, joka nyt, paitsi sisällistä tuskaa, jota hän tunsi, tietäen itsensä voitetuksi, kärsei kovaa haava-kuumetta myöskin, ja tarvitsi todellakin mitä suurinta huolen-pitoa ja hoitoa. Ah, se oli onneton pako! Polttavimmassa kesä-helteessä täytyi meidän paeta autioiden hiekka-korpien kautta, jossa meiltä puuttui ruoka-varat, jopa usein vesikin. Vasta viiden vaikean päivän perästä saavuimme me Bug-virran rannalle, ja aina yhä hääreivät venäläiset hännässämme. Turkin rajalla odotti meitä uusi hätä. Turkkilaiset eivät tahtoneet viedä niin paljon ihmisiä yli virran ilman Dezakov'in paschan lupaa, ja tämä taas vakuutti, että hänen täytyi kysyä ensin hallitus-neuvokselta Bender'issä lupaa. Paljon kului aikaa tämän pitkän edes-takaisin kulkevan virallisen neuvottelemisen kautta. Venäläiset karkasivat kimppuumme, ottivat vieläkin osan pienestä joukostamme vangiksi ja hätyyttivät meitä niin ankarasti, että me vain suurella tuskalla taisimme pelastaa itsemme turkkilaiselle alueelle.

Niin olimme me nyt turkkilaisessa turvassa! Niin pitkälle oli nyt menty meidän suuren ja peljättävän kuninkaamme kanssa! Hän, ennen voittaja kaikissa tappeluissa; hän, joka oli viralta eroittanut Puolan kuninkaan ja aikonut samoin tehdä Venäjän Tsaarillekin; hän, joka oli laatinut lakia Romalaiselle keisarille ja saattanut kaikki Euroopan hallitsijat vapisemaan edessänsä, -- hän etsei nyt armo-leipää pakanoilta!

En tiedä, tokko kuningas katui sitä jäykkää itse-pintaisuuttaan, joka hänet oli saattanut tähän kurjaan tilaan; puhuvan en hänen siitä kuitenkaan koskaan kuullut; en valitusta, enkä katumista kuullut koskaan hänen huuliltansa. Miestensä saapuvilla osoitti hän itsensä yhtä rauhalliseksi ja huolimattomaksi, kuin seisoisi hän vieläkin voittamattomana urhoollisen armeijansa etu-kynnessä. Mutta kuitenkin luulen minä hänen sentään murhehtineen sitä, että hän ei ollut seurannut hyviä neuvoja. Monta kertaa, kun hän luuli olevansa yksinänsä, vaipui hän syviin mietteisiin, ja silloin istui hän otsa rypistyksissä, huulet yhteen nipistettyinä ja katse synkeänä; josta tilasta hän heräsi ikään-kuin häjystä unesta, koska häntä satuttiin häiritsemään. Sellaisina hetkinä mahtoi hän miettiä, miten kokonansa toisin hänen asiansa nyt olisivat, jos hän sen siaan, että hän seurasi omaa itse-pintaisuuttansa ja korkeoita aikeitansa, olisi suostunut Tsaarin rauhan-ehtoihin ja tyytynyt siihen kunniaan, joka ennen Pultavan tappelua loisti hänen otsallansa, ja joka ei tosiaankaan tarvinnut suurempaa loistoa. Mutta, kuten sanottu, sellaisia ajatuksia ei hän ilmoittanut, vaan osoitti aina rauhallisen ulko-nä'ön, juuri kuin ei mikään onnettomuus olisi voinut liikuttaa hänen teräksistä sydäntänsä.

Muutoin täytyy minun tunnustaa, että turkkilaiset ottivat meitä vastaan niin oivallisesti, että tuskin mikään muu kansa olisi sitä tehnyt meille siinä tilassa, jossa me olimme. Kohta kun hallitus-neuvos Bender'issä sai kuulla Kaarlen tulosta, niin lähetti hän kuningasta tervehtimään ja toivottamaan onnea hänen tulollensa, vakuuttain, että kaikki, mitä hän tarvitseisi, olisi hänen palvelukseksensa. Meidän marssiessamme Bender'iin ei Kaarlea otettu vastaan, kuin voitettua, vaan niinkuin voittajaa kuningasta; koko turkkilainen linna-väki marssei kunnia-vartijoina, kanuunoilla ammuttiin ja kuninkaalle annettiin paras asunto koko kaupungissa. Hän kielsi kuitenkin sitä ottaa vastaan, ja kiitteli kaikesta siitä hyvästä, jota hänelle osoitettiin. Sen siaan pyysi hän, että pystytettäisiin linnan viereen hänelle ja hänen seuraajillensa telttoja. Tämänkin toivon täyttivät turkkilaiset, vaikka Kaarlen seura oli jo aikaa myöten kasvanut 1800 henkeen; ja niin majailimme me vapaassa ilmassa teltoissa ja olimme kuin tattarilaiset. Puutetta ei meillä ollut mistään, sillä paitsi monellaisia ruoka-varoja, lähetti sultaani, turkkilaisten keisari, meille joka päivä 500 riksiä rahaakin. Olisimme siis voineet elää kaikellaisessa ilossa ja ylöllisyydessä, ell'emme vain olisi kaivanneet kotoamme ja ymmärtäneet itseämme pakolaisiksi ja puolittain vangeiksi.

Mitä me muut tästä ajattelimme, niin kuningas ei siitä näyttänyt vähääkään huolivan. Hänellä oli jo uusia tärkeitä ajatuksia aivoissansa, eikä ollut hän millään muodolla jättänyt vehkeitänsä Venäjätä vastaan. Hän anoi turkkilaista armeijaa sultaanilta, sillä uudestaan käydäksensä Tsaarin kimppuun. Siinä tarkoituksessa lähetti hän kreivi Poniatovskin Konstantinopel'iin käskyllä, koettaa kaikki mitä suinkin olisi mahdollista ja panna "kaikki koukut liikkeelle," saattaaksensa turkkilaisia sotaan Venäjätä vastaan. Kreivi Poniatovski oli viekas mies ja kuninkaalle erittäin uskollinen. Kavalan juutalais-vaimon kautta pääsi hän sultanin äidin ystävyyteen ja antoi saman juutalais-naisen kertoa sellaisia ihmeitä Kaarlen urhoudesta ja verrattomasta miehuudesta, että sultanin äiti pian peräti suostui kuninkaan tuumiin. Hän ahdisti poikaansa, sultania, suostumaan ruotsalaisten ehdoituksiin ja jopa sanoi innossansa: "koska kuitenkin sinä autat leijonatani Kaarlea kurittamaan Venäjän sutta?"

Kaikki tämä oli hyvä, mutta viikkoja ja kuukausia kului, emmekä tulleet paikastamme mihinkään. Kaarle olisi hyvin voinut palata koti-maahansa ranskalaisella laivalla, jonka Ranskan lähettiläs tarjosi hänelle, ja se olisikin ollut järjellisintä, mutta hän oli nyt kerran päättänyt rauta-kallossansa, turkkilaisen armeijan avulla syöstä Tsaarin alas valta-istuimeltansa. Paitsi sitä mahtoi häntä ehkä hävettää, palata kotihinsa pakolaisena. Lyhykäisesti: hän jäi sinne, missä hän oli, ja järjesti taloutensa täydelliseen kuntoon. Meidän leirimme muodostui vähitellen pienoiseksi kaupungiksi, sillä upsierit ja sotamiehet alkoivat vähitellen rakentaa huoneita sekä oman mukavuutensa, että hauskuutensa tähden, koska ei meillä ollut juuri paljon muutakaan tekemistä.

Kuitenkaan ei tätä rauhallisuutta kestänyt enemmän aikaa, kuin minkä kuningas tarvitsi hänen haavoitetun jalkansa säästämiseksi. Kohta kun hän taisi istua hevoisen seljässä, alkoi meidän rauhaton sotilas-elämämme. Ennen auringon nousua oli hän valmis, ratsasti kolme, neljä hevoista päivässä uuvuksiin ja äkseerautti meitä niin, että hiki hatusta tippui. Sitä tehdessään oli hän aina hyvällä päällä, sillä häneltä ei puuttunut mitään, ja aina ajatteli hän vain suuria tuumiansa ja aikeitansa. Eikä puuttunut häneltä rahojakaan, vaikka olisi elänyt komeammastikin, kuin hän teki. Turkin hallitus antoi rahoja suurin määrin. Ranskan lähettiläs ja Konstantinopel'in kauppiaat antoivat velaksi, mitä vain tahdottiin. Mutta suuret summat, joita kuningas sai, katosivat kuitenkin, kuin tina tuhkaan hänen käsistänsä. Tosin, jos hän tahtoi kiihoittaa turkkilaisia venäläisiä vastaan, ei hänen auttanutkaan nipisteleminen penniä; turkkilaisia paschoja ja erittäinkin sultaanin suuri-visiiriä lahjoissa tarvittiin kyllä rahoja, jos heidän piti auttaman häntä hänen aikeissansa. Täysin kourin jakeli hän siis heille rahoja, niin että tuskin rahat olivat hänelle tulleet, niin olivat ne jo pois. Parooni Grothusen oli hänen rahan-vartijansa, ja tämä mies ajatteli ja teki raha-asioissa aivan kuin herransakin. Eräänä päivänä esitti parooni kuninkaalle 60,000 riksin rätingin näillä sanoilla vain: "18,000 jaetut ruotsalaisten ja janitscharien -- turkkilaisten henkivartijain -- kesken; loppu käytetty muihin tarpeisiin." -- "No, se on minun mieleeni!" sanoi Kaarle. "Aina kun Müller tekee jonkun rätingin, niin täytyy minun lukea kokonaisia pitkiä sivuja parin tuhannen riksin tähden. Grothusen'in lasku-tapa miellyttää minua."

"Mutta, Teidän Majesteettinne!" sanoin minä, sillä minä kuulin nämät hänen sanansa, koska satuin olemaan juuri kuninkaan teltissä, ja minua suututti, että niin kevytmielisesti meneteltiin rahojen kanssa. "Jumalan tähden, Teidän Majesteettinne, jos te annatte parooni Grothusen jatkaa sillä tavalla, niin joudumme me kaikki pian kerjäläis-sauvaan."

"Et sinä sitä ymmärrä, Roos," vastasi kuningas ja nauroi. "Minä annan rahani vain niille, jotka ymmärtämät rahoja käyttää."

"Niin, Teidän Majesteettinne, kaikki mitä viskataan akkunasta ulos, on myöskin käytettyä," sanoin minä. "Säilyyhän siinä vaiva, katsella mihinkä se joutuu, kun se viskataan niin akkunasta."

Kuningas nauroi taaskin ja sanoi lyhykäisesti, vielä hyvällä päällä: "mene matkoihisi! Elä huoli asioista, jotka eivät sinulle kuulu!"

"Mitenkä niin, Teidän Majesteettinne?" kysyin minä. "Kun ei teillä ole enään ollenkaan rahoja taskuissanne, niin kuuluu se meille kaikille ja minulle myöskin!"

"Niin pitkälle ei se mene, Roos," vastasi hän totisempana. "Ja onhan rahat vain jonkun tarkoituksen välikappaleena, ja jos joku tarkoitus tahdotaan saavuttaa, niin ei silloin käy säästeleminen välikappaletta. Ymmärrätkös nyt? Ja nyt eteenpäin vain, mars!"

Siihen loppui meidän keskustelumme ja rahan-tuhlaus kävi kuten ennenkin. Ja monesti kävi niinkin, ett'ei Kaarlella ollut rahan kuvaakaan, vaikka olisi kuinka käännellyt lakkareitansa.

Kuitenkaan emme yleisesti huonosti eläneet leirissämme, eikä meiltä puuttunut vieraitakaan. Uteliaisuus kokosi tuhansittain vieraita Konstantinopel'ista luoksemme, katselemaan kuningasta ja eloamme. Kuningasta ihmettelivät he kuin jotain kummitusta, ja kun ei hän tapansa mukaan juonut viiniä, vaan piti joka päivä kaksi kertaa julkisen Jumalan-palveluksen, niin huudahtivat he: "Allah il allah, hän on täysi muhamettilainen!"

Me toivoimme kuitenkin, että turkkilaiset tarttuisivat käyrä-kalpoihinsa ja lähtisivät venäläisiä vastaan; mutta he eivät olleet siitä tietävinänsäkään. Kreivi Poniatovski oli tosin kerran ajanut asian niin pitkälle, että suuri-visiiri antoi hänelle tuhannen tukaattia ja sanoi: "toisen käteni ojennan minä teidän kuninkaallenne ja toisella tartun minä miekkaani, ja sillä tavalla johdatan minä häntä 200,000 turkkilaisen etu-päässä Moskovaan." -- Mutta paljaisiin sanoihin se jäi. Onnettomuus oli siinä, että suuri-visiiri otti niin mielellään lahjoja. Tsaari Pietari lahjoitti lähettiläänsä Tolstoy'n kautta hauelle suuren summan rahaa, ja siitä hetkestä saakka ei ollut enään ajattelemistakaan matkata Moskovata vastaan. Nyt oli Venäjän lähettiläs herrana ja jopa vaatei jättämään itselleen Mazeppaa'kin, joka myös oli paennut Turkkiin. Ja melkeimpä olisi se tainnut tapahtuakin, että vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko olisi jätetty hänelle; mutta kuolema pelasti vanhuksen toki oikeaan aikaan. Vieläpä lausuivat venäläiset julkisesti, että meidän kuninkaamme oli vain oikeastaan valtion-vanki, ja että turkkilaiset olivat hänen vangin- eikä kunnia-vartijoitansa. Hyvin voipi kyllä arvata, miten sellainen hävittömyys suututti kuningasta ja meitä kaikkia muitakin. Mutta mitäs me sille voimme? Tolstoy puhui totta. Kuningas olisi kyllä itse mielellänsä matkustanut Konstantinopel'iin, keskustellaksensa itse personallisesti sultaanin kanssa, mutta _ei saanut_, ei suvaittu sitä.

Meitä nöyryytettiin syvimpään pohjukkaan saakka. Ennen niin mahtavan Kaarlen piti nöyrtyä siihen saakka, että hänen täytyi lähettää rukous-kirjeitä. Varmana siitä, ett'ei sultaani tietänyt suuren-visiirinsä Chourluli Ali'n lahjomuksista, antoi Kaarle Poniatovski'n ilmoittaa sen sultaanille. Se ei suinkaan tapahtunut sillä tavalla, kuin meidän kuningastemme luona, joiden luokse taidetaan mennä vapaasti ja valittaa vaivojansa, -- ei, vaan Turkissa pitää kaikki käydä suuren-visiirin välittämisellä. Mutta Poniatovski keksei kuitenkin keinon. Hän kirjoitti herransa nimessä kirjeen, jossa hän katkerasti soimasi suurta-visiiriä. Kun sultaani meni templiin, niin rohkeni eräs kreikkalainen, suuresta maksosta, tunkeutua vartijain läpitse ja jättää anomuksen, -- sillä anomus se kuitenkin oli -- itse sultaanille. Mutta mitä se auttoi! Tyydyttävän vastauksen verosta lähetti sultaani kuninkaalle viisi-kolmatta oivallista arapialaista hevoista, joista yksi oli komeasti satuloittuna, ja kirjeen, joka oli tosin kohtelias, mutta niin joutava, että Kaarle repei sen kiukustuneena kappaleiksi. Mutta vieläkin enemmän: Chourluli ei ollut mitään tietävinänsä Kaarlen syytöksistä ja lähetti myös, häpeämättömästi kyllä, viisi kelpo-hevoista. Kuningas piti sultaanin hevoiset, mutta suuren-visiirin hevoset lähetti hän takaisin ja sanoi palvelijalle: "mene ja sano herrallesi, ett'en minä ota mitään lahjoja minun vihollisiltani!"

Silla tavalla elimme me kaksi vuotta Turkissa, ja jopa alkoi näyttää siltä, kuin pitäisi meidän vanhentuman siellä, sillä Kaarle oli kerran pannut sen päähänsä, ett'ei hän lähtisi sieltä ilman turkkilaista armeijaa. Miten asiat kävisivät kotona Ruotsissa, siitä ei hän näyttänyt huolivan mitään. Me saimme kuitenkin säännöllisesti palkkamme ja elatuksemme, jota ei Kaarle ollenkaan pitänyt armolahjana, kuten se kuitenkin oli, vaan turkkilaisten velvollisuutena.

Viimein näytti pitkän odotuksen perästä toivon tähti nousevan. Sultaani mahtoi varmistua siitä, että suuri-visiiri oli kuitenkin lurjus. Sentähden antoi hän tehdä hänen päätä lyhyemmäksi ja nimitti hänen seuraajaksensa Kiuprili'n. Tämä, hurskas, rehellinen ja lahjoista huolimaton mies, tarkoitti todella meidän parastamme ja antoi meille mitä parhaimmat neuvot. Hän lahjoitti kuninkaalle kahdeksan sataa kukkaroa kultaa ja neuvoi häntä ystävällisesti lähtemään kotihinsa tällä matka-rahalla. Kaarle otti rahat mutta pysyi entisessä päätöksessänsä: hän tahtoi saada turkkilaisen armeijan. Nyt pantiin samaan aikaan kohta Kiuprili viralta pois ja Baltatsi Mehemed tuli suuri-visiiriksi. Tämä huomasi kohta, että kuninkaalla oli sultaanin hovissa hyvin mahtavia ystäviä, ja että sultaanin oma äiti oli erittäin suosiollinen Kaarlea kohden. Tämä saattoi hänenkin osoittamaan itsensä ruotsalaisten ystävänä, ja vihdoin kävikin se niin pitkälle, että Kaarlen rauta-kova tahto sai Turkin todellakin julistamaan sotaa Venäjätä vastaan.

Hyviä syitä siihen ei puuttunut ollenkaan. Venäläiset eivät olleet pitäneet tarkasti kunniassa Turkin rajoja, vaan tehneet pieniä maahan hyökkäyksiä ja muuten rikkoneet sovintoa vastaan. Ensin otettiin Turkin tavan mukaan kreivi Tolstoy, Venäjän lähettiläs ja hänen väkensä vangeiksi, ja profetan viherjäinen lippu liehui korkean Portin (Turkin hallituksen) katon harjalla. Sultaani antoi suurelle-visiirille kauniin kalvan. Suuri-visiiri otti sen ja lausui: "Teidän korkeutenne tietää, että minä nuoruudessani olen oppinut pitelemään vain kirvestä; käyttää kalpaa ja johdattaa armeijoja en minä oikeastaan osaa. Kuitenkin tahdon minä sen kaiken tehdä, minkä voin; mutta ell'ei sota onnistuisi, niin muista se, oi sultaani, että en minä ole syypää sotaan!"

Sillä tavalla koki se viekas kettu säilyttää selkä-nahkansa, jos sattuisi huonosti käymään. Meillä ruotsalaisten leirissä riemuittiin nyt äärettömästi, ja me olisimme mielellämme marssineet mukana vihollista vastaan, mutta emme saaneet; saimme olla vain sivusta katselijoina pitkän matkan takana.

Kaikki kävi hyvin. 200,000 suuruisella mies-voimalla syöksivät turkkilaiset Tsaaria vastaan, joka ei voinut heitä ottaa vastaan enemmällä kuin 50,000 miehellä. Turkkilaiset piirittivät suurella joukollansa Tsaarin ja koko hänen joukkonsa kuin hiiret satimeen. Venäläisillä ei ollut edes ruokaakaan muuta, kuin joksikuksi päiväksi: he näyttivät olevan todellakin tuomitut auttamattomaan perikatoon. Kreivi Poniatovski oli turkkilaisten leirissä ja kielsi heitä ryhtymästä mihinkään taisteloon, vaan käski tappamaan venäläiset nälkään. Samalla lähetti hän myös sanansaattajan ilmoittamaan meidän kuninkaallemme venäläisten kurjasta tilasta. Kaarle piti kohta varmana, että hän nyt pääsi ijäksi-päiväksi kuitiksi viimeinkin vihamiehestänsä.

Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää!" Asiat kävivät vallan toisin. Tsaari Pietari oli tosin epä-toivossa ja jopa peräti murheissaan: hän sulkeutui telttiinsä ja kielsi kovasti ketään laskemasta luoksensa. Ja kaikki näytti olevan hukassa, mutta Jumala esti Tsaarin peri-kadosta, ja sen teki hän erään naisen, nimittäin Tsaarin oman puolison Katarinan kautta. Kun kenraalit ja sota-neuvosto, -- kun itse Tsaari ja kaikki muutkin olivat peräti neuvottcmina ja tahtoivat vain kärsivällisinä tyytyä kovaan kohtaloonsa, niin tunkeusi hän, Katarina, vastoin kaikkia kieltoja, Tsaarin telttiin ja rukoili häntä itkien, saada vielä koettaa yhtä keinoa rauhan saamiseksi. Hän oli Tsaarin nimessä kirjoituttanut kirjeen suurelle-visiirille ja pyysi nyt vain Tsaaria kirjoittamaan nimensä kirjeen alle, koska kaikissa tapauksissa ei asiat voineet tulla pahemmiksi, kuin ne olivat. Itkien ja rukoillen saikin hän Tsaarin viimein kirjoittamaan nimensä alle. Sitten otti hän kaikki rahat, kalliit kivet, helmet ja koru-kapineet, mitä hän taisi tavata ja lähetti ne kaikki Tsaarin kirjeen kanssa yhdessä suuren-visiirin kenraali-ajutantille, Osman'ille, jonka hän tiesi olevan suuren-visiirin suosilaan. Pari tuntia kului; lähettilästä ei kuulunut takaisin ja tuska tuli yhä suuremmaksi. Jopa Katarina itsekin epäili. Päätettiin päivän koittaissa, koettaa tunkeutua ulos piirityksestä, ja Pietari käski polttaa kaikki tavarakuormat, ett'eivät edes ne joutuisi turkkilaisten valtaan. Vaimot venäläisten leirissä alkoivat kovasti valittaa, sillä seuraavana päivänä odotti heitä joko kuolema, tahi orjuus. Upsierit kehoittivat sotamiehiä panemaan henkensä niin kalliista, kuin suinkin mahdollista, vaikka he epäilivät pelastumisesta. Tuska ja hämmästys, Tsaarista aina alhaisimpaan mieheen saakka vallitsi leirissä, -- kun yht'äkkiä vastoin kaikkein luuloa murhe muuttui iloksi. Lähettiläs tuli viimein takaisin turkkilaisten leiristä ja toi kaikkein iloksi ja riemuksi hyviä sanomia tullessansa. Katarinan kirje ja lahjat olivat tehneet ihmeitä. Suuri-visiiri antoi sen lohdullisen vastauksen, että hän tahtoi pitää kuusi tuntia välirauhaa, ja käski Tsaarin lähettämään ensimäisen ministerinsä keskustelemaan rauhan ehdoista tykönsä.

Se mikä Tsaarista tuntui taivaan ilo-sanomalta, se luonnollisesti tuntui meidän lähettiläästämme, kreivi Poniatovski'sta, salaman iskulta, ja hän koetti sekä taivaan että maan kautta keskeyttää rauhan keskusteluja. Mutta Osman, Mehemed'in kenraali-ajutantti, vastusti häntä kaikin voimin ja hyvällä menestyksellä. Suuri-visiiri suostui sentähden hänen neuvostansa rauhaan, sillä ei sota ollutkaan hänen asiansa, kuten hän sen oli jo sanonut sultaanille. Suuri-visiiri luuli kyllin tehneensä, kun hän hankkei herrallensa takaisin kaiken sen, mitä turkkilaiset olivat kadottaneet viimeisessä sodassansa venäläisiä vastaan. Aluksi vaatei hän tosin Tsaaria antaumaan joukkonensa ilman mitään ehtoja, joka luonnollisesti olisi tapahtunutkin, -- mutta vihdoin taipui hän ystävällisyyteen, koska Koranissa -- turkkilaisten raamatussa -- oli kirjoitettuna: "elä ahdista vihollisen ahdistuksessa olevaa armeijaa siihen määrään, että se turvaantuisi epä-toivon miehuuteen."

Vaikka Poniatovski koki selittää asiata ja jopa uhkailikin, niin teki suuri-visiiri kuitenkin rauhan Tsaarin kanssa, ja Katarina riemuitsi toimestansa, jolla hän oli pelastanut puolisonsa ja armeijansa perikadosta. Venäläiset läksivät satimestansa soitellen ja iloiten, ja vieläpä antoivat turkkilaiset heille ruoka-varojakin niin, että pari tuntia rauhan-liiton allekirjoitettua oli venäläisten leirissä ylellisyys puutteen siassa. Sillä ajalla kun nämät suhdetten vaihdokset tapahtuivat sotatantereella, oli sanan-saattaja, jonka Poniatovski oli lähettänyt ilmoittamaan Kaarlelle venäläisten ahdistusta, saapunut luoksemme. Maltitonna, saadaksensa nähdä Tsaarin, jäykimmän vihollisensa nöyryytettynä ja vankina, ei Kaarle enään saanut ollenkaan rauhaa. Hän astui hevoisen selkään ja ajoi täyttä nelistä sota-kentälle. Hän kiiti niin rajusti eteen-päin, että hän sen siaan, kuin hän olisi ajanut puolen penikulman matkan väärää ja mennyt sillasta Pruth-virran yli, ajoikin suin-päin hevoisinensa virtaan ja totisella hengen vaaralla ui yli. Mutta jos hän olisi tiennyt kaikki asiat, niin ei ainakaan olisi hän niin kiirettä pitänyt. Kun hän saapui venäläisten leirille, niin tekivät venäläiset juuri parhaillansa lähtöä. Hän ratsasti heidän lävitsensä, vähintäkään heistä huolimatta. Niin tuli hän turkkilaisten leiriin, hyppäsi maahan hyrpävän hevoisensa seljästä Poniatovskin teltin edessä ja sai nyt kuulla siitä naurettavasta rauhasta, jonka Mehemed oli tehnyt Tsaarin kanssa.

Kaarle seisoi kivettyneenä kauhusta, aivan kuin salaman satuttamana, eikä tahtonut ollenkaan uskoa sitä, mitä Poniatovski lyhykäisyydessä hänelle kertoi. Mutta viimein puhkeusi hänen vihansa: hän meni suuren-visiirin luokse ja vaatei häntä kohta repimään rikki rauhan liittoa ja ahdistamaan venäläisiä ase-voimalla.

"Mies!" huusi hän. "Kuinka olet sinä voinut tehdä sellaisen rauhan?"