Chapter 4

Ennen marssisin minä suoraa tietä helvettiin, kuin vielä kerran Ukraine'hen! Nälkäisinä ja repaleisina harhailimme me ympäri erämaassa, jossa emme päivä-kausiin löytäneet muuta kuin metsää ja rämeitä. Neljä päivää harhailtuamme tässä erämaassa, johon jo olimme täytyneet jättää osan kanuunoistammekin, saimme me kuulla, että olimme kulkeneet väärään. Kaunis uutinen todellakin! Nyt täytyi meidän koettaa tulla oikeaan tässä erämaassa. Suurella vaivalla onnistuikin se meille ja kahden-toista kovan päivän perästä saavuimme me viimein Desna'n rannalle, johonka Mazeppa'n piti tuoman meille lohdutusta ja apua. Mutta sielläpä piti meidän saaman uusi hämmästys. Kasakkien asemasta tapasimme me siellä venäläisiä, varustettuina hyvin vastaan ottamaan meitä!

Mitä nyt piti tehtämän? Takaisin emme voineet kääntyä, ell'emme tahtoneet kuolla nälkään ja kurjuuteen; -- siis täytyi meidän lyödä venäläiset, taikka, -- mutta mitään _taikkaa_ emme kuitenkaan ajatelleetkaan. Meidän täytyi voittaa ja me voitimmekin, vaikka työllä ja tuskalla. Tsaari Pietari oli saanut tietää Mazeppa'n uskottomuuden ja vehkeet, ja kohta estänyt hänen juonensa lähettämällä armeijan Ukraine'hen. Kun me olimme voittaneet tämän armeijan, niin jopa vanha Mazeppakin näyttäytyi, mutta kolmen-kymmenen tuhannen verosta oli hän suurella tuskalla saanut kokoon vain tuskin viittä tuhatta kasakkaa, jotka päälle-päätteeksi olivat yhtä kurjassa tilassa, kuin mekin, yhtä nälkäisinä ja repaleisina ja vallan kaiken miehuuden ja toivon puutteessa. Venäläiset olivat ottaneet haltuunsa meille ai'otut makasiinit, hajoittaneet Mazeppa'n joukon, teloittaneet ja hirttäneet sadottain heistä ja asettaneet uuden päällikön Ukraine'ssa. Mazeppa itse oli pantu pannaan ja julistettu valtakunnan kiroukseen, hänen nimensä naulattu hirsi-puuhun ja hänen pääkaupunkinsa poltettuna kaikkine kauneuksinensa ja rikkauksinensa.

Sellaisilla uutisilla meitä hämmästytettiin, ja Mazeppa'sta ei meillä siis ollut paljon toivoa. Vanhus oli kyllä koettanut kaikki mahdollisuudet, saadaksensa kasakoita kapinaan ja sotaan, mutta venäläiset olivat tulleet liian aikaisiin, ja tukehduttaneet hänen suuret tuumansa jo kapalossa.

Viimeisen toivomme asetimme me nyt kenraali Lewenhaupt'iin, jonka piti tulla Puolasta ja lopettaa meidän hätämme. Hän tulikin vihdoin, mutta Herra Jumala, kummoisessa tilassa! Yhden-toista tuhannen miehen kanssa, useita tuhansia muona-vaunuja mukana, oli hän lähtenyt liikkeelle; mutta Venäjän rajalla oli Tsaari Pietari 40,000 miehen kanssa väjyksissä ja karkasi äkki-arvaamatta hänen kimppuunsa, kohta kun hän tuli näkyviin. Lewenhaupt, uljain kenraaleista, ajoi kyllä Tsaarin pakosalle, mutta tämä seurasi häntä jälestä kanta-päillä hänen matkallansa paikoissa, jotka olivat kaadetuilla puilla ja rämeillä ympäri piiritetyt ja mahdottomat kulkea. Sinne oli Tsaari häntä tahtonutkin. Kohta, kun Lewenhaupt oli kierretty ja piiritetty, hyökkäsi Tsaari uudestaan suurella raivolla hänen kimppuunsa. Ruotsalaiset taistelivat kuitenkin sellaisella miehuudella ja kuoleman halveksimisella, että venäläiset alkoivat jo horjua. Tsaari huomasi sen, ratsasti pitkin rivejänsä ja huusi, että jokainen, joka jättäisi paikkansa, kohta ammuttaisiin. "En säästä itseänikään," huusi hän vielä, "jos mä olen niin pelkuri, että mä pakenen!"

Tsaarin esimerkki rohkaisi venäläiset uudestaan. Kuin mehiläis-lauma hääreivät he ruotsalaisten pataljoonain ja muona-vaunujen ympärillä. Muutamilla näytti olevan halu ryöstää; mutta silloin huusi Tsaari taas: "joka koskee vaunuihin, se ammutaan!" Se peljästytti heitä, ja taistelua jatkettiin kello neljään jälkeen puolen-päivän. Silloin toi kenraali Bauer vielä apu-joukkoja. Lewenhaupt puollusti itseänsä myöhään yöhön erinomaisella miehuudella ja kohta kun pimeä tuli, varusti hän itsensä hyvään asemaan, tehden muona-vaunuista jonkun-moisen varustuksen itsellensä. Niin sai hän lepoa yöllä, mutta kohta kun aamu koitti, alkoi taistelu uudelleen ja Lewenhaupt näki mahdottomaksi varjella vaunuja. Sentähden, estääksensä niiden joutumasta venäläisten käsiin, pisti hän ne tuleen. Mutta tuli ei levennyt äkkiä ympäri, ja venäläisten onnistui pelastaa suuren osan kuormista. Nyt tarjosivat he kenraali Lewenhaupt'ille kunniallisen antaumisen ehtoja, mutta hän hylkäsi ne ja jatkoi taistelua. Vihdoin tuli hän kuuden verisen taistelon jälkeen, joissa hän oli kadottanut kaiken kuormastonsa, meidän ainoan apumme, ja kuusi tuhatta miestä, seitsemän-toista kanuunaa ja koko joukon sotalippuja -- niin: hän tuli vihdoin, tosin kunnialla kaunistettuna, mutta surkeimmassa tilassa tykömme.

Sen siaan kuin hänen piti auttaa asemaamme, niin pilasi hän sen. Lewenhaupt'in lyötyjen ja alakuloisten joukkojen ynnä Mazeppa'n kasakkain kanssa nousi meidän armeijamme 28,000 mieheen, Se oli vähäinen vihollisen voimia vastaan, mutta suuri, peräti suuri ruoka-varojemme suhteen. Me olimme kuin hiiri pyydyksessä.

Ruotsalaisista ei ollut kukaan nurissut tähän saakka, mutta nyt alkoi yleinen tyytymättömyys ilmestyä. Taistella venäläisiä vastaan, kävi kyllä päinsä, mutta meillä oli taisteleminen myöskin nälkää ja vilua vastaan. Eräs upsieri valitti siitä, ett'ei saanut ollenkaan mitään tietoja Ruotsista.

Kuningas kuuli sen ja sanoi: "Pelkäättekö, että olette niin kaukana kotoanne? Jos olette uljas sotamies, niin vien minä teidät niin kauvas, että tuskin kolmeen vuoteen voitte saada mitään tietoja Ruotsista."

Eräs tovereistani, joka oli lapsundestaan oppinut elämään hyvin, uskalsi napisten näyttää kuninkaalle palaisen mustaa ja homeista, kauroista ja ohrista sekoitettua leipää, jota sitäkin niukasti jaettiin meille, ja sanoi samalla: "taisiko sellaista leipää syödä?" Kuningas otti palaisen, söi sen rauhallisesti ja sanoi: "No, ei se nyt hyvältä maistu, mutta kyllähän sitä sentään syöpi." Ja niin söimmekin me sitä, vaikka se tuskin oli syötävää. Hevoisemmekin olivat uupumaisillansa ja täytyivät syödä sellaista ruokaa, jota muutoin ei mikään hevoinen syö. Mutta kyllä ne siitä kärseivätkin, sillä sadan askeleen päähän taidettiin lukea heidän kylki-luunsa, ja moni heistä luultavasti unhoitti kaurat ijäksi-päiviksi.

Kenraalit vaateivat kuningasta, Jumalan tähden, palajamaan Puolaan ja asettamaan armeijan siellä talvi-si'oille, koska se välttämättömästi olisi hukkuva täällä. Mutta Kaarle oli kuuro kaikille viisaille neuvoille. Hänellä oli nyt se vika kerran, ett'ei hän tahtonut seurata hyviä neuvoja, ja sepä olikin hänen onnettomuutensa. "Minäkö palajaisin Puolaan?" sanoi hän. "Näyttäisihän se siltä, kuin olisin paennut venäläisiä! Pian talvi kuluupi. En saa kadottaa yhtään aikaa, raivatakseni tieni Moskovaan."

Mutta Kaarle ei päässyt Moskovaan, hän ei voinut valloittaa Ukraine'a, ja talvesta ei tahtonut tulla loppua ollenkaan, Sitä kauheaa kylmää, joka meitä ahdisti vuonna 1709, ei voi kukaan unhoittaa, joka silloin eli, erittäinkin meistä sotamiehistä, jotka kärseimme niin kauheasti. Kohta Uudelta-vuodelta alkoi kylmä ja kesti puoli-väliin Helmikuuta niin ankarana, että monta ihmistä paleltui, elävät kotona ja metsissä kuolivat, vieläpä kalat järvissä. Vielä 15 p. Maaliskuuta oli niin kylmä, että sylky jäätyi kohta kun se tuli maahan. Puoli-välissä Toukokuuta oli routa vielä maassa, niin että syksy-kylvöt täydyttiin kyntää uudestaan ja kylvää kevät-kylvöiksi.

Te voitte ehkä ajatella meidän tilamme sellaisessa kylmässä. Puista ei meillä ollut puutetta, ja se olikin ainoa toivomme ja ainoa pelastuksemme. Vieläpä oli siitä kovasta kylmästä hyvääkin: se pakoitti ase-lepoon keskenään sotivaiset armeijat, sillä eivät venäläiset, emmekä me voineet asettaa etu-vartioita ilman, ett'eivät ne paleltuneet kuoliaiksi. Huolimatta kaikesta varovaisuudesta ja puiden paljoudesta paleltui kuitenkin meistä noin kaksi tuhatta miestä kuoliaiksi, ja ilman Mazeppaa, joka osoitti itsensä tässä meidän hädässämme rehelliseksi ja uskolliseksi ystäväksi, olisi monta tuhatta nääntynyt nälkäänkin. Mutta vanha kasakka-päällikkö hankkei meille kaikella mahdollisuudella ruoka-varoja, ja niin kului talvi, kunnes Helmikuussa aljettiin taas pitää pienempiä kahakoita.

Kaarle oli päättänyt valloittaa Moskovan, eikä hänen jäykkää luontoansa voinut taivuttaa mikään; ei vaikka hänen armeijansa oli kevään tullen supistunut jo 16,000 mieheen. Mutta ennen kuin me taisimme tulla Moskovaan, niin piti meidän valloittaa ensin Pultava, jonka Pietari oli erittäin linnoittanut ja varustanut suurilla ruoka-varoilla. Sen lisäksi koki Tsaari viekoitella Mazeppaa pois puoleltamme, lupasi hänelle armoa ja virkaansa jälleen-asettamista, jos hän vain luopuisi Kaarlesta. Mutta Mazeppa hylkäsi tarjoukset ja pysyi uskollisena. Nyt marssittiin eteen-päin. Tiemme kävi Zaporogin kasakkain maan kautta. Kaarle toivoi heitä liittolaisiksi ja Tsaari samoin. Tsaari antoikin heille 60,000 kulta-rahaa, houkutellaksensa heitä puolellensa. Kasakat ottivat rahat, mutta lupasivatpa liittoa Kaarlellekin. Siitä oli meidän kiittäminen vanhaa Mazeppaa, joka tunsi erittäin hyvin tämän kansan luonnon. Suurta hyötyä eivät he tosin meille tehneet, mutta se oli jo jotakin, ett'eivät tehneet meille mitään pahaakaan. Kaksi tuhatta miestä heiltä yhtyi meihin, Sen lisäksi sai Kaarle rahoilla kaksi tuhatta valakkilaista Tatar-kaanilta, ja tällä sekavalla armeijalla kävimme me Pultavan kimppuun, ahnaina kuin nälkäiset sudet, päästäksemme käsiksi sen hyvin varustettuihin makasiineihin, joita ei mikään armeija maailmassa olisi paremmin tarvinnut, kuin meidän.

Kaarle ryhtyi kohta Pultavan piiritykseen, mutta se ei käynyt niin pian päinsä, kuin me kaikki olimme toivoneet. Kaupunki oli jota-kuinkin hyvin ja säännöllisesti linnoitettu ja sisälsi kahdeksan tuhannen suuruisen varustus-väen. Rynnäkköön puuttui meiltä miehiä ja pommittamiseen kanuunia. Meillä oli kaikkiansa kolme kymmentä kanuunaa ja mörssaria eikä ollenkaan kuulia. Meidän täytyi ensin odottaa siksi, että linnasta ammuttiin meille joitakuita kuulia. Niitä kokoiltiin suurella vaivalla ja lähetettiin piiritetyille takaisin meidän omilla kanuunoillamme. Ei mikään auttanut; meidän rauta-kallo kuninkaamme täytyi tehdä nyt jotain, jota hän ei koskaan kärsinyt, nimittäin odottaa, Se ei ollut hänelle ollenkaan mieleen, mutta, kuten sanottu, ei mikään auttanut -- päällään ei hän voinut murtaa linnan muuria, ja jos hän tahtoi valloittaa Pultavaa, niin piti hänen koettaa valloittaa linna nälkä-palkalla; ja se kävi pitkään, sillä venäläisillä oli suuret makasiinit.

Ylipäänsä ei meille tahtonut mikään onnistua. Kesäkuussa lähestyivät venäläisten apu-joukot, ja kuningas lähetti heitä vastaan kenraali Stadelberg'in sillä vakavalla käskyllä, että hänen piti lyömän venäläiset ehdolla millä hyvänsä. Mutta toisin se kuitenkin kävi: Stadelberg lyötiin itse.

Sanan-lasku sanoo, ett'ei onnettomuus tule yksin, ja niin kävi meillekin. Kaarlella oli tähän saakka ollut sellainen onni kaikissa kahakoissa ja tappeluissa, että hän jo itsekin alkoi luulla olevansa lumotun kuulia ja lyömisiä vastaan. Pultavassa hänen piti pääsemän siitä luulosta ja vielä monesta muusta. Sillä koska vahingot kerran alkoivat, niin tulivat ne ilman loppua ja määrää.

Eräässä kahakassa sai Kaarle kuulan vasempaan jalkaansa. Ei voitu huomata mitään hänessä, hän istui useampia tunteja vielä hevoisen seljässä ja johti tappelua. Eräs palvelija havaitsi viimein koko hänen saappaansa olevan veressä ja toi lääkärin. Silloin oli haava jo ärtynyt ja tuska oli niin ankara, että kuninkaan täytyi astua alas hevoisen seljästä. Haavoitettu jalka tutkittiin ja julistettiin, että ainoa pelastus olisi jalan poikki-sahaamisessa. Kuningas ei myöntynyt siihen ensinkään, vaan riiteli lääkärin kanssa siksi, että minulle johtui mieleeni ajatus, että ehkä meidän rykmentin-haavurilla Reuman'illa olisi toinen ajatus asiasta. Nopeasti noudin minä hänen, ja suureksi onneksi. Reuman sanoi toivovansa jalan paranevan ilman sen poikki-sahaamista, jos siihen leikattaisiin joita-kuita syviä leikkauksia, haavoja. Se tuuma antoi vettä Kaarlen myllylle. Hän tarttui molemmin käsin sääreensä, puri hampaansa yhteen ja sanoi: "No leikatkaa nyt sitten, elkäätkä peljätkö!"

"Niin tehtiin ja hän katseli rauhallisesti leikkaamista, ilman mitään tuskan merkkiä kasvoillansa. Tätä tehdessä tuotiin hänelle sana, että Tsaari oli tulossa koko armeijansa kanssa. Vielä senkin kuultuaan osoitti hän tavallisen maltillisuutensa. 'Hyvä on,' sanoi hän, 'sentähden pitää kaikki valmistettamaan huomista tappelua varten.' Siinä oli kaikki, mitä hän vastasi tälle uutiselle."

Tässä tuli äkkinäinen keskeytys vanhan vältvääpelin kertomukselle. Hän hyppäsi ylös istuimeltansa, aukaisi vahti-huoneen pienen akkunan ja pisti päänsä ulos huolimatta sateesta, joka hänen harmaita haiveniansa kasteli ja tuulesta, joka niitä repeli.

"Mitä siellä nyt on?" huusi Uolevi Sparre ja kiirehti yhdessä Elfdal'in ja Rönne'n kanssa akkunan luokse.

"Ettekö kuulleet? Laukaus, ja nyt taas toinen!" vastasi vanhus, ja samassa kuului ilmassa pieni, keskeytetty ja kumea paukaus.

"Kyllä, Herra Jumala!" huusi Elfdal. "Ja tuolla näen minä taas väläyksen, -- kohta kuuluu kolmas laukaus."

"Siellä on laiva vaarassa, ajautumassa Dal'in kallioille!" sanoi vältvääpeli. "Mutta ehkä se vielä voipi pelastua, jos vain viipymättä lähetetään luotsi Marstrand'ista, sillä se on vielä kaukana karista. Uolevi, joudu pian isäsi, överstin luokse. Hän laittaa kyllä kohta luotsi-veneen vesille; ja jos ilma vähän pitää väliä, niin pian pääsee vene perille. Mutta juosta sinun pitää, ikäänkuin olisi sulla siivet koivissa."

Uolevi kaappasi kohta sota-lakkinsa ja Elfdal ja Rönne tekivät samoin, joutumatta ottamaan edes päällys-vaatteitansa.

"Elfdal saa mennä mukana," sanoi vältvääpeli kiireesti ja käskeväisesti, "mutta Rönne jääpi tänne! Minä ehkä tarvitsen häntä, ja kahdessa sanan-saattajassa Marstrand'iin on kyllä."

Nöyrästi palasi nuorukainen vahti-huoneesen takaisin, ja toiset menivät kuin tuulen-vihuri kaupunkiin. "Kyllä he joutuvat parahiksi" sanoi vanha vältvääpeli. "Jos översti on nyt vain pitänyt huolta luotsi-veneistä, niin emme tarvitse peljätä vaarassa olevan laivan hukkuvan. Kaiken-mokomin emme mekään tahdo laimin-lyödä mitään, joka voipi olla heidän pelastukseksensa. Ripeästi, ystäväni, auttamaan minua valkeata kohentamaan!"

He menivät tornin-lyhtyyn ja laittoivat hiilet täyteen liekkiin, Sillä ajalla kun he innokkaasti toimivat tässä, näytti ilma olevan juuri paranemaan päin. Sade lakkasi, pilvet hajaantuivat ja kokoontuivat pienempiin ryhmiin; tähdet pilkistelivät esiin siellä, täällä pilvien välistä, ja jopa viimein kuukin loi kirkkaan, lempeän valonsa raivoisalle, rauhattomalle merelle. Muutamaksi minuutiksi kirkastui ilma niin, että taidettiin jotenkin selvästi eroittaa suuri laiva, joka oli käärinyt purjeensa kokoon ja taisteli vihaisia laineita vastaan.

"Tuolla se on!" huudahti vanha vältvääpeli ja osoitti kädellään merelle. "Etkö sinäkin sitä näe? Taivas! Se taistelee jalosti, ja jos se voi kestää vielä vain kymmenen minuuttia, sillä että luotsi-vene kerkeääpi perille, niin -- -- --"

"Hohoi vältvääpeli! Kas, tuolla pistäytyy jo vene esiin kallioiden takana!" keskeytti nuorukainen häntä. "Ja tuolla tulee toinen! He ovat vetäneet purjeet ylös ja kiitävät kuin kalalokit eteen-päin."

"Missä, missä?" kysyi vältvääpeli innokkaasti. "Kuka sellaisia pähkinän-kuoria voi nähdä niin heikossa kuun-valossa! Nuoret silmät voivat sen tehdä. -- Kas, niin: tuolla ne ovatkin! Minä näin niiden kiitävän juuri valoisan paikan yli, minkä kuu tekee merellä pilvien välistä. Onneksi! Nyt ei ole mitään vaaraa enään, luulen ma. Heillä on valo-torni ja kuu, ja olisihan se koko huono luotsi, joka ei sellaisten auttajain avulla voisi välttää kallioita ja osata satamaan. Mutta nyt en minä näe venettä enään. Mihinkä se joutui, Rönne?"

"On juuri laivan kupeella," vastasi Rönne, joka ei sekuntiakaan ollut laskenut venettä silmistänsä. "Vielä minuutti ja he ovat pääsneet laivalle!"

"Sittepä saamme kohta nähdä, miten luotsit johtavat laivaa," sanoi vältvääpeli ja tähysti laineilla lelluvaa laivaa. Pahaksi onneksi kätki juuri samassa musta pilvi kuun ja peitti näkö-alan merellä. Mutta kovasti riehuva tuuli karkoitti pilven pian pois, ja jonkun minuutin perästä oli näkö-ala taas vapaa. Vanha vältvääpeli huudahti sydämellisellä riemulla.

"Kas tuolla! Se on tapahtunut!" sanoi hän. "He ovat jo kallion-kielen ohitse ja ovat vähemmässä, kuin neljäs-osa tunnissa turvallisesti ankkurissa. Se oli, Jumal'auta apu hädässä! Ell'ei översti Sparre olisi lähettänyt teitä tänne tyköni, niin olisimme luultavasti saaneet valittaa parin sadan ihmishengen hukkumista; sillä tuolla alhaalla voidaan kuulla kyllä laukaus, vaan ei nähdä väläystä, eikä niin-muodoin tietää, missä hädässä oleva laiva oikeastaan on. Niin, hän on kelpo mies, översti! Joku muu mies ei olisi ehkä pitänyt huolta, pitää veneitä varulla, ja niin olisi apu tullut myöhään. Pojat taisivat juosta aikalailla! Minä luulen, että he tarvitsivat tuskin viittä minuuttia, tullaksensa kaupunkiin. No, niin! He ovat oikeoita ruotsalaisia, rohkeoita ja aina auttamaan valmiita. Heistä täytyy pitää, heistä kelpo-pojista! -- Mutta katsoppas tuonne, Rönne! Laiva kääntyy, -- heittää ankkurin mereen, -- laiva seisoo hiljaa, -- he ovat pelastetut, ja kohta tullenevat nuoret toverimme takaisin."

Todellakin seisoi laiva, joka muutamia minuuttia sitten oli vaarassa ajautua tuolle paha-maineiselle Dal'in kalliolle; niin laiva seisoi nyt rauhallisesti ankkurissa, ja vältvääpeli palasi siis nuoren toverinsa kanssa jälleen vahti-honeesen. Ensin tarkasti hän terävästi vielä merta, nähdäksensä, vieläkö sillä kerralla oli joku muu laiva vaarassa myrskyssä.

"Minä luulen," sanoi hän vallan tyytyväisenä, "ett'emme enään tänä-pänä tarvitse peljätä mitään vaaraa. Myrsky-ilma näyttää purkaneen raivonsa loppuun, ja paitsi sitä kirkastuu jo taivaskin vähitellen niin, että puolen tunnin matkalle voi jo eroittaa rannat. Ja niin muodoin en minä tarvitse sinua enään, Rönne. Jos tahdot mennä tovereitasi vastaan, niin ei mikään sitä estä. Yö kuluupi jo kyllä rauhallisesti; siitä olen varma. Siis mene Herran rauhaan, jos olet uupunut."

"En vähääkään, vältvääpeli," sanoi nuorukainen. "Vaikka en olisi määrättykään tänne, niin tahtoisin sittenkin jäädä tänne; sillä ei auta mikään, vältvääpeli, vaan teidän täytyy lopettaa kertomuksenne Kaarle-kuninkaasta. Eikä kellokaan ole muuta kuin 10:n. Yö on vielä pitkä."

"Ahah, vai kertomus sinua täällä pitääkin," sanoi vanha vältvääpeli naureskellen. "No, sinä saat sen kuulla ja toverisi myöskin, jos he tulevat enään tänne. Mutta minä luulen, että he ovat olleet niin varovaisia, että ovat jääneet Marstrand'iin."

"Ei maarkaan, niin tyhmiä eivät he olleet!" huusi Uolevin iloinen ääni samassa, ja kohta astui hän sisään Elfdal'in ja erään vieraan kanssa. "Täällä me olemme taas, vanha ystävä! Vähän tosin märkiä, mutta iloisia ja reippaita olemme yhä vain, ja vähäinen märkyys kyllä pian kuivuu. Isäni käski minun sanomaan teille terveisiä ja kiitoksia. Te olette hyvin pitäneet varanne, sanoi hän, ja lähettänyt minut ja Elfdal'in parhaalla ajalla. Jos se olisi tapahtunut joita-kuita minuuttia myöhemmin, niin olisi laiva ollut hukassa. Isäni aikoo pitää huolta siitä, että valppautenne esitetään hallitukselle oikeassa arvossansa. Totisesti, vältvääpeli, oli laiva joutumaisillaan Dal'in kalliolle. Luotsit tulivat juuri parahiksi, kuin vallesmanni viina-pannulle."

"Olemme sen kyllä nähneet täältä ylhäältä," vastasi vanhus. "Se on paha paikka, ell'ei vain tarkoin tunne kulku-väylää. Mutta mikä laiva se oikeastaan oli, Uolevi? Suurelta ja komealta rakennukselta se vain näytti."

"Kyllä, kyllä" vastasi Uolevi; "paras ruotsalaisista rekatti-laivoista, kuin on koskaan laineita vakoillut: 'Torstenson' kuudella-kymmenellä kanuunalla. Tässä on samasta laivasta matkustaja, joka haluaapi myöskin saada kuulla teidän vanhoja kertomuksianne. Elkää siitä pahastuko, vältvääpeli! Kun tämä herra kuuli, että me tahdoimme palata valo-torniin, niin pyysi hän saada tulla mukana, ja niin olemme me siis nyt tässä."

Vältvääpeli heitti lyhyen katseen vieraasen, mutta tämä lyhyt katse oli kylliksi hänelle, tuntea vieraassa arvokkaan ja suuren miehen. Vieras näytti erittäin nuorelta, ja hänen kasvoissansa kuvastuivat lempeys ja ystävyys. Vanha vältvääpeli tervehti häntä sen tähden ystävällisellä kohteliaisuudella ja pyysi häntä istumaan pieneen vahti-huoneesensa.

"Pitäkää hyvänänne se, mitä voin tarjota teille, armollinen herra," sanoi hän. "Paljon ei se tosin ole: vain lämmin huone ja vähän kertomuksia vanhoista ajoista."

"Sitä juuri etsinkin," vastasi vieras. "Näiltä nuorilta ystäviltämme kuulin, että olette ollut sankari-kuninkaamme ase-toveri, ja nyt koska en olisi voinut nukkua tänä yönä, niin pyysin heitä ottamaan minua kanssansa. Olen oikein iloinen, jos jatkatte vain kertomustanne, huolimatta minua ujostella. Minä myöskin olen nähnyt kuninkaan vähää ennen tuota onnetonta laukausta Fredrikshall'in luona."

"Tekö, herra?" sanoi vanha vältvääpeli ihmetellen. "Mutta hyvin nuori te mahdoitte silloin olla."

"Kyllä! Minä seurasin isääni, joka oli upsierina kuninkaan palveluksessa, ja tahtoi opettaa minua jo nuorena sota-menoihin."

"Sitten minä ymmärrän," sanoi vältvääpeli. "Olemmepa niin-muodoin puolittain sota-toverit, sillä minä olin myöskin Fredrikshall'in luona ja näillä minun käsi-varsillani autoin minä kantamaan kuningasta jälleen telttiinsä. Vielä kerran: terve-tullut!"

Hän ojensi kätensä vieraalle, joka puristi sitä innolla. Sen jälkeen vaatei Uolevi vältvääpeliä jatkamaan kertomustansa.

"Sitten. sitten," vastasi vanhus; "jahka ensin juomme kupillisen teetä, joka ei suinkaan liene vastahakoista vieraalle, eikä teillekään; sillä te olette läpi-märkiä sateesta ja meri-vedestä. Pian, Uolevi, nyt auttamaan minua!"

Vanhuksen esitys otettiin äänettömyydellä vastaan ja pian höyrysi tee pöydällä, ja näytti maistuvan huoneessa olijoille erittäin hyvältä. Sillä aikaa kun he joivat lämmintä, elähdyttävää juomaa, kertoi vältvääpeli lyhykäisyydessä sen, mitä hän oli kertonut jo nuorukaisille, ja alkoi sitten, pantuansa tee-kapineet pois, uudelleen punomaan keskeytyneen kertomuksensa säikeitä menneistä ajoista.

"Me olimme siis Pultavan edustalla," alkoi hän. Samalla kuin Kaarle antoi leikata ja sitoa haavoitettua jalkaansa, teki hän ohjelman seuraavan päivän tappelulle. Vielä samana iltana antoi hän tarpeelliset käskyt ja pani sen jälkeen rauhallisesti levolle, juuri kuin ei mitään erinomaisempaa huolta olisi ollut. Mutta päivän valjetessa oli hän taas vilpas ja pani meidät marssimaan. Rohkeutta ei meiltä tosin puuttunut, mutta voiton toivo ja varmuus olivat pois, sillä voimat olivat peräti eri suuret. Tsaari seisoi vastassamme 65,000 suuruisen mies-lauman ja 132 kanuunan kanssa. Meillä oli, paitsi vähäistä mieslukuamme, neljä rauta-kanuunaa; ja sitten piti Kaarlen, välttääksensä päästämästä venäläisiä takaa-päin käymästä kimppuun, jättää vahva vartio-väki Pultavan linnan edustalle ja 4,000 miestä kuormain vartioimiseen.