Chapter 3

Nyt asetuttiin leiriin ja varustauttiin pommittamaan kaupunkia. Mutta niin pitkälle ei kuitenkaan päästy, sillä kaupungista, joka ei ollut oikein hyvillänsä meidän puuhistamme, lähetettiin lähettiläitä, rukoilemaan kuningasta, että hän armahtaisi heitä. Kaarle ei ollut julma, eikä veren-himoinen, varsinkaan, koska hän oli voittanut jonkun tarkoituksen. Sentähden oli hän taipuvainen ja lupasi säästää kaupunkia pommittamisesta, jota vastaan hän vaatei 400,000 riksiä, jotka rehellisesti maksettiinkin, ja palkitsivat paljon sota-kulungeita. Paitsi sitä käski hän, että leiriin piti säännöllisesti tuotaman elon-varoja, joista myös heille luvattiin säännöllisesti maksaa.

Viimeistä lupausta eivät lähettiläät tahtoneet antaa, mutta Kaarle oli voittaja ja hänen käskyjänsä piti toteltaman. Ruoka-varoja tuotiin siis leiriin suurilla vaunuilla, ja tanskalaisten hämmästykseksi maksoivat ruotsalaiset sotamiehet säännöllisesti kaikista, niin että talonpojat sittemmin toivat mieluummin tavaransa leiriin, kuin kaupunkiin, ja vihdoin olivat kaupunkilaiset pakoitetut ostamaan tarpeitansa osaksi ruotsalaisten leiristä.

Se oli ruotsalaisten sota-kuria.

Moni tosin olisi kyllä meistä ottanut tarpeensa ja pitänyt rahat plakkarissansa, mutta kuninkaan käsky oli liiaksi tietty; tiettiinpä sekin, että joka rikkoi tätä käskyä vastaan, hän jätettiin kohta pyövelille ja tuli viiden minuutin sisään hirtetyksi. Sellaisissa asioissa ei kuningas laskenut leikkiä koskaan, ja se pitikin järjestyksen voimassa erinomaisella tavalla.

Tanskalaisten kanssa me siis pian jouduimme valmiiksi. Tanskan kuningas, joka oli karannut Kaarlen langon, Holstein'in herttuan kimppuun, sai tuskin kuulla meidän voitostamme, niin näki hän itsensä pakoitetuksi tekemään rauhaa millä ehdolla hyvänsäkin. Rauhasta keskusteltiin, ja vähemmässä, kuin kuudessa viikossa oli Kaarle sopinut ensimäisen vihollisensa kanssa. Samoin kuin Julius Caesar taisi hän nyt sanoa: "_veni, vidi, vici_, tulin, näjin, voitin."

Mutta nyt oli kääntyminen vihollisen kimppuun, joka oli paljon mahtavampi, kuin Tanskan kuningas, nimittäin Venäjän Tsaarin Pietarin, joka piiritti kahdeksankymmenen tuhannen suuruisella joukolla ruotsalaista linnaa, Narvaa. Meidän nuori kuninkaamme ei kuitenkaan pitänyt juuri lukua vihollisten paljoudesta, vaan käänsi ympäri Kyöpenhaminassa ja johti meitä venäläisiä vastaan. Kun Pietari kuuli Kaarlen olevan tulossa, niin pelkäsi hän kahdeksalla-kymmenellä tuhannellansa vielä olevansa kylliksi vahva meitä, kourallista ruotsalaisia vastaan, ja jätti sentähden armeijansa, tuodaksensa pika-marssissa vielä neljäkymmentä tuhatta lisäksi, jotka jo olivat matkalla tulossa sisä-Venäjältä. Yli-päällikkyyden Narvassa jätti hän siksi aikaa kenraali De Croille.

Ihme oli se, ett'ei kenraali Croi 80,000 miehellä ja 145 kanuunalla voinut valloittaa pientä Narvaa, jota puollusti vain pari tuhatta ruotsalaista. Mutta Narvassa olikin uljas päällikkö, kenraali Horn, joka miehuullisesti puollusti itseään ylivaltaa vastaan ja jo kaksi kuukautta oli pitänyt asemansa. Oli siis kunnian asia Kaarlelle, auttaa sellaista uljasta kenraalia. Kenraali Croi'lle oli taas tärkeätä, pitää meitä linnasta niin kaukana, kuin suinkin mahdollista. Tehdäksensä sentähden tukalaksi meidän esiin-marssimisemme, lähetti hän 30,000 venäläistä meitä vastaan, penikulman matkalle Narvasta ja asetti niiden eteen 20,000 strelitsiä ja etu-joukoksi 5,000 miestä, niin että meidän oli tunkeminen 55,000 miehen läpitse ennenkuin pääsimme Narvaan.

Olipa se kova kakku purra ja vaatei todellakin hyviä hampaita. Mutta Kaarle puri hyvin, sen osoitti hän jo Kyöpenhaminan edustalla, ja me sotamiehet seurasimme ummessa-silmin häntä kuolemaan, niin suuri oli meidän luottamuksemme häneen.

Kahden-kymmenen tuhannen lukuisena olimme me tulleet Liivin-maalle, mutta kuningas oli maltiton marssimaan koko armeijan kanssa. Hän kokosi sentähden kiiruimmasti neljätuhatta ratsu-miestä ja yhtä monta jalka-miestä ja riensi pika-marssissa eteen-päin. Kahdeksalla tuhannella miehellä aikoi hän ahdistaa kahdeksaa-kymmentä tuhatta venäläista, jotka päälle-päätteeksi olivat linnoitetuissa asemissa. Jokaista ruotsalaista kohden tuli kymmenen venäläistä, ja sitä voitiin syyllä sanoa rohkeaksi yritykseksi. Me sotamiehet, ja erittäinkin henki-vartijat, me emme pitäneet paljon lukua yli-voimasta, sillä kuningas kävi meidän mielestämme kokonaisesta armeijasta. Mutta upsierit, ja erittäinkin eräs vanha kenraali pudistelivat miettiväisinä päitänsä. Kuningas huomasi sen, sillä hän näki kaikkialle, ja ratsasti kohta hänen tykönsä, katsoi häntä kiivaasti silmiin ja sanoi: "Mitä, herra kenraali, epäilettekö te minun voivan lyödä kahdeksalla tuhannella ruotsalaisella kahdaksaa-kymmentä tuhatta venäläistä?" -- Kenraali koki niin paljo kuin mahdollista, olla tyytyväisen näköinen pulmassa. "Teidän Majesteettinne oli kyllä mies Kyöpenhaminan edustalla," sanoi hän, "eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta."

"Minä voin siis otaksua, että olette minun mieltäni," jatkoi kuningas puhettansa. "Muutoin näette kyllä, että minulla on kaksi hyvää puolta, jota ei ole vihollisella. Ensiksikään ei hän voi käyttää ratsu-joukkojansa, ja toiseksi tässä ahtaassa paikassa ovat sellaiset suuret laumat toistensa tiellä."

Vanha kenraali asettausi, kuin olisi hän tyytynyt kuninkaan selitykseen ja vaikeni. Sitä vastoin alkoi eräs toinen upsieri kysymättömänä puhua ja pyysi ehkä päästä kuninkaan suosioon. Hän sanoi: "Teidän Majesteettinne! Eräs uljas ranskalainen kenraali, jota minä ennen palvelin, piti tapanaan aina tappelun alussa sanoa: jos Jumala on tänään puolueeton, niin me annamme aika löylyä noille herroille. Teidän Majesteettinne saattaa sanoa samalla tavalla."

Mutta tämä ei tuottanut puhujalle hyvää. Hän ei ollut ajatellut, että Kaarle harjoitti erittäin jumalisuutta ja hurskautta, ja sentähden mahtoi Kaarlen vastaus olla vähän odottamaton puhujalle. Kuningas kääntyi nimittäin hänen puoleensa ja vastasi lyhyesti: "herra Siquieur, tiedättekö, että uljas kenraalinne puhui silloin, kuin suurin narri," ja sen sanottuaan kääntyi hän ympäri ja ajoi pois. Herra Siquieur näytti niin tyhmistyneeltä, että me kranatyörit emme voineet hillitä itseämme nauramasta hänen noloudellensa.

Me marsseimme eteen-päin ja rynnäkkö oli kohta alkava. Ensimäiset Venäjän vartijat olivat sioitetut ahtaaseen solaan, jossa joku sata miestä olisi voinut pidättää kokonaisen armeijan. Mutta kohta, meidän ensi kerran ankarasti hyökäten, eivät venäläiset voineet pitää paikkaansa, vaan pakenivat peljästyneinä. Venäjän viisituhatta miestä karkasi seka-sorrossa kahdenkymmenen tuhannen strelitsin päälle, jotka, kuten jo sanoin, seisoivat jonkun matkan päässä heistä, ja saattoivat heitäkin sellaiseen kauhistukseen, että he käänsivät hevoisensa ja pakenivat täyttä nelistä. Koko tämä hajoitettu ja järjestyksetön joukko syöksyi nyt heidän takanansa olevain kolmenkymmenen tuhannen miehen päälle, ja nämät, eivätkä ilman syytä, luullen kaikki olevan hukassa, vedettiin mukaan tähän hillitsemättömään tulvaan. Ja niin pakeni 55,000 miestä silmät nurin päässä takaisin leiriin, tekemättä edes tunnin vasta-rintaa meidän kuninkaallemme ja hänen kahdeksalle tuhannelle ruotsalaisellensa.

Niin pitkälle olimme me tulleet, mutta pahin oli vielä jäljillä. Edessämme oli linnoitettu leiri ja leirissä 80,000 venäläistä ja sataneljäkymmentäviisi kitaansa ammottavaa kanuunaa. Vallan hengästyneinä tulimme me esille, mutta ei kuningas antanut meille aikaa edes sen verran, että olisimme vähän puhaltaneet ja pyhkineet hien otsiltamme. "Eteenpäin!" kuului käsky taas. Kuningas antoi sota-huudon: "Jumalan avulla!" ja ruotsalaiset kanuunat alkoivat kohta ampua, tehdäksi aukkoja venäläisten etu-varustuksiin.

Tosin tuntui sydämemme vähän oudolta, kun katselimme vihollisen leiriä, ja monen sydän taisi jo palpattaakkin. Kuningas ei jättänyt meille kuitenkaan pitkiä miettimisen aikoja. Niin pian kuin kanuunamme olivat tehneet joitakuita aukkoja etu-varustuksissa, niin ei hän viivytellyt enään ampumisella, vaan antoi käydä pajunettisille, ja nyt käytiin raivossa vihollista vastaan.

Voitte uskoa, pojat, että se oli juhlallinen hetki, kun me marssimme, sillä ell'ei Jumala olisi antanut apua, niin me kaikki olisimme voineet tulla viimeiseen mieheen lyödyksi. Mutta Jumala auttoi meitä; Kaarlen luottamus sodan Jumalaan, korkeimpaan johtajaan ei tullut häpeään. Kauhea lumi-tuisku tuli taivaasta, ja se oli juuri se apu, jonka Jumala lähetti meille. Lumi ja tuisku olivat meillä takapuolella, mutta löi venäläisiä vasten naamaa. Päivä oli 20 Marraskuuta 1700, ja talvi oli alkanut aikaisin. Raju-ilma uuvutti venäläisten jäseniä, ja teki heidät sokeoiksi ja kuuroiksi.

Kuitenki seisoivat venäläiset, se kunnia täytyy minun heille antaa, kauvan kuin muuri ja antoi koko puolen tuntia meidän hakata ja tappaa itseänsä pajuneteillä. Myrskyn ja lumen sokaisemina eivät he voineet nähdä meidän vähä-lukuisuuttamme, mutta luulivat sen olevan paljon suuremman, kuin se todella olikaan. Paitsi sitä taisteli Kaarle kuin vanha kenraali ja osoitti huolta, neroa ja rohkeutta sellaista, että me ruotsalaisetkin sitä ihmettelimme ja tulimme kiihoitetuiksi sotimaan käsittämättömällä rohkeudella. Kuningas kiirehti oikealta siiveltä vasemmalle, jossa Tsaarin pää-korttierin piti oleman, mutta, kuten jo olen sanonut, ei Tsaari ollutkaan siellä, vaan tuomassa apu-joukkoja. Kuninkaan kiitäessä edes-takaisin jokajalla, missä kuulat lensivät, raappasi kuula häntä olkapäähän. Minä nä'in omilla silmilläni, miten hän vähän hypähti samassa, mutta nenä-liina sidottiin haavaan veren sulkemiseksi ja sitten ei hän ollut tietävinänsä koko haavasta. Taas ajoi hän kuumimpaan tuleen ja nyt kaatui hänen hevoisensa kuoliaana maahan. Mutta Kaarle ei huolinut siitä, hän irroitti itsensä nopeasti kuolleesta hevoisestaan ja otti toisen. Mutta tuskin oli hän istunut sen selkään, niin vei jo kanuunan kuula siltä pään poikki. Nyt hyppäsi hän kolmannen selkään ja sanoi rauhallisesti: "minä luulen, että nuo ihmiset tahtovat opettaa minua ratsastamaan." Enempää ei hän huolinut hevoistensa hukkaantumisesta, eikä siitä vaarasta, jossa hän pyörei, vaan ajoi kiireesti eteen-päin ja vei meitä aina syvemmälle tuleen siksi, kunnes hänen hevoisensa upposi syvään rämeesen. Hän pääsi kyllä pian ylös, mutta rapakko oli niin sitkeätä, että hänen toinen saappaansa jäi sinne. Minä olin aina, mahdollisuutta myöten, pysytellyt hänen läheisyydessänsä ja olin juuri tällä hetkellä niin lähellä häntä, että taisin römpiä avuksensa rämeessä. Koska minä näjin, että hänellä oli vain yksi saapas, niin riisuin minä omani ja ojensin sen hänelle. "Tässä, Teidän Majesteettinne," sanoin minä, "saatte toisen siaan."

"Kiitos, Roos, kiitos!" huusi hän käheällä äänellä, sillä ruudin savu ja alinomainen huutonsa "eteenpäin, pojat!" olivat sorruttaneet hänen äänensä. "Sinä näet, ett'en nyt joudu saappaista huolimaan." Ja niin hyppäsi hän neljännen hevoisen selkään ja taisteli sukka toisessa ja saapas toisessa jalassa yhtä urhoollisesti kuin ei mitään olisi tapahtunut. Tänä kuumana ja samalla kylmänä päivänä oli hän uupumaton.

Viimein kolmen kovan tunnin perästä, tunnin, joita en ikinä voi unhoittaa, olimme me valloittaneet vallit ja ajaneet venäläiset pakohon. Ensin horjuivat he ja sitten pakenivat. Mutta tappelu ei ollut liki-mainkaan lopussa, sillä Venäjän armeijan toisen siiven kanssa olimme me vain tähän saakka taistelleet. Mutta se ei hämmästyttänyt Kaarlea. Neljän tuhannen suuruisella joukolla ajoi hän neljääkymmentä tuhatta vihollista aina Narovan virralle saakka. Raivossa seka-sorrossa hyökkäsivät joukot sillalle ja silta sortui. Onnettomat vaivaiset eivät päässeet etemmäksi, ja ell'eivät he tahtoneet syöstä jää-kylmään jokeen niin täytyi heidän pyrkiä tovereinsa luokse leiriin, jossa vielä taidettiin pitää puolta. Mutta harvat sinne saapuivat. Kokonansa hajoitetun vasemman siiven kenraalit antautuivat; Kaarle otti heitä ystävällisesti vastaan, piti upseereista vain parhaimmat ja antoi ottaa aseet kaikilta muilta, ala-upsiereilta ja sotamiehiltä, ja viedä heidät Narvaan, josta ne ilman suuria esteitä annettiin juosta matkaansa.

Tässä samassa tilaisuudessa osoitti Kaarle sen kauniin totuuden, että vaikka hän olikin uhka rohkea, niin oli hänellä kuitenkin hyvä sydän. Koska, nimittäin, hätimiten neuvoteltiin, mitä kaikille niin paljoille vangeille oli tehtävä, niin lausui joku kenraaleista sen julman aikeen, että olisi paras tappaa kaikki vangit. Kaarle viskasi vihaisen katseen häneen ja käski sen jälkeen varustaa uupuneet ja nälkäiset vangit ruoka-varoilla ja laskea vapauteensa, joka kohta tapahtuikin.

Sellainen oli hän, meidän kuninkaamme! Hän oli hurskas, piti raamatun aina mukanansa leirissäkin eikä eronnut siitä koskaan. Olen itse nähnyt hänen usein siitä lukevan ja aina sen jälkeen huomannut hänen olevan ystävällisen ja hyvällä tuulella. Jalo, uljas herra, ell'ei hänellä vain olisi ollut sitä lemmon rauta-kalloa!

Sillä välillä oli jo yökin saapunut, ja kuningas kääreytyi kauhtanaansa ja pani kylmästä huolimatta maata paljaalle maalle. Äsken satanut lumi oli hänellä vuoteena ja pilvinen taivas peitteenä, Sillä tavalla maaten ei voinut nähdä juuri ihania unia, eikäpä Kaarlella ollutkaan juuri syytä ihaniin uniin, vaikka olikin voittanut sen päivän tappelun. Venäjän oikeanpuolinen siipi oli vielä sota-kunnossa ja vahva yli-voimallaan lannistamaan meidät ruotsalaiset, jos vain Jumala sen sallei. Mutta silloin näkyi selvästi, miten hyvä se on, että on hyvä ja laupias vihollisellekin. Kenraali Weide, joka johti venäläisten oikeanpuolista siipeä, oli kuullut puhuttavan Kaarlen lempeydestä, jolla hän kohteli vankeja, ja lähetti vielä kello kaksi yöllä sanansaattajan nuoren sankarin tykö ja tarjoutui antaumaan samoilla ehdoilla, kuin toisillekin oli myönnettynä. Kaarle käski sanomaan, että hän oli tyytyväinen, jos kenraali joukkonsa etupäässä tuli ja laski lippunsa ja aseensa maahan hänen eteensä. Niin tapahtuikin. Kolmekymmentä tuhatta venäläistä, upsieria ja sotamiehiä marssei paljain-päin meidän riviemme lävitse ja laski lippunsa ja aseensa kuninkaan jalkain juureen. Meidän koko armeijamme, seitsemän tuhatta miestä -- tuhannen oli kaatunut tappelussa -- seisoi aseissa järjestyksessä, ja me olimme oikein iloisia tästä asiain päätöksestä, jonka olimme saaneet kuninkaamme päättävällä miehuudella. Kaarle laski taaskin venäläiset menemään ja piti vain upsierit.

Tsaarin korvissa ei luultavasti ilmoitus tappioista soinut hyvältä, mutta hän oli yleisesti jalo mies ja kantoi onnettomuutensa miehukkaasti. "Minä tiedän kyllä," koska vapisevalla äänellä kerrottiin onnettomasta tappelusta hänelle, "minä tiedän kyllä, että ruotsalaiset lyövät meidät vielä monta kertaa, mutta tuleepa sekin aika vielä, jolloin ruotsalaiset ovat opettaneet meitä voittamaan itseänsä."

Sillä kerralla jäi asia sille kannalle, ja pitkiin aikoihin eivät venäläiset mielellään puhuneet Narvan tappelusta. He eivät voineet sittemmin, kun he olivat tointuneet kauheasta hämmästyksestänsä, laisinkaan ymmärtää, miten se oli mahdollista, että kahdeksan tuhatta ruotsalaista taisi niin perin pohjin lyödä kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä, ja moni heistä päättikin vallan varmasti, että me olimme tehneet taikoja, ja ett'ei meidän kuninkaaseemme pystyneet luodit, eikä lyönnit. Mutta että se kaikki oli hullutusta, tiesimme me parhaiten. Meidän taikomisemme oli vain kuninkaan urhoollisuudessa ja erittäin taivaan armossa, joka ajoi tiheät lumi-pilvet venäläisten silmiin niin, että he sovaistiin ja saatettiin häiriöön; mitään muita taikoja ei siinä ollut.

Niin, pojat! Kaikki kävi silloin meille, kuin "messinki höylällä vain." Kun olimme voittaneet tanskalaiset ja venäläiset, niin pieksimme me sitten 1702 vielä Puolan kuninkaan, Augusti Väkevän, Klissov'in tappelussa, miehitimme Puolan, panimme siihen Stanislaus Leczinsky'n kuninkaaksi ja pakoitimme rauhantekoon hänet Altranstad'issa, jossa meille luvattiin suuria etuisuuksia.

Silloin seisoikin Kaarle-kuningas voimansa, kunniansa ja maineensa korkeimmalla kukkulalla. Hänen armeijaansa pidettiin parhaimpana koko Euroopassa, eikä kuri, miehuus ja luottavaisuus päällikköihin ollut missään niin hyvä, kuin Kaarlen joukossa. Itse Saksan keisari kunnioitti Kaarlea suuresti, lähetti lähettiläitä hänen tykönsä ja antoi Schlesian protestanteille uskon-vapauden paljaalla Kaarlen toivomuksella. Kaikki asiat näyttivät tahtovan asettaa katoomattoman kunnian-kruunun Kaarlen päähän. Mutta asiat muuttuivat kerrassaan ja kuninkaan kirkkaasti heloittava onnen-tähti alkoi tummentua, kunnes se joku vuosi sittemmin kokonaan sammui. Hyvät ajat olivat ohitse ja pahat edessä. Tulipa surun ja valitus-huudon päivät, ja niistä saimme me kiittää juuri venäläisiä; venäläisiä, jotka olimme niin loistavaisesti voittaneet Narvan tappelussa.

Voi, miten hyvin meidän asiamme olisivat olleet, jos Kaarle olisi jättänyt heidät rauhaan! Mutta hänen onnensa vei hänet mukanansa. Hän tahtoi tehdä Tsaari Pietarille samoin, kuin hän oli tehnyt Puolan kuninkaalle, Sachsen'in vaali-ruhtinaalle Augustille, jota kyllä nimitettiin väkeväksi, vaan oli osoittanut itsensä sangen heikoksi. Siinä oli vika. Pietaria ei nimitetty väkeväksi, mutta hän osoitti meille, että hänen siipensä olivat kovasti kasvaneet Narvan tappelun jälkeen.

No, niin, pitäähän meidän käydä asiaan käsiksi, vaikka en minä puhu yhtä mielelläni tästä Kaarlen elämän ajasta, kuin sitä edellisestä; sillä tästä saivat meidän onnettomuutemme ja kurjuutemme alkunsa. Myös minä sain muisto-merkin tästä surullisesta ajasta, merkin, jota en olisi tarvinnut tässä muistella. Venäläiset löivät hyvin, se täytyy myöntää, ja yksi sellainen lyönti tapasi kallooni niin, että arpi siinä tuntuu vielä tänä päivänä. Mutta se on sivuseikka, Minulta oli se ottaa vain hengen, mutta kuninkaalta kruunun ja valtakunnan.

No, niin! Olimme jo viipyneet yön ja päivän Sachsen'issa maan ja vaali-ruhtinaan kontilla, ja kuningas ei ollut ainoastaan hankkinut itsellensä aarteita, vaan olipa lisännyt armeijansakin jo yli kahdenkymmenen tuhannen miehen, kun yht'äkkiä käskettiin liikkeelle. Aluksi me iloitsimme, sillä me luulimme, että nyt pääsemme suoraan Ruotsiin, kotihin, jota emme niin moneen vuoteen olleet nähneet. Mutta siinä toivossa me pian petyimme. Ruotsiin ei mentykään, vaan Puolaan, ja nyt me huomasimme, että kysymys oli vanhoista vihamiehistämme venäläisistä. Pian tulimme kovaan käsikahakkaan heidän kanssansa. Holofzin'in luona, Dnieper'in rannalla seisoi kenraali Menczikov kahdenkymmenen tuhannen venäläisen kranatyörin ja yhdeksän ratsumies rykmentin kanssa estämässä meidän edemmäksi kulkuamme. Ahdistaa heitä, oli melkein mahdotointa, sillä heidän edessänsä oli tulvillaan oleva Vibitsch'in virta ja sen jatkona suuri räme; sivulla oli heillä suojana jylhät metsät. Meidän kenraalimme neuvoivat tuottamaan laivasiltoja ja tekemään pattereita, mutta Kaarle vastasi: "mihinkä niin paljon puuhia?" ja syöksyi rohkeasti raivoisaan virtaan. Luonnollisesti kiirehti henki-vartijat ja koko armeija hänen jälkeensä, sillä ruotsalaiset sanoivat siihen aikaan aina: missä kuningas kaatuu, siellä kaadumme me kaikki. Rintaan saakka vedessä kahlasimme me virran yli ja kävimme raivoisasti vihollisen valleja vastaan. Mutta venäläiset seisoivat kuin seinä ja ajoivat meidät kuusi eri kertaa verisinä takaisin. Vasta seitsemännellä hyökkäyksellä onnistuimme me tunkeutua etu-varustuksiin. Venäläiset pakenivat ja jättivät jälkeensä kahdeksan tuhatta vankia ja kolmekymmentäkuusi kanuunaa saaliiksemme.

Tämä alku lupasi jotakin. Mutta se teki kuninkaan vain kopeaksi. Sillä kun Tsaari ojensi nyt kätensä sovinnoksi ja tarjosi rauhan ehtoja, niin hylkäsi Kaarle ne ja lähetti Tsaar'ille sen ylpeän vastauksen: "että hän tahtoi puhua hänen kanssansa siitä sitten, kun hän olisi ensin marssinut sisään Moskovaan." Tämä vastaus suututti Tsaaria kovasti, ja hän sanoi: "veljeni Kaarle tahtoo aina vain jäljitellä Alexander'ia, mutta minä toivon, ett'ei hän minussa löydä mitään Darius'ta."

"Hänen toivonsa täyttyikin, mutta mitenkä se meistä tuntui, sen tahdon puhua teille sitten, kun olemme panneet ensin hiiliä tuleen. Tulkaat, poikani; liekki alkaa jo heikontua, ja myrsky ulkona raivoaa yhä kovemmin vain."

Kertomuksen keskeyttäminen ei ollut ensinkään nuorten miesten mieleen, mutta he tottelivat kuitenkin kohta käskyä ja kiirehtivät tornin lyhtyyn, auttaaksensa vanhaa vältvääpeliä hänen velvollisuutensa täyttämisessä.

KOLMAS LUKU.

Pultava ja Bender.

Pian loisti valkea taas kirkkaasti ulapalle aukealle ja vanha Roos taisi hyvällä omalla-tunnolla palaita jälleen nuorten tovereinsa kanssa vahti-majaan, jatkaaksensa keskeytettyä kertomustansa. Ensin loi hän kuitenkin terävän ja tutkistelevan katseen synkeään yöhön ja kuunteli, kuuluisiko jotain muuta ääntä, paitsi myrskyn pauhua ja laineitten kohinaa. Mutta kaikki oli hiljaa, paitsi luonnon-voimain meteliä, ja hän istuuntui sen tähden taas rauhallisesti paikallensa.

"Missäs me keskeytimmekään?" alkoi hän taas. Niin, kyllä muistan jo: rauhan-ehdoissa, joita Tsaari tarjosi, ja jotka kuninkaamme hyljäsi. Se oli paha erehdys. Hän olisi voinut vaatia mitä parhaimpia ehtoja Tsaarilta, kokematta enään tappelun onnea; niin, eipä edes, jos hän olisi voittanutkin yhden sellaisen tappelun, olisi hän saanut suurempia etuja. Jumala tiesi, mikä hänen tekikään silloin niin itse-päiseksi; lyhykäisesti sanottu: hän tahtoi sotaa, ja Tsaarin täytyi puollustaa itseänsä miten parhaiten taisi.

Nyt olisi ehkä vielä kaikki käynyt hyvin, jos me olisimme marssineet ilman viivytystä Moskovaa kohti; mutta silloin teki eräs vanha kasakki-päällikkö, Mazeppa nimeltä, joka kuului Venäjän yli-vallan alle, meille pahat kolttoset. Mazeppa halusi päästä Tsaarin vallasta ja tulla itsenäiseksi hallitsijaksi Ukraine'ssa. Saavuttaaksensa tätä tarkoitustansa, oli Kaarle erittäin terve-tullut hänelle. Hän lähetti sentähden sanan-saattajat kuninkaan tykö, ja vakuutti hänelle, että jos hän, kuningas, tulisi armeijanensa Ukraine'hen, niin saattaisi hän, Mazeppa, koko maansa kapinaan, auttaisi meitä kumminkin kolmen-kymmenen tuhannen suuruisella joukolla, kukistamaan Tsaaria valta-istuimelta. Kaarle uskoi tätä, eikä marssinutkaan Moskovaa kohden, vaan Ukraine'hin, jossa meidän piti saaman, Mazeppa'n lupauksen mukaan, ruoka-varoja, rahoja ja vaatteita, ja kaikkea muuta, mitä tarvitsimme. Tämä seikka mahtoi erittäin houkutella Kaarlea työskentelemään Mazeppa'n kanssa yhdessä; sillä totuus sanottuna, emme olleet tähän aikaan niin hyvissä varoissa, kuin olimme, koska me jätimme Sachsen'in hedelmälliset kentät. Marssit, taistelut, tuli-sioilla asustelemiset ja muut sodan vaikeudet olivat hyvin köyhentäneet meitä. Me näytimme joka-ainoa kerjäläisiltä, ja räpäleitä olivat vain meidän vaatteemme. Ratsu-miehillä ei ollut saappaita ja jalka-miehet olivat ilman kenkiä ja sukkia. Täytymys pakoitti meitä käärimään nahkoja ja muuta senkaltaista koipiemme ympäri, niin että totisesti olisi meitä voinut pitää villien laumana. Mutta kaikessa tässä olimme me kuitenkin tyytyväisiä, sillä me perustimme toivomme osaksi tuohon luvattuun Ukraine'n maahan, jossa maidon ja hunajan piti tulvailemaan, ja osaksi Puolasta tuotavaan apuun, jota kenraali Lewenhaupt'in oli käsketty tuomaan meille.

Pian kuitenkin piti meidän kauhuksemme havaitsemaan, että turha oli toivomme ollut.