Chapter 2

Kruunun-prinssi oli silloin vain yhden-toista vuotias, mutta minä ymmärsin kohta, että hän oli yhtä taitava sotamenossa, kuin moni upsieri, joka oli jo monta vuotta palvellut. Hänen henkivartija-komppaniansa oli valituista miehistä, ja itse oli hän sen ylin-johtaja. Hän äksierautti meitä ahkerasti, johti itse harjoituksiamme ja tunsi meidät kunkin nimeltämme. Palveluksemme ei ollut suinkaan helppo, sillä prinssi ei antanut meille paljon lepoa, ja meidän piti vielä sen lisäksi oleman vartijoina hänen asunnossansa ja linnan puistossa; mutta kuitenkin palvelimme me häntä mielellämme, sillä hän ei säästänyt itseäänkään, vaan kaikki, mitä hän vaatei meiltä, vaatei hän itseltäänkin. Jo silloin taittiin kyllä huomata, että hänestä aikoinansa tulisi ankara sotija. Hän ei elänyt laisinkaan, kuin prinssi. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, sotamiehellinen ja erosi ainoastaan meidän pukimestamme hienolla kultaisella sapelin-nauhalla. Hänen vuoteensa ei ollut haahka-telkän untuvista, vaikka se kyllä olisi voinut olla; ei: se oli tavallinen matrassi ja ohukainen peite, ja niin makasi hän sekä talvet että kesät. Ei hän huolinut hyvästä, eikä pahasta ilmasta. Kun meidän harjoitus-aikamme tuli, niin täytyi meidän ulos, joko sitten paistoi päivä tahi satoi, uuvuimmeko helteestä tahi kohmetuimmeko kylmyydestä. Mutta yleisesti kohteli hän meitä hyvin, eikä meillä ollut valituksen syytä, sillä, kuten sanoin, kuumassa ja kylmässä, päivä-paisteessa ja sateessa oli hän itse aina mukana, eikä huolinut ilmasta enempää, kuin joku armeijan vanhimmista sankareista. Me rakastimme häntä, ja oikein todella luulen, että, jos hän olisi käskenyt, olisimme me menneet sekä veteen että valkeaan hänen edestänsä.

Ja se ei ole ainoastaan koru-puhetta, vaan totta; sillä veteen menin minä kerran hänen edestänsä, ja ilman hänen käskyänsä, että häntä rakastin. Tapaus oli seuraava:

Minä olin vartijana juuri sillä linnan-portilla, joka vie linnan-puistoon, kun prinssi tuli huvittelemaan itseään puistoon joiden-kuiden kisa-kumppaliensa kanssa. Ylhäistä seuraa se olikin: nuori kreivi Brahe, kreivi Sture, kreivi Oxenstjerna ja muita jalompi-sukuisia. He olivat koppisilla, ja minä katselin myös tuota iloa, ja huomasin, että prinssi oli taitavampi muita, joka minua paljon ihastutti. Kerran viskasi prinssi erittäin korean kopin sellaisella voimalla, että se lensi kauvas kreivi Sture'n ylitse, jonka se piti ottaman kiini, ja putosi kuta-kuinkin syvään lammikkoon, ja vaipui sinne kohta. Prinssi kiivastui koppinsa kadottamisesta, ja kreivi Sture seisoi nolona ja hämmästyneenä, että hän kömpelömäisyydellään oli ollut syypäänä vahinkoon, jonka hän olisi tainnut estää. "Laita koppini takaisin, Sture!" huusi nuori prinssi. "Minä sain sen eilen lahjaksi mummultani. Kohta veteen, Sture, ja koppini ylös!"

Nuori kreivi-raukka seisoi häpeillään ja ala-kuloisena. "Enhän minä osaa uida, Teidän Korkeutenne," änkytti hän. "Minä voisin hukkua, enkä luule Teidän Korkeutenne suinkaan sitä tahtovan."

"Huku tahi et," huusi prinssi, "niin tahdon minä koppini takaisin; sinä sen laskitkin pääsemään lammikkoon. Siis pian! Joll'et sinä saa sitä sieltä ylös, niin saa joku muu teistä tuoda sen; sinä, Brahe, tahi sinä, Oxenstjerna. Minä _tahdon_ ja minun pitää saaman koppini jälleen."

Samassa polkasi hän jalkaa ja katsoi ankarasti heihin. Ei kellään nuorista kreiveistä näyttänyt olevan vähintäkään halua, turmella kauniita vaatteitansa yhden koppi-joutavan tähden, vielä vähemmin antautua hengen vaaraan, ja vetääntyivät sentähden useimpia askeleita pois lammikosta. Prinssi näytti olevan aikeissa, tehdä jotain tyhmyyttä, ja sentähden ymmärsin minä aikani tulleen, tullakseni väliin. Uida osasin minä kuin sorsa, ja univormuni ei saisi mitään vahinkoa, koska sen riisuisin pois. Paitsi sitä olin minä huomannut, mihin koppi katosi ja pannut tarkan merkin paikkaan.

"Antakaa anteeksi, Teidän Korkeutenne," sanoin minä. "Jos sallitte minun koettaa, ottaa koppia ylös, niin tahdon sen tehdä."

Minun sanani saattoivat kohta rauhan ja tyynnyttivät rauhattomat rinnat. Nuorten kreivien posket punottivat taaskin ja prinssi nyökkäsi ystävällisesti minulle. Hänen vihansa väistyi kuin pilvi päivän edestä.

"Hyvä, Richard Roos," sanoi hän minulle. "Sinä taidat siis uida ja sukeltaa? Lammikko on syvä."

"Vaikka se olisi kymmenen kyynärää syvempi, niin Teidän Korkeutenne saapi koppinsa takaisin," vastasin minä. "Mutta Teidän Korkeutenne tietää, ett'en minä ilman käskyä saa jättää paikkaani, ja sentähden pyytäisin minä -- -- --"

"Oikein," keskeytti prinssi minua. "Sture, täytä miehen paikka! Mars, vartijaksi ja kivääri olallesi!"

Seisoa pari minuuttia vartijana ei ollut nuorelle kreiville niin vastahakoista, kuin hypätä veteen. Hän otti siis kiväärini, minä riisuin takkini ja viskausin lammikkoon. Sukeltaa, löytää koppi, uida takaisin rantaan ja antaa koppi prinssille, oli parin, kolmen minuutin työ. "Hyvin tehty todellakin, Roos," sanoi hän. "Minä olen tyytyväinen sinuun. Kas, siinä, ota tuosta riksi! Ja te" -- hän kääntyi nuorten kreivien puoleen -- "te voitte myöskin löyhyttää kukkaroinne nauhoja, silla minun rivakka henki-vartijani on säästänyt teiltä vastahakoisen, kylmän kyl'yn. Joll'ei hän olisi tullut, niin teidän olisi pitänyt hypätä lammikkoon, niin totta, kuin minä olen perintö-prinssi Ruotsissa!"

Nuoret herrat uskoivat häntä, sillä tätä puhuessaan otti hän oikein julman ja kovan katseen, ja minä sain minun neljä riksiäni. Kun minä olin kiittänyt, otin minä takkini, asettautuakseni taaskin vartio-paikkaani. Mutta sitä ei prinssi sallinut.

"Mars, korttieriisi!" sanoi hän. "Et saa laittaa yskää itsellesi märissä vaatteissasi."

"Mutta vartioiminen, Teidän Korkeutenne!"

"Elä sinä siitä huoli. Kyllä me siitä huolen pidämme siksi kun vartijain-vaihetus tapahtuu. Kreivi Brahe, nyt saatat sinä ottaa kiväärin olallesi ja sitten tulee Oxenstjerna'n vuoro. Hyvästi, Roos! Minä olen tyytyväinen sinuun."

Koska prinssi vastasi vartioimisesta, niin läksin minä pois ja menin kasarmiin ilmoittamaan itseäni ala-upsierille. Hän hämmästyi, kun minä puhuin hänelle, mitä tapahtunut oli, ja lähetti kohta asettamaan uutta vartijata. Mutta prinssi lähetti heidät takaisin; nuorten vapaa-sukuisten herrain piti täyttämän minun velvollisuuteni, ja siitä päivästä saakka olin minä prinssin suosiossa. Monta kertaa kun minulla oli loma-aikaa, käski hän minut tykönsä, puheli kanssani ja antoi minun kertoa itsellensä kaikellaisia hauskoja kertomuksia, joille hän sitten nauroi sydämellisesti. Tavallisesti oli hän hyvällä tuulella; välistä vain tuli itse-päisyyden-perkele häneen, ja silloin teki hän hulluuksia, joita ei kukaan muu tekisi.

Niin sain minä eräänä päivänä nähdä, miten hän osoitti itse-päisyyttänsä mummullensa, jota hän muutoin kunnioitti ja rakasti. Hänellä oli juuri päällään henkivartija-komppanijansa univormu, ja minä seisoin vartijana hänen ovellansa, joka oli auki. Hän oli juuri riidellyt ja ajanut ulos jonkun palvelijan, joka oli tehnyt jonkun pienen rikoksen; myös minun puoleeni oli hän jo viskannut vihaisia katseita, vaikka minä seisoin vallan välin-pitämättömällä naamalla paikallani, enkä ollut tietävinänikään siitä, mitä näjin ja kuulin. Minä luulin olevani turvassa; univormuni oli reilassa ja kiväärini kirkas, lyhyesti: kaikki oli kuin pitikin, -- minuun ei hän saisi siis kynsiään isketyksi, vaikka tahtoisikin.

Silloin toi sattumus mummun sisään, ja kuin haukka kävi prinssi hänen kimppuunsa, ikäänkuin iloissaan, että hän sai edes jonkun, jolle sai tyhjentää pahan luontonsa.

"Eikö ole totta, että takkini on musta?" sanoi hän mummulle.

"Ei ollenkaan, lapseni. Katsos vain; sininenhän se on," sanoi mummu rauhallisesti ja lempeästi.

"Se on musta!" huusi prinssi.

"Ei; sininen se on," kertoi mummu.

"Ja kuitenkin on se musta," huusi prinssi ja polki jalkaa. Kuningattaren täytyi viimein antaa myöten ja sanoa, että hänen takkinsa oli musta, vaikka se oli sininen kuin taivas.

Minä ajattelin itsekseni: "Ell'et sinä olisi prinssi, niin olisit nyt ansainnut aika tavalla selkääsi." Mutta minä varoin kuitenkin, ilmoittaa ajatuksiani, sillä prinssiä ei ollut hyvä härsytellä, kun hänellä oli hänen häijy päänsä. Kuitenkin mahtoi hän huomata naamastani, että pahastuin hänen käytöstänsä, sillä samassa hyppäsi hän luokseni ja huusi: "Sano. sinä Roos, onko minun takkini musta tahi sininen!"

"Teidän Korkeutenne, antakaa anteeksi," vastasin minä, aikeissa päästä koko seikasta, "vahti-sotamiehellä ei saa olla mitään päättelemisiä."

"Mutta minä _käsken_ sinun vastaamaan," huusi hän katseella, joka ei ennustanut hyvää. "Musta tahi sininen?"

Minua äköitti, että hän niin kovin ahdisti minua; enkä millään muodolla olisi tahtonut antaa oikeutta hänen nuorelle itse-päisyydellensä. Minä vastasin sen tähden lyhyesti: "Musta, Teidän Korkeutenne, musta kuin rukiin-kukka."

Se vaikutti. Prinssi hämmästyi ensin, ja sitten purskahti hän isoon nauruun, ja vihansa meni ohitse. "Musta kuin rukiin-kukka, sinä veijari," sanoi hän mitä iloisimmalla luonnolla. "Sinä olet kelpo mies, Roos! Jos olisit antanut minulle oikeuden, niin olisimme olleet kuitit toisistamme ain'iaksi. Nyt olen minä sinuun tyytyväinen, kuin tuonain lammikon rannalla."

"Se on onnekseni, Teidän Korkeutenne," vastasin minä, "mutta ei teidän pitäisi panna ihmisiä niin kovaan koetukseen, erittäinkin sotamies-raukkaa, joka ei uskalla koskaan sanoa mitään vastaan."

"Se on oikein, poikani; tahdon panna mieleeni sen," sanoi hän. Sen jälkeen tarjosi hän höylisti käsivartensa mummullensa ja vei hänet, kuni oikea rakastelija omaan huoneesensa, jossa hän luultavasti pyysi anteeksi rikoksensa.

Sellainen oli hän aina. Tulinen, kiivas ja itse-pintainen, koska häntä vastustettiin, mutta nöyrä, vaikka kääriä sormensa ympäri, kun häntä hoideltiin varovaisuudella ja taidolla. Hänellä oli omituinen luonto ja sen piti hän koko elämänsä ajan.

Toisen kerran tahtoi hän oikein sanan merkityksessä mennä seinän läpi. Eräänä talvi-päivänä, jolloin oli kahden-kymmenen asteen pakkainen, sai hän sen pään, että hänen piti lähteä koittamaan reki-keliä. "Sinä saatat tulla mukana ja istua pukilla!" huusi hän sivumennen minulle, ja kun se oli sama kun käsky, niin luonnollisesti minä tein niin, vaikka ei kunnia sellaisessa pakkaisessa ollut erittäin hauskaa. Reki, kruunun-prinssin hevoiset edessä, ajettiin portaan eteen, Kaarle viskautui siihen ja otti ohjat, minä istuin pukille, kaksi ratsumiestä seurasi mukana ja niin li'uttiin katuja pitkin, ja uteliaita naamoja näkyi kaikkialla akkunoissa. Me emme huolineet siitä, vaan ajoimme yhä eteen-päin, kunnes hevoinen seisahtui äkkiä, eikä tahtonut mennä edemmäksi. Edessämme oli, nimittäin, vanha, matala muuri, jota ei prinssi ollut huomannut, koska se oli melkein lumen peitossa. Kuitenkin ruoskitsi hän ja kehoitti hevoista eteen-päin, mutta hevoinen oli viisaampi, kuin ajaja, eikä tahtonut mennä muurin yli. Toinen ratsastajista osoitti oikein ähittelemisen iloa vastuksesta, joka itse prinssinkin rauta-kallolle näytti kovalta murtaa, ja sanoi sentähden virnuillen: "Ei se auta! Teidän Korkeutenne täytyy kääntää takaisin ja ajaa toista tietä."

"Ei maarkaan!" vastasi prinssi. "Alas, miehet, hevoisiltanne, ja repikäät muuri maahan. Ei pidä pystyttämän sanomaan, että perintö-prinssi väistyy vanhaa kurjaa muuria."

Ratsastajien naamat venyivät synkiksi, koska he kuulivat prinssin käskyn, sillä repiä paljain käsin muuria kahden-kymmenen asteen pakkaisessa, ei tuntunut heistä ollenkaan hauskalta. Kuitenkin täytyi heidän totella; minä pidin hevoisia ja prinssi katsoi heidän työtään.

Ja viimein oli muuri niin revitty, että taidettiin ajaa ylitse, eikä tarvittu kääntyä takaisin. Rauta-kallo voitti silläkin kerralla.

Sellaisia neron-kokeita teki hän hyvin usein ja osoitti siten, ett'ei hänen päänsä suinkaan ollut tavallisesta aineesta tehty. Toiselta puolelta osoitti hän myös, että hänen itse-päisyytensä, oikein pidettynä, taisi saattaa paljon hyvääkin matkaan. Niin oli esim. hänen opettajallansa paljon vaivaa hänestä sentähden, ett'ei nuori prinssi tahtonut ollenkaan lukea latinaa. Hän ei oppinut sitä, ja kieli-oppia hän oikein vihasi. Viimein, koska kaikki viisaat neuvot olivat turhaan menneet, sanoi opettaja: "Hyvä, Teidän Korkeutenne, antakaa olla lukematta! Tosin ette voi vaatia kerran luettavan itseänne suurten hallitsijain joukkoon, vaan luulen, että ette pidä siitä paljon lukuakaan."

Prinssi hämmästyi. "Mitenkä niin?" kysyi hän.

"Hyvin yksinkertaisesti siten," vastasi opettaja kuiva-kiskoisesti, "että jokainen suuri hallitsija taitaa latinaa, vieläpä naapurinne, Tanskan kuningaskin, on erittäin taitava siinä."

"Anna minulle kieli-oppi," sanoi hän opettajalle, ja siitä hetkestä luki hän latinaa erinomaisella ahkeruudella.

Sotainen into heräsi hänessä jo varhain. Sotaiset sankarityöt ja tapaukset maailman historiassa olivat hänen hartaimmat lukemisensa, ja Curtius'en taisi hän ulkoa. Erittäin ahmaamalla luki hän Makedonian kuninkaan Suuren Alexander'in sankari-te'oista, ja minä itse kuulin hänen kerran lausuvan mummullensa: "Jospa minä vain voisin tulla Alexander'in vertaiseksi, niin minä mielelläni tyytyisin kolmeenkymmeneen ikä-vuoteen ja ostaisin lopun kunniatani hengelläni."

Leski-kuningatar kauhistui ja koki kaikin tavoin haihduttaa hänessä senkaltaiset ajatukset, jopa halun koko sotaiseen elämään, mutta se oli yhtä kuin kaataa vettä hanhen selkään. Kaarle oli Kaarle, ja mitä sotia ja tappeluksia koski, niin pitivät ne etu-siat hänen sielussansa.

Kenraali Stenbock, juuri se sama, joka minut saattoi prinssin läheisyyteen, tiesi sen hyvin. Päästäksensä suosioon, lähetti hän kerran prinssille neljäskolmatta pientä metalli-kanuunaa, ruuti-vaunuja, kuulia ja muita kapineita lahjaksi. Minä olin vartijana prinssin kamarin ovella, koska ne pienet ja somat sota-tarpeet tulivat, ja minä näjin mimmoisella ilolla prinssi purki esiin pieniä, koreita kanuunoitansa. Nyt ei hän saanut ennen rauhaa, ennen-kuin minä panin pois kiväärini, ja autoin häntä ampumaan, minä latasin kanuunat, hän tähtäsi, ampui ja riemuitsi aina, kun osasi maaliin, jonka sivu, totta puhuen ei hän usein ampunutkaan. Luonnollisesti pidin minä huolta siitä, että hän ei loukkaisi itseään kanuunoillaan, ja niin jatkettiin sitten ampumista siksi, kun tuli vartijain vaihto. Korpraali otti vihaisen katseen, koska hän ei löytänyt minua paikallani, vaan täydessä leikissä perintö-prinssin kanssa. Kaarle ei ollut hänestä tietävinään.

"Ei sanaakaan," sanoi hän korpraalille. "Mitä Roos on tehnyt, on tapahtunut minun käskystäni. Mene matkaas! Mars!"

Korpraali meni häntä koipien välissä matkaansa, ja minun täytyi jatkaa leikkiä prinssin kanssa ilta-pimeään saakka. Silloin vasta pääsin minä, eikä paljon puuttunut, ett'ei hän ottanut kanuunoitansa vuoteesen kanssansa; niin vaikea oli hänen niistä eritä. Seuraavana aamuna jo varhain oli hän matkalla kenraali Stenbockin luokse, ennenkuin tämä oli vielä nousnut ylös, kiittämään häntä siitä kauniista lahjasta, joka häntä niin suuresti huvitti. Ja siitä saakka olivat kanuunat hänen rakkain huvituksensa, ja minä sain lukemattomia kertoja puhdistaa, ladata ja tähdätä niitä, kunnes hän itse oppi niitä täydellisesti käsittelemään niin, että hän taisi ampua kilpaa paraan kanuunan-laukaisian kanssa.

Siihen aikaan tapahtui myös se tapaus, joka erittäin osoitti hänen ihmeellistä luontoansa. Hänen isänsä virka-huoneessa riippui pari karttaa seinällä; toinen kuvasi unkarilaista kaupunkia, jonka turkkilaiset olivat valloittaneet keisari Leopold'ilta, ja toinen kuvasi Rii'an kaupunkia, joka silloin vielä oli Ruotsin vallassa. Edellisen taulun alla olivat Job'in sanat: "Herra antoi, Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi." Kaarle luki kirjoituksen, miettei hetken, otti isänsä laatikosta lyijykynän ja kirjoitti omalla kädellänsä toisen kartan (Rii'an) ylä-reunaan: "Herra on sen minulle antanut, eikä kenenkään pidä sitä minulta ottaman."

Riika oli tosin vahva linna, mutta kuitenkin on Venäjän Tsaari, Pietari, sen nykyinen hallitsija.

Kuitenkin taidettiin tästä huomata, mitenkä kovasti nuori polttiainen oli kerran polttava; ja kyllä se polttikin, poltti niin, että melkein puoli Eurooppaa oli tulessa.

Ehkä Kaarlesta olisi tullut kokonaan toinen mies, ell'ei hän niin aikaisin olisi kadottanut isäänsä. Kuningas kuoli, koska perintö-prinssi oli vasta viiden-toista vuotias. Valtakunnan lakien mukaan oli hän tosin sillä nuorella ijällänsä laillinen, mutta hänen isänsä, joka kyllä tunsi prinssin hillitsemättömän luonnon, oli testamentissansa määrännyt, että Kaarlen piti oleman aina kahdeksanteen-toista vuoteensa mummunsa holhouksen alaisena. Prinssi oli kovasti suuttunut tästä määräyksestä, mutta että hän todella rakasti ja kunnioitti mummuansa, niin tyytyi hän siihen vuoden ja olisi sen tehnyt ehkä pitemmänkin aikaa, ell'ei joku toinen olisi puhaltanut tuleen hänen sielussansa kytevää kipenää. Kun hän kerran tarkasti muutamia rykmenttiä ja vaipui siinä syviin mietteisiin, niin kysyi valtio-neuvos Piper, joka seisoi hänen vieressänsä, hyvin hiljaa: "Mitä miettii, Teidän Majesteettinne ja on niin totisen näköinen?"

"Ah," vastasi nuori kuningas yhtä hiljaa, "minä ajattelin, että olisin itse kyllä kelvollinen käskemään näitä uljaita poikia, olemattani itse akka-vallan alaisena."

"Suopiko Teidän Majesteettinne minulle vapauden ajaa asiata?" kysyi Piper kiireesti. "Minä panen pääni pantiksi siihen, että Teidän Majesteettinne lyhyen ajan sisässä pitää oleman julistetun itsevaltiaaksi kuninkaaksi."

Kaarle vähän kummastui, mutta ei kieltänytkään, Siinä oli kylläksi viekkaalle valtio-neuvokselle. Hän pani kaikki koukut pyytämään ja sai kaikkialla suostumuksen, ja vähän sen jälkeen huudettiin Kaarle tosiaankin kuninkaaksi. Kun arkkipiispan Svedelius'en piti paneman hänen päähänsä kruunua, niin otti hän sen piispalta ja pani itse omin käsin päähänsä.

Nyt oli hän siis kuningas, ja kohta oli maailma näkevä, että hän ei ollut mikään silmän-kääntäjän vauva, jota johditaan verhon takaa näkymättömillä rihmoilla. Tähän saakka ei hän ollut huolinut hallitus-asioista. Tosin oli hän ollut saapuvilla valtio-neuvostossa, mutta aivan osaa-ottamatta keskusteluihin tai osoittamatta mitään halua siihen. Sentähdenpä ei voitu juuri mitään suurta toivoakkaan hänen nerostansa ja ky'ystänsä, ja vieläpä ulko-valtakunnatkin pitivät häntä vain huikentelevaisena poikaisena, jolta taidettiin ottaa maa-kaistaleita milloin hyvänsä ilman mitään vaaraa. Venäjä, Puola ja Tanska, luottaen lähettilästensä kertomuksiin nuoren hallitsijan luonnosta, varustausivat sotaan ja panivat Ruotsin valtio-neuvoston pahaan pulaan. Kaarle oli neuvostossa saapuvilla, koska oli juuri kysymys ulko-valtain suurista varustuksista. Valtio-neuvosto ei tiennyt mitään apua ja hyvät neuvot maksoivat rahaa. Silloin hypähti nuori kuningas äkkiä ylös istuimeltansa ja puhui, hänelle sopivalla arvokkaisuudella ja jaloudella seuraavalla tavalla:

"Hyvät herrat! En tahdo koskaan alkaa oikeuttamatonta sotaa, mutta en tahdo myöskään ennen lakata oikeutetusta sodasta, ennen-kuin olen täydellisesti nöyryyttänyt viholliseni. Minun päätökseni on tehty. Ensimäisen, joka julistaa sotaa minua vastaan, tahdon ottaa kohta käsiini, ja kun olen sen kerran voittanut, niin toivon myöskin muiden pelkäävän minua. Antaun Jumalan huomaan!"

Kaarle läksi ja vanhat valtio-neuvokset istuivat jotenkin noloina paikollansa ja katselivat toisiansa, tietämättä oikein, mitä heidän piti asiasta uskoman.

Kuitenkin näyttivät asiat kohta, että ne eivät olleet turhia sanoja, kun nuori sankari oli puhunut. Hän oli juuri karhun-ajossa, josta hän erittäin paljon piti, kun kuriiri toi hänelle ilmoituksen, että saksilaiset olivat hyökänneet Liivin-maalle, ja että Tanskan kuningas ahdisti samalla Kaarlen lankoa, Holstein'in hetttuata. Silmänräpäyksessä syttyi Kaarle tuliin-tauloin. Karhun-ajo keskeytettiin kohta, ja lyhyen neuvottelun jälkeen päätti Kaarle saada lankonsa ensin liikkeelle. Me saimme käskyn astua laivoihin, ja jo Huhtikuun 13:sta päivänä 1700 jätti nuori kuningas kauniin pää-kaupunkinsa, hyökätäksensä Kyöpenhaminaa vastaan. Hän läksi leikkaamaan ensimäisiä kunnia-seppeleitänsä, ja niitä saikin hän runsaassa määrässä; mutta pää-kaupunkiansa Tukholmaa, jolle hän niin nuorena käänsi selkänsä, ei hänen pitänyt enään koskaan näkemän.

Mutta nyt ei kukaan ajatellut sitä; me sotamiehet, me vain olimme hyvällä halulla ja iloitsimme, saada tavata vihollista, joka niin ylpeästi oli härsytellyt meitä. Onni seurasi meitä ja oikeaa asiaa niin, että me aivan eheöinä saavuimme Kyöpenhamina'n edustalle, jota meidän laivamme, yhteydessä joiden-kuiden englantilaisten ja hollantilaisten laivain kanssa, oitis rupesivat piirittämään. Tanskalaiset kauhistuivat meidän rohkeuttamme, mutta vielä enemmän kauhistuivat he, koska Kaarle varusteli maalle-nousua, sulkeaksensa kaupungin myöskin maan puolelta. Hän jätti sota-laivansa ja astui kranatyorinensä venheisiin, tullaksensa helpommin maalle, ja lähestyi rantaa tanskalaisten kovassa kuula-sateessa.

Mitä nyt tapahtui, taisin minä jotenkin tarkkaan huomata; sillä kohta kun kuningas aikoi astua venheesen, käytin minäkin tilaisuutta, saadakseni seurata häntä, ia se onnistuikin niin hyvin, että tulin aivan hänen läheisyyteensä. Herra Guiscard, Ranskan lähettiläs, jalo herra, joka uskollisesti ja rehellisesti piti Ruotsin puolta, seisoi juuri kuninkaan vieressä. Ja hänen takanansa seisoin minä niin likellä, että taisin kädellä ylöttyä kuninkaasen, ja kuulla jok'ainoan sanan, mitä he puhuivat.

Kiivaudessaan, päästä viholliseen käsiksi, ei ollut kuningas laisinkaan pitänyt lukua siitä, kuka häntä seurasi tahi kuka ei, ja sentähden näytti hän vähän oudoksuvan, että Guiscard oli hänen mukanansa.

"No, herra lähettiläs," sanoi hän, "teillä ei ole mitään tekemistä tanskalaisten kanssa. Tehkää hyvin ja jääkää paikoillenne!"

"En," vastasi uljas ranskalainen; "minun kuninkaani on lähettänyt minut Teidän Majesteettinne tykö, ja minä toivon, ett'ette minua nyt aja pois hovistanne, joka ei milloinkaan ennen ole ollut niin loistava, kuin tänä-päivänä."

Kaarle nauroi, eikä sanonut enään mitään. Mutta minulla oli oikein hyvä halu halata kelpo ranskalaista, sillä niin paljon huvitti minua hänen sanansa.

Sillä ajalla olimme me tulleet likemmä rantaa, mutta havaitsimme olevan siinä pitkän särkän, niin että pelkäsimme joka hetki tarttuvamme kiini. Minä huomasin kuninkaan palavan maltittomuuden, ja pelkäsin jotain hullutusta taaskin. Aivan oikein! Kun me olimme noin kolmesataa jalkaa rannasta, niin vetäsi hän miekkansa tupesta ja hyppäsi päist'ikkään mereen.

"Jokainen uljas ruotsalainen seuratkoon kuningastaan!" huusi hän, ja me kranatyörit hyppäsimme samaa tietä veteen, kuin sammakot, jotka hyppäävät lammikkoon, ja kahlasimme tanskalaisia vastaan, jotka olivat linnoittaneet rannan ja ottivat meitä kuulilla vastaan.

"Mikä se niin vinkuu?" kuulin minä kuninkaan kysyvän kenraali Stuartilta, joka kahlasi hänen vieressänsä.

"Kuulat, Teidän Majesteettinne," vastasi kenraali.

"Hyvä," sanoi kuningas. "Se olkoon tästä-lähtein musiikkini."

Tuskin oli hän sen sanonut, niin tapasi kuula kenraali Stuart'ia reiteen ja toinen lävitsi erään luutnantin, joka kahlasi kuninkaan toisella puolella. Minä riensin kenraalia auttamaan, jota tehdessäni en malttanut olla katsahtamatta kuninkaasen, nähdäkseni, mitä tämä koetus, joka ei ollut leikkiä, vaan totta, vaikutti hänessä. Hänen silmänsä säkenöittivät, eikä hän huolinut kuulista enempää, kuin olisivat ne vain olleet herneitä.

"Hyvin tehty, Roos," huusi hän minulle. "Tue kenraalia. Eteenpäin, pojat, eteen vain! Mitä pikemmin me pääsemme tästä, sitä pikemmin karkoitamme me tanskalaiset varustuksistaan."

Ja eteenpäin me menimmekin, kuin tanssissa vain. Koska tanskalaiset näkivät meidän lähestyvän, niin he peljästyivät ja pakenivat. Kuningas kiipesi varustuksiin, sotamiehet syöksivät eteenpäin, ja me olimme herroina myöskin maalla ja panimme Kyöpenhamina'n oikein pihtiin.