Part 2

_Anto_. Niin, miks'ei hän tehnyt niin? Siinäpä se kysymys juuri onkin.

10 kohtaus.

Andersson. Anto. Amanda.

_Andersson_ (vasemmalta). Ei näkynyt, ei edes kärpästäkään.

_Anto_. Eikö patruuna saanut selvää kissasta?

_Andersson_. Ei, aivan mahdotonta... Minä olen nuuskinut kaikkialla... sohinut hiilihangolla sängyn alle ja söhrinyt pöytien ja tuolien alle... vaan ei mitään näkynyt.

_Amanda_. Mitä sinä nyt sitten aiot tehdä, isä?

_Andersson_. Menen levolle, lapseni, ja samoin voitte tekin tehdä.

_Amanda_. Uskallatteko nukkua yksin, isä?

_Andersson_. Uskallanko!? Mikä sana se on? Olenko minä koskaan osottanut arkuutta? Kas niin, mene nyt levolle, lapseni. (Suutelee häntä otsalle.) Ja sinä myöskin, Anto. Toivotan hyvää yötä teille molemmille.

_Amanda_. Nuku makeasti, isä, jotta sinä aamulla herätessäsi olisit paraimmalla tuulellasi... Tiedätkö, minulla on erityiset syyni toivoa sitä.

_Andersson_. Syysi... mitä syytä? Annappas kuulua.

_Amanda_ (mennessään oikealle). Niin, arvaa jos voit... Hyvää yötä, isä.

_Anto_ (seuraa häntä). Niin... Hyvää yötä, patruuna.

11 kohtaus.

Teodor. Andersson.

_Andersson_ (sulkee oven heidän jälkeensä). Kas niin. Olisipa hauskaa nähdä ken uskaltaa häiritä minun yörauhaani. Varmuuden vuoksi olen ladannut kaikki pistoolini ja pannut ne yöpöydälleni. Pieninkin narahdus, niin... piff, paff, paukahtaa. (Menee vasemmalle päin.) Hohhoo, miten hyvältä maistunevatkaan oikein luihin asti tuntuvat kuorsaukset! (Ovessa hän kohtaa Teodorin, jolla on pistooli kädessä ja saapas ainoastaan toisessa jalassa.)

_Teodor_ (pelottavalla äänellä). Takaisin... Andersson!

_Andersson_ (peräytyen). Voi kauhistusten kauhistusta, rosvo!

_Teodor_. Niin, rosvo, joka on tullut aina Espanjasta asti nähdäkseen sinun kallisarvoisia rahakokoelmiasi ja sitten...

_Andersson_. Ja sitten?...

_Teodor_.. Nähdä sinun kuolevan.

_Andersson_ (masentuneena). Kuolevan!

_Teodor_. Mitä on sinulla taskussasi? Vastaa!

_Andersson_. Saapas.

_Teodor_. Ja kuka on sen saappaan omistaja?

_Andersson_. Minä, herra ryöväri, minä.

_Teodor_. Älä valehtele sinä harmaahapsinen vanhus... tässä näet parin. (Näyttäen jalkaansa.)

_Andersson_ (koettaen lähetä oikeata ovea). Tämä on kauheata!

_Teodor_. Seis!! jos henkesi on sulle rakas! (Tähtää häntä pistoolilla.)

_Andersson_. Kyllä, sitä se kyllä on. Pankaa vaan pois tuo hirvittävä ase... se voi laueta.

_Teodor_. Sinä olet pelkuri, sinä olet raukka, Andersson.

_Andersson_ (eriks.) Hän heittää jo pois arvonimetkin... hän kutsuu minua sinuksi.

_Teodor_. Anna saapas tänne!

_Andersson_ (antaa hänelle saappaan). Niin, mielelläni, herra ryöväri. Se on aivan liian pieni minulle.

_Teodor_. Niin; sinulla on suuret jalat, oikein elefantin jalat... ja siinä sen lorun loppu. (Panee pistoolin pöydälle, ja vetää saappaan jalkaansa.)

_Andersson_ (tuskastuneena, vaan päättävästi). Lorun loppu!

_Teodor_. Kas niin, nyt seisomme selvillä.

_Andersson_. No Jumalan kiitos!

_Teodor_ (ottaa pistolin jälleen). Ja parasta mitä voisin olisi, että muitta mutkitta ampuisin kuulan kallosi läpi.

_Andersson_ (heittäytyen polvilleen). Armoa, jalo ryöväri! Armoa!

_Teodor_ (purskahtaen nauruun). Ha, ha, ha, mainiota, ukko Andersson! Hyvä! Ooh, tämä on jo liian hassua! Ha, ha, ha!

_Andersson_ (nousee ylös). Te nauratte herrani... uskallanko selittää tämän naurun edukseni?

_Teodor_. Niin... en voi kieltää, että nauran Teille... Ha, ha!

_Andersson_ (eriks.) Hän näkyy olevan lystikäs velikulta. Hän ei kutsu minua enää sinuksi. Minun täytyy näyttää rohkeammalta. (Koettaa sydämellisesti nauraa.) Ha, ha, ha!

_Teodor_ (nauraa täyttä kurkkua). Ha, ha, ha, ha!

_Andersson_ (kuten ennen). Tämä on hirmuinen asema! Hahaha!

_Teodor_. Luulen, että Te nauratte, Andersson?

_Andersson_ (eriks.). Mitä hän tarkoittaa? (Ääneen.) Niin, tunnen itseni vähän niinkuin virkeämpänä.

_Teodor_. Sitä ei Teidän tule tehdä, ei totta tosiaan.

_Andersson_ (eriks.). Kas niin, piru vieköön! (Ääneen.) Te olette oikeassa, aivan oikeassa. Ho, ho!

_Teodor_. Huokaatteko?

_Andersson_. Ja... a... a... ellette sitä pahaksi pane, niin... tosiaankin...

_Teodor_. Kuulkaa, herrani. Huokaus ei ole mikään hyvä merkki. Jos Te olette väsynyt seuraani, niin olkaa niin hyvä ja sanokaa vaan...

_Andersson_. En suinkaan, herra... Kuinka Te sen voitte uskoa. Päinvastoin on tämä sangen hupaista tuttavuutta.

_Teodor_. Te olette aivan liian kohtelias. Ha, ha ha!

_Andersson_ (eriks.) Nyt hän nauraa taas. Huu, on tämäkin yö!

_Teodor_. No, koska niin tahdotte, niin kyllä minä jään luoksenne.

_Andersson_. Olen suuresti kiitollinen. (Eriks.) Kunpa vaan saisin poliisin tänne!

_Teodor_. Sallitte kai minun ottaa tuolin? (Ottaa tuolin ja käy pöydän luo istumaan.) Olkaa niin hyvä ja istukaa sohvalle. (Panee pistoolin pöydälle.) Tiedättekö, minä alan oikein pitää Teistä, me viihtyisimme varmaan hyvin yhdessä.

_Andersson_ (eriks.). Hän tekee pilkkaa minusta keskellä yötä...

_Teodor_. No miksi Te niin tarkkaan katsotte pistoolia? Voin vakuuttaa Teille, että se on ladattu. (Tarttuu siihen.)

_Andersson_. Älkää! Sen minä mahdan tietää, koska itse olen sen ladannut (eriks.) kaikessa tyhmyydessäni...

_Teodor_. Niin, se on totta... Mutta kesken kaikkea, Teissähän on vähän viatonta kiihkoa, herra Andersson.

_Andersson_ (eriks.). Mitä hän tarkoittaa?

_Teodor_. Te kokoilette muinaisrahoja... eikö totta?

_Andersson_ (eriks.). No, nyt siinä ollaan! (Ääneen) Oi, herrani, ei kannata puhua... Se on aivan mitätön ja vähäarvoinen.

_Teodor_. Sitä parempi... Teistä on siis yhdentekevää, jos sen menetätte?

_Andersson_. Ei millään muotoa... Te käsitätte minut aivan väärin. Minulle se on tosiaankin suuresta arvosta... se on hedelmä monien vuosien säästöistä, vaivoista, valvomisista... mutta jonkun toisen kädessä se ei olisi monenkaan pennin arvoinen.

_Teodor_. Soo. Te luulette niin.

_Andersson_. Minä_ tiedän_ sen, vaan kuten sanottu, minulle on minun pieni kokoelmani rakas, rakas kuin oma lapseni.

_Teodor_ (vilkkaasti). Lapsenne... onko Teillä sellaisia, herra Andersson?

_Andersson_. Yksi ainoa... yksi tytär... Amanda.

_Teodor_. Amanda... kaunis nimi. Arvattavasti oli vaimo-vainajannekin nimi Amanda?

_Andersson_. Ei, herraseni, se ei ollut hänen nimensä.

_Teodor_. Tiedättekö mitä, herra Andersson, minä olen ajatellut esittää... tai oikeammin pyytää Teiltä jotakin.

_Andersson_. Todellako! Valitettavasti ovat varani kovia pienet.

_Teodor_. Kas niin, älkää puhuko siitä... Kaksi tiedemiestä, kuten me, kaksi muinaisrahojenkerääjää.

_Andersson_ (kauhulla). Mitä! Oletteko muinaisrahojenkerääjä?

_Teodor_. Ojenna minulle kätesi, veli Andersson. Suo minulle se ilo, että voin sanoa lapsilleni, kun kerran saan niitä: minä olen puristanut Apsalon Pietari Anderssonia kättä, suurimman muinaisrahojenkerääjän tällä puolen maailmaa.

_Andersson_ (epätoivoisena). Hän tietää sen!

_Teodor_. Minä tiedän kaikki. Tämä kokoelma, jota Te sanotte pieneksi vähäpätöisyydeksi, oi, minulle se on suuri. Se on oleva elämäni ylpeys ja tästä ylpeydestä on kiittäminen Teitä, herra Andersson...

_Andersson_. Te ette kai ensinkään tarkoita sitä mitä nyt sanotte...

_Teodor_. Totisesti se on minun tarkoitukseni tai oikeammin... se oli. Kuulkaa... Tänä iltana tuumin itsekseni. Teodor von Flabben... niin, nähkääs, se on nimeni, sinun tulee käydä tervehtimässä ukko Anderssonia.

_Andersson_. Aivan liian kohteliasta, herra... von... Flabben.

_Teodor_. No niin... Nyt olen täällä. Olen antautunut vaaraan, jossa Te olisitte voinut leikata minut palasiksi... Te oivallatte niin muodoin, että minulla on omat aikomukseni?

_Andersson_. Ah, minä aavistan pahinta.

_Teodor_ (eriks.). Minun tulee jo ukko sääli. (Ääneen.) Niin, minulla kyllä oli aikomus esittää Teille, että lahjoittaisitte Teidän rahakokoelmanne minulle sulasta ystävyydestä ja kunnioituksen osoitteeksi... mutta...

_Andersson_ (kiivaasti). Mutta!

_Teodor_. Kun sain nähdä miten kurjan näköinen Te olitte, tuumin itsekseni näin: Teodor, sinä olet aatelismies, ei olisi arvosi mukaista musertaa vanhan porvarin sydäntä... anna Anderssonin, tuon vanhan rahjuksen, pitää ruostuneet roponsa.

_Andersson_ (ryntää ylös). Mitä minä kuulen! Te olisitte kyllin ylevämielinen, kyllin jalo...

_Teodor_ (liikutettuna). Niin se on... Se on tyhmää, mutta se ei ole autettavissa... Luoja on antanut minulle aivan liian tunteelleen sydämen. Se on minun onnettomuuteni.

_Andersson_. Jalo suur-ryöväri... miten voin kiittää Teitä? Te annatte minulle elämäni takaisin... enemmän kuin elämäni...

_Teodor_. Älkää puhuko tuonlaisista pikkuseikoista herra Andersson.

_Andersson_. Kyllä, sillä minun täytyy puhua... Älkää kieltäkö minulta iloa saada kiittää Teitä...

_Teodor_. No, antakaa soida sitten! Minä en voi kieltää Teiltä mitään. Teidän ulkomuodossanne ja tavoissanne on jotakin, joka muistuttaa minun mummovainajaani. Niin, akka kuoli noin kymmenen, kaksitoista vuotta sitten.

_Andersson_ (itkien). Minkälainen sydän! Ja se ryövärillä... herra... Teodor...

_Teodor_. Sanokaa minua vaan Teodoriksi koreilematta.

_Andersson_ (eriks.). No, olkoon menneeksi näin kahden kesken, mutta pahuus tehköön sen muitten kuullen. (Ääneen.) Teodor!

_Teodor_. Apsalon!

_Andersson_. Saanko tarjota sinulle jotakin, Teodor? Minä soitan palvelijaa.

_Teodor_ (leikkii pistoolilla). Jätä se tekemättä, Apsalon... muista, että nyt on sydänyö.

_Andersson_ (eriks.). Hän on saakelin viekas... hänellä on pistooli...

_Teodor_. Sinun ei tarvitse kutsua ketään tehdäksesi minulle palveluksen... todellisen ystävän palveluksen. Tahdotko niin?

_Andersson_. Tietysti minä niin tahdon. Ja miten voin minä palvella sinua?

_Teodor_. Anna minulle tyttäresi.

_Andersson_. Mitä?

_Teodor_. Sinun Amandasi.

_Andersson_. Mitä sinä ajattelet, Teodor?

_Teodor_. Minä aion naida, Apsalon.

_Andersson_. Mutta sehän on mahdotonta.

_Teodor_. Mahdotonta... miksi niin?

_Andersson_ (eriks.). Appi ryövärille... ei, se on jo liian hassua! (Ääneen.) En suinkaan minä voi pakoittaa tytärtäni ottamaan miehekseen henkilöä, jota hän ei tunne... Niin pitkälle ei isällinen valtani ulotu...

_Teodor_. Jätä se minun huolekseni. Kaikki menee tietysti myttyyn, jos tyttäresi omasta tahdostaan ei ojenna minulle kättään.

_Andersson_. Mutta sehän on mahdotonta, ajattelematonta...

_Teodor_. Taivaan ja maan välillä tapahtuu asioita, joita Anderssonilainen filosofia ei pysty käsittämään. Kuulkaahan, Andersson... tehkää minulle se ilo, että otatte kynän.

_Andersson_ (ottaa kynän pöydältä). Hyvin mielelläni...

_Teodor_. Istukaa alas ja kirjoittakaa...

_Andersson_ (istuu sohvalle kirjoittamaan. Erikseen). Minusta alkaa jo tuntua, että hänellä on päässä vähän vikaa .. En uskalla vastustaa häntä. (Ääneen.) Mitä minä kirjoitan?

_Teodor_. Kirjoittakaa: "Minä Apsalon Pietari Andersson"... Onko se kirjoitettu?

_Andersson_. On kirjoitettu? (Erikseen.) Mitä tästä mahtanee tulla?

_Teodor_. Jatkakaa sitten: "annan täten tyttäreni Amandan aviopuolisoksi herra Teodor von Flabbenille, kuitenkin sillä ehdolla, ettei kysymyksessä olevalla Amandalla ole mitään tätä naimiskauppaa vastaan." Te näette, että muistan sopimuksemme. (Menee pöydän luo ja ottaa paperin.) Kiitos, appiseni.

_Andersson_. Ooh, niin pitkälle emme vielä ole joutuneet! Minun tyttäreni ei ole milloinkaan suostuva.

_Teodor_. Sen saamme nähdä! (Ampuu pistoolilla ilmaan.)

_Andersson_. Mitä Te teette?

_Teodor_. Olkaa huoleti, appiseni... minä huomasin kyllä, että Te unohditte panna kuulaa pistooliin...

_Andersson_. Tuhat tulimaista! Ja minä kun...

_Teodor_. Joku tulee... kuuletteko?

_Andersson_. Se on minun tyttäreni... Jumalan kiitos!

_Teodor_. Teidän tyttärenne, niin... muistakaa, se on hän joka valitsee.

_Andersson_ (eriks.). Kaikeksi onneksi hän ei ole hassu.

_Teodor_. Avatkaa ovi, appi.

_Andersson_ (äkäisesti). Appi! Sitä minä en vielä ole. (Erikseen.) Ellei tyttäreni ota häntä, niin kyllä piru hänet perii. (Menee avaamaan oikean oven.)

12 kohtaus.

Edelliset. Anto ja Amanda (tulevat oikealta).

_Amanda_. Isä, isä... mitä on tapahtunut?

_Andersson_. Ei mitään, lapseni, ei mitään. (Osoittaen Teodoria.) Näetkö tuon herran?

_Amanda_. Hän!

_Anto_. Tao tolvana!

_Teodor_ (eriks.). Ei suinkaan hän ottane ajatusaikaa.

_Andersson_. No niin, lapseni... minut on pakoitettu... tai oikeammin... minä olen luvannut tehdä sinulle kysymyksen, kerrassaan naurettavan kysymyksen... se onkin vaan muodon vuoksi...

_Amanda_. Mitä sitten, isä?

_Andersson_ (nauraen). Ja... a... a... se on jo liian naurettavaa... vaan minä olen luvannut tuolle herralle kysyä sinulta, josko sinä...

_Amanda_. Josko minä?...

_Andersson_ (kuten ennen). Josko sinä tahdot mennä naimisiin hänen kanssaan.

_Amanda_. Kuulenko minä oikein?

_Andersson_ (hiljaa Teodorille). Siinä sen kuulitte. Antakaa minulle paperi takaisin. (Ääneen.) Niin, kyllä sinä todellakin kuulit oikein. Ha, ha, ha!

_Amanda_. Kyllä, isä, sitä minä kyllä tahdon.

_Teodor_ (hiljaa Anderssonille). Mitä minä sanoin. (Ääneen.) Oi, neitiseni! Jos Te tietäisitte...

_Andersson_. Oletko sinä järjetön? Otatko sinä hänet varkaan mieheksesi.

_Teodor_ (hiljaa Anderssonille). Hiljaa kaikin mokomin, appiseni. Te arvattavasti ette tahdo, että koko kaupunki puhuisi siitä, miten Te olette saanut vävypojan...

_Andersson_ (vimmastuneena). Se ei liikuta minua! Minä olen näyttävä kuka te olette, minä olen...

_Teodor_ (kuten ennen). Te pääsette maksamasta äidinperinnön...

_Andersson_. Mitä? Kuinka Te tiedätte?...

_Teodor_. Minähän olin kaapissa, appiseni...

_Andersson_. Mahdotonta; minä itse tarkastin...

_Teodor_. Niin, silloin niin... silloin minä makasin Teidän sängyssänne, appiseni...

_Andersson_. Sängyssä... Minä etsin vaan sängyn _alta_, minä. Minua on puijattu.

_Teodor_. Kunhan vaan ette puhu siitä, niin ei se mitään tee.

_Andersson_ (eriks.). Oi että minun täytyy olla siihen pakoitettu! (Teodorille). Te lupaatte siis antaa äidinperinnön...

_Teodor_. Olla maksamatta, niin... Teidän kuolemaanne asti, appiseni... sen minä lupaan.

_Andersson_ (eriks.). Oh, minä sen kostan... minä elän ijankaikkisesti... sen minä teen. (Amandalle.) Kuuleppas, tyttöni, oletko sinä aivan varma siitä, että sinä tahdot tuon miehen aviopuolisoksesi?

_Amanda_. Kyllä, isä, varma olen.

_Andersson_. No, pidä sitten hyvänäsi. Piru ymmärtäköön nais-väkeä! (Antolle.) Käsitätkö sinä tätä, Anto?

_Anto_ (ravistaen päätään). Kovin vähän, patruuna.

(Esirippu alas.)