Part 8

Kun edes saisi sydämensä turtumaan siihen, kiedotuksi ympärilleen välinpitämättömyyden ja unhotuksen vaipan, niinkuin se, joka peittää nuo autiot vuoret. Kun voisi päästä kaikesta ajattelemalla: sotikoot, tapelkoot, mitä se minuun kuuluu! Ennen kaikkea--kun saisi mielestään pois sen, mitä oli uneksinut ja uskonut.

Mutta kun yö ja ympäristö ovat hiljaisimmillaan, tulevat lempiaatteet ja mielihaaveet, niinkuin ei mitään olisi muuttunut, kehien eteen kaiken, mitä muinoin oli maailmanrauhasta ja sen mahdollisuudesta runoillut ja miten sitä rakennellut.

Mitä kaikkea olikaan siellä ravintolan edustalla, seuratessamme liikettä kahden tunnelin suulla, päätelty maailmanliikenteestä, maailmanjärjestyksestä, ihmiskunnan rauhallisista yhteisharrastuksista, kansojen veljeydestä, koko sivistyneen maailman yhteenkuuluvaisuudesta, sotien ja vihollisuuksien mahdottomuudesta--mitä olikaan siinä puhuttu kansainvälisten ennakkoluulojen häipymisestä: kuinka on jo syntymässä kansojen yhteinen yläluokka, joka johtaa niitä rauhan hengessä ja pakottaa ne omien etujensakin vuoksi olemaan veljiä ja sillä tavoin suhtautumaan toisiinsa!... Johan ne nuoret miehet--se kirkassilmäisin, hehkuvaposkisin niistä, johan hän oli luullut pikajunan nopeudella rientävänsä siihen ihannemaahan, tuhatvuotiseen valtakuntaan, jossa ei ole sotia, ei ruttoja, ei kärsimyksiä, tuskin kuolemaakaan... Minäkin uskoin heihin, sillä mikseivät ne tuollaiset rotukansat, älykkäät, voimakkaat, saatuaan aikaan sen, minkä jo ovat saaneet, voisi saada aikaan vielä enempääkin, toteuttaa älyllään, tarmollaan ja hyvällä tahdollaan viimeisimmät, huimaavimmat suunnitelmansa, saavuttaa mitä huippuja hyvänsä!

Sitten retkeni tänne ylös sinä heleänä, aatepuhtaana, sointuvana sunnuntaina, kun erakon rauhanviittojen välitse hiljalleen nousin ja melkein tietämättäni omistin hänen uskonsa sen ilman mukana, jota hengitin, puhdistuen epäilystäni, niinkuin veri puhdistuu pahoista aineksistaan auringon ja vuoriston ilman vaikutuksesta...

Ja sitten niiden herkkien nuorten miesten innostus tässä tämän takan ympärillä, jota hän piti vireillä keräämillään kuivilla kanervilla-- heidän hehkuvat puheensa, aatteet, jotka uskoin olevan ei ainoastaan heidän vaan koko maailman parhaan nuorison, joka vuorostaan oli saanut ne maailman jaloimmilta miehiltä, suurimmilta ajattelijoilta, runoilijoilta ja tietäjiltä--koko se ilta ja yö. Ja erakon usko, että hänen madonnansa on jumalolento, jota jo palvellaan ja jonka tunnustajia pian on oleva kaikissa maissa...

Kaikki se oli joskus ollut olemassa. Eikä se aika ollut mikään kaukainen aika, ei mikään hämärä, ihannoimalla luotu arkadinen muinaisuus, vaan äsken totena ja uskottavana eletty. Miksi siitä ei enää ole mitään jälellä! Miksi se oli harhaa!

Vaan eikö siitä todellakaan ole mitään jälellä? Onko se sittenkään harhaa?

* * * * *

Kuluu viikkoja, en tiedä oikein miten. Mitä muuta koettanenkin ajatella ja kuvitella, ajatus päättyy aina lopulta näihin yksiin ja samoihin: upotettuihin valtamerilaivoihin ... miinoihin ajaneisiin risteilijöihin, jotka iskun saatuaan korskahtavat pystyyn ja kerran leimahtaen katoavat kuin meteori veteen ... hävinneisiin vedenalaisiin, joiden viimeisestä hengenvedosta tuo tiedon vain pinnalle pulpahtava rasvakupla ... juoksukaivantoihin, joiden pohjaan tuon tuostakin nuori mies, joku kansansa parhaista, tuuskahtaa tähystystelineeltään, punaten verellään sen lumisohjuisen veden... Nuo kuvat käyvät pysyväksi painajaiseksi, tullen milloin missäkin muodossa, ei vain öin, vaan myöskin päivin.

Emme näistä emmekä juuri muustakaan enää puhu. En tiedä, mitä ystäväni oikein miettii ja tuntee, mille kannalle hän lienee kehittynyt. Kieltääkö hän yhä. Eikö hänelle ole vähääkään valjennut? En ole kuullut hänen edes rukoilevan, niinkuin hän teki ennen, joka aamu ja ilta. Ovatko hänen ja hänen Jumalansa välit kokonaan katkenneet? Hän ei näytä saavan rauhaa missään. Usein hän on päiväkausia poissa, koiransa kanssa vuoristossa, muka eksyneitä etsimässä, mutta ketään tapaamatta, sillä eihän siellä nyt kukaan liiku eikä tarvitse apua. Mutta hänen nähtävästi täytyy saada olla liikkeellä, viihdyttämässä edes sillä tavoin sisäistä kipua, jota hän ei osaa lieventää valittamalla eikä toiselle tulkitsemalla.

Hänen madonnansa seisoo yhä hylättynä nurkassa, peite yllään, samalla paikalla, mihin hän on sen asettanut. Ollaan joulussa, sen aaton ilta hämärtää. Hän kävelee edestakaisin lattialla, harhailevin askelin. Hän pysähtyy madonnansa eteen, koskettaa peitettä, ikäänkuin aikoisi nostaa sen pois, mutta ei tee sitä, puhaltaa pölyä sen päältä, tasoittelee sen laskoksia, jättää sen siihen ja jatkaa kävelyään.

Sivuutamme pyhät, niitä millään tavoin erikoisemmin merkitsemättä--kun ei hän, en minäkään,--niiden tuottamatta mitään muutosta oloihimme ja mieliimme. Tulee uudenvuoden päivä. Hän ei toivota minulle hyvää uuttavuotta enkä minäkään hänelle. Hänen näyttää olevan yhä vaikeampi olla. Nyt hän ei enää mene ulos, vaan lepää vuoteessaan tai istuu, missä sattuu, pitkät ajat eteensä tuijottaen; antaen minun hoitaa pienet tehtävämme, elukkain ruokinnan, heinäin kantamisen alempaa ladoista ja puiden pilkonnan.

Ollaan loppiaisessa. On kirkas, kaunis aamu. Räystäs jo tippuu päivän puolella.

--Nythän on kolmen kuninkaan ja Betlehemin tähden päivä ... vapahtajan pakanoille ilmestymisen juhla, sanon, jotakin sanoakseni.

Silloin hän lavitsaltaan ponnahtaen, luoden yltään kuin painon, puhkeaa:

--Minä en jaksa ... en jaksa olla siihen uskomatta!

--Maailmanrauhanko mahdollisuuteen?

--Minun täytyy siihen uskoa!

--Huolimatta kaikesta?

--Kaikesta huolimatta minun täytyy siihen uskoa. Ei se voi olla harhaa. Oli väärin, mitä sanoin. Koska Hanselikin... Se ei toteudu, jos ei siihen kukaan usko... Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo.

Hänen silmissään oli taas sama haaveellinen ilme, mikä niissä oli ollut ennen. Otsan rypyt olivat samassa kuin silinneet ja piirteet pehmenneet. Vapauttavalla liikkeellä hän nosti repun selkäänsä ja riensi alas kylään, jossa hän ei ollut käynyt sitten sodan puhkeamisen.

Hän siis uskoo taas. Maailmanrauha oli ollut mahdoton, nyt se taas on mahdollinen. Hänen sielunsa on ollut poissa liitoksistaan, nyt se on jotenkuten päässyt jälleen sijoilleen.

Mitä on tapahtunut, mikä ihme on saanut sen aikaan? Ainoastaan tarve uskoa siihen, mahdottomuus olla siihen uskomatta. Ei mitään uutta asianhaaraa ole tullut lisäksi. Mutta hän ei jaksa muuta, hän uskoo sentähden, että hänen täytyy, ja hän voi tehdä sen sentähden, että hän tahtoo. Uskominen on hänelle elinehto.

Hän tukehtuu, jos ei saa hengittää sen ilmaa.

En oudoksu sitä. Minusta on luonnollisin asia maailmassa, että hän taas uskoo. Hänen tietysti pitää uskoa--juuri kaikesta huolimatta. Ja minussa on heti tarve uskoa niinkuin hän. Minulle tapahtuu taas, mikä oli tapahtunut entisen uskovaisen ystäväni suhteen: jos joku olisi tullut vastaväitteineen, olisin käynyt niitä kumoamaan, vaikka ne olisivat olleet omanikin. Miksi juuri tämä sota riistäisi maailmanrauhan ystäviltä uskon sen toteutumisen mahdollisuuteen enemmän kuin muutkaan sodat, jotka eivät ole voineet sitä järkyttää? Onhan aate ollut aina olemassa, onhan usko siihen ja toiminta sen hyväksi lakkaamatta kasvanut, sota sodalta.

Olisin tällä kertaa ennen kaikkea sanonut, että usko jonkin aatteen tai asian tulevaisuuteen on mitä hirmuisin ase sen puolesta, koska se jäykkänä, itsepintaisena ei säiky mitään syitä ja vastuksia, ei anna minkäänlaisten tosiasiain järkyttää itseään, ei pelästy mistään kärsimistään tappioista, vaan uurtaa uurtamistaan vuosisatojen vallihaudoissa, kaivannoissa ja katakombeissa, nostaa sata päätä, kun yksi katkaistaan, voittaa lopulta ja rakentaa, ei linnaa pilviin, vaan pyhän Pietarinkirkon juuri sen sirkuksen sijalle, missä uskovia kerran poltettiin ja teurastettiin...

* * * * *

Illan suussa hän palasi, temmaten kiireesti oven auki, silmät säteillen ja posket hehkuen.

--Mitä on tapahtunut? Onko rauha tehty?

--On tapahtunut paljoa enemmän!

Hän ojensi minulle sanomalehden ja näytti paikan, josta minun oli luettava. Luin: "Keskellä sodan kauhuja on mieltäylentävää saada tietää, kuinka joulua vietettiin länsirintamalla, eräällä sen englantilais-saksalaisella osalla. Siitä antavat tietoja monet englantilaisten upseerien ja sotilaiden kirjeet, joita on julkaistu englantilaisissa lehdissä. Nämä tiedot osoittavat, että ihminen sittenkin on ihminen ja että tänä äärimmäisen vihan ja vihollisuuden aikanakin inhimilliset tunteet väkisinkin pakottautuvat ulos sen painon alta, jonka niiden päälle ovat panneet politiikka ja sotatila."

"Eräs englantilainen upseeri kirjoittaa..."

--Antakaa minä luen!

Hän otti minulta lehden ja luki:

--"Eräs englantilainen upseeri kirjoittaa näin:

'Te erehdytte suuresti, jos luulette, että me vastaanotimme joulun huonosti. Päin vastoin se oli mitä ihmeellisin joulu. En vaihtaisi tätä joulua mihinkään maailmassa. Emme voineet jouluaattona kokonaan pidättää joulutunteitamme. Ihailimme ensin komeata auringonlaskua. Sitten näimme kalpean kuun nousevan vihollisten asemien takaa ja valaisevan niitä. Sen valossa kimmelsivät kaukana saksalaisten piikkilankaesteet. Yht'äkkiä olimme kuulevinamme virren säveliä sieltäpäin. Kuoro kuului yhä selvemmin ja selvemmin. Virsi seurasi toistaan. Muutamat niistä olivat tutut meille englantilaisille, ja me yhdyimme niihin. Jollei olisi kuulunut kaukaista kumeata kanuunanammuntaa, olisi ympärillämme vallinnut täydellinen 'rauha' ja 'hyvä tahto'. Lopulta kuulimme joululaulumme 'Merry Cristmas'in' sävelet ja nyt emme enää voineet pidättäytyä. Useat meistä hyppäsivät vallihaudoista, me kiipesimme piikkilankaesteiden yli, menimme puolitiehen vihollisen juoksuhautoja kohti ja tapasimme siellä saksalaiset, jotka olivat tulleet meitä vastuuseen. Tervehdimme toisiamme, toivotimme onnea ja joulurauhaa ja jakelimme toisillemme lahjaksi sanomalehtiä, tupakkaa ja muita lahjoja.'"

Hän ei malttanut lukea loppuun, antoi taas lehden minulle ja meni nurkkaan, jossa rauhanmadonna yhä seisoi peitetyin kasvoin. Hän poisti vaatteen, otti madonnan syliinsä ja riensi ulos. Hangessa hoippuen kantoi hän sitä varoskellen kuin kummi ristittäväksi vietävää lasta.

Luen edelleen samasta lehdestä:

"Toisesta paikasta kirjoittaa eräs sotamies: 'Kello 5 illalla me kuulimme orkesterin säveliä saksalaisten puolelta, mutta meidän tykistömme sekaantui asiaan lähettämällä muutamia projektiilejä juuri vihollisten tiheintä rintamaa kohti. Voitte ajatella, kuinka kävi soittajain. Mutta kun yö tuli, hämmästyimme kovin nähdessämme, kuinka saksalaiset asettivat joulukuusia valleille juoksuhautojen eteen ja itse ryhmittyivät niiden ympärille. Me nousimme haudoistamme ja luulimme aluksi, että se oli jokin väijytys, mutta hetken kuluttua meni kolme meidän upseeriamme kolmea saksalaista upseeria vastaan, jotka tulivat heitä kohti. Valonheittäjä valaisi heidän tietään. Oli jotakin aivan odottamatonta ja ihmeellistä nähdä, kuinka nämä kuusi upseeria kohtasivat toisensa rintamien välillä, puristivat toistensa käsiä ja valonheittäjän häikäisevässä valossa tarjosivat toisilleen tupakkaa. Aivan haltioissaan alkoivat meidän poikamme kiihkeästi taputtaa käsiään. Kun upseerimme palasivat, tuli meidän vuoromme. Suuressa laumassa me riensimme odottamattomien ystäviemme luo ja tarjosimme heille suklaata, jota he mielellään ottivat vastaan. Me sovimme siitä, ettemme ammu toisiamme ennen puolta yötä.'

'Itsenään joulupäivänä muodostui tämä yht'äkkinen ystävyys vielä hellemmäksi. Ei enää epäilty toisiaan, vaan aamusta alkaen kokoontuivat vastustajat molemmista leireistä rintamien väliin. Noin puolet miehistöstämme oli jättänyt juoksuhautansa paiskatakseen kättä saksalaisille ja antaakseen ja vastaanottaakseen lahjoja. Saksalaiset pyysivät, että auttaisimme heitä hautaamaan heidän kaatuneitaan. Siihen me kernaasti suostuimme. Heidän upseerinsa rukoili rukouksen saksaksi, ja me kuuntelimme tätä rukousta yhdessä saksalaisten sotamiesten kanssa paljain päin. Ne ovat kunnon poikia, oikeita gentlemanneja ja parhaita tovereita. Huomenna alkaa taistelu taas, mutta parempi olisi saada taistella jotakin toista rintaman osaa vastaan kuin sitä, jossa meillä on jouluystävämme.'"

Tuossa koruttomassa joulukuvauksessa--eikö siinä ollut kuin syntymässä olevan legendan pohjasävel. Se olisi voinut alkaa näin: "ja tapahtui siihen aikaan, kun kaikki maailma oli sodassa, että heidän väijyessään vallihaudoissa Herran virsi soi..."

Erakko seisoi taas ovessa, kasvoillaan haltioitunut ilme.

--Kansat eivät vihaa toisiaan kansoina! He uskovat, että isä taivaassa on heidän yhteinen isänsä!

Se oli siis riittänyt saamaan hänet vakuutetuksi siitä, etteivät kansat vihaa toisiaan kansoina--se, että maailmansodassa oli ollut hetken aselepo, että muutamat juoksuhautojen yksitoikkoisuuteen kyllästyneet olivat joulutunnelman valtaamina veisanneet yhdessä virren, haudanneet kuolleita ja tarjonneet toisilleen suklaata ja tupakkaa.

Ja sen johdosta hän oli katsonut ajan tulleen poistaa peitteen maailmanrauhanmadonnan kasvoilta ja viedä hänet entisille sijoilleen.

Ja miksei se olisi riittänyt hänelle, joka jo ilman sitäkin oli saanut uskonsa takaisin?

Sillä mitä vallihautoihin komennetut olisivat voineet enempääkään tehdä? _Jos_ se olisi ollut heidän vallassaan, eivät he enää olisi ampuneet näitä--ystäviään.

Mutta mikä oli tapahtunut yhtäällä, _olisi voinut_ tapahtua toisaallakin, millä rintamalla hyvänsä, eikä vain jouluna, vaan milloin hyvänsä, tunteiden tultua siihen vireeseen, että ollaan yksiä kristityitä ja yksiä veljiä.

Hänellä oli kädessään kaksi lapiota. Toisen niistä hän tarjosi minulle, pyytäen minua tulemaan alas madonnan penkereelle. Matkalla hän kertoi kuulumisia laaksosta. Siellä oli joka talossa suru. Oli jurottavaa vihaa ja pingoitettua kiukkua, mutta ei enää mitään uskoa eikä sitä innostusta mitä kesällä. Häntä oli kylän laitaan seurannut Hanselin äiti, puhuakseen siellä, mitä ei voinut puhua kylässä. Hän tahtoisi taas rukoilla ikuista rauhaa ihmisten kesken, mutta hän ei voi tehdä sitä siellä missään. Siellä on kielletty rukoilemasta rauhaa. Kaikki kirkot ja kappelit ja alttarit ovat varatut niille, jotka rukoilevat menestystä aseille ja sotaa viimeiseen hengenvetoon. Ei missään ole jumalanäitiä eikä muuta pyhimystä, jolta voisi tai uskaltaisi rukoilla rauhaa.

--"Pankaa paikoilleen taas se teidän madonnanne", pyysi hän. "Sytyttäkää tuohus hänen eteensä, niin tiedämme tulla. Meitä on täällä joitakuita muitakin kuin minä." Hän kertoi, kuinka he olivat katselleet tänne jouluna ja uudenvuoden yönä, toivoen näkevänsä tulen niinkuin ennen... Eräässä taistelussa on koko se komppania, jonka kanssa Hanselin olisi ollut mentävä, pyyhkäisty pois.

El ainoatakaan ole jäänyt henkiin.

Rauhan madonnan penkereen oli talvi kokonaan nietostanut umpeen. Loimme tien alttarille ja puhdistimme sen lumesta. Hän kaivoi kinokseen alttarin yläpuolelle komeron ja asetti madonnansa siihen, sen entiseen paikkaan, josta se näki ja josta se itse voi näkyä laaksoon saakka. Sitten hän rakensi kokoonpuristamistaan lumipalloista lyhdyt alttarille, semmoisen, joita lapset suojasäällä rakentelevat, ja pani sen sisään kolme kynttilää. Oli tullut jo ilta, ja hän sytytti ne. Hänellä oli sama ilme kuin lapsella, joka saatuaan laitoksensa valmiiksi odottaa vanhempia ihmettä katsomaan. Ihastuneesti hymyillen hän sanoi:

--Nyt ne sen näkevät ja voivat tulla niinkuin ennenkin, jotka tahtovat.

Siinä lyhty sitten loisti keskellä autioita hankia, lumierämaassa jääkylmien tunturihuippujen välissä, loitolla maailmasta, näkyen niille, jotka tahtoivat sen nähdä. Ja siinä meitä seisoi kinoskaivannossa, kuin juoksuhaudassa mekin, yläpuolella pilvien, alipuolella ylimpien huippujen kaksi, jotka keskellä maailmansotaa, suurvaltasotaa, sen hurjimmillaan riehuessa kaikilla rintamilla, kuitenkin kaikitenkin uskoimme, kun emme muutakaan osanneet, että maailmanrauha kerran toteutuu ... että se ei toteudu, ellei sen toteutumiseen kukaan usko, mutta että sen toteutuminen alkaa heti, kun siihen jokukaan uskoo...