Part 6

Silloin huusivat vangit, silmät säkenöiden, posket pingoittuen: "Raakalaiset! Roistot! Barbaarit!--Eläköön Englanti! Eläköön Ranska! Eläköön Elsass-Lothringen!" Heidät kiskaistiin olkapäistä armottomasti vaunuun, ikkuna suljettiin ja uudin vedettiin ikkunan eteen, junan lähtiessä liikkeelle.

Se oli rotuvihaa, kansojen vihaa kansoja kohtaan ... vihaa ihmisten kesken, jotka vielä eilen olivat tavanneet toisensa rauhan ilossa, asuneet samojen kattojen alla, syöneet samojen pöytien ääressä, kulkeneet urheilun aseveljeydessä vaarallisimpien kuilujen partaita, samaan köyteen kytkettyinä... Se viha oli ollut aina olemassa, päällä vain hieno sovinnaisuuden kuori. Nyt se kuori oli murtunut, vapautuneet intohimojen aallot huuhtoivat riemastuneina rantojaan.

Näen erakon toisella puolella radan, mutta hän ei näe minua. Hän rientää pois, ja minä seuraan häntä.

Tulen kylän kirkolle. Sen tornissa hulmuaa sen valtakunnan lippu, kellotapulin luukusta liehuu laivaston, armeijan, liittolaiskansan lippuja, mitä kaikkia liehuneekaan, toisiaan hyväillen kuin kiimaisten hunnut. Kirkossa on parhaillaan jumalanpalvelus. Sisällä ei nähtävästi ole muita kuin pappeja ja sotilaita, koska näitä seisoo rivittäin vielä ulkopuolellakin, kirkon pihalla sen aitauksen sisässä. Muu kansa täyttää aukeaman kirkon ympärillä, hotellien liputetut parvekkeet, ikkunat ja katot. Kirkon avonaisista ikkunoista kuuluu soittoa, laulua ja messua. Kaikkien silmissä on kiinteä, useiden silmissä kiihtynyt, intohimoinen ilme. Kirkosta kuuluu joskus Jeesuksen nimen maininta. Silloin tekee kaikki väki kirkon ovelta talojen parvekkeille ja katoille saakka ristinmerkin, ei hartaudella, vaan niinkuin uhalla, niinkuin: hän on _meidän_ Jumala! Tuon tuostakin kuulen kerrottavan papin kirkossa uudistuvat sanat: "Jumala on _meidän_ kanssamme, Herra auttaa meitä oikeassa asiassamme."

Pappi vaikenee, urut soivat. Pappikulkue tulee kirkosta ulos täydessä juhla-asussa. Toiset messuavat yhä, toiset heiluttavat pyhää suitsutusta, yksi ripauttelee vihkivettä polvistuviin sotamiehiin. Kaikki muukin kansa polvistuu. Muuan nainen itkee; hänen vieressään oleva toruu häntä siitä. Minäkin polvistun vaistomaisesti; tuntuu, kuin olisi henkeni vaarassa, jollen sitä tekisi.

On yksi ainoa, joka ei ole polvistunut, rauhan erakko. Hän seisoo kirkkoaidan portin pielessä, paljain päin, tukka tuulessa, elottomin, melkein älyttömin ilmein, niinkuin ei ymmärtäisi eikä koettaisikaan ymmärtää, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pappikulkue lähestyy porttia. "Polvillesi!" sähistään hänelle, mutta hän ei liikahda. Häntä nyhdetään kauhtanan liepeistä. Kun hän ei siitäkään välitä, painaa joku roteva mies hänet hartioista alas. Vastustelematta sallii hän sen tapahtua, mutta seisoo polvillaankin yhtä suorana ja yhtä näkyvänä, tekemättä ristinmerkkiä, ja siihen ne eivät häntä enää pakota.

Papit palaavat kirkkoon. Upseeri nostaa lipun ja tulee sen kanssa kirkkopihan portille. Samalla soittokunta puhaltaa marssin, joka tukehtuu suunnattomaan hurraahuutoon ja kättentaputukseen. Heilutetaan ohitse astuville sotilaille hattuja ja liinoja, ja säikähtynyt kyyhkysparvi katoilta ja naakkapilvi kirkon tornista kiitää varjona päiden yli, toria kiertäen, edeten ja palaten.

Sotilaat hajaantuvat ravintoloihin ja taloihin, saatuaan käskyn tunnin päästä kokoontua samaan paikkaan, lähteäkseen asemalle. Joka taholta kuuluu eläköönhuutoja, karkeita, kimeitä, miesten, naisten ja lasten.

Joudun väen mukana entisen ravintolani edustalle. Sen piha ja vierastupa ovat täynnä sotilaita ja heidän saattajiaan, jotka heitä kestitsevät. Siinä on postimestari, ja pian tulee siihen myös pappi, kumpikin asettuen isännäksi pöytäänsä. Jään seisomaan ulkopuolelle, pensasaidan taa, pääsemättä penkilleni, jossa niin usein istuin, katsellen siihen missä maailmanliikenteen valtasuoni tykki kahden tunnelin välissä--mikä oli olevinaan kuva toteutuneesta maailmanveljeydestä, koko kulttuurimaailman yhteenkuuluvaisuudesta ja toisistaan-riippuvaisuudesta, sotien ja vihollisuuksien muka mahdottomuudesta ja järjettömyydestä, ainakin sivistyskansojen kesken. Siinä oli puhuttu ja ihastuttu maailmanrauhan ja tuhatvuotisen valtakunnan toteutumisen mahdollisuudesta, tuon saman isännän silloin hääriessä ja palvellessa niitä, jotka niihin uskoivat, uskotellen itsekin uskovansa,--nyt hän, rauhan erakon ihailija ja hänen aatteensa ymmärtäjä, posket hehkuen palvelee niitä, jotka tyhjentävät voiton maljoja itselleen ja maalleen ja tappion ja tuhon maljoja toisille.

Koko tämä talo ja kai myöskin koko tämä laakso ja koko tämä maakin ovat yhtenä ainoana intohimon hälinänä. Samat ajatukset, samat tunteet luultavasti toistuvat kaikkialla muuallakin niinkuin täälläkin.

Rajalle niin pian kuin suinkin! Pikamarssissa heidän pääkaupunkeihinsa! Sota on oleva vain muutamien kuukausien asia, iloinen sotilaskävely Pariisiin. Keisari Vilhelm on sanonut syyskuun ensimmäisenä päivänä syövänsä päivällistä Pariisissa, ja sen hän tekeekin, hän ei ole koskaan myöhästynyt, hänen junansa on aina saapunut sekunnilleen määräpaikkaansa.

--Suorinta tietä!--Tietysti Belgian kautta! Sen puolueettomuusko traktaateilla taattu? Sota rikkoo traktaatit ja paperiperiaatteet!--sen huutaa postimestari leveällä, pyyhkäisevällä liikkeellä.

--Me työnnämme Ranskan Atlantiin ja Venäjän Aasiaan! Ja Englannista me teemme saksalaisen siirtomaan!

--Saksalainen järjestys,--saksalainen kuri--saksalainen sivistys--nyt on niiden aika!

--Oikein! Oikein! säestetään väkijoukosta, joka piirittää sotaan lähteviä.

--Kerrankin heidän täytyy saada tuntea, ketä ovat pistäneet. Koko germaanisen rodun tulevaisuus ja kunnia ja olemassaolo sen vaativat. Ah, vihdoinkin me heille näytämme!

En erota enkä ymmärrä kaikkea, mitä he huutavat. En taida tarpeeksi heidän kieltään, kun sitä puhuu kiihko ja intohimo. Mutta he näkyvät olevan selvillä kaikesta, mitä sodalla on voitettavana ja miten. Kuulen ladeltavan teknillisiä termejä, mainittavan eri aselajeja ja kehuttavan niiden tehoisaa vaikutusta. Se ja se kanuuna kantaa niin ja niin kauas, niin ja niin suuri on sen ja sen räjähdysaineen voima.

Nuo paimenet ja nuo meijeristit, nuo kauppiaat ja nuo viinurit, nuo tohtorit ja virkamiehet, juoksupojat ja hotellirengit, ne tuntevat kaiken sen kuin aapisensa, se kuuluu heidän _sivistykseensä_, he ovat yht'äkkiä erikoistuntijoita, ammattimiehiä alallaan... Onhan siellä toden totta yksi äskeisistä rauhankongressilaisistakin, yksi kaikkein innokkaimmista, Berliinin sosialistitohtori, joka vakuutti, että Saksa ei koskaan aloita. Hänellä ei ole vielä univormua, mutta urheilutakkinsa alla on hänellä valmis upseerin ryhti. Hän huutaa:

--Tämän täytyi tapahtua! Tämä tulee puhdistamaan ilmaa tässä ummehtuneessa maailmassa! Meidän päällemme on hyökätty. Me emme ole tahtoneet emmekä aloittaneet tätä sotaa, mutta emme myöskään sitä pelkää! Se tuli ja tulkoon, meidän on saatettava se voitolliseen päätökseen! On aika tehdä vihollistemme vehkeistä loppu. Näyttipäs vielä kerran kyntensä Frans Josef! Oli jo aika, että Vilhelm lakkasi kulkemasta kauppamatkustajana.

Sentapaista ne puhuvat ja purkavat. Jokainen heistä näyttää uskovan, mitä sanoo. Sanomalehdet ja ammattiyllyttäjät eivät vielä olisi ehtineet saada sitä aikaan. Se on istutettu heihin jo aikoja sitten, jo pienuudesta pitäen, se on vuosisatojen sivistys, joka nyt näyttää _sen_ puolensa. Se on heissä koulun, kirkon ja kasarmihengen vaikutuksen yhteinen tulos. Se on heillä verissä. Se on heillä uskonto, ilmaus heidän syvimmästä, todellisimmasta, hartaimmasta itsestään. Se tulee sydämestä--tässä niinkuin tuolla kadun takana toisessa ravintolassa, kaikissa koko tämän järven rannalla--samoin luultavasti kaikissa sotivissa maissa.

Missä ovat nyt ne muutamat, jotka kantoivat kukkia rauhan madonnalle? Missä on se erakon pikku seurakunta, josta hän oli niin hellän ylpeä?

* * * * *

--Herra, kuulkaa, herra, sanoi joku takanani, koskettaen kättäni.

Se oli Hanselin äiti, ravintolan siivoojatar. Hän oli itkettynyt, ja hänen kasvoillaan kuvastui epätoivoinen hätä. Vetäen minut syrjään hän puhui vapisten, kuin houraillen:

--Ne aikovat ampua Hanselin siksi, että hän ei tahdo mennä muiden mukana. Ne ovat vanginneet hänet. Upseeri sanoo, ettei hänen ole tarvis mennä rintamaan, että ne armahtavat hänet siitä hänen uskonsa vuoksi, jos hän vain menee kuormastoonkaan tai kantajaksi tai ambulanssiin. Mutta hän ei tahdo sitäkään. Olen rukoillut erakkoa, että hän menisi ja puhuisi upseerille, mutta hän ei tahdo.

--Eikö hän tahdo?

--Ei hän tahdo ... tulkaa te puhumaan hänelle!

--Missä hän on?

--Täällä.

Me tapasimme erakon ravintolan karjapihalla. Hän seisoi siellä, kasvoillaan melkein sama unennäkijän ilme kuin äsken kirkon edustalla. Vaimo parka tarttui hänen käteensä tahtoen suudella sitä.

--Menkää puhumaan hänelle, että hänen on mentävä ... teitä hän kuulee ... minä rukoilen teitä!

--En voi sitä tehdä ... en voi sitä tehdä.

--Te ette _saa_ antaa heidän ampua häntä! hän melkein parkui. Menkää, tulkaa puhumaan hänelle! Upseeri lupasi päästää teidät hänen puheilleen! Jos hän lupaa mennä, saa hän armon ... ne odottavat teitä...

--En voi ... en voi kehoittaa häntä menemään sotaan ... en mitenkään voi ... eikä hän kuulisikaan minua.

--Kyllä hän kuulisi ... hän on aina tehnyt, niinkuin te olette sanonut ... kaikki mitä te tahdotte ... se on teidän syynne, jos hänet ammutaan ... ei, ei, en minä tahdo sanoa, että se on teidän syynne ... rakas, hyvä, armollinen herra, elkää antako heidän ampua minun Hanseliani!

--Mutta eiväthän ne toki kuitenkaan ampune häntä? sanoin.

--Sotaoikeus on jo tuominnut hänet ... neljännestunnin päästä hänet viedään...

--Tulkaa, missä hän on? sanoi erakko yht'äkkiä päättävästi.

Vaimo lähti viemään meitä.

Hän vei meidät kylän laitaan, jossa koulu- tai kunnan huoneentapainen pienehkö rakennus oli otettu sotakansliaksi. Sen edessä oli piha, jonka portti oli vartioitu. Vaimo mainitsi vartiosotilaalle jonkun upseerin ja pyysi saada puhutella häntä. Hetken kuluttua tuli nuori upseeri ulos.

--Se on hän ... päästäkää hänet Hanselin puheille, sanoi vaimo osoittaen erakkoa.

--Luuletteko voivanne vaikuttaa häneen? kysyi upseeri. Näkyi, että hän olisi kernaasti sen suonut.

--En voi enkä tahdo vaikuttaa Hanseliin.

--Mitä varten te sitten tulitte?

--Ottakaa minut hänen sijastaan.

--Sotapalvelukseenko?

--Ei, vaan ammuttavaksi, jos sen täytyy tapahtua.

Katseessa, jonka nuori, vielä parraton upseeri loi erakkoon, oli sääliä, ylenkatsetta, kaikkea, mitä järjellä on ilmaistavana hullutuksen edessä.

--Mitä te houritte?

--Tarkoitan totta, sanoi erakko hiljaisella, luonnollisella äänellä.

Upseeri ei ensin näyttänyt löytävän sitä pistävää, tappavaa sanaa, jota hän etsi. Ilmeestä päättäen oli ensin tulemassa suuttumuksen sana, sitten se teroi ja kärjistyi ivaksi, ja katse kylmänä hän pisti:

--Minulla ei omasta puolestani olisi mitään sitä vastaan, että juuri teidät ammuttaisiin, koska tiedän, että oikea syyllinen olette te. Ikävä vain, että sotalaki ei salli minun teitä siihen suosittaa. Toivottavasti tulee kerran teidänkin vuoronne. Sitä odottaessanne tehkää hyvin ja poistukaa!

Hän veti miekkansa, teki sillä kunniaa Hanselin äidille, kääntyi ympäri kilistäen kannuksiaan ja huusi komentosanan pihan perälle. Eräs sivuovi aukeni, ja sieltä tuli komennuskunta sotilaita, kiväärit olalla, keskessään Hanseli, jonka kädet olivat köytetyt selän taa. Äiti kirkaisi poikansa nimen ja alkoi syöstä häntä kohden. Hänet estettiin siitä ja pidätettiin seuraamasta saattuetta, joka nopeasti poistui pellon piennarta vuoren alle metsään.

Riensin pois päästäkseni kuulemasta äidin huutoja ja kuulemasta laukausta, jonka kuitenkin kuulin--yhteislaukauksen, niinkuin monen piiskansiiman sätkäyksen, ennenkuin ehdin kylään tarpeeksi kauas. Minulla oli rinnassani yksi ainoa tunne: päästä pois jonnekin, mihin hyvänsä, niin pian kuin suinkin. Tämä maailman ennen ihanin laakso oli minulle nyt petojen luola, tämän kukkasmaljan pohjassa kuhisi ja sähisi kyitä ja käärmeitä. Mutta mihin minä täältä menen, kuinka järjestän matkani, mitä tietä pääsen kotiin? Toistaiseksi ei minulla näyttänyt olevan muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin erakon majalle.

Olin tullut jollekin sillalle, jonka alitse kuohui vuolas vuorivirta... Mutta enhän saanut jättää häntä...

Aioin kääntyä siitä takaisin, kun alkoi kuulua huutoa ja melua kylästä päin ja tien käänteeseen ilmaantui kirkuva ja viheltävä parvi, enimmäkseen naisia ja poikia seuraten erakkoa, joka kulki heidän edellään. Hän ei kuitenkaan heitä paennut, astui vain tavallista, nopeaa tahtiaan. Hänen ja heidän välillään kulki kylän pappi, ollen pitävinään heitä hänestä jonkin verran loitolla, mutta oikeastaan kiihoittaen ja johtaen heitä.

Kuului huutoja:--Isänmaaton! Isänmaaton! Pois täältä!--

Heidän eturivissään, papin kintereillä, hoippui, tukka hajallaan, Hanselin äiti, toisen vuoron vaikeroiden:--Hän ammutti Hanselin!-- toisen vuoron kimeästi kirkaisten:--Heittäkää hänet koskeen!

Erakko oli saapunut sillalle.

--Elkää päästäkö häntä yli!

--Heittäkää hänet koskeen!

Jotkut pojat aikoivat rientää hänen ohitsensa sulkemaan häneltä tien. Pappi pysähdytti heidät, astui teennäisen juhlallisesti erakon luo, joka oli pysähtynyt nähtyään minut, ja laski kätensä hänen olalleen.

--Mitä te minusta tahdotte? kysyi erakko tyynesti ja sävyisästi.

--Tahdon sanoa teille pari sanaa.

--Heittäkää hänet koskeen! kirkaisi taas Hanselin äiti, muiden häntä säestäessä.

--Malttakaa mielenne, ystävät! puhui heille pappi. Jääkäämme tähän!

Huutajat antoivat hetkeksi rauhoittaa itsensä ja peräytyivät, kiertäen kehän ympärillemme.

--Ystävät, sanoi pappi. Sallikaa minun sanoa pari sanaa tälle miehelle ... ne kuultuaan hän menköön elköönkä enää koskaan palatko tämän sillan yli... Se nuori mies oli tämän kylän parhaita poikia. Hän olisi voinut olla siellä, missä hänen ikätoverinsa, rajalla, maataan puolustamassa, ehkä kaatumassa kunnialla sen puolesta. Hänen täytyi kuolla häpeällisin kuolema, minkä nuori mies tähän aikaan voi kuolla. Se ei ollut hänen syynsä. Hänen sielunsa oli myrkytetty. Myrkyttäjä seisoo tässä. Hän olisi ansainnut sen kuoleman, minkä tämä onneton äiti hänestä on julistanut. Elkäämme kuitenkaan tehkö hänestä marttyyria, hänelle on oleva suurempi rangaistus jäädä eloon kuin kuolla. Hän on lopultakin vaaraton houkka. Yhden ainoan hän voitti puolelleen. Olette, ystäväni, tehneet tehtävänne saattaessanne hänet ulos kylästämme. Jätämme toisille kylille saman tehtävän kullekin piirissään. Elkäämme viivyttäkö häntä, hänen madonnansa odottaa häntä.

Erakko oli kuunnellut pappia rauhallisesti, kunnioittavasti, melkein nöyrästi.

--Saanko nyt mennä?

--Olkaa hyvä.

--Häntä ei saa päästää!

Suuri, roteva mies, olutkuskin näköinen, hiukan päissään, oli astunut esiin ja huusi vielä:

--Hän _on_ heitettävä koskeen!

Kaikki taas huusivat samaa: häntä ei saanut päästää menemään, hänet oli heitettävä koskeen!

Kukaan ei kuitenkaan, ei hän itsekään, käynyt täyttämään uhkausta. Erakko oli astunut heitä kohti ja virkkoi:

--Teidän ei tarvitse heittää minua koskeen, minä menen itse, jos tahdotte.

Syntyi hiljaisuus. Hän uudisti:

--Jos tahdotte, että astun kaiteen yli ... jos olen tehnyt jotakin, josta minun on kuoltava, niin sanokaa, minä kuolen kernaasti.

Siinä, miten hän sen sanoi, tyynesti, varmasti, koruttomasti, ilman katkeruutta ja mahtailua, oli minulle täysi varmuus, että hän tekee sen, niin pian kuin kuulee käskyn. Koetin vetää häntä pois, mutta hän uudisti vielä kerran:

--Jos yksi ainoa vaatii, niin minä menen. Hakiko hän tahallaan kuolemaa? Oli kuin hän olisi toivonut kuulevansa käskyn.

Mutta uudistettua vaatimusta ei kuulunut. Pappi rupesi, melkein kuin hätäillen, ohjaamaan pois väkeään sillalta. Näytti, kuin hän olisi pelännyt, että vastuu siitä joutuisi hänelle.

Olutkuski koetti vielä yllyttää Hanselin äitiä:

--Sano sinä, sinun on asia.

Vaimo katseli hätääntyneenä ympärilleen. Erakko kääntyi hänen puoleensa:

--Tahdotko sinä? Sotilaat eivät ottaneet minua Hanselin sijaan, tahdotko sinä ottaa?

--Tarjoutuiko hän? kuului joku kysyvän.

--Tarjoutui, vastasi joku toinen.

--En, enhän minä, eihän se ollut hänen syynsä, hän oli kuin isä Hanselille ... eihän se ollut hänen syynsä...

Vaimon pinnistys laukesi itkuun, ja liina silmillään hoippui hän pois sillalta.

Vedin erakon mukaani. Hän antoi viedä itseään vastustelematta kuin unissakävijä.

VI.

Olemme matkalla takaisin majallemme ylös vuoristoon. Hän kulkee koneellisesti, tietämättä mitä tekee. Milloin hän jätättää, milloin jää itse jälelle. Hänelle näyttää olevan yhdentekevä, minne menee. Joskus hän on poikkeamassa väärälle polulle, ja kun ohjaan hänet oikeaan, tottelee hän tahdottomasti. Joskus hänen jalkansa kompastuu kiveen tai puunjuureen, niinkuin vanhan miehen jalka. Hän ei näytä tietävän kuiluista, joiden yli ja ohi hän astuu kapeita siltoja tai polkuja, mutta suoriutuu niistä kuitenkin, varmasti kuin unessa. Silloin tällöin hän huokaa raskaasti ja tuskaisesti.

Olemme tulleet ylemmän laakson suuhun, siihen, missä on aina, niinkuin olisi siinä raja kahden maailman välillä. Siinä hän yht'äkkiä pysähtyy ja pyörähtää päin:

--Että ne nuoret miehetkin--ne nuoret miehetkin...!

Hänen kasvonsa olivat uupuneet ja elottomat, silmät kuin autiot ikkunat. Kuljemme taas. Yht'äkkiä hän istahtaa aiheettomasti tien vieressä olevalle penkille ja sanoo kokoon painuen, kädet hervottomina polvilla:

--Maailman sota ... koko maailman sota...

Ja yhtä aiheettomasti hän suoristaikse ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Sitten hän jonkin matkaa kuljettuaan jää seisomaan keskelle tietä, kohottaa käsiään ja sanoo kuin itsekseen puhuen:

--Ne olivat kaikki siitä niin riemuissaan, kuin sen suurempi onni ei olisi voinut maailmaa kohdata.

Sama uudistuu hetken päästä, mutta äänessä on vielä suurempi epätoivon avuttomuus:

--Kansat vihaavat toisiaan ... kansat vihaavat toisiaan kansoina. Kaikki oli harhaa.

Olihan se ajatus minunkin, mutta minä katsoin kuitenkin asiakseni sanoa:

--Tämä ehkä tarvittiin, jotta kaikki sitten kerran muuttuisi perinpohjin.

--Ei sitä tarvittu. Ette usko sitä itsekään. Miksi puhutte minulle mieliksi, _te_ niinkuin kaikki muutkin? Ei kukaan muu ole uskonut minua kuin Hanseli.

Hän oli purskahtamaisillaan itkuun, voitti sen ja virkkoi synkästi:

--Että semmoista saattaa tapahtua ... että Jumala sallii semmoista tapahtua!

Tultiin siihen, missä oli tienviitta kepin päässä ja siinä kirjoitus: "Maailman Rauhan Majalle." Hän katseli sitä hetken, noita sirosti, hellästi kirjailemiansa sanoja, nosti sen sitten maasta ja heitti metsään.

--Miksi otatte sen pois?

--Ei ole kenelläkään enää asiaa maailmanrauhan majalle.

Tultiin siihen, missä oli puuhun naulattuna tervehdyslauselma: "Täyttäköön rintasi rakkaus ja rauhantunne kaikkia lähimmäisiäsi kohtaan." Hän repäisi taulun irti, niin että naula parahti, jolla se oli lyöty puuhun. Hän aikoi heittää senkin menemään, mutta asetti sen sitten puun taa maahan kuin varmaan kätköön.

Seuraavassa taulussa oli kirjoitus: "Kaikki ihmiset tulevat veljiksi kerran." Sen hän irroitti varovammin, niinkuin ei olisi kärsinyt kuulla puun valitusta, ja kätki senkin tiepuoleen.

Tultiin taululle, jossa oli kirjoitus:

"Meitä on tässä metsässä tuhannen tuhansia puita, mutta meitä ei ole tässä ainoatakaan, joka tahtoisi toisensa tuhota."

--Valhetta, te päin vastoin tahdotte tekin kaikki toisenne tuhota, päästäksenne ylenemään toistenne edelle.

Hän poimi pois taulun toisensa jälkeen, kaikki nuo, jotka oli omalla kädellään veistänyt ja maalannut ja koristanut, kunkin eri kuosiinsa, ja siihen niin suurella rakkaudella sijoittanut--sen, johon oli piirtänyt: "Humiskoon tämä honka sieluusi uskoa ja toivoa ja rakkautta maailmanrauhaan"--sen johon oli piirtänyt ja maalannut sanat: "Pyrkikööt ihmiset kilpailussa toistensa kanssa _ylöspäin_, aurinkoa kohti, niin kasvaa heistä jokaisesta solakka huojuva honka"--sen, jossa oli sanat: "Tukekaa toisianne pelkällä olemassaolollanne, niinkuin mekin sillä tuemme toisiamme."

Kun tultiin taululle, johon oli kirjoitettu: "Maailmanrauha ei toteudu, jos ei kukaan siihen usko. Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo", luki hän näin: "Maailmanrauha ei toteudu koskaan, koska ei kukaan sen toteutumiseen usko."

--Ettekö tekään?

--En.

Mitä hän on tekevä tultuaan madonnan purolle? Puro pursusi kiven alta yhtä kirkkaana ja solisi tien yli yhtä iloisesti kuin ennen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kiveä hän ei voinut kaataa, otti ainoastaan kauhan irti kantimestaan ja kätki sen kiven alle. Lähde jäi siihen ja sen kiveen kaiverrus: "Rauhan madonna lähettää sinua vastaan tämän veden jatkaaksesi virkistyneenä nousuasi Hänen Pyhälle Lähteelleen."

Tuli se vaikea, jyrkkä taival, joka melkein portaana nousi madonnan lähteelle. Levähdyspaikkana olisi siinä ollut alppiruusupengermä, josta olisi ollut otettava kukka uhriksi alttarille. Ei kumpikaan meistä sitä tehnyt. En minä, kun ei hänkään. Hän nousi nousemistaan ja katosi louhukkoon.

Saavutin hänet vasta madonnan pengermällä. Hän odotti minua, sylissään pyhän äidin ja hänen lapsensa kuva. Hän oli ottanut sen pois alttarilta ja kantoi sitä käsillään. Oikeasta asennostaan poistettu veistos oli kuin itsestään kangistunut ruumis, jonka jäseniä ei kukaan sen kuollessa ole ollut oikomassa. Sen avuton ilme oli vielä avuttomampi kuin ennen. Silmät tuijottivat ilmeettöminä ylös jylhään, karuun vuoristoon, lapsi piti yhä toisessa kädessään rauhanpalmuaan, toisessa maapallon kuvaa, huulillaan sama hymy kuin ennen. Sen hyvää uskoa ei mikään ollut järkyttänyt.

--Miksi otitte sen? ... miksi se ei saanut olla siinä, missä oli?

--El siihen kukaan enää usko.

--Ettekö tekään?

--En.

--Mutta voihan vielä tulla aika.

--Se ei tule, koska ei jo tullut.

Hän kantoi sen ylös majalle, niinkuin isä hukkuneen lapsensa, verhosi sen siellä vaatteeseen ja asetti nurkkaan vastapäätä takkaa. Sen tehtyään hän ryhtyi tavallisiin askareihinsa, lypsi ja ruokki elukkansa, viritti valkean ja toi minulle ruokaa, mutta ei itse siihen koskenut.

Ryhdyin lukemaan lehtiä, joita olin ehtinyt ostaa joitakuita alhaalla laaksossa. Hänkin otti yhden, koetti lukea, mutta jätti sen samassa. Samoin toisen ja kolmannen. Hänessä kaivoi ja jäyti. Ajattelin, että hänen mielialansa ja menettelynsä ylös tultaessa oli ollut hetken heikkoutta. Ehkä se oli vain pettymyksen ensi tuska, joka oli saanut hänet kieltämään uskonsa. Hän ehkä sen katuu ja vie huomenna madonnansa takaisin.

Hän on siirtynyt lähemmä tulta. Hänen ennen pehmoiset, hyväntahtoiset, melkein lapselliset kasvonsa ovat käyneet kireiksi niinkuin ankaran vanhan vaimon. Hänen suupielissään revähtää esiin katkera piirre. Silmissä on terävä, rasittunut kiilto. Yht'äkkiä hän puhkeaa:

--Juhlavaatteissa he menevät kirkkoon, naiset ja lapsetkin, kostuttamaan otsansa pyhällä vihkivedellä, rukoilemaan _Jumalaa_, että hän antaisi menestystä aseille...

Oltuaan hetken vaiti hän puhkesi taas:

--Ne eivät voi uskoa, että Jumala on yksi, koska kaikki rukoilevat häneltä apua toisiaan vastaan. Koska voivat sen tehdä, täytyy heidän uskoa, että heillä jokaisella on oma erikoinen jumalansa... Jos he uskoisivat, että Jumala on kaikilla sama, eivät he uskaltaisi, toinen toisella puolen rajan, polvistua sen yhteisen Jumalan eteen... Veli ei uskaltaisi pyytää isältä apua veljensä, hänen toisen poikansa, surmaamiseen... He eivät usko, että isä taivaassa on kaikkien yhteisen isä... Ehkei hän olekaan...

Edelleen hän ajatteli ääneen, lomaan aina vaieten:

--Narri, joka uskoin ja uskottelin muille, että ihmishenki on pyhä, että suurin rikos on tappaa ... että ihmishenkeä ei saa ottaa kukaan muu kuin Jumala, joka on sen antanut... Narri, minä, joka pystytin rauhanmadonnan alttarin niille, joista tappaminen on suurin hyve, pyhin velvollisuus!