# Rauhan erakko

## Part 5

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/rauhan-erakko-13874/index.md

--Oli jo ilta, vähää ennen angeluskellojen aikaa, jolloin ajon oli päättyminen ja jonka jälkeen ei kukaan enää saanut ampua. Oli viimeinen metsästyspäivä. Kun iltakellot alkavat soida laaksossa, silloin minun on puhallettava merkki, jonka toistaa toinen torvimies toisella alpilla ja sitten kolmas ja neljäs, ja niin kulkee soitto yli koko rintaman, ja rauha on julistettu siksi vuodeksi. Iltakellot alkavat soida. Vien torven huulilleni, puhaltaakseni päättäjäissävelen. Silloin tömähtää vuori, ja keskellä pengermää seisoo nuori kauris, emästään eksynyt, kuulostellen sitä ja varovasti äännähtäen. Minulta putosi torvi kantimeensa ja pyssyn perä lensi poskelle. Vuona oli yhdellä laukalla sen röykkiön päällä, jonka alla nyt on madonnan alttari. Laukaisin, mutta en osannut kuolettavasti. Maassa oli verimerkkejä. Seurasin niitä pimeään saakka saavuttamatta haavoittamaani. Yöllä ilmestyi minulle madonna unessa ja sanoi:--"Sinä olet tehnyt murhan. Eläimen henki on yhtä pyhä kuin ihmisen henki." Etsin monta päivää haavoitettua. Tapasin sen pengermältä, erään kalliojyrkän alta, jonne se oli päässyt laskeutumaan, mutta ei siitä enää nousemaan pois. Sen toinen etujalka oli poikki. Se oli kuollut nälkään, syötyään kaiken vihreän ja järsittyään maasta kanervan juuretkin.

--Ilmoitin herttualle, etten enää voi olla hänen metsästäjänsä. Hän kysyi, miksen. Minä sanoin, että se on synti. Kuinka synti? hän kysyi. Minä kerroin, mitä madonna oli ilmaissut minulle unessa. Herttua oli vanha ja hurskas mies. Hän sanoi, että siellä, missä madonna on ilmestynyt ja käskenyt jotakin, siellä häntä on toteltava. Sen jälkeen täällä ei ole ammuttu, ei koko siinä vuoristossa, jonka herttua omistaa. Hän pyysi minua jäämään tänne ja vartioimaan, ettei täällä enää koskaan ammuttaisi. Olen vartioinut täällä kauriita kohta kymmenen vuotta. Ne ovat niin kesyttyneet, että öisin tulevat syömään haasialta, joka on tämän huoneen takana. Ajattelin, että madonnan tarkoitus oli ollut vielä suurempi, että hänen oikea tarkoituksensa oli sanoa: koska ihminen ei saa tappaa eläimiä, saa hän vielä vähemmän tappaa toisia ihmisiä.

Tahdoin palvella häntä silläkin tavalla. Pystytin hänen kuvansa siihen. Monet ovat ruvenneet häntä rukoilemaan ja palvelemaan. Kun he kysyvät, miksi häntä palvelen, niin minä selitän heille sen. Madonna on tehnyt muuta ihmettä. Hän suojelee lumivyöryiltä. Niiltä, jotka häneen uskovat, ei karja joudu hukkaan. Moni tulee juomaan vettä hänen lähteestään ja vie sitä pyhänä vetenä kotiinsakin. Papit eivät ole sitä siunanneet, mutta se on silti pyhää, sillä madonna itse on sen siunannut. Se ei koskaan samene. Kaikki muut lähteet samenevat, kun jäätiköillä sataa, mutta madonnan lähdettä ei suurinkaan sade samenna.

Enhän voinut seurata häntä aivan kaikkeen tuohon. Mutta jos joku nyt juuri olisi uskaltanut sitä epäillä tai kohauttanut sille ylenkatseellisesti olkapäitään, olisin vakuuttanut uskovani, että kaikki oli tapahtunut juuri niin, kuin hän uskoi. Madonna _oli_ ilmaantunut hänelle, madonna _teki_ ihmeitä, hänen lähteensä _oli_ pyhä, ja sen vesi pysyi aina kirkkaana _siksi_, että se oli pyhää vettä.

Kuului keveitä, varovaisia askelia ulkoa. Koira kohotti päätään, kuulosti, vainusi ja paneutui takaisin.

--Mitä se on?

--Kauriit saapuvat heinähaasialleen.

--Ne todella uskaltavat, vaikka talossa on koirakin?

--Pax ei mene koskaan ulos, ennenkuin kuulee heidän poistuneen.

--Ettekö koskaan epäile sitä, että aatteenne jää toteutumatta?

--En. Ihmisillä on tarve uskoa siihen. Uskon, että suurin osa ihmiskuntaa sydämensä syvimmässä uskoo tai ainakin toivoo, ettei enää syttyisi sotia. Ei kukaan, joka on täällä käynyt, ole puolustanut sotaa niitä vastaan, jotka pitävät sitä pahana. Ehkä ajattelevat he toisin tuolla alhaalla maailmassa, mutta niin pian kuin he ovat poikenneet rauhan madonnan polulle ja saaneet juoda hänen lähteestään, tulee heihin halu uskoa, että hän kerran saa sen aikaan. "Meistä on niin, kuin tässä olisi pyhä paikka, ja rauhan jumalan asunto." Niin he sanovat. Saattaahan olla, että monet puhuvat näin vain minulle mieliksi. Ehkä minä heistä monestakin olen vain haaveilija, puolihullu äijä, niinkuin ehkä olenkin. Mutta minä olen iloinen, että he edes _sanovat_ uskovansa, vaikkeivät todella uskoisikaan, tai vaikka se olisi heissä vain hetken tunnelmaa. Aina siitä sittenkin jää jotakin, vaikka sanoisi sen suottakin. Minä kuvittelen, että heille tapahtuu niinkuin mehiläiselle, joka tietämättään saa kukan siitepölyä siipiinsä ja tietämättään hedelmöittää sillä toisen kukan... Tämä kesä on ollut ihmeellinen kesä. Ei koskaan ennen ole tullut niin paljon rauhanuskovia. Ne ovat tulleet vartavasten eikä vain sattumalta. Madonna ne nuoret miehet sai puhumaan niin kauniisti ja innostuneesti. Suokoon hän heille varjeluksensa, etteivät he syöksyisi alas... Hyvää yötä teille.

Hän kuului rukoilevan hiljaa ja sitten nukkuvan heti. Ympärillä vallitsi erämaan ja yläilmojen kaksinkertainen hiljaisuus. Puro yhä lorisi jossakin. Koira huoahti nukkuessaan. Jokin hyönteinen risahti heinissä. Lampaat ja kilit lepäsivät äänettöminä navetassaan, mutta ulkoa kuului villikauriiden varovainen liikehtiminen heinähaasian ympärillä. Niitä tuntui tulevan yhä enemmän, ja minua huvitti kuvitella kaiken vuoriston väen jonoa rauhanmadonnan haasialle, jossa oli loppumaton, itsestään siihen siunautuva heinä.

Hän oli totisesti sovittanut sen, minkä heitä kohtaan oli rikkonut.

Jos eläimen hengen ottaminen on synti, niin hän on totisesti sen sovittanut.

Olinhan minäkin aikoinani ollut metsästäjä, tappanut ja haavoittanut, kuinka paljon lienenkään, tulematta siitä kuitenkaan siihen, mihin hän. Olin joistakin epämääräisistä tunnonvaivoista--vaiko vain kyllästyksestä?--lakannut ajaksi, mutta alkanut taas uudestaan, koska semmoinen minusta ei ollut muuta kuin hentomielisyyttä, turhaa tunneherkkyyttä. Kuinka ei minussa ollut tapahtunut sitä muutosta, mikä hänessä? Siksikö, ettei minulle ollut voinut tapahtua sellaista ihmettä, sellaista yöllistä ilmestystä kuin hänelle? Onko ehkä heräys, kääntymys johonkin perinpohjin uuteen, aina joidenkuiden salaperäisten, meistä itsestämme riippumattomien ja meille tuntemattomien voimien ihme--Jumalan ihme, niinkuin uskovaiset sanovat?

Pulppuaako toisissa, semmoisissa kuin hänessä tuossa, suoni joistakin syvistä, aikakausien takaisista lähteistä? Onhan eläimen hengen ottamisen kielto ja siitä johtuva lihan syömisen kammo olennaisena sisällyksenä kokonaisissa uskonnoissa. Käyhän se säälin ja vastenmielisyyden tunteen punaisena lankana läpi koko ihmiskunnan siveysopin.

Pyysin aamulla herättyäni saada jäädä hänen luokseen. Pyyntöni näytti olevan hänelle mieleen. Kun tiesin, ettei hän ota mitään rahamaksua vierailtaan, kysyin, enkö voisi häntä jollakin tavalla työlläni auttaa. Hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan heinään, jos se minua huvittaisi.

Meitä oli kolme, jotka lähdimme. Jo varhain aamulla oli laaksosta tullut nuori mies. Hän oli totinen, hiukan alakuloisen näköinen nuorukainen. Kysyin laskeutuessamme, kuka hän oli.

--Hän on Hanseli, erään yksinäisen naisen poika. Hän on postimieheni ja tavarankuljettajani. Oi, hän on ihana poika, kuiskasi hän. Hän on kyllä suorittanut asevelvollisuutensa, mutta sotaan hän ei menisi. Hän uskoo niinkuin minäkin.

Niityt olivat alempana, vähän matkaa madonnan pengermältä, jonne sieltä vei polku viistoon vuoren rinnettä alas, kuusikon läpi. Siellä oli, sekä laakson tällä puolella että sen toisella, kokonainen alue talonpoikien heinämaita, joilla heinänkorjuu oli täydessä käynnissä. Siellä liikkui kaikkialla väkeä pienten ruskeiden latojen ympärillä, kuului viikatteiden hionnan helkettä, ja soi joikuja laakson yli puolelta puolelle. Alhaalla laakson pohjassa huhusivat matkailijat tervehdyksensä ylempänä oleville ja saivat vastaukseksi iloisen sävelen. Taivas oli yhä edelleen sunnuntaikirkas, ilma tyven ja lämmin. Työ kävi kuin karkelo. Sain taas pitkästä ajasta panna terävän raudan kostean heinän juureen ja nauttia sen mielityöni sulosta. Aamulla kaatui heinä, kuivi päivän helteisen auringon alla ja oli jo illan tullen valmistunut kannettavaksi latoon, joka oli kuusikon reunassa, aivan niinkuin ennen kotona, sydänmaan pienellä metsäniityllä ystäväni luona. Se oli ero kuitenkin kotoisen ja tämän välillä, että täällä kuusikon yli kurkottivat päälakeaan häikäisevät lumihuiput ja että niityn yli näkyi vuoristomaisema kaikessa komeudessaan, moniväriset laaksorinteet ja laakson pohjassa yhtäällä kuohuva koski, jonka pauhua ei kuulunut, vaikka näkyikin vaahto, toisaalla hiljalleen vyöryvä vuo, ja alimpana autereinen järvi ja kaikki sen kaupungit ja elämä ja liike.

Minua kuin pakottamalla pakotti asettamaan kaikki rauhanaatteen valoon. Joka taholta oli tulevinaan vastaani sopu ja sointu ja siinä elävät ja sitä harrastavat hyvät ihmiset. Minusta tuntui, kuin erakon aate olisi heitä kaikkia elähyttänyt, kuin he olisivat sen läpitunkemia joka liikkeessään, joka askeleellaan. Ne nousivat verkalleen jyrkkiä rinteitä kukin ladolleen olallaan reppunsa ja aseensa, työnsä aseet, viikatteet ja haravat. Niillä oli kaikilla sama puku, miehet lyhyissä, harmaissa sarkatakeissa kuin vanhat kotoiset heränneet körteissään. Se oli kuin sotaväkeä tuo, joka tuli valloittamaan sen viimeisenkin vähän, minkä ihminen täällä voi luonnolta valloittaa, heinäkipenen ei kovin kaukana ikuisen lumen rajoilta. Olihan siinä pienoiskuva rauhan asein valloitetusta koko maailmasta--alhaalla järven rannalla viinirypäleiden maa, hedelmien ja ruusujen, kaiken hienoimman viljelyksen maa--täällä vaivaiskoivujen, tunturikuusien ja kanervain Lappi, ja sillä välillä kaikki asteikot--yhtä maailmaa kaikki, keskenään ystävällisissä väleissä elävien ihmisten hallussa.

Heinämiehet olivat kuin yhtä perhettä, tekivät kyllä omaa työtään, mutta olivat samalla yhteistyössä, toimien kuin talkoissa, vaikkei töitä oltu vartavasten niin järjestetty. Kun joltakin loppui oma työnsä, siirtyi hän sanaa puhumatta toisen alueelle niittämään, haravoimaan ja kantamaan. Vuoristo epävakaisine ilmoineen ja yllätyksineen on vihollinen, jota vastaan täytyy aina olla varuillaan. Jokainen täällä on joskus henkensä kaupalla toistaan auttanut ja saanut samanlaista apua. Jos katoo eläin, tai ihmisten edes arvellaankaan joutuneen vaaraan, lähtee koko kylä etsimään. Ihmiset ovat ystäviä, luonto on kaikkien yhteinen vihollinen. Miksei voisi koko maailmankin elämä olla sen periaatteen mukaan järjestettävissä? Ja niinhän se suuresti katsoen jo tavallaan onkin. Missä ei ole, siinä se siihen pyrkii.

Erakon madonna näytti kuin yhteisestä salaisesta sopimuksesta olevan omaksuttu tämän paikkakunnan, näiden heinämiesten suojeluspyhimykseksi. Hän oli heille hyvien säiden haltija, suotuisain ilmojen antaja, selitti minulle erakko. Lähtiessään illalla kotimatkalle he poikkesivat, melkein kaikki naiset ja monet miehetkin, hänen luokseen, vaikka sinne oli noustava melkoinen, jyrkkä rinne. He polvistuivat hetkeksi sen eteen, näyttivät rukoilevan ja olivat siitä noustessaan, niinkuin olisivat täyttäneet totutun velvollisuuden. _Oli_ siis jo olemassa rauhanmadonnan palvelus, rauhanseurakunta, oli rauhanaatteen uskovaisia--sen alttari, pappi--oli pantu tulevan rauhankirkon perustus--tosin kaukana suuresta maailmasta, tosin poissa todellisuudesta yläpuolella pilvien, ehkä vain hämäränä tunnelmana-- mutta se _oli_ kuitenkin.

--Ettekö puhu heille koskaan tuossa madonnan pengermällä? kysyin eräänä iltana noustessamme.

--Katsokaas, kun minä en osaa puhua. Jospa osaisinkin... Jos olisi joku, joka selittäisi sitä heille, niinkuin ne nuoret miehet eilen.

Meidän heinäntekomme kestää useita päiviä. Lähdemme aina aamulla alas, teemme työtä päivän ja palaamme illalla majalle. Sulaudun yhä enemmän tähän hänen maailmaansa, joka alussa on kuin epätodellista tarua, mutta muuttuu vähitellen todellisuudeksi, niinkuin ei muuta todellisuutta olisikaan olemassa. Minäkin palvelen rauhan madonnaa, en tosin polvistuen ja rukoillen, niinkuin hän ja muut, mutta vieden sille omine toivotuksineni kukkani minäkin hänen alppiruusupuutarhastaan, joka aamu, niinkuin se kuuluisi asiaan, niinkuin rikkoisin jotakin vastaan sitä laiminlyömällä.

Joudun siellä näinä päivinä sielun ja ruumiin sopusointuun, mikä minulle tulee vain harvinaisina juhlahetkinä luonnossa, saaristossa, meren rannalla, katsellessani elokuun lämpimänä iltana majakkain äänetöntä tuiketta, kun suuri kuu samalla seisoo taivaanrannalla--kun ei voi eikä tahdo katsoa elämän nurealle puolelle ja kun uskoo, ettei sillä sitä puolta olekaan, että toinen puoli on yhtä kirkas kuin toinenkin. Ruumiini on suloisesti uuvuksissa tehdyn työn jälkeen, mieli etsii vain miellyttävää ja viihdyttävää. Tahtoo nähdä kaikki, ei niin kuin se ehkä on, vaan jossakin "hohteessa". Heikko paimenpillikin saa sydämen väräjämään ja sielun haltioitumaan. Yksinkertainen virsi vaikuttaa kuin mahtava orkesteriesitys. On herkkä ei vain tunteille, vaan myös aatteille, tekee mieli koettaa ymmärtää kaikkea, vastakkaisimpia suuntia, sitäkin, mitä on ennen tuominnut. Silloin ennen kaikkea tahtoo uskoa, uskoa mahdottomintakin, sitä, että kaikki, mitä toivoo, on toteutettavissa.

Ja minä uskoin, että maailmanrauha ei ole enää unelma, ei haave, vaan että sen täytyy toteutua. Se ehkä jo onkin toteutunut. Viimeinen sota, ainakin suurten sivistyskansojen kesken, on jo sodittu. Eihän täällä koskaan tiedä aikaa eikä hetkeä. Ehkä se uusi vuosi on jo alkanut, joskus meidän nukkuessamme, kello kaksitoista yöllä. Sen tähti on jo noussut, viisaat miehet ovat sen jo huomanneet. Kanuunia ei enää laukaista. Linnoitukset jäävät vähitellen sammaltumaan, vallitukset puretaan... Sotalaivat ruostuvat satamissaan... Kuinka moni entisaikain linna onkaan nyt museona, kouluna, kirkkona, kirjastona! Kuinka monet vallit lasten leikkitanterina!

Angeluskellot alhaalla laaksossa soivat lempeästi tyynen illan hämärässä. Niiden ääni kantautuu sieltä tänne saakka, ehkä vielä ylemmäkin, ylimmille huipuille, ikuisten jäätiköiden peikkoluoliin. Ne soivat nyt, juuri tällä hetkellä, yli koko Euroopan mantereen, samana hetkenä Espanjassa, Ranskassa, Italiassa ... haastellen enkeleinä maasta maahan, yli merien ja aavikoiden, vuorelta vuorelle ... lennellen toistensa luo vierailemaan yön hiljaisuudessa, kun ihmiset valmistuvat menemään levolleen ... sekaantuakseen heidän uniinsa.

Oli ihana tunne, että minulla taas pitkästä ajasta, ehkä oikeastaan ensi kerran elämässäni, oli usko, usko hyvään, usko oikeuteen ja ihmisrakkauteen, siihen, että maailma sittenkin paranee, että siitä voi tulla ihmiskunnan onnela, kun se kerran ymmärtää onnensa ehdot--mikä ilo, se tunne rinnassa, täältä painua vuorten yli auringon maahan!

V.

Seuraavana aamuna menimme taas niityllemme, hajoittamaan viimeisiä rukoja. Joka aamu olimme rauhan madonnan pengermällä nähneet naisia polvistumassa ja tavanneet heidän tuoreet kukkasensa alttarilla. Nyt siinä ei ollut ketään, eivätkä kukkasetkaan olleet eilisestä uusiutuneet.

Oli lauantai. Ja heillä oli kai ollut kiire töilleen, niin etteivät malttaneet poiketa tänne ylös. Mutta kun tulimme niityille, ei sinnekään ollut saapunut ketään. Ei muuallakaan näkynyt heinämiehiä, eikä kuulunut viikatteen hionnan helinää niinkuin edellisinä aamuina. Ru'ot seisoivat hajoittamatta, haravat odottivat pystyssä, rukoihin pistettyinä.

Oliko tänään ehkä jokin kirkkojuhla, jotkut kyläkemut, joita vuoristossa vähän väliä vietetään? Erakko ei tiennyt olevan. Mutta saattoihan silti olla. Aloitimme työmme, hajoitimme heinät omalta niityltämme ja myöskin naapurien niityiltä, niin paljon kuin arvelimme ehtivämme saada niitä kokoon kahden miehen ennen illan tuloa.

Olihan sittenkin merkillistä, ettei ainoallekaan niitylle koko laaksossa päivän pitkään ilmaantunut ainoatakaan heinämiestä. Jokin yhteinen este täytyi olla olemassa. Onhan vuoristo yllätysten maailma. Milloin tahansa voi tulla maanvieremä ja haudata alleen. Silloin tarvitaan kaikki kylän miehet kaivamaan esille hautautuneita. Mutta olisihan luullut ainakin naisten voivan tulla. Eivät ne täällä kernaasti laiminlyö hoitamasta vähiä heiniään.

Olimme hajoittaneet heinät ja istuimme ladon ovella ympärillämme tuoksuva, ritisevä luoko täydessä auringon paisteessa.

--Missä lienevät matkailijatkaan tänään? Ei näy heitäkään yhtä ainoata.

--Omituisinta on, ettei Hanseliakaan kuulu.

Eräässä tien käänteessä alhaalla laakson pohjassa tuli esiin jono miehiä, ei matkailijoita, vaan vuoristolaisia, jotka astuivat kiivaassa, reippaassa tahdissa alaspäin, marssia laulaen.

--Ehkä siellä sittenkin on jokin juhla.

Tömähti polulla, joka kulki viistoon vuoren rinnettä ja toi tähän sotilasvartiomajalta ylempää vuoristosta. Sieltä riensi alppijääkäri, huutaen alas, kulussaan pysähtymättä:

--Halloo, rauhan pappi, halloo! On julistettu sota!

--Mitä sinä puhut? huusi erakko ylös hänen jälkeensä.

--Totta, teidän pyhyytenne! vastasi mies, pysähtyen hetkeksi ja tehden sotilaallista kunniaa, ivallisesti, niinkuin minusta näytti.

--Kuka sen on julistanut?

--Hänen majesteettinsa Itävallan keisari!

Hän huusi vielä jotakin, jota en kuullut, ja katosi harjanteen taa.

* * * * *

Mitä sitten tapahtui, se tuli yllemme kuin alpeilta syöksyvä lumivyöry.

En muista enää, kuinka tulimme röykkiöitä ja rinteitä alas laaksoon, siihen, mistä alkoi nousu erakon majalle. Meillä oli vain yksi ainoa ajatus: saada varmuus siitä, mitä oli tapahtunut, oliko totta, mitä sotamies oli huutanut. Ehkä oli siellä sittenkin vain sotaharjoitukset, ehkä hän riensi vain sitä varten sinne? Ehkä Hanseli ja muut sentähden olivat jääneet tulematta? Tai ehkä tuo mies oli tehnyt meistä vain pilaa.

Mutta tien täydeltä, puolittain juoksumarssissa, rynnisti meidän ohitsemme, pakottaen meidät tiepuoleen, komennuskunta alppijääkäreitä. Seurasimme heitä hetken, niin hyvin kuin voimme, hengästyneinä heiltä kysellen:

--Onko totta, että on sota?

--On!

--Kenen sota ketä vastaan?

--Kaikkien kaikkia vastaan!

--Kaikki meitä vastaan ja me kaikkia vastaan!

Upseerin äänessä oli innostusta ja ihastusta, niinkuin vihdoinkin olisi toteutunut jokin, jota oli kauan toivottu, ja siinä oli samalla kuin ilkuntaa sille, jolle se puhui.

Ne menivät, suonet paljaissa pohkeissa joka askeleella voimakkaasti pullistuen ja kenkäin rautanaulapohjat karahtaen kiviin kuin hammasta purren uhasta ja kiukusta.

Tulemme eräälle sillalle, jonka korvassa seisoo vartija. Silta on miinoitettu. Se räjäytetään heti, kun tarvitaan. Enempää hän ei ilmaissut, viitaten meitä menemään.

Meillä ei ole mitään sanomista toisillemme. Se, minkä jo olemme nähneet ja kuulleet, tekee meidät kuin älyttömiksi, mutta kuitenkin me riennämme, minkä kerkiämme, kuullaksemme lisää. Erakko, vanha tottunut vuorelainen, astuu edellä, ja minun on vaikea pysyä perässä.

--Ah, hyvä Jumala! kuulen hänen huokaavan.

Näitä samoja teitä minä viime sunnuntaina kuljin, nousten ja nousten--.

Tulemme siihen paikkaan, missä ylempi laakso lakkaa tasaisesta laskustaan ja ensin pusertautuen ahtaaksi holviportiksi sitten jyrkkänä portaana vie alempaan laaksoon. Siinä on penikulmapatsas. Patsaaseen on kiinnitetty Frans Josefin sodanjulistus Serbialle ja hänen manifestinsa kansalleen. Hän koettaa siinä puolustaa sodanjulistustaan. Siinä on seuraava lause: "Serbia astui vihamielisyyden tielle Itävalta-Unkaria kohtaan, kun minä kolmikymmenvuotisen rauhallisen ja hedelmällisen työn jälkeen Bosniassa ja Herzegovinassa ulotin hallitustoimeni näihin maihin. Minun hallitukseni käytti silloin hyväkseen voimakkaamman oikeuksia mitä suurimmalla alentuvaisuudella ja hellyydellä ja vaati Serbiaa vähentämään armeijaansa."

--"Ulotti hallitustoimensa" ... toisin sanoen: anasti maan ... "vaati vähentämään armeijaansa" ... toisin sanoen: luopumaan kaikesta itsenäisyydestään. Ja kun toinen ei suostu, käy hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa kurjaa kurkkuun. Niinpä niin...

Levähdän hetken, hengästyneenä kiivaasta kulusta. Nyt ei siinä ole usma estämässä. Näkyy koko laakso ja järvi ja kaikki kaupungit, kylät ja niiden kirkot aamun kirkkaimmassa valossa. Se on sama maisema kuin niin monta kertaa ennen, mutta jotakin on kuitenkin toisin. Rannikkolaivat eivät kulje tavallisia reittejään, sillasta siltaan, vaan pitkin ja poikki, kuin hätiköivässä epäjärjestyksessä. Toiset ovat tyhjät, toiset täpöisen täynnä. Lippuja liehuu kaikkialla, katoilla ja kirkkojen torneissakin. Tiet ovat mustanaan ajavia ja kulkevia, vaunuja ja autoja. Siihen näkyy myöskin sen tunnelin suu, jossa viikko sitten olin nähnyt maailmanliikenteen käyvän kuin kellon heilurin: toinen juna sisään, toinen ulos, matemaattisen täsmällisesti. Nyt ei näyttänyt olevan aavistustakaan yhteisestä aikataulusta. Melkein kaikki junat kulkivat yhteen suuntaan, pois vuoristosta, joka ikäänkuin tyhjensi itseään, hylkäsi, minkä kerkesi. Siinä oli kuin jokin hätä ja ahdistus, tänne asti tuntuen. Mutta liput liehuivat tuulessa kuin riemuiten, valkeat punaristiset ylinnä muita, niinkuin nyt olisi heidän päivänsä, ei suru-, vaan riemupäivänsä.

Erakko oli odottanut minua hiukan alempana. Kehoitin häntä rientämään ... tapaamme toisemme ravintolassa.

--Olen levoton Hanselin tähden ... anteeksi.

Ja hän eteni minusta etenemistään, niin että pian olin yksin.

Siis _on_ siellä sota tuolla, huolimatta kaikesta, huolimatta nuorten miesten kaikista todisteluista, että se muka on mahdoton, huolimatta pyhästä maailmanjärjestyksestä, huolimatta maailman yleisestä mielipiteestä, erakon uskosta--ja minun haihatuksistani. Sanoinhan minä sen! Eipäs maailma siis ollutkaan sen kummempi, kuin miksi sitä olin jo kanan sitten uskonut. Siinäpäs sitä sittenkin oltiin. Sota tahallaan tahdottu, tekemällä tehty--puhtaista puhtahin hyökkäyssota heikomman niskaan, niinkuin niin monesti ennen. Kaikki siis taas paikoillaan!

* * * * *

Kun tulin alas ensimmäiseen taloon kylän laidassa, sain lukea siinä uuden sodanjulistuksen ja sen vieressä vielä toisenkin. Ne olivat naulatut erään puutarhan lauta-aitaan, jonka yli kaareutui kirsikka- ja omenapuita, oksat hedelmistä notkuen. Kaikki ovat mukana. Koko maailma palaa. Erakko parka rauhanmadonnineen... Minä narri uusine uskoineni! Tieni vei erään rautatieaseman ohitse. Se oli pieni paikallisasema keskellä vihertävää niittyä, rakennettu matkailijaliikettä varten, somaa tyyliä, kuin huvimaja. Sen sillalle oli ennen ollut vapaa pääsy kenellä hyvänsä, ja sen mukavilta penkeiltä oli hauska katsella tulevia ja meneviä pyyleviä, hyvätuulisia polvihousu- ja reppuselkä-saksalaisia. Nyt sen eristivät kivääri olalla seisovat vartiosotilaat. Hyväntahtoinen vanha asemapäällikkö, jolla ennen oli arvonsa merkkinä viaton virkalakki, oli nyt puettu sotilaspukuun, kupeella kalpa, ja hääri komentavan upseerin käskyläisenä, käsi vähän väliä lipassa.

Saapui juna ja pysähtyi. Odotushuoneen ovi avautui, ja sillalla olevaa yleisöä syöksyi sitä kohti, huutaen ja viheltäen: "Alas Englanti! Alas Ranska!" Sieltä tuli sotilasvartion saattamina niitä nuoria miehiä, jotka viikko sitten olivat istuneet rauhan erakon majalla takkavalkean ääressä poltellen rauhanpiippua yhdessä, ranskalaiset, saksalaiset, englantilaiset, venäläiset ... jotka olivat lähteneet vaaralliselle kiipeilyretkelle samaan köyteen kytkeytyneinä, matkalla korkeuksiin ja matkansa lopullisena määränä rauhan kongressi Roomassa... Heidän saksalaisia tovereitaan ei näkynyt. "Kuristakaa ne vakoilijat!" huudettiin heille. "Alas Ranska! Alas Englanti!"--samat maat, joista kuitenkin koko tämä seutu oli suureksi osaksi elänyt, joiden rahoilla tämä rautatie, nämä hotellit, tämä hyvinvointi oli saatu aikaan, joiden väkeä vielä eilen palveltiin kuin ruhtinaita heitä varten rakennetuissa loistolinnoissa. Ehdin nähdä heistä vain vilahduksen. Heidän eleistään ilmeni, heidän silmissään paloi viha vihaa, ylenkatse ylenkatsetta vastaan.

He nousivat santarmien seuraamina vaunuun, ilmaantuen hetkeksi sen avonaiseen ikkunaan. Joukko räjähti uuteen haukkumahuutoon: "Alas vakoojat!"