Part 4

... Entä ne tappiot, jotka sisältyvät ihmishenkien hukkaan, miljoonien ihmiskunnan parhainten menettämiseen? Sotaa seuraa aina rodun huononeminen, sanottakoon mitä hyvänsä niiden muka karaisevasta ja kasvattavasta voimasta. Sota tarvitsee aina parhaat ja nerokkaimmat ja voimakkaimmat jo valmistuksiinsakin, syttyneenä se riistää ne rauhallisilta työaloilta, ja ne ne siinä myöskin ensiksi kaatuvat. Niin kävi Rooman sotilasvaltiossa, niin Napoleonin verilöylyjen aikana. Rotua jatkamaan jäävät vain vähälahjaisemmat, heikot, sairaat ja pelkurit. Kuka voi lukea ne nerot ja nerojen alut, jotka maailman sodissa ovat temmatut pois, ennenkuin ehtivät tehdä sen, mitä olisivat voineet, ihmiskunnan edistyksen hyväksi!

He kuuntelivat toisiaan vain saadakseen itse sanan vuoroa, hyökätäkseen aukkoon, minkä toinen jätti.

--Herbert Spencer on osoittanut, että inhimillisen kehityksen laki luonnonlain välttämättömyydellä päättyy rauhaan ja että täydellinen rauha ihmisten välillä on loogillinen ja välttämätön seuraus kehitysopista!

He hurmautuivat yhä enemmän sanoistaan, heidän täytyi saada toistensa kilvalla päästää nuorekas innostuksensa hulmuamaan viimeisimpien johtopäätösten liekkinä...

--Kansat eivät enää vihaa toisiaan kansoina. Sota eri maiden välillä on pian yhtä mahdoton kuin se olisi jonkin maan eri maakuntain välillä. Rooma, Pariisi, Lontoo, Wien ja Berliini haluavat sotia toisiaan vastaan yhtä vähän kuin Firenze, Venezia, Pisa, jotka muutamia vuosisatoja sitten vielä olivat alinomaisissa kahakoissa keskenään eivätkä voineet ajatellakaan muita ristiriitojensa ratkaisukeinoja. On tuleva se päivä, jolloin me ranskalaiset, te venäläiset, italialaiset, englantilaiset, saksalaiset, me kaikki kansat, voimme sulautua korkeampaan yhteyteen, kadottamatta omia erikoispiirteitämme ja yksilöllisyyttämme. On syntyvä järjestö, joka yhdistää kaikki maailman parhaat, on syntyvä _maailmanaivot_, jotka ajatellen kaikkien puolesta, yhdessä kaikkien kanssa, asettavat valtiollisen, kansallisen ja yhteiskunnallisen sekasorron sijaan järkevän ja objektiivisen älyllisyyden perusteet. Sen lainsäädännän sijaan, joka tähän saakka on syntynyt kanuunankuulain, pommien, miinain ja panssarilaivojen turvin, on tuleva sovinto-oikeus, suuri kansainvälinen senaatti, joka Euroopalle, koko maailmalle on oleva se, mitä eri kansoille heidän parlamenttinsa, valtiopäivänsä ja edustajakamarinsa. Sen aikaansaaminen on kaiken ratkaisu. Se on riistävä lopullisen sananvallan vallalta ja väkivallalta.

Uskalsin huomauttaa, että varustukset yhä vain kasvavat, että sanomalehdet ovat koko kesän lietsoneet sotaa ... tuskinpa vain aseet koskaan luovuttavat valtaansa... Mutta ei kukaan heistä minua kuullut. Ja oikeastaan oli minullekin mieluista tempautua mukaan.

--Ette luule, että sellainen tuomioistuin voisi koskaan syntyä? Minä olen varma siitä, että se syntyy; niin pian kuin se huomataan tarpeelliseksi, se syntyy. Onhan se oikeus sitä paitsi jo istunut. Onhan jo vedottu siihen, onhan sen tuomiovalta jo eräissä asioissa tunnustettu, ja onhan se saanut ainakin joitakin sotia jo estetyksi... Sen aikaansaaminen tietysti vaatii suuria ponnistuksia, agitatsionia, on perustettava oppituoleja ... jos ei muu auta, niin ryhdyttäköön _sotaan_ sen puolesta...

--Eihän toki...

--Mutta onhan ollut uskonsotia, onhan sodittu suurten aatteiden puolesta, orjain vapauttamisen puolesta, jotka ovat kristillisiä aatteita... Entä rauhanystäväin toiminta yli koko maailman ... rauhanyhdistykset, rauhankongressit...

--Näin me puhumme, ettekä te, isä, sano mitään.

Erakko oli istunut ja kuunnellut kaikkea tätä ovensuussa penkin päässä. Siinä hän johti mieleeni muiston vanhan kansan vaatimattomasta sydänmaan isännästä, joka nuorten vieraidensa istuessa ja pitäessä puhetta perällä itse pysytteli pihtipielen tuolilla. Tietystikin hän oli nämä asiat ajatellut syvemmin ja perinpohjaisemmin kuin ne, jotka siinä puhuivat. Se, mikä meille oli hetken keskusteluaine, oli hänelle hengen asia, koko elämän sisällys. Mutta ilme hänen kasvoillaan oli niin kiinteä, kuin kaikki olisi ollut hänelle uutta, niinkuin hän vasta nyt ensi kerran olisi näitä kuullut. Vai oliko se vain ilmausta siitä, että hän iloitsi saadessaan vastakaikua omille mielipiteilleen?

Tuon tuostakin hän vaihtoi paikkaa, aiheettomasti, niinkuin olisi tahtonut saada sanotuksi jotakin, mutta ei rohjennut.

--Näin me puhumme ettekä te, isä, sano mitään, sanoin uudelleen.-- Kuinka te ajattelette sen kaiken toteutettavaksi?

--Täytyy vain uskoa, ja täytyy rukoilla madonnalta, että se toteutuisi, niin se toteutuu.

Se tuli hänen kaikkein sisimmästään, oli vilpitön ja välitön purkaus.

--Tahdotteko sillä sanoa, isä, että rauhanaate voi toteutua vasta sitten, kun vaatimus siitä on muuttunut meissä uskonnolliseksi velvoitukseksi?

--Sitä minä juuri--ja että kaikkien kirkkojen on tultava rauhan temppeleiksi--jokaisessa kirkossa tulee olla alttari rauhan madonnalle --vasta sitten, kun kaikissa kirkoissa rukoillaan ja saarnataan, että tuhatvuotinen rauhan valtakunta tulkoon ... koska kristinusko sen vaatii ... siksi, että...

Hänen sanansa tulivat työnnähdellen. Hän ei nähtävästi ollut tottunut pitemmältä puhumaan, hän koetti vaieta, mutta ei kuitenkaan voinut, sanat pakottautuivat sittenkin tulemaan.

--... koska se on jo siihen menossa ... sillä se on Kristuksen käsky ... ja jollei sitä rukoilla madonnalta ja sytytetä hänelle kynttilöitä --sillä yhdenvertaisuus ja veljeys ja vapaus ja rauhanaate, kaikki se on tähän saakka jäänyt toteutumatta, koska se ei ole ollut Jumalasta eikä sitä ole ajettu Jumalan avulla eikä hänen tähtensä...

Minusta näytti, että hän ikäänkuin odotti hyväksymistä ja ymmärtämystä sille, mitä oli sanonut ... että hän ehkä koko ajan vain oli odottanut tilaisuutta saadakseen sen sanotuksi. Silmänräpäyksen ajan oli hänen kasvoillaan odottava jännitys. Sitten tuli hänen huulilleen--niin ainakin minusta näytti--hämillinen hymy ja kasvoille pettymyksen ilme, jota hän turhaan koetti peittää. Ollen kuin muistavinaan jotakin hän poistui.

Olisin suonut hänelle sen ilon, jota hän ehkä oli odottanut. Herkät nuoret miehet ehkä myöskin olivat huomanneet jotakin samaa. Syntyi hetken hämillinen äänettömyys. Oli yht'äkkiä jouduttu toinen toiselle tasolle, menetetty yhtymäkohta, vaikka asia oli yhteinen. Oli tahdottu tuottaa hänelle iloa ja ehkä oli tuotettukin. Mutta juuri kun hän ehkä oli luullut olevansa täydellisten hengenheimolaistensa seurassa, ei hän tavannutkaan vastakaikua sille, mikä hänestä oli kaiken ydin.

Enhän ollut hänen kannallaan, mutta minusta oli, niinkuin nuorten miesten äskeinen innostus olisi ollut onttoa touhua sen rinnalla, miten erakko ajatteli aatteen toteutettavaksi. Se oli heillä kuin jotakin pintapuolista, avutonta hyvän asian harrastamista, niinkuin maailma usein hyvää harrastaa, pikemmin ylimalkaista aatteellista urheilua kuin totista, syvää teon otetta. Hänelle oli asia _niin_ suuri, _sen_ arvoinen ja painoinen, että se oli toteutettavissa _ainoastaan_ uutena uskontona, uusien jumalien avulla, jotka ihmiskunnan oli omaksuttava, jos mieli syntyä maassa rauhan ja ihmisille hyvän tahdon. Hänen päämaalinsa saavuttamiseksi eivät riittäneet mitkään tavalliset maailmanparantajat, ei poliitikot, ei reformaattorit, hänen asiansa edellytti apostoleita, profeettoja, ihmiskunnan uskon uudistajia, ehkä marttyyrejäkin. Hänen aatettaan ei ollut ajettava _asiana_, niinkuin aatteita tavallisesti ajetaan; sitä oli julistettava kansoille kuin evankeliumia pakanoille. Se oli hänelle Jumalan oma asia.

Olinko ymmärtänyt hänet oikein? Olin varma siitä, että olin.

Se oli nähtävästi jossakin määrin selvinnyt nuorille miehillekin.

--Miksi ei kukaan sanonut hänelle mitään myötätuntoista? sanoi heistä joku.

--Tahtoisin, että minulla olisi hänen uskonsa, voidakseni ilahuttaa hänen mieltänsä sanomalla sen hänelle.

--Sanokaa se hänelle siitä huolimatta!

Opas tuli ja ilmoitti, että oli lähdettävä, jos mieli ehtiä ennen pimeän tuloa suojamajalle, mistä jäätikkövaellus ylös Hornspitzelle aamulla varhain oli alkava. Nuoret miehet alkoivat järjestää lähtöään, solmita kengänpaulojaan, sitoa reppujaan. Tultuaan valmiiksi heittivät he taakat selkäänsä, tarttuivat sauvoihinsa ja menivät ulos. Erakko oli puutarhassaan alppiruusupensaidensa keskessä. Heleänpunaiset kukat pitkissä varsissaan ulottuivat häntä melkein polviin. Hän seisoi siinä kehystettynä kahden kallion aukkoon, josta ilman mitään ylimenoa avautui laakso ja järvi ja kaikki se maailma siellä hennossa, pehmoisessa iltavalaistuksessa. Hän tuli, kädessään kimppu alppiruusuja, joista hän hyvästiksi ojensi yhden kullekin lähtevistä, virkkaen kuin usein kerratun toivotuksen:

--Muistoksi rauhan madonnan puutarhasta.

Silloin heistä yksi, ranskalainen, keksi sen. Ottaen lakin päästään irroitti hän sen lieren ympärille kiinnitetyn kiehkuran valkoisia edelweisseja. Ymmärtäen heti hänen tarkoituksensa tekivät hänen toverinsa samoin.

--Isä, sanoi hän. Nämä kukat ovat kalleinta ja rakkainta, mitä meillä tällä hetkellä on. Olemme ne poimineet, joskus ehkä hiukan henkemme kaupallakin, jyrkänteiden teiden rinteiltä ja kuilujen partailta, viedäksemme ne mikä morsiamelleen, mikä siskolleen, mikä nuorelle vaimolleen. Pyydämme teitä ottamaan ne meiltä muistoksi muutamista täällä viettämistämme mitä mieluisimmista hetkistä ja laskemaan ne vaatimattomana uhriantina rauhan madonnan alttarille.

--Te uskotte häneen?

--Uskomme, joskin ehkä hiukan toisella tavalla kuin te, isä.

--Rauhan madonna ei ole koskaan saanut lahjaa, joka olisi ilahuttanut hänen mieltään enemmän kuin nämä.

Ja liikutettuna hän puristi jokaisen kättä vastaanottaessaan jokaiselta hänen lahjansa. Se oli hieno, miellyttävä kohtaus, joita voi syntyä vain hienojen, sivistyneiden, hyvien ihmisten välillä. Olisin tahtonut, että hurraa olisi kajahtanut heidän jälkeensä ja liinat liehuneet heille hyvästiksi.

He menivät. Erakko seurasi heitä näyttääkseen heille tien pään. Jäin istumaan penkille majan ulkopuolelle.

IV.

Heidän innostuksellaan--oliko sillä oikeastaan totisempaa pohjaa? Eivätkö he--ja enkö minäkin, niinkuin niin monta kertaa ennenkin elämässäni--emmekö olleet tempautuneet mukaan semmoiseen, joka vain on tuulen touhua, joka kyllä liehuttaa lippuja, mutta ei pyöritä rattaita? Sillä eihän se semmoinen koskaan toteudu. Ei ihmiskunta ole koskaan todenteolla tahtonut rauhaa. Se ei ole päässyt siihen siksi, että se ei ole siihen pyrkinyt. Pyrkineekö koskaan? Lieneekö ihmisluonnossa siihen edes mitään edellytyksiäkään? Jos päästäisiin rauhan tilaan, pyrittäisiin siitä luultavasti piankin pois. Mitä varten siihen sitten antautua pelkän myötäsoinnun saavuttamiseksi niiden kanssa, joiden seuraan sattumalta joutuu? Eihän sen aatteen toteutumisen aika ole vielä alullakaan. Eihän se ole vielä periaatteessakaan tunnustettu. Sodalla, sillähän ne vasta on profeettansa ja apostolinsa, jos millä. Kuinka monta _pyhää_ sotaa lieneekään sodittu? Jos mikään aikojen alusta on ollut ja yhä on uskontoa, valtioiden ja kansain, niin totta sota--juuri _se_ on uskontoa. Huomenna nuo nuoret miehetkin ehkä ovat sen vaikutuksen alaisina, valmiit uhraamaan ei vain kukkakimppujaan, vaan oman henkensäkin sodan jumalan alttarille.

Heidän rauhaninnostuksensa tuskin oli muuta kuin jotakin ajan tunnelmaa, heille mieluisaa tunnelmaa, henkisen huumautumisen tyydyttämisen tarvetta. Täytyihän pukeutua johonkin muotoon, päästä jollakin tavalla purkautumaan sen mielennousun, joka aina niin helposti syntyy näin ylhäällä, kun on poissa kosketuksista todellisuuden kanssa, näin kaukana siitä, mikä on--kun maailman siellä alhaalla voi kuvitella millaiseksi haluaa. Tänne ei kuulu sieltä mitään sen omaa ääntä, täällä soi meille vain se sävel, mikä meissä itsessämme syntyy.

Mutta taaskin, vielä kerran--miksei se saisi sitä tehdä, jos siitä on mielelle ylennystä? Miksemme saisi haltioitua siitä--niinkuin runoudesta, taiteesta, aatteista--jos meillä on siihen tarve, ja herätä vasta huomenna todellisuuteen, jos meidän täytyy? On ehkä niitä onnellisia, jotka eivät koskaan herää, jotka aina elävät unelmissaan, tehden niistä itselleen todellisuuden.

Tuo erakko--häntä ei ainakaan mikään maailmassa voisi herättää siihen todellisuuteen, että hänen aatteensa on vain haavetta. Hän on niitä, jotka, kerran saatuaan uskon, eivät siitä koskaan luovu eivätkä siitä pety. Heidän uskonsa sisällys ehkä joskus vaihtuu, mutta tuskin koskaan katoo heiltä itse usko. Joka kerran uskoo, että on olemassa vanhurskas, oikeamielinen Jumala, hän ei koskaan tule siihen, että häntä ei ole, vaikka maailmanmeno kuinka usein osoittaisi toista. Vaikka mitkä tapahtumat tahansa todistaisivat hänelle, että esimerkiksi rauhanaate on pilvilinna, ei se hänelle merkitsisi mitään. Sillä mikä uskovalle ei toteudu tänään, sen hän uskoo voivan toteutua huomenna. Jos sota syttyy huomenna, on se hänelle viimeinen sota. Jollei sekään ole viimeinen, niin on se viimeisen edellinen. _Hänen_ silmänsä jos eivät sitä näe, niin näkevät _toisten_. Hän astuu aina askeleen edelle ja uskoo aina lopulta siihen, mihin tahtoo uskoa, viitaten kaikkia tänäisen todellisuuden todistuksia vastaan tulevaisuuden huomenen mahdollisuuteen. Toteutumisen mahdollisuus ja toivo on hänelle toteutuminen.

Hän tuli, koko olentonsa kuin säteillen ystävällisyyttä, hyväntahtoisuutta ja mielihyvää.

--En koskaan ole täällä kuullut niin kaunista puhetta. He ovat, nuo tuollaiset nuoret, jotka sen kerran toteuttavat. Jos sota joskus syttyisi, ei heistä kukaan menisi.

--Mihin te sen varmuutenne perustatte?

--Koska heidän poskensa niin hehkuivat ja heidän silmänsä paloivat.

Siihen semmoiseen ihmistuntemiseen hän perusti heihin nähden uskonsa ja vakaumuksensa maailmanrauhasta. Voiko mikään usko ja vakaumus olla heikommalla asiallisella pohjalla? Ja kuitenkin hänen yksinkertainen uskonsa maailmanrauhaan oli minulle vakuuttavampi kuin kaikki nuorten miesten todistelut. Oli niinkuin minä, jos sen joskus voisin omistaa, en tulisi omistamaan sitä heidän järjellään, vaan hänen tunteessaan.

* * * * *

Hän osoitti minulle yösijan ullakolla, jonka toinen puoli oli heinävajana, toisessa oli kaksi lattiavuodetta, kumpikin nurkassaan, niiden päällä karkea hursti. Toinen on vieraan vuode, toinen hänen omansa. Niin pian kuin oli saanut elukkansa ruokituksi, sanoi hän tulevansa--ellei häiritsisi.

Heinävuoteelle ojentuessani oli yht'äkkiä, niinkuin olisin ollut kotimaassa, vanhan tuttavani luona, hänen torpassaan, sen tallin ylisillä. Minulla oli aikoinaan ollut siellä eräällä kaukaisella sydänmaalla ystävä, hengenheimolainen, vaikk'emme olleet yhtä mieltä juuri missään asiassa, tavallaan erakko hänkin. Olin usein hänen luonaan metsästämässä ja kalastamassa. Meillä oli yhtymäkohtia vain muutamissa asioissa, mutta me viihdyimme kuitenkin toistemme seurassa hyvin. Hän oli uskovainen, minä en ollut. Mutta meillä oli jokin yhteinen pohja, en tiedä oikein mikä. Ehkä vain se, että kunnioitimme toistemme vilpittömyyttä. Ehkä hänen puoleltaan myöskin se, että hän oli vakuutettu siitä, että minä kerran omaksun hänen uskonsa. Tuon tuostakin hän toisti: "Sinä puhut nyt niin, mutta odotahan, kyllä sinä vielä kerran." Ehkä minun puoleltani se, että hänellä oli jotakin, jota minulla ei ollut--valonsa yössä, johtolankansa, jota kaipasin, iloiten, kun olin löytänyt ne edes toisella. Ehkä hän oli huomannut, että tulin hänen luokseen varsinkin silloin, kun olin henkisesti hajallani. Hartaalla, tyytyväisellä olennollaan hän sai minut aina yhdistetyksi itseeni. Kun näin, kuinka lujasti hän oli valanut olentonsa siitä, mikä hänessä oli parasta, koetin minäkin tehdä samoin siitä, mitä minussa oli. Hänen järkisyynsä eivät minuun koskaan vaikuttaneet, ainoastaan se järkähtämätön voima, mikä oli hänen tunteessaan ja uskossaan. Mutta kun joku koetti kumota hänen mielipiteitään, olin valmis puolustamaan niitä ominani hänen järkisyillään ja omilla keksimilläni uusillakin. Puolustin hänen uskoaan, vaikkei se ollut minun. Olisin ollut valmis uskomaan kaikkeen, mihin hän uskoi. Kun hän koetti todistaa, epäonnistui hän aina. Mutta kun hän hurmautuneena huudahti, viitaten johonkin kauniiseen tai suureen tai ylevään: "Kas, tuossa on Jumala ... etkö näe häntä--tuossa pilvessä--tuon tuulen huminassa--tuossa tuon oikeuden voitossa ... hän puhuu meille kaikkialla, hän on kaikkialla läsnä! On ihanaa uskoa ... soisin sinullekin sen ilon!"--niin minua lämmitti hänen lämpönsä ja sähkötti hänen silmiensä tuli, ja minä olisin tahtonut itse olla samanlainen. Uskovaisten, innostuvien seurassa on minulla aina ollut viihdykästä. Heidän sielunsa lämpö lämmittää minua.

Siellä hänen ullakollaan me usein kesäöinä puhelimme päivän nousuun. Lehmät märehtivät. Lampaiden kellot kilahtelivat tarha-aidan kupeelta. Koira tuli näin ja kiertyi jalkapohjiini. Hän itse liikkui siellä niinkuin erakko nyt tuolla.

Taas tuli minulle se sama, mikä niin usein tämän päivän kuluessa, se, mitä oikeastaan olin lähtenyt hakemaan täältä yläpuolelta pilvien. Kaikki täällä vei siihen, nuorten miesten innostus, erakko, hänen madonnansa. Tahdon vaikka vain suotta aikojaan uskoa, että tämä maailma on paras mahdollinen, että suuret, jalot aatteet sitä hallitsevat, että se menee yhä eteenpäin, voimistuen, hienontuen, kehittyen uusien ihmisystävällisten yritysten, uusien keksintöjen avulla ennen aavistamatonta tulevaisuutta kohti, ei vain aineellisella, vaan myöskin hengen hienostumisen alalla. Sen kehityksen loppupäänä täytyy olla maailmanrauha. Vasta se toteuttaa kristinopin sisimmän aatteen. Ilman sitä on turhaa puhua mistään lopullisista kristillisistä saavutuksista. Se on korkealla, mutta jos sinne ei päästä, ei ole päästy mihinkään, vaan kaikki jää puolinaiseksi. Pessimismin aika on ohitse, samoin karun kritiikin ja ivan. Tämä alkanut vuosisata on oleva Tolstoin aatteiden, Punaisen ristin, Haagin sovinto-oikeuden--ja semmoisten.

Nuo tuollaiset nuoret miehet, ne ovat ehkä sittenkin tämän vuosisadan oikeat edustajat. Heidän innostuksensa on ilmausta sen sisimmästä. Olkoon, että se on vaahtoa, mutta vaahto ei synny itsestään. Sen synnyttää ajan tuulen aiheuttama aaltoilu ihmismielissä. Se on se, joka nostaa sen.

Eihän koskaan tiedä, mikä salaperäinen, kansoissa kätkeytynyt voima siitä vielä voi purkautua. Niin vähän nykyaikainen kuin tuon miehen usko onkin, voipi se vallata liikkeeksi kehittyen, yhtyen sosialistisiin aatteisiin, maailman mielet. Jos kerran entisaikoina on voitu huumautua semmoisiin ihanteellisiin yrityksiin kuin ristiretkiin ja uskonsotiin, joita paljasjalkamunkit ovat panneet alulle, miksei sama ilmiö voisi vieläkin uudistua! Ja toisaalta kaikki marttyyrit-- miksei voisi ajatella, että rauhanaatekin saattaa muuttua voimaksi, jota ei mikään voi vastustaa, joka synnyttää sen puolesta uhrautuvia semmoiset määrät, että heitä on mahdoton kaikkia sulkea vankiloihin tai ajaa maanpakoon tai ottaa hengiltä heidän rauhallisen vastarintansa vuoksi?

Tuollainen erakko--keskiajan pyhimys uudessa hahmossa--anna hänen uskostaan kehittyä uskontokunnan, järjestyneen veljeskunnan, joka saa omattunnot haltuunsa ja alkaa johtaa niitä--kuinka herkät sellaisille vaikutuksille mielet ovat, sen näki vanhoista herroista, jotka tulivat vastaan, sen näki noista nuorista miehistä, sen tunnen itsestäni. Tuskin kukaan täältä lähtenee saamatta siitä jotakin vaikutusta. Se on läheisessä yhteydessä koko nykyisen hengensuunnan kanssa ... kansainvälisyyden, hengen aatteiden ja käytännöllisen elämän aatteiden kanssa. Ne, jotka ovat vähänkin valmistuneet sille aatteelle--mikä mainio paikka tämä sen aatteen ajamiselle tunteiden tietä! Täällä ovat ihmiset vastaanottavia, noin takkavalkean ääressä. Kaikkein erilaisimmat yhdistää täällä sama mieliala--syntyy hartaus, niinkuin olisi oltu samassa jumalanpalveluksessa. Semmoisina hetkinä kylväytyvät siemenet, joista ei tiedä, mitä ne itävät ja heilimöivät. Täällä kaikki ainakin _koettavat_, ainakin hetkeksi, asettua hänen kannalleen.

Mutta tällaisia rauhanaatteen korkeuksia, joissa uhrataan rauhan jumalalle ja häntä palvellaan, voi syntyä missä tahansa muuallakin, vaikka suurkaupunkien keskellä.

Tuskin missään kirkossa vielä on totisesti saarnattu rauhanaatetta. Ehkä yleisin rakkaudenopin sanoin, mutta ei koskaan erityisoppina, aseidenriisumisvaatimuksena. Mutta ajatellaan, että sitä alettaisiin yhä enemmän julistaa, että se tulisi saarnojen tekstiksi ja jumalanpalveluksen sisällöksi, että pakotettaisiin esiin se puoli Kristuksen opista, saataisiin _siitä_ uskontunnustus! Hän sanoi oikein: yhdenvertaisuus ja veljeys ja rauhanaate ovat tähän saakka jääneet toteutumatta, koska niitä ei ole ajettu Jumalan asiana.

Uskon asiaksi sen on tultava, jos mieli... Mikä suunnaton uskon uudistus ja uskon puhdistus, jos niin tapahtuisi!

Kirkon tuleva, suuri tehtävä kautta koko maapallon: kaikki kansat kristityiksi, kaikki kristityt rauhanuskoisiksi!

Tuo yksinkertainen mies täällä toimii jo siinä hengessä.

Minulle tuli vastustamaton halu tulla häntä lähemmä. Olisi ennen kaikkea tehnyt mieleni saada tietää, millä tavalla hän oli saanut tuon uskonsa ... mitä ihmeellisiä teitä hän oli siihen tullut ... kuinka hän oli tullut asettuneeksi tänne sitä harjoittamaan ... mikä oli hänen entisyytensä ... mitä mieskohtaisesti elettyä oli sen takana, mihin hän oli antautunut.

Hän tuli, ja minä kysyin sen häneltä heti.

--Mistä olette saanut tuon ihmeellisen uskonne?

--Onko se teistä niin ihmeellinen?

Sanoin, että hänen uskontonsa vakuutti minua rauhanaatteen toteutumisesta enemmän kuin kaikki todistukset, joita olin siitä kuullut.

--Madonna ilmaisi minulle, että kaikki tappaminen on syntiä.

--Kertokaa minulle, kuinka hän sen teille ilmaisi!

Hän kertoi minulle, ventovieraalle, kääntymisensä, vuoteen laidalla istuen, luonnollisesti, ilman hetkenkään epäilystä, etten sitä ymmärtäisi, vailla sitä olevaisuutta, jonka usein tapaa uskovissa: et sinä tätä käsitä, ei tästä maksa vaivaa sinulle puhua. Samalla tavalla oli hän nähtävästi kertonut sen monelle muullekin, siitä päättäen, että sanottava jo näytti kiteytyneen kuin varmaan muotoon.

Hän oli ennen ollut innokas metsästäjä. Hänen suurin intohimonsa oli ollut huviksensa tappaminen, nautinto siitä sitä suurempi, kuta ihanampi oli ympäristö, jossa se tapahtui. Isäntänsä seuralaisena hän oli metsästellyt kaikissa maissa, kaatanut kaikenlaista riistaa. Hän oli paljon nähnyt ja kokenut maailmaa, kyllästynyt siihen ja sen touhuun ja lopulta pyrkinyt siitä pois. Herttua oli tehnyt hänestä näillä alpeilla omistamiensa metsien ja laajojen metsästysmaiden hoitajan ja vartijan. Joka vuosi saapui herttuan tuttavia tänne suurille metsästyksille. Koko seudun väestö oli palkattu ajamaan kauriita väijytyspaikkoja kohti, joissa metsästäjät odottivat saalistaan. Riistaa kaatuu suunnattomat määrät, kymmenet miehet kantavat sitä yhtä mittaa laaksoon myötäväksi tai pois kuljetettavaksi herrojen linnoihin. Eräs väijymäpaikka on sillä pengermällä, missä nyt on madonnan alttari. Siihen kauriit alhaalta tullen pysähtyivät huoahtaakseen siinä, ennenkuin lähtevät lopulliselle pakoretkelleen ylös jäätikköalueelle, minne niitä on mahdoton seurata. Jos ne siitä pelastuvat, ovat ne turvassa. Ylempänä ei ole enää solia, joissa niitä voisi väijyä.