# Rauhan erakko

## Part 3

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/rauhan-erakko-13874/index.md

Suoraan heidän räystäspesänsä päältä nousee satoja jalkoja ylös korkeuteen vuoren seinämä, päättyen keilamaiseen huippuun, päähineenään luminen hiippa--osa ikuisesta alkuvuoresta, rosoinen ja rapautunut, ikäänkuin yläilmojen itsensä veistämä jättiläiskuvapatsas. Sen ilme on kylmä, tunteeton ja jylhä. Se näyttää olevan välinpitämätön kaikesta, satoipa tai paistoi, raivosipa hirmumyrsky sen otsan ympärillä, tai hivelikö suvituuli sen ohimoita. Sille on samantekevä, mitä ihmiset siellä alhaalla kulttuurinsa pikkupihoilla luovat ja saavat aikaan tai ovat saamatta. Mitäpä tätä pilvenpiirtäjää jumaluutta, liikkumatonta Buddhaa, jonka jalat pohjaavat merienkin alle, liikuttaa mikään-- järjestäkööt itse asiansa, eläkööt tai kuolkoot! Mitä he ovat saavuttaneet? Eikö suurin osa maailmaa yhä vieläkin, miljoonia vuosia valmistumisensa jälkeen, ole suolaisten merien, hedelmättömien arojen ja hieta-aavikkojen, rämeiden, aarniometsien ja kiviraunioiden peitossa? Huippu tuossa lienee nähnyt, kuinka monta kertaa lieneekään, lumen ja jään nousevan ja hukuttavan hänet kaulaansa myöten--sulavan kyllä ja väistyvän pois, mutta tulevan taas takaisin. Se tietää ajat, jolloin ei tästä näkynyt ainoatakaan puuta, ei ainoatakaan elävää olentoa, ihmistä kaikista vähimmin. Ne olivat tulleet, ehkä montakin kertaa, ja kadonneet, tulevat kukaties milloin, mutta varmasti, katoamaan uudelleen.

Huippu tuossa ei ole milloinkaan ollut missään kosketuksissa sen maailman kanssa, jonka hän tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt kehittyvän allaan. Eikä sillä ole nytkään sen kanssa muuta yhteistä kuin se, jota hänen harteillaan pesivä pyhä lintunsa korppikotka ylläpitää laakson ja vuoriston välillä, täällä pesiessään, sieltä ryöstäessään, täältä vaaniessaan, siellä iskiessään, sieltä hakiessaan, tänne tuodessaan uhrinsa hänkin--verisen karitsan, ehkä lapsenkin, jonka se tuolla ylhäällä raatelee ja syö. Siellä on _se_ jumaluus ja siellä sen palvelijan uhrijätteet, vaalenneet luut ja kellastuneet kallot--ja tuossa on rauhan madonna ja _sen_ palvelijain uhrilahjat, alppiruusut ja muut kukkaset. Huippu tuossa, se ei mihinkään maalliseen eikä inhimilliseen puutu, ei tunne iloa eikä sääliä eikä osanottoa, on kuva ikuisten lakien laatijasta, joka ne kerran säädettyään ei itsekään enää voi niitä muuttaa, jota ei kukaan tunne eikä palvele, mutta jonka kerran peruuttamattomasti lausuma aate johtaa ja määrää iankaikkisesta iankaikkiseen. Sille ei kukaan uhraa, mutta kuitenkin se saa uhrinsa jokavuotisina hekatombeina kuolleita ja kaatuneita. Ja tähän, tuon jylhän, tunteettoman jumalan jalkojen juureen on herkkätunteinen ihminen, kuka lie, rakentanut asumuksen omalle unelmalleen, jonka avulla hän aikoo kääntää maailmanmenon uusiin suuntiin, vakuutettuna siitä, että aate on juuri tuolta ylhäältä kotoisin ja tulee laskeutumaan sieltä tätä tietä alas niinkuin enkeli rusopilvessä. Onhan se liikuttavaa, herttaista, mutta runoilemista se on, lapsellista, tuota toivotonta, ainaista ihanteellisuutta ja optimismia--itsensä pettämistä--mitä varten sitä on ja pitää olla, miksi siitä ei päästä, kun se kuitenkin on epätotta, silmien lumetta--sillä kaiken takanahan on kuitenkin kuolema?

Ei! Ovatko nyt taas _ne_ peikot kimpussani?

* * * * *

--Jumalan tervehdys teille! kuulin miellyttävän, soinnukkaan äänen sanovan jossakin takanani.

En ensin nähnyt siellä, mistä se tuli, muuta kuin harmaanruskean vuorenseinän. Sitten siellä liikahti, ja vuoripolun viimeiseltä askelmalta laskeutui minua kohti keski-ikäinen mies, yllään vuorenvärinen karkea munkin viitta. Hän oli avopäin, tukka tuuhea ja paksu, ohimoilta jo harmaantunut. Piirteet olivat hienot, otsa korkea ja puhdas ja luottamusta herättävä. Silmät olivat rauhalliset ja kirkkaat ja melkein lapsellisen vilpittömät. Niiden alla ja ympärillä olevissa uurteissa oli merkkejä jostakin menneestä rasittuneisuudesta, niinkuin arpia umpeen parantuneista sielun haavoista. Ennenkuin olin ehtinyt tarttua hänen ojennettuun käteensä, oli hän jo jollakin salaperäisellä, koko olennostaan huokuvalla miellyttäväisyydellä vetänyt minut itseänsä lähelle. Hänen miehekäs ja luottavan luja kädenpuristuksensa, jonka omituisena vastakohtana oli hänen ujo, melkein arka ilmeensä, voitti minut heti. Tunsin tarpeen olla yhtä mieltä hänen kanssaan.

Häntä seurasi kintereillä suuri, hallava, verkkaisesti asteleva paimenkoira, heiluttaen minulle häntäänsä niinkuin vanhalle turulle; sen kaulassa riippui pieni puulekkeri.

--Herra on matkalla vuoristoon ... onko kauaskin?

--Teki mieleni vain tavata teitä.

--Minuako? sanoi hän melkein hämillään. Olette tervetullut majalleni, mutta silloin täytyy teidän tyytyä lepäämään yönne heinävuoteessa.

--Juuri sitä haluaisinkin.

--Niinkö? ... no sitten! hymähti hän ymmärtävästi ... ja oli, kuin olisi siitä alkanut punoutua tuttavuuteen vievä side välillemme.-- Sallitteko, että tarjoan teille hiukan virvoketta?

Hän kutsui koiran eteensä, komensi sen istumaan ja laski lekkeristä viiniä maljaan, jonka ojensi minulle. Tyhjennettyäni sen ja kiitettyäni ei hän näyttänyt tietävän, mitä virkkaisi, enkä minäkään keksinyt muuta kuin:

--Ihana paikka tämä.

--Niin, eikö totta...

Minulla oli vastustamaton halu heti päästä häntä lähelle, puheisiin hänen kanssaan siitä, mikä oli hänen elämänsä, mikä täytti hänen mielensä kaikesta siitä päättäen, mitä tänne noustessani ja tässä olin nähnyt, kaikesta siitä epäilystä huolimatta, mikä vielä hetki sitten oli jäytänyt mieltäni.

--Rauhan madonna tuossa ei olisi voinut löytää parempaa levähdyspaikkaa matkallansa alas maailmaan, sanoin.

--Olette hänen ystävänsä! tuli hänestä lämpimästi.

--Kukas ei sitä olisi...

--Ah, eivät kaikki vielä ole...

--Mutta toivokaamme, että he kerran siksi tulevat.

--Se on minunkin toivoni.

--Oletteko asunut kauankin täällä ylhäällä?

--Liki kymmenen vuotta.

--Ilman toveria?

--Joskus on minulla ollut joku toveri, joskus ei...

--Lienee suloista olla poissa maailmasta ja kuitenkin nähdä se noin jalkainsa alla.

Hän ei vastannut suoraan, mutta hänen silmistään näin myönnytyksen ja samalla mielihyvän siitä, että olin ymmärtänyt hänet.

--Maailmanrauha on kaunis ja jalo unelma, kun sen toteutumiseen vain voisi uskoa.

--Mihin uskoo, se toteutuu...

Hän sanoi sen tyynesti, koruttomasti. Mutta siinä tavassa, millä hän sen sanoi, oli niinkuin kaikilla, jotka uskovat ja siitä elävät eivätkä kaipaa muuta eivätkä tunnusta muuta, kätkettynä itsepintainen, järkkymätön vakaumus: "Koska _minä_ uskon, niin se toteutuu." Siinä oli nähtävästi koko hänen elämänsä hermo.

--Sallikaa minun! sanoi hän, nähdessään minun aikovan nostaa reppua selkääni. Vastustelustani huolimatta otti hän sen ja heitti omaan selkäänsä.--Ei, se on minun oikeuteni ... teette minulle suuren ilon ... pahin taival on vielä jälellä.

Lähdimme nousemaan. Olin saattajalleni todella kiitollinen siitä, että hän oli vapauttanut minut vähäisestäkin kannettavastani. Sillä maa, jota tie kulki, oli yhtä ainoata rauniota, vaivalloista louhua, jossa olisi ollut mahdoton päästä etenemään, ellei aina vähän väliä olisi ollut kiviä ja paasia käännettyinä niin, että jalka voi niistä saada tukea. Minulla oli täysi työ astua niin, etten satuttaisi jalkaani. Saattajani kulki edelläni notkein askelin ja notkein vartaloin, varoittaen minua pahimmista paikoista.

Koko se maailma, mikä äsken oli näkynyt madonnan niitylle, oli kadonnut jonkin harjanteen taa. Ei näkynyt muuta kuin röykkiötä röykkiön takana. Tie kulki kerran syvänteen reunaa, jonka pohjassa oli lumirantainen lammikko, missä uiskenteli irtaantuneita jääpalasia ja lumilohkareita, jotka luultavasti eivät sulaneet koskaan. Ei missään näkynyt vihreyden merkkiäkään. Siellä täällä kohosi lumihuippuja lähempänä ja kauempana, ja heti niiden alla siinteleviä jäätiköitä. Jossakin kuului veden lorinaa, vaikkei vettä näkynyt. Ei muuta kuin jäätä, lunta ja kiveä-- poissa koko se maailma, joka oli näkynyt madonnan niitylle, ja sijassa huippuhirviövaltiaan niinkuin mikä vihollismielinen maailma, pakanamaa, jossa lempeillä valloilla ei ole mitään jalansijaa. Tuli tunne, niinkuin olisin ollut menossa jonnekin, josta ei ole paluuta, johonkin kylmenemistään kylmenevään, kivettymistään kivettyvään.

Mihin omituiseen seutuun tuo uskova mies sittenkin on asettunut vaikuttamaan uskonsa toteutumisen hyväksi! Eikö rauhanaatteella ollut sijaa tuolla alempana? Eikö se olekaan siitä maailmasta?

--Onko vielä pitkä matka majallenne?

Hän oli minua hiukan edellä, pysähtyi ja odotti, ja kun saavutin hänet, näin kahden harjanteen välissä ylöspäin umpinaisen ja alas etelään päin avonaisen pikku laakson, tasaisen ja suojatun pengermän kuin nurkkahyllyn, jossa oli rakennus ja sen takana kuusimetsä.

--Onko tässäkin erämaassa kosteikko? Kuinka on mahdollista, että täällä voi mikään kasvaa?

--Auringolle ja etelän lämpimälle ei ole mikään mahdotonta, hymähti hän.

Paikka oli yhtä harvinainen kuin sen asukaskin.

* * * * *

Asumus oli yksi ainoa huone, muurattu rosoisista kivistä, katto ohkaisista liuskoista. Ovi ja ikkuna antoivat etelään päin. Leveän räystään alla oli istuin. Edustalla oli puutarha ja joitakin istutuksia. Kaikille muille tahoille paitsi etelään oli suojaava harjanne niin laajassa kaaressa, että sen sisään mahtui kokonainen metsikkö pientä tuuheaa, paikoitellen melkein katajana maassa matelevaa kuusikkoa, joka tuskin ulottui huoneen räystääseen. Metsän takana kihoava rinne oli paikoin punaisenaan, sinisenään, keltaisenaan eri alppikukkia, paikoin vihreänä nurmikkona, jolla käyskenteli joitakin lampaita ja vuohia.

--Oletteko itse kaiken tämän tänne rakentanut:

--En ole rakentanut, ainoastaan ylläpitänyt. Tämä on entinen metsästysmaja, jonka sen omistaja, eräs vanha, hurskas ylimys, lahjoitti minulle, kun madonna ilmaisi, että tappaminen on syntiä.

Hän pyysi minua käymään sisään. Astuin käytävään, joka jakoi huoneen kahteen osaan ja jonka yllä oli vastatehdyille heinille tuoksuva ullakko. Toisella puolella käytävää näkyi olevan saman katon alla karjan olinpaikka, toisella oli suurehko tupa, jonka perällä roihusi risuja ja kanervia palava takkavalkea ja jonka ainoana sisustuksena oli pöytä ja seinään kiinnitetyt lavitsat.

III.

Siellä odotti minua iloinen yllätys, toispäiväiset nuoret miehet, rauhankongressilaiset ja vuorikiipeilijät. He ottivat minut vastaan jälleentapaamisen yhteisellä kuorotervehdyksellä. Ja isännälle huudahti heistä muuan:

--No, isä, olette niin tyytyväisen näköinen, kuin olisitte voittanut uuden opetuslapsen.

--Ah, ei ollut tarvis häntä voittaa, hän on jo madonnan ystävä niinkuin tekin, ystävät, sanoi erakko hilpeästi.

--Kuinka monta lienette jo voittanutkaan meitä täällä ylhäällä!

--Onhan madonna joka vuosi nähnyt heitä saapuvan yhä useampia, jotka uskovat ja tulevat uudestaankin häntä tervehtimään. Toivon, että tekin tulette vielä toiste. Hänen halvimman palvelijansa mieli olisi siitä kiitollinen ja hyvä.

Tavassa, millä hän sen sanoi, ei ollut mitään tekopyhää vaatimattomuutta; hän sanoi sen kyllä ujosti, mutta samalla koruttomasti, kaunis, valoisa ilme haaveellisissa, tummissa silmissään. Hän oli avannut seinäkaapin, ottanut sieltä leipää ja juustoa ja asettanut eteeni.

--Olkaa hyvä!

Hän poistui, ja me kuulimme hänen huoneen takana kutsuvan elukoitaan lypsettäväksi.

Nuorilla miehillä oli ollut onnistunut retki. He olivat olleet tänä aamuna Wildspitzellä, ilma oli ollut tyven ja kuulakka, monen tunnin kävely aamupakkasessa heliseviä hankia myöten oli ollut suurenmoisen ihana. Levättyään tässä päiväsydämen oli heillä aikomus pian lähteä nousemaan suojamajalle ja yöpyä sinne, ollakseen heti aamun sarastaessa siellä valmiina valloittamaan Hornspitzen. He olivat herkällä, hilpeällä mielellä syötyään, levättyään ja nyt iltaviileän tultua lämmitellessään jalkapohjiaan takan ääressä.

He olivat hekin sen omituisen vaikutuksen alaisina, joka lähti tästä miehestä, ja yhtä ihastuneita kuin minäkin häneen ja hänen omituiseen tapaansa ajaa rauhanaatetta täällä yläpuolella pilvien. Ja heillä oli ilmeinen halu olla hänelle mieliksi, osoittaa hänelle olevansa samaa mieltä kuin hän,--aivan niinkuin minullakin oli ollut heti hänet nähtyäni. Sellainen halu valtaa meidät usein lasten ja hyvien ihmisten seurassa. Se on meissä usein ilmaus siitä, mikä meissä on hienointa ja parasta. Eikä se aina ole pelkkää kohteliaisuutta eikä ulkokullaisuutta eikä suosioonpyrkimisen halua--uskomaton, epäilijä, kieltäjäkin löytää, sellainen tarpeen tullen, uskovan seurassa itsestään tähteitä lapsuutensa uskosta ja lapsuutensa aikuisista mielialoista, löytää ne mielihyväkseen ja hakee niiden avulla yhtymäkohtia. Sellainen ymmärtämisen ja yhtymisen halu ei synny missä hyvänsä, se valitsee aikoja ja paikkoja, tarviten oikeata ympäristöä ja oikeata tunnelmaa. Jos me olisimme kohdanneet tämän miehen jossakin muualla, alhaalla omassa maailmassamme emmekä hänen maailmassaan täällä ylhäällä, olisi luultavasti jäänyt tulematta se antautuminen niihin aatteisiin ja tunteisiin, jotka täällä puhkesivat esiin kuin itsestään, kuin ominamme, ilman muuta aihetta, ainoastaan pelkästä pyrkimyksestä päästä sopusointuun sen hengen kanssa, joka täällä vallitsi ja johon hän oli meidät, ainakin minut, virittänyt valmiiksi jo ennen, kuin olimme tänne saapuneetkaan.

--Te näitte hänen madonnansa ja taulunsa--Eikö ole kovin herttaista sillä tavalla ilmaista uskoaan ja ajaa asiaansa! puhkesi heistä munan heti, kun hän oli mennyt.--Jos emme ennen olisi olleet rauhanaatteen miehiä, olisimme sitä kuitenkin nyt.

Sanoin, että ainoastaan hänen tähtensä tahtoisin uskoa, että hänen unelmansa pysyvästä maailmanrauhasta jo on toteutunut tai ainakin pian tulee toteutumaan.

--Miksei se toteutuisi! Miksei maailmanrauha oikeastaan olisi mahdollinen? tarttui heti toinen siihen kiinni. Ihmehän se olisi, mutta onhan nykyaika ihmeitä täynnä. Onhan aika aatteellisillakin aloilla mennyt niin satumaisen huimaavaa vauhtia eteenpäin, tehnyt saavutuksia, joita tuonnoin ei edes oltu voitu haaveilla, että voi olettaa mahdolliseksi melkein mitä tahansa, mikä ennen ohi pelkkää satua. Mikseivät mieletkin muuttuisi sähkön avulla, ennakkoluulot räjähtäisi ilmaan kuin pommeilla ammuttuina?

--Totta kai!

Ja yht'äkkiä oli siinä--sillä herkkyydellä ja valmiudella, mikä on ominaista kaikille älyllisesti valppaille, sillä helppoudella, millä nuorten ajatukset lehahtavat lentoon ja saapuvat päämaaliinsa yli kaikkien esteiden ja ennakkoluulojen, mistään todellisuudesta välittämättä--virinnyt rauhanaatteen ylistely ja keskustelu sen toteutumisen mahdollisuudesta, samoin kuin maailmanliikenteestä ja -veljeydestä eilen tuolla alhaalla. Käden käänteessä se todistettiin mahdolliseksi ja otettiin todistelu todeksi, ainakin sillä hetkellä. Sävel näkyi olevan kaikille tuttu, ja kun yksi antoi äänen, yhtyivät toiset.

--Mitä rauha kansojen välillä oikeastaan olisi muuta kuin hiukan laajennusta siitä rauhasta, joka jo vallitsee kansojen keskuudessa! Koska kokonaiset ihmisryhmät, eturyhmät, puolueet, eri kansankerrokset ratkaisevat riitansa tuomioistuimien edessä, joita ei vielä kovinkaan kauan sitten tunnustettu, mikseivät valtiotkin olisi siihen kypsyneet välisiinsä asioihin nähden? Kun kerran on saatu aikaan _yhteiskuntajärjestys_, miksei voitaisi saada aikaan _maailmanjärjestystä_ samassa mielessä? Miksi kansat kävisivät toistensa kimppuun, kun monia kansoja luvultaan suuremmat ihmisryhmät, joiden edut ovat paljoa ristiriitaisemmat kuin kansojen edut, eivät sitä enää tee? Ovathan suurissakin maissa, jopa maanosissakin, miljoonat ihmiset jo vuosisatoja eläneet toistensa kanssa sellaisissa väleissä, etteivät he etujensa valvomiseksi ja oikeuksiensa saavuttamiseksi ryöstä, tapa, polta eivätkä väkivaltaisesti anasta toisen omaa, hänen maataan, hänen karjaansa, niinkuin silloin, kun laillista olotilaa ja yhteiskuntajärjestystä ei vielä ollut olemassa. Miksi ei siis...?

Erakko tuli, tuoden minulle tuopin maitoa. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta poistui ja palasi mukanaan kanervakimppu, jolla virkisti tulta takassa. Niin pian kuin aurinko oli mennyt vuoren suojaan, oli tullut syksyn tunnelma huoneeseen, ja elpyvä takkatuli lisäsi kodikkuutta.

--Ja kuitenkin on niiden miljoonain kesken, jotka voivat kuulua eri kansallisuuksiin, puhua eri kieliä, olla eri uskontoja, jopa eri rotujakin, olemassa monenlaisia, mitä vastakkaisimpia etuja, ja heidän keskessään kuohuu kiivaita, hillittömiä intohimoja. Nämä ristiriidat voivat olla saman kansan yksilöjen tai sen eri kansankerroksien kesken aivan yhtä vaikeat sovittaa kuin eri kansojen kesken, mutta eihän niitä enää ajatellakaan ruveta aseiden avulla ratkaisemaan. Riitapuolet itsekin pitäisivät sitä mielettömyytenä. Jos kerran vuosituhansien kehitys on voittanut kaikki ne äärettömät vaikeudet, joita on ollut voitettavana, ennenkuin verikosto on poistettu ja omankäden oikeus saatu lakkautetuksi, niin tuntuuhan melkein siltä, kuin omankäden oikeuden ja väkevämmän anastusvallan lakkaamisen kansojenkin kesken pitäisi voida pudota meille kypsänä hedelmänä puusta.

--Perustus maailmanrauhalle on kyllä jo olemassa...

--Niinkuin Pietarin kirkko on rakennettu sille kalliolle, joka on sen perustus ... jolle ... virkkoi erakko, silmissä viaton, lapsellinen ilme.

Hän oli istuutunut ovensuuhun ja kuunnellut siitä. Kaikki kääntyivät häneen, ja syntyi hetken äänettömyys.

--Niin, jatkakaa vain, sanoi hän punastuen ja hiukan hämillään.

--Tehkää hyvin ja sanokaa itse...

--Minä sanoin jo...

--Tarvittaisiinhan oikeastaan varsin vähän maailmanrauhan aikaansaamiseksi, aikoi joku, murteestaan päättäen englantilainen, kaunis, solakka nuorukainen. Se olisi kahden rodun asia, meidän anglosaksilaisen ja teidän slaavilaisen. Toinen on meren valtias, toinen hallitsee jo suurta osaa maailman mannerta. Heidän etunsa ovat itse asiassa niin vähissä määrin ristiriitaiset, ettei niiden sovittamiseksi tarvita mitään sotia. Minä Englanti ja sinä Venäjä voisimme vallan hyvin tehdä ikuisen rauhanliiton ja pakottaa nämä muutkin kansat siihen liittymään.

--Niinkuin oikeastaan jo olemme tehneetkin, sinä Ranska kolmantena liitossa, sanoi venäläinen.

--Sinä Saksa yksin et kykenisi rauhaa rikkomaan, virkkoi hento, tumma, eloisailmeinen ranskalainen, puhuen omaa kieltään, merkitsevästi lyöden polvelle vierustoveriaan.

--Minä Saksa olen liiaksi käytännöllinen kansa tahtoakseni sotaa teidän kanssanne, vaikka voisinkin sen avulla saavuttaa joitakin etuja. Me olemme kauppiaita, ja meidän etuihimme kuuluu, että ostajapiirimme ostokyky pysyy heikontumatonna. Me emme tahdo työntää ketään pois, emme valloittaa maita, ainoastaan täyttää tyhjän paikan, tyydyttää kulttuuritarpeen, silloin kun semmoinen jollakin alalla ilmenee. Me tulemme tavaroinemme sinne, missä niitä ei ole kotona olemassa. Kun meille taataan vapaat kulkutiet...

--Jotka teillä jo on...

--Uuden Saksan todellinen edustaja ei ole junkkeri upseeri, vaan tohtori ja kauppamatkustaja. Kaiseri on yhtä paljon kansansa ensimmäinen kauppamatkustaja kuin sen ensimmäinen upseeri. Hän ei koskaan tule vetämään miekkaansa tupesta.

--Niin paljon kuin tuppi heilahdelleekin.

--Niin että herrat minun suhteeni voivat olla täysin levolliset.

--Olet sosialisti, siksi sanot noin.

--Minä en ole, ja sanon samaa.

--Unohdamme Itävallan ja Balkanin.

--Itävalta on rauhan paras tuki, niin kauan kuin vanha Frans Josef elää.

--Ja Balkanin sodat ovat aina olleet sotia takapihoilla, ulkopalstoilla, pahankuristen pikkupoikain kahakoita. Kun melu siellä milloin käy liian häiritseväksi, huudetaan riitapuolet sisään ja talutetaan korvalehdestä nurkkaan.

--Maailmanrauha on siis sitä myöten valmis, naurahti joku.

--_Se_ huippu on siis valloitettu, sanoin minä.

Keskustelu vilkastui, läikkyen toisesta toiseen, pysyen kuitenkin yhä tässä samassa. Oli niinkuin jokaisella olisi ollut tarve puoleksi leikillä, puoleksi todella kantaa siihen rauhan erakon eteen kortensa, koettaa esittää jotakin sen aatteen toteutumisen mahdollisuuden puolesta, johon he yht'äkkiä olivat joutuneet innostumaan ja jota heidän näkyi tekevän mieli todistaa mahdolliseksi.

... Siinä puhuttiin siitä, kuinka nykyisen aseellisen rauhan luoma olotila lopulta käy sietämättömäksi ja kestämättömäksi, siitä, kuinka aseiden riisumisen täytyy olla aivan läheisen tulevaisuuden kysymys. Sillä _onhan_ ajan ollen suorastaan mieletöntä, että miljaardeja sijoitetaan tuottamattomana, tuhoavana pääomana sotavarustuksiin, kun niillä, hedelmällisiin ja tuottaviin yrityksiin käytettyinä, ainakin aineellinen maailma olisi ennen pitkää uudistettavissa. Se _on_ suurenmoinen aate, kaikkein suurimpia! Tulisihan suorastaan tapahtumaan ihmeitä, jos kaivettaisiin maahan se, mikä on aiottu ammuttavaksi ilmaan tai upotettavaksi merien pohjaan. Kaikki uudistukset teollisilla aloilla, joista keksijät, insinöörit, aatteen miehet, maailmanparantajat uneksivat valloittaakseen maailman, helpottaakseen liikeyhteyttä ja käyttääkseen hyväksensä luonnonvoimia, olisivat toteutetut muutamissa vuosikymmenissä. Tunneli Englannin kanavan alle, Pariisi ja Berliini muutettu valtamerisatamiksi, Afrikan hieta-aavikot pelloiksi! Kaikki maailman vesivoimat, meren aaltoilu, luode ja vuoksi, ja auringon lämpö muutettu yhteisillä ponnistuksilla ja uhrauksilla sähkövoimaksi--ihmiskunta heräisi eräänä aamuna siihen, että se on tullut pelastetuksi aineellisista huolistaan ja voi antautua tutkimaan ajattelun ja tieteen korkeimpia kysymyksiä!... Se on saavutettavissa, mikä tahansa on saavutettavissa, kun vain on olemassa keinot, aineelliset apuneuvot. Ihmisajatuksen luomisvoimalla ei ole mitään rajoja, se voi luoda mitä hyvänsä, kun vain on millä luoda... Mikä aavistamaton uudistus kaikilla aloilla!... Sotavarustusvarat varmaan riittäisivät sekä vanhuus- että työttömyys- ja sairausvakuutuksen aikaansaamiseen ... siis koko sosiaalisen kysymyksen ratkaisemiseen.

--Kuinka suuret ovat maailman vuotuiset sotavarustusmenot?

Joku mainitsi huimaavan määrän miljaardeja.

Voiko kukaan sanoa, kuinka paljon se on? Se on summa, jota ei enää voi ajatella todellisena, reaalisena. Se on sama kuin avaruus, äärettömyys, suunnaton voima, jonka avulla voidaan saavuttaa kaikki, jonka teholla ei ole mitään rajoja.

--Saataisiin pian luoduksi yhteishyvän vararahasto kaikkien huonojen aikojen, tappioiden ja yllätyksien varalle. Ihminen olisi todella ainoan todellisen vihollisensa, _luonnon_ voittaja ja sen valtias. Sen voiton se olisi voittanut voittamalla itsensä, luopumalla taistelusta itseään vastaan.

--Sotamenot ovat luultavasti kaikkina aikoina olleet suhteellisesti samat, yhtä suuret kansojen varoihin ja väkilukuun nähden. Sodankäynti, ainainen ja melkein taukoamaton, on luultavasti ollut se salainen verenvuoto, joka lakkaamatta on hivuttanut ja heikontanut ihmiskuntaa niin, ettei se vielä tähän saakka ole jaksanut saavuttaa sitä, mihin se pyrkii.

Veri kihosi heille poskiin, silmissä välähteli.

--Sota on alkujuuri kaikkeen kurjuuteen, kaikkeen sosiaaliseen hätään, joka ei koskaan katoa ja joka saa epätoivoon kaikki ihmisystävät ja maailmanparantajat. Jos on ollut jossakin maassa joitakin vuosikymmeniä kestänyt rauhan aika, on ihme nähdä, miten kaikki kasvaa ja versoo.

--Toisin sanoen: sodan haavat paranevat pian--siis: olkoon sodat!

--Ei niin, vaan: tulee sota, joka taas lamauttaa ja hävittää kaiken. Älköön näitä haavoja siis ollenkaan iskettäkö!