Part 5
Yhtä sisukkaasti ponnistelivat kirkonkyläläisten rinnalla Leinikkälän joukot, johtajinaan luutnantti Pekkala sekä komppanian päälliköt Pesonen ja Nissinen. Tosin näillä joukoilla oli vielä vaikeampi taival — osaksi aukeita peltoja ja niittyjä — mutta eteenpäin piti mennä ja niin mentiin mistään välittämättä, taakseen katsomatta.
Mäkrän ja Orjansaaren joukkoja johti tällä kertaa jääkärivänrikki Skogström, tämän sivustan vanhan, treenatun johtajan Läheniemen potiessa haavoittunutta koipeaan. Mutta eipä uusi johtaja tänä kuumana päivänä pilannut edeltäjänsä mainehikkaita traditsioneja. Vaikka vihollinen tälle sivustalle oli keskittänyt konekiväärejä melkein ketjun tapaan ja lähetti niistä ihan sakeanaan kuulia hyökkääjäin silmille, niin kuutisen tunnin tappelun jälkeen voi Skogström klo 3 tienoilla iltapäivällä raporteerata lyhyesti ja ytimekkäästi: »Olemme vallanneet maantien aivan Raudun asemaa myöten.»
Oli siis tällä siivellä päästy aivan vihollisen tiilivarustuksille asti, ja pian niille tunkeuduttiin muuallakin. Niillä puolustausivat venäläiset kuitenkin epätoivon vimmalla, ja vaikka siellä ja täällä puolustautujat saatiin jo asemistaan karkotetuiksi, niin ajautui niiden tilalle uusia, eikä pysyväistä aukkoa saatu millään kohdalla sen vahvaan varustusvyöhön repäistyksi.
Koko taistelun ajan piti vihollinen yllä hurjaa tykkitulta saaden useita hyviä sattumia kirkonkylään sekä myöskin Mäkrälle, m.m. aivan meidän esikuntatalomme ulkosuojiin. Vihollisen tykkitulesta syttyi päivän pitkään useampia tulipaloja, jotka lisäsivät laajalla taistelualueella riehuvan näytelmän suuremmoisuutta. Lopuksi alkoivat ryssät syytää meikäläisten hyökkäysjoukkojen silmille tuiskunaan kartesseja pelottavan ankaran konekivääritulensa lisäksi.
Mutta kyllä niillä ryssillä oli kuumat paikat itselläänkin. Meikäläiset olivat jo joka puolella siksi lähellä, että tulemme pyyhki ristiin asema-alueen yli. Se tuli teki tuhoisaa jälkeä vihollisen riveissä, ja useammissa sadoissa sai vihollinen varmaan laskea sinä päivänä kärsimänsä mieshukan.
Mutta taistelu ei päättynyt edes päivän loputtua, vaan sitä jatkettiin hellittämättä puoliyöhön asti. Silloin otettiin vasta ensimäinen lyhyt lomahetki, osa miehiä päästettiin syömään, toiset jäivät ketjuun vihollisen varustusten edustalle. Hetkisen perästä vaihdettiin vuoroja, ja kun sillä tavoin kaikki olivat saaneet hiukan einettä haukatuksi, alotettiin leikki viipymättä uudestaan. Vihollinen oli ehkä luullut, että se pääsisi levähtämään, mutta siinä se pahasti erehtyi. Koko seuraavan päivänkin se sai puolustautua yhtä vimmatusti aina hamaan puoliyöhön asti.
Se päivä pani kovalle koetukselle miesten voimat. Yöllä oli pakkanen ollut ankara eikä se sanottavasti päivälläkään lauhtunut. Sen kynsissä pyrkivät väsyneet miehet loputtomasti ketjussa maatessaan kokonaan vilusta puutumaan. Ainoa keino, jolla voi pitää itseään sulana, oli hellittämätön ampuminen, ja kyllä sitä ammattiinkin, niin että pyssyjen piiput tämän tästä kuumenivat hyppysiä polttavaksi ja täytyi niitä hangessa jäähdytellä. Huumaava rätinä ja pauke, kuulien viheltäminen ja kartessien räiske tahtoivat viedä herpautuneet aistit aivan sekaisin. Siellä ja täällä näki uupuneen miehen painavan päänsä lumeen sillä tavoin sekavia ajatuksiaan selvitelläkseen. Sakeassa metsässä ruskui ja paukkui kuin maailmanlopun hävitys olisi siellä kulkuaan kulkenut. Tuhkatiheään kaatelivat räjähtelevät kartessipanokset kokonaisia puitakin ja tuiskuna ryöppyävät kuulat karistelivat, yhtenäisenä sateena havunoksia ketjussa makaavien miesten päälle. Moni jäi niiden alle ainaiseksi nukkumaan, ja yhä paksummaksi karttui havupeite elonsa kukkeudessa uupuneen nuorukaisen päälle. Metsä-äiti sillä tavoin peitteli pehmoisella, vihertävällä vaipallaan kotimaansa puolesta kaatuneita. Mutta kaatuneiden ympärillä riehui yhä taistelu, kaikuivat komentosanat, ja eteenpäin paloi vielä elossa olevien kiihkeä halu. Ja vielä mentiinkin eteenpäin, vaikka väsymys tahtoi jo kaikki jäsenet herpaista. Ryömittiin upottavassa lumessa ammunnasta kuumentunut kivääri toiseen käteen puristettuna, toisella vapisevalla kädellä haroen oksista ja lumesta pistävistä vesoista matkan jouduttamiseksi. Ja kun sillä tavoin, aina välillä ampuen, oli hivuttu kuolettavan pitkä rupeama, kohottiin yhtäkkiä rynnäkköön, ja kaikkosi silloin taas herpaiseva väsymys, horjuvat polvet terästyivät, rajuna kaikui eläköönhuuto. Mutta vielä taisteli vihollinenkin sitkeästi lujien varustustensa turvin, ei voitu sen vastarintaa lopullisesti murtaa.
Tehtiin vielä väsymyksestä huolimatta yllätyksiäkin viholliselle. Kolmessa eri kohdassa Raudun aseman eteläpuolella pääsivät meikäläiset äkkihyökkäyksellä tunkeutumaan radalle, mutta vihollinen ennätti hätään, ennenkuin rataa ehdittiin pahemmin rikkoa.
Tänä päivänä sai vihollinen lopulta Raudun vanhan, kovia kokeneen kirkon poltetuksi. Se olikin jo ammuttu niin remaksi, että oli aivan käsittämätöntä, miten se niin kauan oli kestänyt kasaan luhistumatta.
Pelottavan määrän tuhlasikin vihollisen tykistö ammuksia tämän kaksipäiväisen taistelun aikana, ja vaikka sen tykkitulen aiheuttamat sotilaalliset vauriot olivat verrattain vähäiset, teki se siihen sijaan paljon tarpeetonta, aineellista vahinkoa. Raudun pieni, mutta sievä kirkonkylä oli taistelun jälkeen aivan raunioina, siitä oli jälellä vain savuavia kekälekasoja sekä sen lisäksi muutamia repaleiksi ammuttuja talorähjiä, nekin jo osaksi luhistuneita. Ja muissakin aseman ympäristökylissä näkyi hävityksen jälkiä, vaikka tosin vähemmässä määrässä.
Se oli sitä vanhastaan tunnettua venäläistä sodankäyntitapaa. Aikanaan olivat tsaarikauden armeijat siitä kuuluisat, eivätkä bolshevikit näyttäneet jäävän oppi-isistään hitoistakaan jälelle.
Taistelu lopetettiin vasta klo 11,30 maalisk. 26 päivän illalla. Vahva vahtiketju jätettiin aseman ympärille, muut joukot saivat palata lepäämään. Taistelu oli kestänyt yhteen menoon 44 tuntia, ja sen päätyttyä olivat joukkomme niin uuvuksissa, että tuskin jaksoivat enää ketjusta majapaikkoihinsa hoippua. Myös oli joukkojemme mieshukka ollut suuri, puhumattakaan kaatuneista pataljoonan päälliköistä Aschanista ja Lindbergistä, joiden kaatuminen niissä oloissa oli aivan korvaamaton.
Jos sitten käännymme tarkastelemaan taistelun tuloksia, niin eivät ne ehkä ensi katseella näytä uhrausten arvoisilta. Näkyväisenä, kouraantuntuvana tuloksena oli vain Raudun ja Pietarin välisen rautatieyhteyden katkaiseminen. Sen merkitys oli kyllä arvaamattoman suuri, kuten jo tuonnempana olemme painostaneet, mutta senhän olisi ehkä onnen suosiessa voinut saavuttaa vähemmälläkin.
Oli kuitenkin yksi, jota ei vähemmillä uhreilla olisi voitu saavuttaa: se oli taistelualotteen ratkaiseva siirtyminen meikäläisten käsiin. Vihollinen oli yhdellä iskulla viskattu hyökkääjästä puolustautujaksi. Se piti kyllä edelleen hallussaan Raudun rautatieasemaa, vieläpä rajalla olevaa Raasuliakin, mutta siitä huolimatta se tunsi olevansa jo melkein kuin saarroksissa ja kykenemätön mihinkään aktiiviseen toimintaan. Siltä oli otettu luonto pois ja se alkoi tajuta päivänsä luetuiksi tällä maankolkalla.
Myös Pietarissa meikäläisten odottamaton hyökkäykseen ryhtyminen vaikutti mieliin kerrassaan yllättävästi. Kaikki Kiviniemeen suuntautuvat venäläisten hyökkäysaikeet raukesivat, ja Pietarin punaisissa lehdissä alkoi näkyä hälyttäviä tietoja Rautuun kokoontuvista suurista valkoisten voimista. Sotapoluille noussut Karjala alkoi herättää kunnioitusta, vieläpä tuohon kunnioitukseen sekoittui pelkoakin, kun tuo nousuaalto kohosi jo aivan rajalla, melkein punaisen Pietarin nurkkajuurella.
Sellaiset olivat Raudussa annetun ensi iskun tulokset. Mutta sen iskun täytyi olla voimakas, kun mieli nuo tulokset saavuttaa, siihen täytyi meidän vähälukuisten, ilman tykistön tukea taistelevien joukkojemme panna kaikkensa ja kantaa raskaat uhrit. Ne uhrit kannettiinkin nurisematta, miehekkäästi. Kaikki joukko-osastot olivat nälästä, väsymyksestä ja paleltumisesta huolimatta taistelleet loppuun asti sankarien tavoin. Niin toteaa everstiluutnantti Elfvengren Antrean päämajaan lähettämässään taisteluraportissa.
Tuossa samaisessa raportissa tehdään muutamin sanoin selkoa taistelun mukanaan tuomasta edullisesta käänteestä sekä painostetaan sitä, että alotettu taistelu on saatettava voitokkaaseen loppuun niin pian kuin mahdollista. Muuten voisi vihollinen päästä ensi iskun huumauksesta tointumaan, ja silloin sen vastarinta olisi varmaan paljon ankarampi.
Meidän puolelle saadaan tykistöä ja apuväkeä. — Saartorengas suletaan täydellisesti. — Vihollinen menettää panssarijunansa.
Maaliskuun 27 ja 28 päivän pysyi meikäläisten vahva vahtiketju Raudun aseman ympärillä. Koko ajan jatkui kiihkeä laukaustenvaihto ja konekiväärituli, joka tietenkin hermostutti kovasti vihollista ja esti sen korjaamasta kaatuneitaan sekä paikkailemasta muita taistelun aikana kärsittyjä vaurioita.
Meidän puolella käytettiin nämä päivät taistelussa väsyneiden joukkojen lepoon sekä varastojen täydentelyyn ja muihin valmistustöihin alotetun taistelun saattamiseksi voitokkaaseen loppuun. Kaatuneen luutnantti Lindbergin tilalle nimitettiin III:nnen pataljoonan päälliköksi jääkärivänrikki Läheniemi, jonka jalkahaava alkoi sen verran parantua, että mies sauvan turvin pääsi jotenkuten liikkumaan. Samoin täytettiin muut kaatuneiden johtajien paikat uusilla, sikäli kuin miehiä oli saatavissa.
Vastaista taistelusuunnitelmaa muutettiin sikäli, että Palkealasta siirrettiin sinne kiertoliikettä varten kootut joukot takaisin Rautuun. Palkealaan jätettiin vain vahva vartiosto, jonka tehtäväksi jäi tiedustelujen toimittaminen rajalla ja vihollisen hommien silmälläpito rajan eteläpuolella särettyjen Sahajoen ja Viisjoen siltojen seutuvilla.
Palkealasta Rautuun siirretyt joukot käytettiin osittain reservien muodostamiseen, osittain Maanselän kylän miehittämiseen. Johtajiksi Maanselkään määrättiin rykmentin päällikön apulainen Seitola ja komppanian päällikkö Hynninen, joka samalla nimitettiin pataljoonan päällikön apulaiseksi. Maanselän joukkojen tehtäväksi tuli saartorenkaan täydentäminen ja lujittaminen lännen puolella. Samalla näiden joukkojen tuli pitää silmällä etelään päin Raasulin maantietä ja mikäli mahdollista estää sieltä Raudun asemalle pyrkivät vihollisen apuvoimat. Valitettavasti eivät nämä joukot mitenkään riittäneet saartorenkaan täydelliseen sulkemiseen etelän puolella. Siihen olisi tarvittu paljon enemmän väkeä, kun vihollisella olivat rajalla olevat Raasulin asema ja kylä edelleen hallussaan, joten meikäläiset Raudun ja Raasulin välillä olisivat joutuneet taistelemaan kahden tulen välissä sekä olisivat ainaisesti olleet alttiina vihollisen panssarijunan hyökkäyksille, joka yhtenään hankasi pitkin rataa edestakaisin.
Vaikeuttaakseen kuitenkin niin paljon kuin mahdollista vihollisen liikeyhteyttä Raudun ja Raasulin välillä tekivät meikäläiset tiedustelijat sekä kirkonkylän että Maanselän puolelta yhtenään äkkihyökkäyksiä radalle. Maalisk. 29 päivänä onnistuikin meikäläisten tällaisen yllättävän hyökkäyksen aikana räjäyttää 3 km Raudun asemalta etelään oleva pienen ojan poikki rakennettu alkovin tapainen — muuten ainoa sillan nimellinen koko Raudun ja Raasulin välisellä taipaleella. Räjähdyksessä syntyi rataan kymmenkunnan metrin pituinen ja useampia metrejä syvä kuoppa, mutta kun vihollisella oli Raudun asemalla, kuten jo aiemmin olemme maininneet, loppumattomat varastot rakennustarpeita sekä erittäin täydelliset työpajat, sai se jo samana päivänä panssarijunansa turvin rikotun radan korjatuksi.
Mutta tällä välin oli myöskin Antreassa ryhdytty ponteviin toimenpiteisiin tykistön ja lisävoimien hankkimiseksi Rautuun. Pohjanmaalta saatiinkin lupaan yksi raskas tykistöpatteri sekä saksalaisen majuri Schleutkerin johtama viisituumainen haubitsipatteri. Jo ennen näiden joutumista komennettiin Rautuun Ahvolan rintaman vasemmalle sivustalle Oran kylään sijoitettu joukkuepäällikkö Karimon (nykyisin kapteeni ja piiripäällikkö) johtama vuoritykki. Tämä saapui Rautuun maalisk. 28 päivänä ja yhdistettiin siellä ennestään toimineen samanlaisen tykin kera puolipatteriksi Karimon komentoon.
Maalisk. 29 päivänä, joka oli Pitkäperjantai, kuletettiin tykit Leinikkälän järven koillisrannalla olevaan niemeen, jossa ne sijoitettiin verrattain hyvin suojattuihin ja muutenkin erinomaisiin asemiin. Kun vielä seuraavana päivänä oli järjestetty hyvät tähystysasemat, voi puolipatteri jo maalisk. 30 päivän iltana alottaa järjestelmällisen vihollisen asemien ja varustusten pommituksen. Eihän näin keveiden tykkien tuli kylläkään voinut aiheuttaa vihollisen varustuksille niin laajalla alalla sanottavaa tuhoa, mutta joka tapauksessa oli päästy askel parempaan päin, ja se tietenkin oli omansa nostattamaan jalkaväen mielialaa, varsinkin kun samalla huomattiin vihollisen tykkitulen käyvän yhä laimeammaksi. Siltä alkoivat ammusvarastot vähetä, saarroksissa olon seuraukset rupesivat tuntumaan.
Vielä se kuitenkin teki jäykkää vastarintaa. Koko maaliskuun 30 ja vielä seuraavankin päivän jatkui aseman ympärillä yhtämittainen taistelu, jonka kestäessä vihollinen teki ehtimiseen raivokkaita uloshyökkäyksiä karkottaakseen meikäläiset kauemmas varustustensa edustalta ja päästäkseen siten rauhaan meikäläisten murhaavalta ristitulelta. Kaikki vihollisen uloshyökkäykset torjuttiin kuitenkin verisesti, vieläpä meikäläiset taistelun aikana tunkeutuivat useampia kertoja aivan asema-alueelle asti ahdistaen pahasti ryssiä näiden omissa, varustetuissa pesissä.
Koetti viholliselle maalisk. 31 päivänä tulla pienempiä apujoukkojakin Raasulista, mutta kuuman ottelun jälkeen lyötiin nämä joukot hajalleen, ennenkuin niiden onnistui yhtyä Raudun asemalta hyökkäilevien vihollisjoukkojen kanssa.
Hyvän sadon niitti näiden päivien taisteluissa vihollisen riveistä, meikäläisten hyvin tähdätty ristituli, ja kaikesta huomasi, että ryssät alkoivat pahasti hermostua. Näihin saakka olivat he jokaisen suuremman voimainmittelyn jälkeen vaihtaneet väsyneet joukkonsa uusiin, nytpä ei vaihtamisesta enää tullutkaan mitään. Samat joukot saivat olla vuorokaudet läpeensä tulessa, ja se tuli muodostui saartorenkaan yhä enemmän puristuessa pahaksi painajaiseksi. Ei voinut enää ensinkään vapaasti liikkua asema-alueella; kaikkialla vihelsi kuulia, kaikkialla vaani kuolema tehden tuhoisaa jälkeä suojattujen asumusten ja tiilivarustusten välisillä teillä, kun nääntyneitä joukkoja vaihdettiin uusiin.
Kaiken pahan lisäksi tuli meikäläisten tykkituli, joka kävi yhä tarkemmaksi sitä mukaa kuin tähystäjien ja meikäläisen jalkaväen huomioiden perustalla opittiin tuntemaan vihollisen varustusten arimmat kohdat. Niitä ahdistettiinkin sen jälkeen hellittämättä, ja pahaa hämminkiä huomattiin tulemme tämän tästä aiheuttavan vihollisen riveissä.
Raskaita uhreja vaati kyllä ylivoimaisen vihollisen uloshyökkäysten torjuminen meidänkin jalkaväeltä, mutta ne uhrit kannettiin nyt jo toivehikkain mielin, sillä huomattiinhan vihollisen vastarinnan vähitellen olevan murtumassa; varma yliote siirtyi yhä ratkaisevammin meikäläisten käsiin.
Pian alkoivat saapua luvatut apuvoimatkin. Jo maalisk. 31 päivänä joutui Mäkrälle majuri Pohjanheimon johtama kolme tykkiä käsittävä raskas kenttäpatteri. Vielä samana päivänä kuletettiin kaksi näistä tykeistä viimeisillään olevaa Leinikkälän järven jäätä myöten ja sijoitettiin ne vuoritykkien rinnalle asemiin sekä alotettiin viipymättä vihollisen varustusten pommitus.
Vielä ratkaisevammin muutti kuitenkin tilanteen meikäläisten eduksi Sortavalassa muodostetun ja harjoitetun, majuri Oeschin johtaman VIII:nnen jääkäripataljoonan saapuminen Rautuun. Alkuaan kyllä lienee ajateltu, ettei Itä-Suomessa muodostettuja jääkärijoukkoja tuotaisi rintamalle, ennenkuin yleinen hyökkäys Viipuria vastaan voitaisiin alottaa. Useampien Antreasta käsin tehtyjen pyyntöjen jälkeen suostui Pohjanmaalla oleva ylijohto kuitenkin lopulta majuri Oeschin johtaman pataljoonan Rautuun lähettämiseen. Oli näet tärkeätä saada Raudun taistelu päätökseen, ennenkuin vihollinen ennättäisi tointua siellä saamastaan ensi iskusta ja rupeaisi kulettamaan Raudun rajalle suurempia apuvoimia saarrettuja pelastamaan. Pietarista saapuvista viesteistä kävi selville, että siellä tosiaan jo touhuttiin apujoukkojen lähettämistä. Oli siis ennätettävä tehdä asia selväksi ennen niiden joutumista, muuten olisi tilanne voinut vielä viime tingassa muodostua meikäläisille varsin sekavaksi, kun vähäisin voimin olisi jouduttu taistelemaan kahden tulen välissä.
Jääkärejä kulettavat kaksi pitkää junaa saapuivat Kiviniemen ja Mäkrän väliselle Petäjärven asemalle myöhään maalisk. 31 päivän iltana. Sieltä marssivat pataljoonan ensimäinen ja toinen komppania varhain seuraavana aamuna Maanselän hoviin, josta viivyttelemättä jatkettiin matkaa Raudun aseman eteläpuolelle radalle. Sinne tultua muodosti osa joukoista ketjun eteläänpäin torjuakseen sieltä päin vihollisen avuksi yrittävien joukkojen hyökkäykset. Päävoimat taas asettuivat ketjuun kahden puolen rataa rintama pohjoiseen päin sulkien siten lopullisesti saartorenkaan.
Tuskin olivat jääkärit ennättäneet asettua asemiin, kun etelästä päin tulla puhkui pitkin rataa vihollisen panssarijuna. Sitä vastaan avattiin kiväärituli, ja ällistyneenä tästä vastaanotosta peräytyi juna lyhyen kahakan jälkeen takaisin. Kun voi kuitenkin milloin hyvänsä odottaa sen uudistuvia hyökkäyksiä, irrotettiin radasta muutamia kiskoja sekä katkottiin kaikki puhelin- ja lennätinjohdot, joten vihollisen kaikki yhteys Raasulin kanssa kävi mahdottomaksi.
Iltapäivällä saapuivat loputkin jääkärijoukoista Maanselkään, ja vietiin osa niistä lujittamaan aamupäivällä miehitettyjä asemia toisten jäädessä reserviin.
Jo samana iltana uudistikin vihollisen panssarijuna Raasulista käsin hyökkäyksensä. Taistelun kestäessä tunkeutui se kuitenkin vaaraa huomaamatta rikotulle rataosalle ja suistui kiskoilta. Turhan mieshukan välttämiseksi ei iltapimeällä ryhdytty junaa väkirynnäköllä valtaamaan, vaan jäätiin taisteluasentoon odottamaan aamun valkenemista. Yön pimeyden turvin hiipi kuitenkin junamiehistö pakoon jättäen junansa täysin käyttökunnossa ja runsaine kuormineen meikäläisten saaliiksi.
Htihtik. 2 päivänä klo 4 aamulla ottivat jääkärit junan huostaansa ja olivat juuri siitä saatua sotasaalista lajittelemassa, kun Raasulista hyökkäsi noin 300 miestä venäläisiä vallatakseen takaisin menettämänsä junan. Meikäläisten vähälukuinen junavartiosto oli jo vähällä joutua saarroksiin, mutta onneksi ennätti ajoissa apuväkeä ja verissäpäin lyötiin ryssät takaisin. Tässä ottelussa menettivät jääkärit ensimäiset uhrinsa: kaatuneita luutnantti Hakkila ja 4 sotilasta sekä 6 haavoittunutta. Siihen sijaan jäi ryssiltä taistelutantereelle noin 40 kaatunutta.
Panssarijunan menettäminen oli ankara isku viholliselle. Se oli lujasti rakennettu ja käsitti veturin lisäksi kokonaista 9 vaunua, joten siihen voi sijoittaa lukuisan varusväen, minkä turvin se muodostui erinomaiseksi taisteluaseeksi. Sen avulla olivatkin ryssät näihin saakka voineet ylläpitää Raudun ja Raasulin välillä säännöllistä yhteyttä koettaen Raasulista sinne Lempaalasta hevosilla vedettyjä elintarpeita ja ammuksia piiritetyille. Nyt oli se liikenne loppunut, vihollinen oli Raudun asemalla umpipussissa. Vain ilmatietä olisi se vielä voinut päästä punaisen Pietarin yhteyteen, mutta lentokoneita ei vihollisen käytettävissä ollut.
Panssarijunasta saatiin runsas sotasaalis. Siitä mainittakoon 5 konekivääriä, suurempi määrä täysinäisiä konekiväärivöitä, 1,000 kappaletta 7,5 cm kranaatteja, tykistön kiertokaukoputkia, kiikareja, 30 teurastettua lehmää, suuri määrä ryssänlimppuja, ryynejä sekä muita elintarpeita, jotka kaikki varmaan olisivat alkaneet olla Raudun asemalla hyvään tarpeeseen. Nyt ne kuitenkin menivät parempiin suihin, vihollinen sai vähitellen opetella paastoamaan.
Kun vielä huhtik. 2 päivänä oli Rautuun saapunut Pohjanmaalta majuri Schleutkerin johtama haubitsipatteri ja sekin saatu kuletetuksi asemiin toisten tykkien viereen, alettiin meidän puolella olla valmiit ratkaisevaan voimainmittelyyn Raudun aseman herruudesta.
Sitä ennen jatkettiin kuitenkin koko huhtik. 3 päivän vastainen yö, huhtik. 3 päivä ja vielä seuraava yökin hellittämättä vihollisen asemien pommitusta. Tykkitulemme aiheuttikin asemalla huomattavia vaurioita: asemarakennuksen päähän laitettu vihollisen tähystystorni viottui, veturitalliin, jota vihollinen käytti konekivääriasemanaan, saatiin useampia täyssattumia ja asema-alueella syttyi parisen pienempää tulipaloa. Vihollisen tykistö vastasi enemmän laimeasti, nähtävästi se säästeli ammuksiaan, ja ehkä vihollinen sen lisäksi pelkäsi paljastaa meikäläisten tähystäjille tykistöasemiaan, jotka olivat asema-alueella verrattain suojaamattomilla paikoilla ja siis pahasti alttiina meikäläisten tykkitulelle.
Meidän tykistö siihen sijaan sai koko ajan toimia täysin rauhassa vihollisen tulelta. Vaikka tykistömme asemat olivat vain 3,200 metrin matkan päässä asema-alueen keskustasta ja vaikka vihollisen tykistö useampaan otteeseen niitä koetti haeskella, ei sen tuli tähystyksen puutteessa kertaakaan osunut edes tykistömme lähettyville.
Jalkaväen toiminta huhtik. 3 päivänä supistui parin vihollisen heikomman uloshyökkäysyrityksen torjumiseen sekä näiden loputtua meikäläisten puolelta tehtyyn puserrukseen, joka kuitenkin pian keskeytettiin, kun ratkaisevan hyökkäyksen oli määrä alkaa vasta seuraavana päivänä, ja sitä ennen piti kaikkien joukkojen saada kunnollisesti levätä.
Raudun viimeinen taistelu. — Vihollisen läpimurto ja tuho Maanselän rinteellä.
Ratkaisevan hyökkäyksen Raudun asemaa vastaan piti alkaa huhtik. 4 päivänä klo 5 iltapäivällä. Sitä ennen tehtiin kuitenkin meidän tykistön sijoitukseen seuraavat muutokset: Siihen saakka käyttämätönnä ollut majuri Pohjanheimon raskaan patterin kolmas tykki purettiin rautatievaunuista ja kuletettiin Raudun kirkolle, josta sillä voitiin ampua Raudun asemalle näkyvään maaliin. Samoin siirrettiin toinen kevyen vuoristopatterin tykeistä Haapakylän kohdalle meikäläisen jalkaväen ketjuun, josta oli Raudun asemalle matkaa ainoastaan vajaa kilometri, sekin aukeata niittyä ja peltoa, niin että tykkimme oli siitä mahdoton ampua harhaan ainuttakaan laukausta. Tosin oli siinä tykin miehistökin verrattain suojaton vihollisen tulta vastaan, mutta arveltiin, etteivät sen konekiväärit viime rytäkässä enää osaisi niin perin tarkkaa työtä tehdä.
Huhtik. 4 päivän aamuna jaettiin kaikille joukoille everstiluutnantti Elfvengrenin taistelumääräys, jossa sanotaan:
»Ilmoittakaa kaikille joukoillenne, että tänään klo 5 i.p. alkaa yleinen hyökkäys Raudun asemaa vastaan ja sitä varten käsken:
Haubitsit ja raskaat tykit alkavat ankaran tulen klo 12 päivällä ja pommittavat asemarakennuksia yhtämittaa klo 5:een saakka. Vuoritykki alkaa ankaran tulen klo 2 päivällä ja pommittaa pikatulella klo 4:stä — 5:een. Joukkojenne tulee alkaa edetä klo 2,30 ja liikkua niin, että klo 4,30 kaikki ovat asemissa, joista voidaan ryhtyä yleiseen hyökkäykseen, konekiväärit mukana. Merkki hyökkäykseen annetaan klo 5 kaikista tykeistä asemarakennukseen ammutulla yhteislaukauksella, jonka jälkeen tykkituli lakkaa.
Joukkojen järjestämisestä ja liikkumisesta on teidän huolehdittava. Jääkäripataljoona hyökkää etelän puolelta. Tunnusmerkkinä kaikilla hyökkääjillä on valkoinen nauha tai pieni lippu kivääriin kiinnitettynä. Hyökkäyksessä on ensin vallattava vihollisen konekiväärit ja tykit sekä, jos mahdollista, yksityiset rakennukset, joista käsin voisi auttaa tulella hyökkäystä. Ammuttava on vain vihollista tähdäten sekä enemmän alas, jotteivät omat joukot joutuisi oman tulen alaisiksi. Hyökkäykseen on käytävä eläköönhuudoin, niin että joka paikassa kuuluu, ja lähelle päästyä on käytettävä käsipommeja.