Part 3
Vaikea viikko. — Vihollinen painaa päälle hellittämättä.
Insinööri Kehvolan jälkeen tuli Raudun ja Valkjärven rintamien ylijohtajaksi jääkärikapteeni Ekman, karski ja miellyttävä soturi, entiseltä kutsumukseltaan merikapteeni. Hänen ylipäällikkyytensä tuli vain yhden viikkokauden kestäväksi, ja koko tämän ajan sai hän olla yhtenäisessä höyryssä. Raudussa painoi ryssä päälle hellittämättä, se näytti millä hinnalla hyvänsä päättäneen avata itselleen tien Kiviniemeen.
Oli useita seikkoja, jotka venäläisiä tällaiseen ponnisteluun kiihottivat: Ensinnäkin olivat Ylä-Vuoksen rintamalla taistelevat viipurilaiset punikkilaumat ja näiden apureina häärivät ryssät tulleet huomaamaan, että Ylä-Vuoksen rintaman suoranainen murto oli muuttumassa toteutumattomaksi unelmaksi. Taistelut Ahvolassa ja sen sivustoilla olivat jo kiteytyneet jäykäksi asemasodaksi, jossa vihollinen ei päässyt tuumaakaan eteenpäin, vaikka miten olisi ponnistellut ja elävää voimaa tuhlannut. Näin ollen kävi entistä pakottavammaksi selviöksi, että Vuoksen rintama oli murrettavissa ainoastaan Raudun kautta Kiviniemeen suuntautuvalla sivustaiskulla.
Sen lisäksi oli Pietarista Rautuun niin erinomaisen helppo saada uusia joukkoja väsyneiden tilalle. Edellä jo olemme nähneet, että jokaisen suuremman taistelun väliajalla vaihdettiin vihollisen puolella aina väsyneitä joukkoja uusiin. Aina oli tarjolla halukkaita lähtijöitä, kun niiden tarvitsi vain istahtaa junaan, ja muutaman tunnin matkan päästä oltiin rintamalla. Muilta Suomen rintamilta oli pitkä matka Pietariin. Jos niille rintamille kerran meni, niin oli hyvin epätietoista, milloin taas pääsi lepäilemään, milloin taas sai uudestaan nähdä punaisen Pietarin kaikkine vihatuilta porvareilta ryöstettyine mukavuuksineen.
Mutta tämä Pietarin välitön läheisyys vaikutti vielä senkin, että Raudussa oli vihollisen johto alusta pitäen paremmissa käsissä kuin useimmilla muilla Suomen rintamilla. Pietarilaisesta punaisen Venäjän päämajasta käsin voitiin tätä rintamaa helposti valvoa, sinne lähetettiin johtajiksi päteviä ammattimiehiä, ja jo yksistään senkin vuoksi taistelujen voitolliseen loppuun saattaminen tällä rintamalla muodostui bolshevikien kunnia-asiaksi. Sitäpaitsi käsitettiin vielä Raudussa saavutetun voiton vaikuttavan nostattavasti mielialaan itsessään Venäjälläkin, kun siihen sijaan siellä kärsitty epäonnistuminen olisi ollut masentava isku koko yleismaailmalliselle bolshevismin aatteelle.
Näemme siis venäläisillä olleen kylliksi syitä huolehtia Raudun taisteluista kuin omasta silmäterästään, ja niistä huolehdituinkin. Ensimäisten suurten epäonnistuneiden rynnäkköjensä jälkeisenä levähdysaikana vihollinen puhdisti tyystin riveistään kaikki epäluotettavat ja taisteluun haluttomiksi osottautuneet ainekset korvaten ne uusilla. Sen lisäksi paranneltiin vieläkin aseistusta, vaikka se jo ennestään oli kerrassaan ylivoimainen. Junat hinasivat päivät päästään ammuksia ja muonaa, niin että sitä vähitellen karttui Raudun asemalle suunnattomat varastot.
Näin valmistautuneena alotti vihollinen maaliskuun toisen viikon alussa toisen suuren hyökkäyssarjan, jota jatkettiin viikon päivät läpeensä hellittämättä. Vihollisen tykistö soitteli yötä päivää ja jalkaväki teki rynnäkköjä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Rynnäkköjen pysyvinä maaleina olivat edelleen kirkonkylä ja Leinikkälä, välistä vuorotellen, välistä molemmat yhtaikaa. Näitä rynnäkköjä tuettiin myös kiertoliikkeillä, jotka kuitenkin aina jäivät enemmän tai vähemmän tehottomiksi syystä, että vihollisilla oli vain hyvin vähän käytettävissään tottuneita suksimiehiä.
Koko tämän hyökkäyssarjan taistelut muuttuivatkin näin ollen verrattain yksitoikkoisiksi ja alkoivat saada asemasodan luonteen. Meikäläiset puolustautuivat aina samoissa juoksuhaudoissaan, jotka vähitellen oli saatu kutakuinkin menettelevään puolustuskuntoon, vaikkeivät ne voineetkaan missään suhteessa kilpailla venäläisten tiilellä vuorattujen varustusten kanssa. Nämä varustukset olivat siksi hyvin laitetut, että rynnäkköjensä väliajoilla vihollinen oli niissä täydellisesti turvassa, niinkauan kun meikäläisillä oli vain yksi ainoa tykki, joka sekin poti kroonillista ammuksien puutetta.
Vaihtelun vuoksi meikäläiset tässä yksitoikkoisessa, väsyttävässä kamppailussa koettivat vielä tehdä viholliselle yllätyksiäkin, sikäli kun väsyneet joukot pieninä hengähdyshetkinä siihen kykenivät. M.m. tehtiin useampia partioretkiä radalle Raudun aseman eteläpuolelle. Välistä näillä retkillä ehdittiinkin hiukan rikkoa rataa, ennenkuin vihollisen panssarijuna ennätti hätään.
Radan tehoisa rikkominen oli kuitenkin hyvin vaikea tehtävä sen vuoksi, ettei koko Raudun aseman ja rajan välisellä taipaleella ole ainuttakaan siltaa. Etelään rajasta Inkerinmaan puolella sellaisia kyllä olisi ollut, mutta sinne saakka suunnatut partioretket olisivat pitäneet olla erittäin hyvin varustettuja, kun kaikki rajakylät olivat vihollisen miehittämiä. Näin ollen pysyikin vihollisen rautatieyhteys Pietarin ja Raudun välillä kutakuinkin häiriytymättömänä.
Kaikkein ikävin puoli tässä yhtämittaisessa, uuvuttavassa kamppailussa oli se, ettei meidän puolella miehistölle konsanaan voitu suoda edes lyhempiä lepohetkiä. Rintamalinja oli siksi pitkä, että ne viitisensataa miestä, jotka meidän johdolla olivat Raudun rintamalla käytettävissä, hukkuivat kaikki näppiä nuollen yhtaikaa juoksuhautoihin. Ei jäänyt ainuttakaan miestä reserviin eikä minkäänlaisten äkkiyllätysten varalle. Aina olivat kaikki kortit pelissä viimeistä myöten.
Se sellainen kävisi ajanpitkään vanhoista veteraaneistakin kokoonpantujen joukkojen hermoille, saatikka sitten sellaisten kurjasti aseistettujen nuorukaisten, jotka olivat haalitut ryhmä sieltä toinen täältä ympäri Karjalan ja joille ei oltu voitu pitää minkäänlaisia yhteisiä harjoituksia. Aina täytyi saapuvat apujoukot lähettää Kiviniemestä sen tiensä tulisella kiireellä rintamalle; ei ollut milloinkaan aikaa ryhtyä niitä sen paremmin järjestelemään, niitä luokittelemaan. Sitäpaitsi ei ollut oikeastaan päälliköitäkään, kenen alaisiksi niitä luokitella. Yleensäkin saatiin Karjalan rintamalla siinä suhteessa alkuaikoina tulla kokonaan omillaan toimeen, mutta varsinkin juuri Raudussa oli huutava puute sotilaallisen koulutuksen saaneista johtajavoimista. Tavallisista rivimiehistä täytyi leipoa päälliköt, ja valitettavasti nämäkin päälliköt vaihtuivat yhtenään, sillä mieshukka oli lakkaamattomien taistelujen riehuessa hyvin suuri, ja luonnollisesti täällä, kuten yleensä kaikkialla, vihollisen kuulat niittivät aina runsaimman sadon johtajien keskuudesta.
Kaikesta huolimatta olisi vielä kestetty nurkumatta, jos edes miehistön vaatetus olisi ollut ankarien talvisäiden mukainen, mutta sellainen se ei suinkaan ollut. Useimmat miehet, tulivatpa ne sitten miltä maakunnan kolkalta hyvänsä, olivat kiireisessä lähdössä evästetyt sillä lohdullisella lupauksella, että ensimäiselle lomalle päästään viikon, korkeintaan kahden perästä, kunhan on vain ehditty tiukimmasta alkumenosta selviytyä. Näihin lupauksiin luottaen tulivat useimmat rintamalle saapuvat osastot hyvin puutteellisin vaatevarustein, useimmilla miehillä vain yksi alusvaatekerta mukanaan. Kun sitten lomalupauksia ei voitukaan täyttää, eikä intendenttuurikaan pitkiin aikoihin voinut minkäänlaista vaatevarustusten jakoa järjestää, muuttuivat nuo omissa kevyissä tamineissaan rintamalle saapuneet nuorukaisjoukot, vuorokaudet läpeensä talven kaikissa säissä rähmien, ennen pitkää oikeiksi ryysyläisjoukoiksi sanan täydellisimmässä merkityksessä. Alusvaatteet olivat liassa, niin että ihoon kiinni tarttuivat, päällysvaatteet aivan repaleina. Kengät särpivät suvella veden sisäänsä ja muuttuivat pakkasella jääpuikoiksi. Käsineitä ei ollut, puhumattakaan peitteistä tai muista ylellisyysesineistä.
Eipä ollut näin ollen kumma, jos mieliala alkoi vähitellen mennä lamaan, jos joukkojen taistelukunto alkoi vähitellen murtua ja epätoivo saada vallan. Vielä pidettiin kyllä hammasta purren yhtenään päälle tunkeva, monin kerroin ylivoimainen ja hyvin varustettu vihollinen aisoissa, mutta ei ollut ensinkään varmoja takeita, miten kauan sitä enää olisi jaksettu pitää.
Kaiken hyvän lisäksi haavoittui juuri näinä vaikeina päivinä kyvykäs ja miehistön miltei jumaloima jääkäri Läheniemi siksi vaikeasti jalkaan, että hänen täytyi pitemmäksi aikaa poistua rivistä. Masennusta tämä onnettomuus tuotti mieliin, kuka hyvänsä olisi ollut valmis oman elämänsä uhraamaan, jos Läheniemen Veikon koipi olisi sillä voitu terveeksi tehdä. Hänen johtoonsa luotettiin sokeasti silloinkin, kun kaikki näytti jo olevan hukassa. Siksi hänen poistumisensa oli korvaamaton tappio.
Vielä oli kuitenkin yksi mahti, joka piti Raudun rintamalla kamppailevien nuorukaisten mielialaa taistovireessä: Se oli sammumaton viha ryssiin. Tällä rintamalla oli vihollisen joukossa vain nimeksi suomalaisia, kaikki olivat parhaasta päästä venäläistä sotaväkeä. Ryssänkieli kaikui vihollisen rynnäkköjen aikaan aina komentokielenä, ryssäksi ulvoivat päällekäyvät laumat sotahuutojaan. Siksi käsitettiinkin Raudussa taistelu yksinomaan ja puhtaasti vapaustaisteluksi. Kysymyksessä oli ikivihollisen häätäminen synnyinmaan rajalta, rajaporttien suojeleminen sen hävittävältä hyökyaallolta. Monta kertaa olivat vuosisatojen vieriessä näillä samoilla seuduilla kylät poroksi palaneet, vainolainen viljapellot maahan tallannut ja asukkaat surmannut tai orjuuteen ryöstänyt. Miltei joka kumpuun, joka mäennyppylään Raudussa liittyi muistoja näistä taisteluista. Ja nyt oli taas taisteltava samaa vihollista vastaan.
Se teki vähitellen aremmistakin sankareja. Nekin rajaseudun nuorukaiset, jotka alussa olivat tulleet vastahakoisesti lippujen alle, muuttuivat pelottaviksi sotureiksi, kun näkivät kotiseutunsa kylien palavan, kirkkojen tuhoutuvan vanhan ikivihollisen tulikuulista. Ei ollut enää kysymys mistään kotoisten kapinoitsijain aisoissa pitämisestä, niille lainkunnioituksen aakkosten opettamisesta. Oli kysymys sulun panemisesta ryöstävien ja hävittävien venäläislaumojen tielle. Sillä sululla täytyi joka miehen seistä paikallaan tai kaatua, muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Mutta vihollinen käsitti myös, ettei paljas sankarius ajan pitkään voi meikäläisiä ylläpitää. Venäläiset näkivät oman ylivoimaisuutensa sekä miehistöön että aseistukseen nähden, he näkivät että meidän puolella olivat aina samat joukot tulessa kehnoine varusteineen. He arvelivat, että tämän sulun on pakko murtua, kun pusketaan hellittämättä, vastustajalle hetkisenkään lepoa antamatta. Ja venäläiset laskivat kiistämättä oikein. Se sulku tärppi tosiaan jo aivan murtumisen rajoilla.
Sellainen oli tilanne Raudun rintamalla maaliskuun puolivälissä, jolloin everstiluutnantti Elfvengren sai käsiinsä tämän rintaman ylijohdon.
Everstiluutnantti Elfvengrenin tulo Kiviniemeen. — Joukkojen uudestaan järjestely. — Vakoilu.
Everstiluutnantti Elfvengrenin siirto Kiviniemeen tapahtui yleisen, koko Karjalan rintaman joukkojen uudestaan järjestelyn yhteydessä. Ylä-Vuoksen rintamaosalla taistelevat joukot olivat tähän saakka jaetut kolmeen pataljoonaan, joista vasemmalla siivellä taistelevan, ensimäisen pataljoonan päällikkönä oli everstiluutnantti Elfvengren, Antrean kirkonkylä kansliansa majapaikkana. Kun kuitenkin jokaisen näiden pataljoonien toiminta-alueelle oli vähitellen karttunut enemmän väkeä kuin säännöllisen pataljoonan rulliin saatiin mahtumaan, päätettiin jokaisesta näistä kantapataljoonista muodostaa rykmentti.
Everstiluutnantti Elfvengrenin komentoon tuli tällöin Karjalan armeijakunnan ensimäinen rykmentti, ja liitettiin hänen rykmenttiinsä myöskin Valkjärven ja Raudun rintamilla taistelevat joukot. Samalla määrättiin ensimäisen rykmentin esikunnan majoituspaikaksi Kiviniemi, toisin sanoen everstiluutnantti Elfvengrenin varsinaiseksi toiminta-alueeksi tuli tästä lähtien juuri Raudun ja Valkjärven taistelujen johtaminen. Mutta sen lisäksi jäi edelleen hänen joukkojensa huostaan myös n.s. Muolaan rintamaosa. Ainoastaan Ahvolan rintaman vasemmalta sivustalta Oran, Noskuan ja Kääntymän kylistä vapautettiin hänen komennossaan olevat joukot ja korvattiin toisilla.
Everstiluutnantti Elfvengren saapui esikuntineen Kiviniemeen maalisk. 14 päivänä. Suurin osa hänen johdossaan aiemmin olleen ensimäisen pataljoonan voimia, toisin sanoen paras osa uuden rykmentin kantajoukkoja, täytyi kuitenkin jättää tuolle jo mainitsemallemme Muolaan rintamaosalle, kun sielläkin vihollinen juuri tähän aikaan alotti erittäin kiihkeän aktiivisen toiminnan. Muolaan rintama-osalle jääneen pataljoonan päälliköksi määrättiin jääkäriluutnantti, nykyisin kapteeni Urho Sihvonen.
Kiviniemeen voi everstiluutnantti Elfvengren viedä mukanaan ainoastaan pienoisen ratsuväkiosastonsa eikä juuri mitään muuta. Niistä loppuun asti uupuneista joukoista, jotka ennestään olivat Raudussa ja Valkjärvellä, täytyi hänen ryhtyä muodostamaan rykmenttinsä toisia pataljoonia ja valmistautua jatkamaan edelleenkin taistelua yhä kiukkuisemmin päälle käyvää vihollista vastaan.
Että tilanne Raudussa ja Valkjärvellä oli liioittelematta sellainen kuin edellä kuvasin, se näkyy liiankin selvästi ensimäisestä raportista, jonka everstiluutnantti Elfvengren lähetti uudesta toimintapiiristään Antrean päämajaan. Kun tämä raportti on joka suhteessa tilannetta valaiseva, saakoon se tässä kokonaisenaan sijansa. Se kuuluu:
»Näihin asti on täällä ollut niin suuri johtajavoimien puute, että on mahdotonta edes sanoa, kuinka paljon täällä on joukkoja aseissa. Ei ole järjestettyjä komppanioja, eipä edes joukkueitakaan, vaan satunnaiset joukko-osastot taistelevat niinkuin paraiten voivat. On kyllä päällikköjä, jotka ovat päällystoimissa, mutta ei heillä ole omia järjestettyjä joukkojaan, vaan komentavat he niitä, jotka taistelun aikana taistelualueella kulloinkin sattuvat olemaan. Eivätkä tämmöisienkään päällikköjen nimet ole vielä tiedossa edes täällä Kiviniemessä asti, niin että pataljoonan päällikkö Ekmanin on ollut melkein mahdoton mitään toista johtoa käyttää, vaan on hänen itsensä ollut pakko mennä taistelupaikoille ja komentaa siellä niitä, jotka on sattunut käsiinsä saamaan.
Voinee kuitenkin arviolta sanoa, että Raudun rintamalla on eri paikoissa noin 630 miestä, 4 konekivääriä ja yksi tykki. Valkjärven rintamalla on samoin eri paikoissa noin 400 miestä, 3 konekivääriä ja samoin yksi, joku päivä sitten sinne saatu tykki. Puhelinaparaatteja rintamalla olisi kyllä tarpeellinen määrä, mutta on niitä vaikea käyttää, kun langat ovat aivan sotkuksissa ja niin huonot, että yhtaikaa kuuluvat koko rintaman keskustelut.
Saavuttuani illalla tänne majoittauduin yön aikaan, ja aamulla ensi töikseni sain tiedon, että yöllä oli ollut kovia taisteluja niin hyvin Raudun suunnalla kuin myöskin Valkjärvellä, ja jatkuvat ne vielä nytkin parhaillaan. Taistelu eri suunnilla alkoi vihollisen alotteesta, ja sain tiedon siitä vain siksi, että tarvittiin apua. Reservissä ei kuitenkaan ollut mitään joukkoja. Myöhemmin, klo puoli 12 aamupäivällä sain tiedon, että Valkjärvellä noin yksi komppania meikäläisiä oli täysin saarroksissa, ja pyydettiin kiireellistä apua sitä pelastamaan. Annoin heti ratsuväelleni käskyn lähteä luutnantti Ekmanin johdolla taistelukunnossa Valkjärvelle saarrettujen avuksi. Samoin annoin Muolaan Mälkölään määräyksen lähettää sieltä heti yhden ensimäisen pataljoonan täyden komppanian Valkjärvelle, ja on se nyt matkalla sinne.
On ilmennyt vielä, että Metsäpirtin suunnalla Miikkulaisten kylässä kokoontuvat rajantakaiset, punikit, ja on niitä siellä aika paljon harjoittelemassa. Useimmista paikallisesikunnista olen saanut hälyttäviä tietoja, ja koko Laatokan rannikon väestö on suuresti hätääntynyt.
Yllämainittujen taistelujen ja vihollisen laajojen suunnitelmien johdosta sekä kun lisäksi täällä olevat joukot ovat vielä kovin näännyksissä ja järjestymättömiä, pyydän ehdottomasti, että mahdollisimman pian lähetettäisiin tänne vereksiä joukkoja sekä konekiväärejä ja vähintäin kaksi tykkiä. Siten toivoisin voivani nykyisen rintaman puolustaa ja säilyttää ennallaan siksi, kunnes ehdin saada täällä järjestyksen aikaan. Muussa tapauksessa voi sattua niin, että nämä joukot suuremman vihollisen painostuksen sattuessa heittävät asemansa, ja me menetämme kaikki Vuoksen eteläpuoliset hyvät puolustusasemat. Toivon, ettei tätä kuitenkaan rykmenttini toiminta-alueella tapahdu ja jos apua on suorastaan mahdoton tänne lähettää, niin teen kaiken voitavani, että näillä joukoilla voisin toistaiseksi tulla toimeen.»
Siis jo apua pyytäessään näytti uusi päällikkö arvaavan, ettei sen avun nojaan voisi sanottavia rakennella. Pahasti ei hän siinä erehtynytkään, kyllä hän sai toistaiseksi tulla entisillä voimillaan toimeen. Ja kun sitten ehkä viikon verran myöhemmin ensimäinen huomattavampi apujoukkolähetys saapui Kiviniemeen, koitui siitä enemmän harmia kuin hyötyä.
Tämä joukkolähetys tuli Nurmeksesta ja käsitti se 260 miestä juuri vähän ennen toimitetun kutsunnan nojalla lippujen alle koottua väkeä. Kutsuntansa oli Nurmeksen esikunta kuitenkin toimittanut aivan valikoimatta, ja niinpä oli tuohon rintamalle lähetettyyn joukkoon eksynyt mukaan runsaampi toinen puoli puhtaita punikkeja. Eikä Joensuun piiriesikuntakaan ollut kiireessä malttanut sen tarkempaa valikoimista toimittaa, oli tekaistu vain joukon mukaan — Joensuussa tai Nurmeksessa — kuvaava luettelo, jossa lyhyesti ja sattuvasti määriteltiin miehistön luotettavuus. Luettelossa oli suuri joukko nimiä, joiden edessä oli »P», toisia nimiä, joiden edessä oli »PP», ja vielä kolmansia nimiä, joiden edessä oli »PPP». Luettelon alla oli selitys: »P» — punikki; »PP» — paha punikki; »PPP» — pirun paha punikki!
Arvaa sen, mitä tällainen joukkokunta teki, kun se lähetettiin matkalle täysissä aseissa. Jo taipaleella se nousi kapinaan, niin että johtajilla oli täysi työ pitää sitä aisoissa edes Kiviniemeen asti. Sinne saavuttua täytyikin suuri osa joukosta riisua aseista ja panna vartioituna rintaman takaisiin töihin.
Tähän saakka olivat pohjoiskarjalaiset olleet koko Karjalan rintamalla parhaassa maineessa. Sieltä oli tullut puhtaita sankareja, ja jokainen niitä kilvan tahtoi huostaansa uskotulle rintamaosalle. Tuo Nurmeksesta saapunut joukkokunta ryvetti ensi kerran maakuntansa sankarimaineen lokaan.
Mutta vaikka apujoukkojen saannissa olikin näin kova onni, ei Kiviniemessä siltä jääty ristissä käsin odottamaan tapahtumain kehitystä. Ensi töikseen ryhtyi everstiluutnantti Elfvengren laittamaan kuntoon Kiviniemen ja Raudun välistä rautatietä sekä Kiviniemen rautatiesiltaa. Kuten muistamme, rikottiin tämä silta ennen Raudun taistelujen alkamista kaiken varoiksi, mutta hankaluutta siitä koitui sanomattomasti, kun kaikki kuletus täytyi Kiviniemestä rintamalle toimittaa hevospelissä. Everstiluutnantti Elfvengren ei tyytynytkään tähän, vaan laittoi viipymättä rautatieyhteyden Raudussa toimivien joukkojensa majapaikoille asti.
Muihinkin järjestelytöihin käytiin siekailematta käsiksi. Onneksi oli everstiluutnantti Elfvengren saanut käytettävikseen edes muutamia kyvykkäitä, oikean sotilaskasvatuksen saaneita upseereja, nimittäin jääkärejä. Näistä mainittakoon ennen muita jääkäriluutnantit Aschan ja Lindberg, jotka sittemmin molemmat saivat sankarikuolemansa pian alkavissa suurissa Raudun taisteluissa.
Luutnantti Aschan nimitettiin rykmentin toisen pataljoonan päälliköksi, ja tulivat tämän pataljoonan kantajoukoiksi Valkjärvellä toimivat joukot. Samalla tavoin ryhdyttiin Raudun joukoista järjestämään rykmentin kolmatta pataljoonaa ja uskottiin tämän pataljoonan päällikkyys luutnantti Lindbergille.
Ripeästi ryhtyivät uudet pataljoonain päälliköt työhönsä, ja kun vielä komppaniain sekä joukkueitten johtajiksikin saatiin muutamia uusia miehiä, niin alkoi tähänastisesta kaaoksesta käden käänteessä syntyä järjestettyjä, kiinteitä joukko-osastoja, jotka tiesivät tarkoin, ketä heidän oli toteltava, kenenkä komentoon he kuuluivat. Tämä nostatti heti huomattavasti mielialaa joukkojen keskuudessa, vaikkei niistä ammoin luvatuista lomista tullutkaan mitään ja vaikka vihollinen edelleen ahdisti yhtenään, niin että koko järjestelytyökin oli suoritettava ainaisen tappelun kahinan lomassa.
Ennätettiinpä vielä muuhunkin kuin joukkojen järjestelemiseen ja tappelemiseen. Siinä sivussa lujitettiin myöskin joukkojen asemia piikkilankavarusteilla sekä muilla sotataidon keksinnöillä, sikäli kuin näitä ehdittiin saada. Sotkuisaa puhelinverkkoa paranneltiin niinikään, vaikka sen kuntoon saaminen tuottikin sanomattomia vaikeuksia. Ennen sotaakin oli näet tämän nurkkakunnan puhelinverkko ollut surkeassa kunnossa, ja kun sitä sitten jokainen omatekoinen mestari oli mielensä mukaisesti parannellut, oli sitä miltei mahdoton kenenkään enää saada tyydyttävästi toimimaan.
Hyvin tärkeä parannus entiseen verraten oli myös intendenttuurin uudestaan järjestäminen. Everstiluutnantti Elfvengren oli tuonut Antreasta mukanaan tähän alaan perehtyneet miehet, ja niinpä saatiin joukkojen muonitus pian tyydyttävälle kannalle, vieläpä voitiin vähittäin ruveta jakamaan vaatteitakin pahimmin puutteessa oleville. Sanalla sanoen koko sotahommaan alkoi tulla suunnitelmanmukaisuutta ja täsmällistä, varmaa latua kulkevaa järjestystä, joka jo sinänsä antaa miehistölle suuren annoksen turvallisuuden tunnetta ja itseluottamusta, kohottaa joukkojen moraalia ja taistelukelpoisuutta.
Vielä oli yksi tärkeä ala, nimittäin vakoilu, johon ei Kiviniemessä näihin saakka oltu voitu kiinnittää tarpeeksi huomiota. Oli kyllä silloin tällöin saatu rajan takaa, vieläpä Pietarista asti viestejä avustamaan alttiiden inkerinmaalaisten välityksellä, mutta nuo viestit tulivat aina enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti ja puutteellisina. Mutta jos sodankäynnissä tahtoo säästyä ikäviltä yllätyksiltä, on vakoiluverkko saatava toimimaan luotettavasti ja säännöllisesti, parasta, jos onnistutaan vihollisen selkäpuolelle ja keskuuteen hankkimaan luotettavat, pysyvät asiamiehet, jotka uskaltavat toimia henkensä uhallakin.
Tällaisia voimia olikin riittävästi tarjolla sekä Inkerinmaalla että itsessään vihollisen pääpesässä, punaisessa Pietarissa, ja nämä voimat otettiin oitis palvelukseen. Pietarin suomalaisten kesken muodostettiin erityinen n.s. »Pietarin komppania», jonka päälliköksi tuli viipurilainen konsuli K. Grönroos ja joka muodollisesti liitettiin everstiluutnantti Elfvengrenin rykmenttiin kuuluvaksi. Suoranaisissa sotatoimissa ei tämä komppania tietenkään voinut mukana olla, mutta sitä suurempiarvoinen oli sen vihollisen rintaman takana suorittama työ. Useat tämän komppanian miehistä olivat olleetkin jo alusta alkaen mukana, olivat hommanneet Pietarista aselähetyksiä ja muuten toimineet suojeluskuntien asiamiehinä siitä lähtien, kun ensimäisiä suojeluskuntia alettiin maassamme perustaa.
Nyt muodostetun komppanian päätehtäväksi ei enää tullut aseiden lähettäminen, vaan tietojen hankkiminen vihollisen suunnitelmista, voimasuhteista, Venäjältä Suomeen toimitettavista apujoukoista, sotatarvelähetyksistä j.n.e. Lyhyesti sanoen, komppanian tuli toimia vakoilujärjestönä ja toimittaa hankkimansa tiedot mahdollisimman usein ja nopeasti Inkerinmaan ja Laatokan rannikkoteiden kautta Kiviniemeen.
Komppania suoriutuikin, kiitos sen jäsenten perinpohjaisen olojen tuntemuksen ja laajojen tuttavuussuhteiden sekä kiitos sen lähettien neuvokkuuden ja kylmäverisyyden, vaikeista, usein hengenvaarillisistakin tehtävistään loistavasti. Pian saatiin Kiviniemeen joka päivä sen lähettämä »posti», joka sisälsi aina tukuttain erittäin arvokkaita tietoja. Niinpä saatiin säännöllisesti rautateiden rahtikirjajäljennökset Suomen punaisille toimitetuista tavara- ja aselähetyksistä, mahdollisimman tarkat tiedot Suomen eri rintamille menneistä apujoukoista sekä takaisin palanneista, vieläpä yleensä luotettavia tietoja Pietarissa olevan punaisten ylimmän sotajohdon päätöksistä ja suunnitelmista, kaikkein salaisimmistakin. Sanalla sanoen päästiin lukemaan vastustajan kortit edeltäkäsin ja voitiin toimia sen mukaan.