Chapter 5

Oli hetken aikaa kuolon hiljaisuus. Sitten vieras ojensi kätensä. "Mutta jättäessäsi hänet, muista tämä: 'Ei se ole teko, vaan tahto, joka iskee leiman ihmissieluun. Se joka on musertanut kansakunnan, ei tee suurempaa syntiä kuin se, joka iloitsee vähäpätöisimmän olennon kuolontuskista. Nevan seisova vesi ei ole vähemmän myrkyllistä tippa tipottain, kuin tuo mahtava suo kokonaisuudessaan, vaikka sen vaikutuspiiri on pienempi. Se joka on toivonut olevansa ja tekevänsä, mitä tuo mies on ollut ja tehnyt, hän on tuo mies, vaikka hänellä ei ole ollutkaan voimia toteuttaa tahtoaan. Muista vielä tämä asia: -- Maan päällä on syntynyt muutamia Jumalan poikia, joita ihmiset sanovat neroiksi. Aikaisessa nuoruudessaan kukin joutuu tiehaaraan ja saa valita, minkä tien hän tahtoo. Hänellä on lahjoja itseään ja muita varten. Mutta elä koskaan unhoita, olkoonpa hänen vaalinsa minkä kaltainen tahansa, että hänen hartioillaan on raskaampi taakka kuin kenenkään muun hartioilla -- kaikki on hänelle avoinna ja hänen vaalipiirinsä on ääretön -- ja jos hän käyttää voimaansa väärin, niin ennemmin ihmiset itkekööt kuin kirotkoot, sillä hän oli syntynyt Jumalan poikana."

Oli taas äänettömyys. Sitten Peter Halket kiersi kätensä vieraan jalkojen ympäri. "Mestarini," huusi hän, "en uskalla viedä tuota viestiä. Eipä silti, että ihmiset sanoisivat: 'Katsokaa ratsumies Peter Halketia, jonka me kaikki tunnemme, joka on pitänyt naisia ja ampunut neekereitä, nyt hänestä on tullut profeetta!' Mutta siksi en voi, että tuo kaikki on totta. Enkö minä ole toivonut --" ja Peter Halket olisi paljastanut koko sielunsa, mutta vieras esti häntä.

"Peter Simon Halket," sanoi hän, "onko väliä tinastako vai kullatusta hopeasta se torvi on tehty, joka sotaan kutsuu? Eikö kutsu ole pääasia? Entä jos lähettäisin naisen tahi lapsen viestiäni viemään: onko totuus vähemmän totta, siksi että sen julistajaa ylenkatsotaan? Kumpiko on ikuinen, suuko, joka totuutta puhuu, vai itse totuuden sana? Mutta jos tahdot, niin mene ja sano: 'Minä Peter Halket, syntisin kaikista, joka olen himoinnut naisia ja kultaa, joka olen rakastanut itseäni ja vihannut lähimmäisiäni, minä --'" Vieras katsoi alas hänen ja laski kätensä lempeästi hänen päälleen. "Peter Simon Halket," sanoi hän, "kovemman työn annan sulle tehtäväksi, kuin ikinä vielä olet tehnyt. Sillä pienellä alalla, jossa sinun tahtosi hallitsee täällä maan päällä, tulee sinun toteuttaa Jumalan valtakunta tänä päivänä. Rakasta vihollisiasi, tee hyvää niille, jotka sinua vihaavat. Kulje aina eteenpäin katsomatta oikealle tai vasemmalle. Elä välitä siitä, mitä ihmiset sinusta sanovat. Puolusta poljetuita, vapauta vangituita. Jos vihollisesi isoo, syötä häntä, jos hän janoo, juota häntä!"

Omituinen ilo ja lämpö valtasi Peter Halketin hänen polvistuessaan maassa. Tuntui aivan samalta kuin ennen pikku lapsena, kun äiti puristi häntä syliinsä. Hän ei nähnyt enää muuta ympärillään kuin lempeän, kirkkaan valon. Mutta hän kuuli äänen huutavan: "Koska sinä olet rakastanut laupeutta -- ja vihannut sortoa --"

Kun ratsumies Peter Halket kohottautui ylös, hän näki vieraan poistuvan. Hän huusi: "Mestarini, anna minun tulla sinun kanssasi." Mutta vieras ei kääntynyt. Ja kun hänen vartalonsa eteni pimeässä, näytti Peter Halketista, kuin se olisi kasvanut yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ja kun se laskeutui alas kallion rinnettä, luuli Peter vielä hetkisen näkevänsä vieraan pään, ja sen ympärillä oli kalpea, valkoinen valo. Sitten se katosi.

Ja Ratsumies Peter Halket istui yksinään kalliolla.

II.

Oli kuuma päivä. Aurinko valoi säteitään muutamien harvojen puitten yli ja surkastuneisiin pensaisiin sekä pitkään heinään ja kuivaneisiin virran uomiin. Kaukana taivaankannella, niin korkealla että silmä tuskin kantoi sinne, lenteli kotkia etelään päin, jossa neljänkymmenen peninkulman alalla oli hävitetty neekerikyliä, ja jossa kaksisataa mustaa ruumista makasi auringonpaisteessa.

Erään korkean, monihaaraisen puuryhmän alla, ruohon ja matalain pensaiden seassa, melkein täydellisesti kuivaneen virran rannalla oli pienoinen leiri.

Joukko oli kadottanut muulinsa, ja odottaen saavansa ne takaisin se oli viipynyt täällä jo seitsemän päivää. Kolme kuormallista ruokavaroja, joita heidän piti viedä suureen leiriin, oli vedetty puitten alle, ja niiden yli oli heitetty purjevaate, joka samalla oli suojana muutamille miehille. Toiselle puolelle pientä avonaista kenttää, johon tämä leiri oli sijoitettu, oli kiinnitetty toinen pienempi purjevaate kahden seipään väliin, muodostamaan kömpelötekoisen teltan, ja vasemmalla hiukan syrjässä muusta leiristä, matalien pensaiden luona, oli kapteenin kellonmuotoinen teltta korkean puun alla. Kellonmuotoisen teltan edessä oli lyhyt surkastunut puu. Sen paksu valkoinen runko oli täynnä kyhmyjä ja pahkoja, ja kaksi surkastunutta, epämuodostunutta oksaa ojentautui käsivarsien tavoin kahden puolen runkoa.

Tämän puun edustalla kulki eräs mies edes takaisin, pyssy olalla, pää kumarassa ja katse maahan luotuna, auringon paahtaessa hänen olkapäitään.

Kolme tai neljä tulta paloi leirissä eri paikoissa. Kolmessa keitettiin maissia ja riisiä, jota miehet nyt saivat ravinnokseen, kun tina-astioissa säilytetty liha oli loppunut. Neljännessä, jota neekeripoika vartioi, valmistettiin hiukan maukkaampi ateria kapteenille.

Useimmat miehet olivat nyt poissa leiristä. Neekerit olivat menneet ottamaan kiinni muuleja, jotka oli löydetty kukkuloiden välissä, muutaman penikulman päässä, ja valkoiset miehet olivat menneet katsomaan, eikö olisi mahdollista saada ammutuksi jotain riistaa, jolla hiukan voisi höystää maissipatoja, ja myöskin ottamaan selkoa seudusta. Tosin kyllä kaikki neekerikylät olivat hävitetyt kolmenkymmenen penikulman piirissä. Siellä ei ollut mustia enemmän kuin lapsen kädessä on karvoja, ja itse metsän pedotkin näyttivät kadonneen.

Kahden seipään väliin kiinnitetyn vaatteen suojassa makasi kolme valkoista miestä, joiden toimena oli tarkastaa patoja ja vahtia kenttää.

He olivat kaikki kolme Englannin siirtomaalaisia, ja he loikoilivat maassa vatsallaan koettaen saada aikaa kulumaan puhelemalla niitä näitä ja vetelemällä savuja piipuistaan hitaasti ja huolellisesti, sillä tupakka oli kallista leirissä.

Parin pensaan alla muutaman kyynärän päässä makasi iso ratsumies, jonka kansallisuus oli epävarma, mutta jonka otaksuttiin olevan kotoisin jostakin Suur-Britannian kolkasta, ja joka oli matkustanut ympäri maailmata. Hänen sanottiin olleen kolme vuotta pakkotyössä rosvousyrityksestä Australiassa, mutta ei mitään varmaa tietty hänen entisyydestään. Hän oli ollut vahdissa puolet yöstä ja lepäsi nyt selällään, käsivarret kasvoilla, mutta leukapielet liikkuivat hitaasti hänen pureskellessaan tupakkakääröä. Silloin tällöin hänen kääntyessään aukeni suu ja paljasti kaksi riviä keltaisia hampaan pätkiä hyvin punaisissa ikenissä.

Nuo kolme siirtomaan englantilaista eivät olleet huomaavinaan häntä. Kaksi heistä, jotka tupakoivat hiljalleen, olivat isokokoisia, vankkaruumiisia, hartiat hiukan kapeat, kuten usein siirtomaan europpalaisilla kolmannessa polvessa, olkootpa ne hollantilaisia tai englantilaisia. Heidän kasvojensa ilme oli tyyni ja hyvänsuopa, kuten useimmilla muillakin siirtomaan europpalaisilla, jotka kasvavat kaukana suurista kaupungeista. Kolmas oli pienempi, jäntevämpi ja harvinaisen hermostunutta lajia, nenä käyrä, kasvot keltaiset ja terävät sekä ilme tyytymätön. Hän puhui kiivaasti ja toverit kuuntelivat.

"Sen minä sanon teille", hän löi kädellään punaiseen hiekkaan, "täällä me olemme ja saamme pari teelusikallista viinaa yöksi, kun hänen telttansa takana on kymmenen tyhjää shampanjapulloa. Ja meidän täytyy elää maissilla, jota kuljetamme hevosten ruuaksi, mutta hän syö pihviä ja muita herkkuja ja elää kuin lordi! Se saattaa käydä päinsä vakinaisessa väessä, he tietävät mikä heitä odottaa, ja heillä on oikeita herrasmiehiä päällikköinään. Sitä voi kestää millaista ruokaa tahansa, kun tietää millainen päällikkö on johtamassa. Englantilaiset upseerit ovat kerrassa herrasmiehiä. Se joka on palvellut siinä rykmentissä, jossa Selous nyt --"

"Jaa, Selous on _mies_!" huudahtivat molemmat toiset ottaen piipun suustaan.

"Niin, niin, sitähän minä juuri sanoin. Mutta nuo tuommoiset, jotka eivät ole tulleet toimeen maanviljelijöinä, tai kauppiaina, tai taivas tiesi minä, ja joitten ystävät Englannissa eivät lopuksi tienneet mitä tehdä heille, heidät lähetetään tänne meidän kiusaksemme! Se on kirottu häpeä! Tahtoisinpa tietää, enkö minä olisi yhtä hyvä kuin kuka tahansa noista, jotka herrastelevat täällä. Vaikka heidän ystävillään onkin rahaa." Hän vilkaisi tuikeasti kellomaiseen telttaan päin. "Jos me saisimme oikeita englantilaisia upseereja --"

"Oh," sanoi suurin miehistä, jolla huolimatta kookkaisuudestaan oli lapsen yksinkertaisen hyväluontoisuuden ilme kasvoissaan, "tuo tulee siitä että sinä itse et ole kyllin suuri keikari. Hänestä tuolla tehdään eversti tai kenraali ennen pitkää. Minä nimitän heitä kaikkia kenraaleiksi tai eversteiksi täällä, sillä se on varminta. Elleivät he olekkaan sitä tänään, ovat he sitä huomenna!"

Tämä oli olevinaan sukkeluus, ja tällaisessa kuumuudessa ja näin ikävässä maailmassa saattoi todellakin nauraa mille tahansa. Kolmas mies hymyili, mutta ensimäinen puhuja pysyi vakavana.

"Sen minä vain sanon," sanoi hän, "että kyllä minä noille lurjuksille opettaisin, jos he olisivat jättäneet jonkun minun omaisistani tänne murhattavaksi, sillä aikaa kun he itse läksivät hulluttelemaan Transvaaliin. Jos minun äitini tai sisareni olisi tullut surmatuksi täällä, olisin ottanut pistoolini ja ampunut mäsäksi tuon suuren Panjandrumin aivot, ja kaikki pienemmät herrat olisivat sitten saaneet mennä samaa tietä. On se koko hallitusta se tämän maan hallitus! Ensin ne houkuttelevat ihmisiä tänne asumaan, ja sitten viedään joka ikinen aseisiin kykenevä mies maasta rosvousretkelle kultaa hakemaan Transvaalista, ja me saamme kärsiä koko katkeran puolen asiasta. Minusta on joka ikinen mies ja nainen, joka silloin tapettiin täällä, Chartered Companyn murhaama."

"Hm, Jameson teki vain, mitä käskettiin. Hänen piti totella kuten meidän muiden. Ei hän itse sitä juonta keksinyt, mutta hän on saanut rangaistuksen."

"Kuka käski hänen kuunnella heitä? Minkälainen se on tämä mainio hallitus, josta he puhuvat niin paljon? Kuusi vuotta sitten minä tulin tähän maahan, ja siitä lähtien olen tehnyt työtä kuin neekeri, ja mitä minulla nyt on, tai mitä on muilla miehillä, jotka ovat tehneet kovaa työtä kunniallisina maanviljelijöinä? Kaikki mitä maa tuottaa, menee muutamien suurien herrojen taskuun tuolla puolen merta ja joillekuille keikareille täällä. Jos Englanti ottaisi Chartered Companyn haltuunsa huomenna, mitä luulisitte sen huomaavan? -- Sen, että kaikki mikä on arvokasta tässä maassa, on annettu yksityisille yhtiöille, joitten taskut täyttyvät yhä enemmän ja enemmän, maan lähestyessä perikatoaan! Shakaalit syövät lihat hevosten raadoista ja pyytävät jalopeurat nuolemaan luita."

"Oh, odotahan hiukkasen, niin sinäkin saat osasi," sanoi kaunis mies. "Olen ollut täällä viisi vuotta ja minulle on annettu lukemattomia lupauksia, vaikk'ei niistä vielä sen kummempaa ole kehittynyt, mutta jonakin päivänä kai minäkin saan osani, jos vain pidän suuni kiini! Jos he vaatisivat minun kirjoittamaan nimeni paperin alle, jossa vakuutetaan että herra Tuo Tuolla" -- hän nyökäytti päätään kellomaiseen telttaan päin -- "ei ikimaailmassa ole ollut humalassa eikä osaa kiroilla ollenkaan, piirtäisin puumerkkini paikalla sen alle, jos saisin hyvän palkan. Minä voisin sietää sellaista lahjomista hyvin paljon, jos se kerrankin sattuisi minun kohdalleni."

Miehet nauroivat kuivaa naurua, ja kolmas mies, joka ei vielä ollut virkkanut mitään, käännähti selälleen ja otti piipun suustaan.

"Sen minä sanon," virkkoi hän, "että jokainen täällä, joka on saanut pienen palan maata ja koettaa siinä tehdä rehellistä työtä, on pahanpäiväisesti kyllästynyt tähän narrisotaan. Jos meillä olisi ollut pari sellaista miestä kuin entis-ajan Curry ja Bowker alusta alkaen täällä, ei tällaista ikinä olisi tapahtunut. Nyt ei milloinkaan voi aavistaa, milloinka tuo verinen lysti alkaa tai loppuu aina vähäksi aikaa. Aina kun on asettunut työhön, saa tavallisesti lähteä sotaan. Se on helkkarin mukava olemassa sellainen sota, jota voi käännellä ja väännellä mielin määrin."

Kolmas mies kääntyi taas hitaasti vatsalleen; "_Ei ole aikaa alistumiseen. Me sodimme Matabeleä vastaan taas huomenna_," hän sanoi merkitsevästi.

Toverit nauraa hymähtelivät hiljaa. Pensaitten alla lepäävä mieskin hellitti suutaan hiukan ja näytti keltaisia hampaitaan, vaikka hänen silmänsä vielä olivat suljetut ja käsivarsi kasvojen yli.

"Minä odotan alituiseen," sanoi se suuri, kaunis mies, "että kerran saamme nähdä kaikkien neekeripäällikköjen allekirjoittaman paperin, jossa sanotaan kuinka paljon he rakastavat brittiläistä etelä-afrikkalais yhtiötä, ja kuinka onnellisia he ovat Panjandrumin vallassa, ja kuinka äärettömän hyvä hän on heille. Ja sitten he antavat rahaa muistopatsaan pystyttämiseksi hänelle. Ei ole olemassa sitä seikkaa, jota ei lahjomalla saisi aikaan."

Kolmas mies makasi taas selällään, laiskasti tutkien kättään, jota hän piti kasvojensa yläpuolella. "Mitä Raamatussa seisookaan patsaasta," sanoi hän hitaasti, "jolla oli vaskiset lanteet ja vatsa, mutta jalat savesta?"

"En minä tiedä, mitä Raamatussa seisoo," sanoi kiihkeä mies, "minä aion mennä katsomaan että patani ei kuohu yli reunojensa. Sinun palaa kai pohjaan?"

"Eikä pala. Minä käskin kapteenin passaripoikaa katsomaan sitä -- mutta luultavasti hän ei ole sitä tehnyt. Panetko sinä riisiä maissin sekaan?"

"Täytyy. Ei ole minulla muuta kuin yksi astia. Eikä ne miehet siitä välitä. Sehän on vain hiukan vaihetusta tavallisiin herkkuihin, ymmärräthän!"

Vilkaskasvoinen mies astui nelikulmaisen kentän yli tulensa luo, ja heti sen jälkeen toisetkin miehet nousivat ja menivät joko katsomaan omia patojaan tai nukkumaan rattaiden alle. Suuri siirtomaalainen jäi yksin. Hänen tulensa paloi tyydyttävästi noin viidenkymmenen jalan päässä, ja hän pani käsivartensa ristiin maahan sekä nojasi otsaansa niihin ja katseli laiskasti pieniä muurahaisia, jotka kiitivät edes takaisin punaisessa hiekassa juuri hänen nenänsä alla.

Suuri hiljaisuus oli laskeutunut yli kentän. Silloin tällöin joku oksa risahti tulessa ja heinäsirkat sirisivät puitten tyvessä, mutta paitsi vahtia, joka astui edes takaisin pienen lakkapäisen puun ohi kapteenin teltan edustalla, ei ainoatakaan olentoa nähty liikkuvan kentällä, ja pensaitten alla makaavan ratsumiehen kuorsaaminen kuului puolen kentän yli.

Keskipäivän paahtava kuumuus oli ylimmillään.

Vihdoin kuului joku tulevan pitkän heinikon ja pensaitten läpi, joita ei oltu poistettu leirin ympäriltä, ja siellä näkyi mies, toisessa kädessä pyssy ja toisessa lintu, jonka hän oli ampunut. Hän oli nähtävästi englantilainen, joka ei ollut vielä kauvan ollut poissa Europasta, sillä hänen ihonsa oli verevä, vaikka se jo olikin hieman päivettynyt. Hänen kasvonsa punottivat nyt kuumuudesta, mutta kirkkaat siniset silmät ja hienot kasvonpiirteet eivät kumminkaan menettäneet vähääkään miellyttävästä tunteellisuudestaan.

Hän astui siirtomaalaisen luo ja pudotti lintunsa hänen eteensä: "Tuossa kaikki, mitä olen kyennyt saamaan," sanoi hän.

Sitten hänkin heittäytyi maahan ja työnsi pyssynsä höllänä lerpattavan telttakankaan alle.

Siirtomaalainen kohotti päätään ja otti linnun, kohottamatta kyynäspäitään maasta. "Minä panen sen pataan, niin saadaan maistaa hiukan muuta kuin tuota ijankaikkista maissia," sanoi hän ja alkoi nyppiä lintua.

Englantilainen otti hatun päästään ja työnsi hienon, kostean tukkansa pois otsalta.

"Aivan näännyksissä, niinkö?" sanoi siirtomaalainen ja vilkasi häneen ystävällisesti. "Minulla on vielä pari pisarata pullossani."

"Ei, kyllä minä tämän kestän varsin hyvin. On hiukan lämmin vain." Hän yskähti vähän ja nojasi päätään käsivarteensa. Hänen silmänsä seurasivat konemaisesti siirtomaalaisen liikkeitä, tämän puuhaillessa linnun kanssa. Hän oli lähtenyt Englannista päästäkseen keuhkotaudistaan, ja hän oli tullut Mashonamaahan, jossa hän saattoi elättää henkensä ulkotyössä ja vapauttaa vanhempansa pitämästä huolta hänestä.

"Mitä Halket tuolla puuhailee?" kysyi hän äkkiä kohottaen päätään.

"Etkö sinä ollut täällä tänä aamuna?" kysyi siirtomaalainen. "Etkö sinä tiedä, että heillä oli helkkarin mellakka?"

"Kellä?" kysyi englantilainen, puoleksi kohottautuen olkapäilleen.

"Halketilla ja kapteenilla." Siirtomaalainen lakkasi nyppimästä lintua. "Voi taivas, et ikinä varmaan ole sellaista nähnyt!"

Englantilainen istui nyt suorana ja tähysteli pensaitten yli sinne päin, missä Halketin kumarassa oleva pää näkyi, kun hän astuskeli edes takaisin.

"Mitä hän tekee tuolla auringonhelteessä."

"Hän on vahdissa," sanoi siirtomaalainen. "Luulin että sinä olit täällä, kun se tapahtui. Se on paraimpia juttuja, mitä ikinä olen kuullut!" Hän vierittäytyi puoleksi kyljelleen ja nauroi muistellessaan tapahtumaa. "Se oli niin, että muutamat miehistä menivät alas virralle hakemaan tuoreita vesipaikkoja, ja siellä he löysivät erään neekerin, joka oli piiloutunut maakoloon virran äyräässä, tuskin viidensadan jalan päässä täältä. He löysivät sen konnan siten, että ensin keksivät pienen polun, jonka hän oli polkenut kovaksi kolostaan vesipaikalle, aivan kuin piikkisika. He saivat hänet kiinni kuin suuren muurahaisnieliläisen kolossaan, jonka suulla kasvoi pensas, ettei sitä voinut nähdä. Hän oli nähtävästi ollut siellä kauvan aikaa, sillä lattia oli täynnä kalanluita, jäännöksiä lätäköistä pyydetyistä kaloista, ja kepin paksuinen juuri oli puoleksi loppuun nakerreltu. Hän itse oli haavoittunut ja hänellä oli sääressä kaksi pyssynkuulaa, mutta nyt hän jo osasi käydä. Oli aivan selvää, että hän vain odotteli meidän poislähtöämme pyyhkäistäkseen muille seuduille heimonsa jälkiä hakemaan. Hän oli inhoittavan näköinen tuo kerpukin syömä neekeri, kuten neekerit tavallisesti ovat, oltuaan syömättä kauvan aikaa.

No niin, he laahasivat hänet tietysti kapteenin eteen, joka noitui ja kirosi ja sanoi että neekeri oli vakooja, ja että hän oli hirtettävä huomenna. Kapteeni tuumaili hirtättää hänet jo tänä iltana, mutta pääjoukko saavuttaa ehkä meidät vielä tänään, ja siksi hän arveli parhaaksi odottaa, mitä eversti sanoisi. Mutta ellei pääjoukkoa kuulu tänään, olisi neekeri hirtettävä ensi työksi huomisaamuna, tai ammuttava, se oli yhtä varma kuin auringon nousu. Kapteeni komensi poikia sitomaan neekerin tuohon pieneen puun pahaseen teltan edustalla. Sääret sidottiin nahkaremmillä ja toinen nahkaremmi pantiin kiinni vyötäisistä, kolmas kaulasta."

"Mitä neekeri arveli?" kysyi englantilainen.

"Hän ei virkkanut yhtään mitään. Koko leirissä ei paitsi sitä olisi ollut sieluakaan, joka olisi ymmärtänyt yhtään sanaa hänen puheestaan, jos hän olisi yrittänyt sanoa mitään. Leirin mustat pojat eivät ymmärrä hänen kieltään. Minä arvelen että hän on yksi noita samoja peijakkaita, joita me ahdistelimme tässä tuonoin puhdistaessamme tuon pensaikon tuolla. Mutta sitä minä en kykene käsittämään, kuinka hän on voinut kiivetä alas pitkin tuota virran äyrästä, jalka semmoisessa tilassa, kuin se silloin mahtoi olla. Hän ei yrittänyt tapella, kun me otimme hänet kiinni, tuijotti vain eteensä -- kauhua luultavasti. Hän on varmaan ollut oikein jättiläisen kokoinen piru ennen haavoittumistaan.

No niin, me olimme juuri saaneet hänet kiinni puuhun, ja kapteeni oli menossa telttaansa kostuttamaan kaulaansa, ja me muut seisoimme ympärillä katselemassa, kun samassa tuokiossa Halket astuu esiin ja nykäsee otsatukkaansa -- tiedäthän tuon hänen tapansa? Voi Herra siunatkoon, jos olisit nähnyt sitä komentoa! En elämässäni sitä unohda!" Siirtomaalainen oli pakahtua naurusta. "Hän alkoi: 'Saanko puhua teille, herra kapteeni?' hyvin juhlallisesti, aivan kuin jonkun suuren lähetystön johtaja. Sitten hän yhtäkkiä puhkesi puhumaan -- voi taivas sitä sanatulvaa! Se oli aivan kuin sunnuntaikoulupoika, joka laskettaa ulkoa kappaleen Raamatusta yhtä vauhtia, eikä aio lopettaa, ennenkuin on päässyt läksyn päästä päähän."

"Mitä hän sanoi?" kysyi englantilainen.

"Oh, hän alkoi sillä, että kuinka me tiesimme että tuo neekeri oli ollenkaan vakooja, ja että sehän olisi hirveä asia, jos tappaisimme hänet tietämättä varmaan kuinka asia oli. Ehkä hän vain piileskeli siellä siksi, että hän oli haavoitettu. Ja sitten rupesi veli Halket selittämään, että nuo neekerithän taistelivat oman maansa puolesta. Taistelisimmehan mekin ranskalaisia vastaan, jos he tulisivat ottamaan Englantia pois meiltä. Ja neekerit ovat urhoollista väkeä, 'jos suvaitsette, herra kapteeni' -- (joka viides minuutti hän nykäsi otsatukkaansa sanoen, 'jos suvaitsette, herra kapteeni') -- ja jos meidän täytyy taistella heitä vastaan, niin meidän pitäisi muistaa että he taistelevat vapautensa edestä; ja meidän ei pitäisi ampua vankejamme siksi, että ne ovat mustia, koska emme ampuisi niitä, jos ne olisivat valkoisia!

Sitten hän alkoi puhdasta, sekoittamatonta saarnanuottia! Sinä et voi kuvailla, kuinka hullua se oli! Kaikki ihmiset ovat veljiä ja Jumala rakastaa mustia yhtä paljon kuin valkoisia. Mashonalaiset ja matabeleläiset olivat köyhää, tietämätöntä kansaa. Meidän pitäisi pitää huolta heistä. Ja sitten hän alkoi hokea, että meidän pitäisi päästää tuo mies menemään. Meidän pitäisi antaa hänelle evästä matkalle ja käskeä häntä menemään oman kansansa luo opettamaan heille, että me emme ole tulleet tänne ottamaan heidän maatansa, vaan opettamaan ja rakastamaan heitä. 'Se on vaikea asia se, herra kapteeni, että meidän pitää rakastaa neekereitä, mutta meidän täytyy koettaa, meidän täytyy koettaa!' -- Ja joka viides minuutti hän vakuutti: 'Minä luulen tuntevani sen miehen, herra kapteeni, en ole aivan varma siitä, mutta luulen hänen olevan Lo-Magundista päin!' -- aivan kuin kukaan elävä olento välittäisi siitä onko neekeri roisto Lo-Magundista tai mistä tahansa muualta! Hän sanoi sen ainakin viisitoista kertaa. Ja sitten hän alkoi taas: 'Minä en ollenkaan väitä olevani parempi kuin Te tai kuka tahansa muu, herra kapteeni. Minä olen yhtä huono kuin kukaan muu mies leirissä, ja minä tiedän sen.' Ja taas hän läksi alusta, kertoen meille kaikki syntinsä ja jatkoi sitten näin: 'Minä olen oppimaton, typerä mies, herra kapteeni, mutta minun täytyy puolustaa neekeriä, sillä hänellä ei ole ketään muuta!' Ja sitten hän sanoi: -- 'Jos te annatte minun viedä hänet Lo-Magundisiin, herra kapteeni, en pelkää ollenkaan. Minä kerron siellä kansalle, että me emme tahdo heidän maataan ja heidän naisiaan, vaan me tahdomme heitä veljiksemme rakastamaan meitä. Jos te vain annatte minun mennä, herra kapteeni, niin minä toimitan rauhan, herra kapteeni!"

Siirtomaalainen hytkähteli naurusta.

"Mitä kapteeni sanoi?" kysyi englantilainen.

"Kapteeniko? Tiedäthän että pieninkin asia saa hänet noitumaan niin, että maa tärisee, mutta nyt hän seisoi vain käsivarret retkottaen velttoina kummallakin kyljellä ja silmät tuijottaen ja naama punastuen yhä punaisemmaksi ja punaisemmaksi. Hän ei saanut muuta suustaan kuin: 'Herrajumala!' Minä odotin vain että hän halkeisi. Ja Halket seisoi siinä katsoen häntä suoraan silmiin, aivan kuin hän ei olisi nähnyt ollenkaan meitä muita siinä ympärillä."

"Mitä kapteeni teki?"

"Heti kun Halket oli kääntynyt pois, kapteeni alkoi kirota niin sujuvasti, että olisi luullut hänen kiinnittäneen joka kirouksen hännän seuraavan kirouksen päähän. Se oli melkein yhtä hauskaa kuin itse Halketin esitelmä. Ja kun hän oli lopettanut ja tointunut hiukan, määräsi hän, että Halketin piti käydä edes takaisin koko päivän ja vahtia neekeriä. Ja sitten hän määräsi, että jos pääjoukko ei saavu tänä iltana, on neekeri ammuttava ensi työksi huomisaamuna, ja se työ oli Halketin toimitettava."

Englantilainen säpsähti: "Mitä Halket sanoi?"

"Ei mitään. Hän on marssinut tuolla nyt koko päivän, pyssy olalla."