Chapter 3

"Tietysti olemme," sanoi Peter. "Me olemme kaikki kristityitä, me englantilaiset. Ehkä te ette pidä kristityistä? Tiedän että muutamat juutalaiset eivät pidä kristityistä," sanoi Peter, katsoen tyynnyttävästi vieraaseen.

"Minä en rakasta enkä vihaa ketään ihmistä hänen nimensä tähden," sanoi vieras. "Nimi ei merkitse mitään."

Vieras istautui taas tulen ääreen ja pani kätensä ristiin.

"Onko Chartered Company myöskin kristitty?" kysyi hän.

"Tietysti, tietysti," sanoi Peter.

"Mikä on kristitty?" kysyi vieras.

"Hm -- niin -- te kysytte todellakin niin kummallisia kysymyksiä. Kristitty on sellainen ihminen, joka uskoo taivaaseen ja helvettiin ja Jumalaan ja Raamattuun ja Jesukseen Kristukseen, että Kristus vapahtaa hänet menemästä helvettiin; ja jos hän uskoo, hän vapahdetaan, hän varmasti vapahdetaan."

"Mutta täällä, tässä maailmassa, kuka täällä on kristitty?"

"Hm," sanoi Peter, "minä olen kristitty -- me olemme kaikki kristityitä."

Vieras katsoi tuleen, ja Peter tahtoi mielellään vaihtaa keskusteluainetta. "Se on vallan omituista kuinka te olette äitini näköinen -- tarkoitan käytöstänne. Hän sanoi aina minulle: 'Elä välitä rahansaaliista, Peter. Liian suuri rikkaus on yhtä paha kuin liian suuri köyhyys'. Te muistutatte niin paljon häntä."

Vähän ajan perästä Peter sanoi, kumartuen hiukan vieraaseen päin: "Mistä syystä tulitte tähän maahan, ellette tahdo ansaita rahaa? Ei kukaan tule tänne muusta syystä. Oletteko portugalilaisten puolella?"

"En ole enemmän toisen kansan puolella kuin toisenkaan," sanoi vieras. "Ranskalainen ei ole minusta parempi kuin englantilainen, eikä englantilainen parempi kuin kafferilainen tai kiinalainen. Olen kuullut," lisäsi vieras, "mustan lapsen itkevän, kun se ryömi äitinsä ruumiilla hakien rintaa, kun äiti makasi kuolleena tien vieressä. Olen myöskin kuullut rikkaan miehen lapsen valittavan palatsissa. Minä kuulen kaikki itkut."

Peter katsoi häneen tarkasti. "Kuka te oikeastaan olette?" sanoi hän, ja kumartuen lähemmäksi vierasta hän lisäsi: "Mitä te täällä teette?"

"Minä kuulun?" sanoi vieras, "maailman voimakkaimpaan yhtiöön."

"Oh," sanoi Peter, istuen suorana, ja kasvoihin tuli ihmettelyn ilme. "Vai niin, vai niin. Onko se timantti-, vai kulta-, vai maayhtiö?"

"Se on kaiken maailman laajin yhtiö," sanoi vieras, "ja se kasvaa kasvamistaan. Siihen kuuluu kaiken rotuista väkeä kaikista maista. Siinä on eskimolaisia, kiinalaisia, turkkilaisia, englantilaisia, kaikkia. Siinä on kaiken uskoista väkeä, buddhalaisia, mahomettilaisia, konfusiolaisia, vapaa-ajattelijoita, ateisteja, kristittyjä, juutalaisia. Se on meille sama, miksi ihmistä sanotaan, kun hän vain kuuluu meihin."

Peter sanoi: "Mahtaa olla vaikeata teidän ymmärtää toisianne, jos teitä on niin monta laatua?"

Vieras vastasi: "On merkki, josta me kaikki tunnemme toisemme ja josta koko maailma meidät tuntee[1]."

[1] Siitä pitää kaikkein tunteman teidän minun opetuslapsikseni, jos te keskenänne rakkauden pidätte.

Ja Peter sanoi: "Mikä merkki se on?"

Mutta vieras oli vaiti.

"Ahaa, jonkunmoinen vapaamuurari yhdistys!" sanoi Peter, nojautuen kyynäsvarteensa ja katsoen vieraaseen lakkinsa alta. "Onko täällä paljon teikäläisiä tässä maassa?"

"On," sanoi vieras. Sitten hän ojensi kättään pimeään. "Tuolla eräässä luolassa oli kaksi naista. Kun räjähdytitte luolan, jäivät he vahingoittumatta kivilohkareen taakse. Kun te veitte pois kaikki jyvät ja poltitte ne, mitä ette jaksaneet kantaa, oli siellä vakallinen, jota ette huomanneet. Naiset jäivät sinne, sillä toinen oli kahdeksankymmentä vuotta ja toisen piti kohta synnyttää, ja he eivät uskaltaneet lähteä seuraamaan heimonsa jäännöksiä, sillä te olitte heidän kentillään. Joka päivä vanha vaimo jakoi jyviä vakasta ja he keittivät ne yöllä rotkossaan, josta te ette voineet huomata savua. Ja joka päivä vanha vaimo antoi nuorelle kaksi kourallista ja otti itselleen yhden kourallisen sanoen: 'Lapsen tähden sinun kohdussasi'. Ja kun lapsi oli syntynyt ja nuori vaimo parantunut, otti vanha vaimo vaatteen ja kaasi siihen kaikki jyvät vakasta. Ja hän pani jyvät nuoren vaimon pään päälle ja lapsen hänen selkäänsä sanoen: 'Mene pitkin virran rantaa, kunnes tulet pohjoiseen siihen maahan, jonne heimomme läksi. Jonakin päivänä voit sitten lähettää minua noutamaan'. Ja nuori vaimo kysyi: 'Onko sinulla kyllin jyviä vakassa, kunnes tullaan sinua noutamaan?' Vanha vaimo vastasi: 'Minulla on kyllin.' Ja hän istui luolan murretulle ovelle ja katseli kuinka nuori vaimo astui alas kukkulata ja ylös virran äyrästä sekä katosi pensaikon taakse. Vanha vaimo katseli tasankoa ja näki sen paikan, jossa neekerikylä oli ollut ja jossa hän oli nuorena tyttönä istuttanut maissia --"

"Minä kohtasin naisen, jolla oli jyviä päänsä päällä ja lapsi selässä!" sanoi Peter hiljaa.

"Ja tänä iltana minä taas näin hänen istuvan luolansa ovella. Kun aurinko oli laskenut, rupesi hän värisemään vilusta. Hän ryömi sisään ja laskeutui vakan viereen. Tänä yönä puoli neljä hän kuolee. Minä olen tuntenut hänet siitä asti, kun hän oli pieni lapsi ja leikki majojen ympärillä, sillä aikaa kun hänen äitinsä työskenteli maissipellolla. Hän kuului meidän yhtiöömme."

"Todellako!" sanoi Peter.

"On meillä muitakin jäseniä täällä," sanoi vieras. "Tuolla asui eräs kullankaivaja," -- hän osoitti pohjoiseen --. "Hän noitui ja kirosi ihmisten kuullen mutta hänellä oli monta palvelijaa, jotka tiesivät että hän oli heidän ystävänsä, kun hätä tuli. Kun he olivat sairaita, hoiti hän heitä omin käsin, kun heillä oli huolia, menivät he hänen luokseen apua hakemaan. Tämän sodan alkaessa kaikki mustien miesten sydämet olivat katkerina, sillä muutamat valkoiset miehet olivat valehdelleet heille, ja heidän lähettiläänsä oli tapettu, kun he aikoivat pyytää Englantia ottamaan heitä suojaansa. Siihen aikaan muutamat niistä miehistä, jotka taistelivat valkoisia miehiä vastaan, tulivat kullankaivajan asunnolle. Kullankaivaja ampui heihin kolosta, jonka hän oli puhkaissut oveensa, mutta he ampuivat häneen takaisin vanhalla elefanttipyssyllä, ja kuula särki hänen kylkensä, ja hän vaipui lattialle -- sillä usein saa syytön kärsiä syyllisen edestä ja armelias mies kaatuu, mutta sortaja menestyy. Silloin hänen musta palvelijansa, joka oli hänen luonaan, otti hänet nopeasti syliinsä ja kantoi hänet asunnon taakse ja sieltä alas virran uomaan, jonne kukaan ihminen ei voinut heidän jälkiään seurata. Siellä palvelija piilotti isäntänsä äyräässä olevaan koloon. Ja kun miehet tulivat asuntoon, eivät he voineet löytää valkoista miestä, eikä näkynyt jälkiä hänen askeleistaan. Mutta illalla kun musta palvelija palasi asunnolle hankkiakseen ruokaa ja lääkkeitä isännälleen, ottivat miehet hänet kiinni ja sanoivat: 'Voi sinua heimosi pettäjä, valkoisen miehen koira, joka puollat niitä, jotka ottavat meiltä maamme ja vaimomme ja tyttäremme aivan silmäimme edessä! Sano heti minne olet hänet piilottanut?" Ja kun hän ei tahtonut vastata heille, tappoivat he hänet asunnon oven eteen. Kun sitten ilta tuli, ryömi valkoinen mies käsillään ja polvillaan ja saapui asuntoonsa hakemaan ruokaa. Kaikki muut miehet olivat menneet, mutta hänen palvelijansa makasi kuolleena oven edessä, ja valkoinen mies arvasi kuinka kaikki oli tapahtunut. Hän ei jaksanut ryömiä edemmäksi, vaan laskeutui alas oven eteen, ja sinä yönä valkoinen mies ja musta mies makasivat vieretysten, kuolleina. Nuo molemmat olivat minun ystäviäni."

"Se oli helkkarin reipas neekeri," sanoi Peter, "olen kuullut ennenkin samanlaisia juttuja heistä. Kerran eräs tyttö tapettiin, kun hän ei tahtonut ilmaista emäntänsä olopaikkaa. Mutta," lisäsi Peter epäilevästi, "kaikki teidän yhtiönne jäsenet näyttävät olevan neekereitä tai joutuvan surmatuiksi."

"Ne kuuluvat kaikkiin kansakuntiin," sanoi vieras. "Eräässä kaupungissa vanhassa siirtomaassa on yksi meidän väkeämme, vähäpätöinen ulkomuodoltaan ja ääneltään. Tapahtui eräänä sunnuntaina, kun paljon väkeä oli kokoontunut hänen ympärilleen, että hän nousi heille saarnaamaan. Ja kun aika tuli, että hänen piti alkamaan, sanoi hän: 'Sen sijaan että puhuisin teille, tahdon lukea teille kertomuksen.' Ja hän avasi vanhan kirjan, yli kahdentuhannen vuoden vanhan ja luki: 'Sitte tapahtui, että Nabothilla Jesreeliittiläisellä oli viinamäki Jesreelissä, läsnä Ahabin, Samarian kuninkaan huonetta.

Ja Ahab puhui Nabothille ja sanoi: anna minulle viinamäkesi kaalimaaksi, että se on niin läsnä minun huonettani, ja minä annan sen edestä paremman viinamäen; eli jos sinun niin kelpaa, niin minä annan sinulle hopiata niin paljon kuin se maksaa.

Mutta Naboth sanoi Ahabille: Herra varjelkoon minua antamasta sinulle isäini perintöä!

Niin Ahab tuli kotiansa pahalla mielellä ja vihoissansa sen sanan tähden, kuin Naboth Jesreelitiläinen hänelle puhunut oli, sanoen: en minä anna sinulle isäini perintöä.'

Mies luki koko kertomuksen, kunnes se oli loppunut. Sitten hän sulki kirjan ja sanoi: 'Nabothilla on viinamäki tässä maassa, ja siinä on paljon kultaa. Ja Ahab himoitsi sitä omakseen, saadakseen sen rikkaudet.

Ja hän laski vanhan kirjan syrjään ja otti toisen kirjan, joka oli kirjoitettu äsken. Ja miehet ja naiset kuiskailivat toisilleen kirkossa: 'Eikö tuo ole sinikirja-selonteko, jonka Cape siirtomaan parlamentin asettama komitea laati Jamesonin rosvoretkestä?'

Ja mies sanoi: 'Ystäväni, ensimäinen kertomus, jonka teille luin, on vanhimpia kertomuksia maailmassa, se, jonka nyt aijon lukea, on uusimpia. Totuus ei ole enemmän totta siksi, että se on kolmentuhannen vuoden vanhaa, eikä vähemmän totta siksi, että se on eilispäiväistä. Kaikki kirjat, jotka valaisevat totuutta, ovat Jumalan kirjoja. Siksi luen näiltä lehdiltä edessäni. Voiko meillä olla hyötyä Ahabin, Samarian kuninkaan kertomuksesta, ellemme tunne kertomusta nykyajan Ahabeista, ja jos sallimme nykyajan Nabothien joutuvan kivitetyiksi, meidän istuessamme rauhallisina?' Ja hän luki heille osia tuosta kirjasta. Ja muutamat rikkaat miehet ja naiset nousivat ylös ja menivät ulos hänen vielä puhuessaan, ja hänen vaimonsa meni myöskin ulos.

Ja kun jumalanpalvelus oli lopussa ja mies palasi kotiinsa, tuli vaimo itkien hänen luokseen ja sanoi: 'Näitkö sinä, kuinka moni rikkaimmista ja mahtavimmista henkilöistä meni ulos kirkosta tänä aamuna? Miksi sinä saarnasit semmoisen saarnan juuri nyt, kun meidän pitäisi saada lisärakennus taloomme, ja kun sinä arvelit että he nostaisivat palkkaasi. Sinulla ei ole ainoatakaan boeria seurakunnassasi! Miksi sinun piti sanoa että Chartered Companyn rosvoretki Johannesburgiin oli väärä?'

Hän sanoi: 'Vaimoni, jos minä uskon että muutamat miehet, jotka me olemme ylentäneet ylhäälle ja joille me olemme antaneet valtaa, ovat menetelleet raukkamaisen kurjasti, enkö minä lausuisi julki sitä?'

Ja vaimo sanoi: 'Muistatko että aivan äskettäin, kun Rhodes olisi vaikka nuollut boerien jalkoja, haihduttaakseen heistä kaikki epäluulot, sillä aikaa kun hän puuhaili tuota toista asiata, sinä ahdistit molempia, sekä Rhodesia että Afrikanderien Liittoa[1], siksi että he koettivat saada säädetyksi lain, joka sallisi neekereitä piiskattavan, ja silloin me menetimme viisikymmentä puntaa, jotka muutoin olisimme saaneet kirkollemme?' Ja mies vastasi: 'Vaimoni, eikö Jumalata voi palvella yhtä hyvin taivaan kannen alla, jonka Hän itse on luonut, kuin palatsissa? Pitääkö ihmisen vaieta nähdessään sortoa, voidakseen siten ansaita rahaa Jumalalle? Jos minä puolustin mustaa miestä, ollessani vakuutettu siitä, että hän oli saanut kärsiä vääryyttä, enkö myöskin puolustaisi valkoista miestä, omaa heimolaistani? Pitääkö meidän puhua, kun toiselle ihmiselle tehdään vääryyttä, mutta vaieta, kun sitä tehdään toiselle?'

[1] Afrikanderien Liitto on järjestetty hollantilainen valtiollinen puolue, jonka avulla Rhodes työskenteli ja joka tuki häntä.

Ja vaimo sanoi: 'Mutta onhan sinulla perheesi ja oma itsesi, joita sinun pitää ajatella! Miksi sinä aina vastustat niitä ihmisiä, jotka voisivat tehdä jotain meidän hyväksemme? Sinua rakastavat ainoastaan köyhät. Jos sinun välttämättömästi täytyy moittia ketään, niin miks'et moiti juutalaisia siitä että he tappoivat Kristuksen, tai Herodesta, tai Pontius Pilatusta? Miksi et jätä rauhaan niitä, joilla on valta tänä päivänä, ja jotka voivat rahoillaan musertaa sinut?'

Ja mies vastasi: 'Oi, vaimoni, nuo juutalaiset ja Herodes ja Pontius Pilatus ovat aikoja sitten kuolleet. Auttaisiko se heitä, jos minä nyt saarnaisin heistä? Pelastaisiko se yhden ainoankaan sielun heidän kouristaan? Menneisyys on kuollutta, se elää meidän tiedossamme ainoastaan siksi, että me siitä oppisimme. Nykyisyydessä, ainoastaan nykyisyydessä meidän tulee tehdä työtä ja tulevaisuus on meidän luotava. Onko kaikki Johannesburgin kulta tai kaikki Kimberleyn timantit sen arvoiset, että yksi ainoa kristitty ihminen -- tai sanokaamme yksi ainoa pakana veli -- niitten tähden saisi saada surmansa lähimmäisensä käden iskusta?'

Ja vaimo vastasi: 'Tuo kaikki on hyvin kaunista. Jos sinä todellakin olisit kaunopuheinen saarnaaja ja voisit kerätä satoja ympärillesi, ja aikaa myöten voisit muodostaa voimakkaan puolueen, jonka johtajana sinä olisit, en välittäisi vaikka puhuisitkin noin. Mutta ajattele vähäpätöistä ulkomuotoasi ja heikkoa ääntäsi -- kuka sinua seuraisi? Sinä jäät aivan yksin. Siinä on koko hyöty sinun puuhistasi.'

Ja mies sanoi: 'Oi, vaimoni, enkö ole odottanut ja etsinyt ja toivonut että ne, jotka ovat jalommat ja voimakkaammat kuin minä kaikkialla tässä maassa, kohottaisivat äänensä ja puhuisivat -- ja kaikkialla on kuolon hiljaisuus? Siellä, täällä joku on uskaltanut puhua ääneen, mutta toiset kuiskailevat kätensä takana. Toinen sanoo: 'Pojallani on virka; hän menettäisi sen, jos puhuisin ääneen'. Ja toinen sanoo: 'Minulle on luvattu maata'. Ja vielä toinen sanoo: 'Nuo miehet kuuluvat seurapiiriini ja minä menettäisin yhteiskunnallisen asemani, jos korottaisin ääneni puhumaan.' Oi, vaimoni, meidän maamme, meidän kaunis maamme, jonka me toivoimme olevan vapaan ja voimakkaan maailman valtakuntien seassa, on kullanhimon mädättämä ja turmelema! Me, jotka toivoimme ensimäisinä puoltavamme oikeutta ja vapautta anglosaksilaisessa veljeskunnassa, emme enää ole kelvollisia seisomaan viimeistenkään rivissä. Enkö minä ymmärtäisi liiankin katkerasti, kuinka heikko ääneni on, ja että se, minkä voin aikaansaada, on yhtä kuin ei mitään. Mutta pitäisikö minun siksi vaieta? Pitääkö kiiltomadon kieltäytyä tuikkimasta, siksi että se ei ole tähti taivaankannella? Pitääkö päretikun kieltäytyä palamasta ja lämmittämästä yhden ainoan ihmisen kättä, siksi että se ei ole tulitorni, joka loistaa yli maiden ja mantereiden. Ääni takanani kuiskaa minulle alituiseen: _Miksi murrat pääsi kiveen? Jätä tuo työ suuremmille ja kykenevämmille miehille kansassamme, heille, jotka tekevät sen paremmin kuin sinä! Miksi murrat sydämesi, kun elämä voisi olla niin suloinen?_ Mutta, oi vaimoni, väkevät ovat vaiti! Enkö minä puhuisi, vaikka tiedänkin että voimani ovat mitättömät?'

Hän nojasi päänsä käsiinsä.

Vaimo sanoi: 'En ymmärrä sinua. Kun joskus tulen kotiin ja kerron sinulle että se mies juo taikka että sillä vaimolla on pahat päivät, vastaat aina minulle: 'Vaimo, mitä se meitä liikuttaa, jos kerran asiat ovat niin, että emme voi niitä auttaa?' Viaton puhelukin loukkaa sinua, ja sinä menet sellaisten henkilöiden luo ystävänä, joiden kynnyksen yli minä en ikinä astuisi. Mutta kun maamme rikkaimmat ja mahtavimmat miehet, jotka voisivat musertaa sinut kullallaan, niinkuin poika musertaa kärpäsen peukalonsa ja etusormensa välissä, tekevät jotain erityistä, asetut heti heitä vastaan.'

Mies sanoi: 'Vaimoni, mitä minulla on tekemistä yksityisen ihmisen syntien kanssa, ellen minä ole häntä syntiin johdattanut? Olenko minä syyllinen? Minulla on kyllin työtä pitäessäni huolta omista synneistäni. Se synti, jonka ihminen tekee itseään kohtaan, on yksinomaa hänen syntinsä eikä minun, se synti, jonka ihminen tekee itseään ja tovereitaan kohtaan, on hänen ja heidän syntinsä, eikä minun, mutta ne synnit, joita ihminen tekee silloin, kun hänen kansansa kädet ovat korottaneet hänet korkealle, ja kun hänen kansansa on varustanut hänet miekalla, jonka isku on koko kansan isku -- ne synnit ovat hänen sekä heidän. Ei koko kansassa ole ainoatakaan olentoa niin vähäpätöistä, että hän uskaltaisi sanoa: 'Minä en ole missään edesvastauksessa tuon miehen töistä.' Me varustimme hänet aseilla, me nostimme hänet, me annoimme hänelle valtaa, ja se paha, jonka hän tekee, on enemmän meidän kuin hänen syynsä. Jos tuon miehen tarkoitus Etelä-Afrikassa täyttyisi ja se päivä koittaisi, jolloin valkoinen mies hyökkäisi valkoista miestä vastaan Zambezistä mereen saakka ja jokaisen sydän kiehuisi kiukkua toveriaan kohtaan ja veri kostuttaisi maata kuin sade -- uskaltaisinko minä silloin rukoilla, minä, joka nyt en uskalla puhua? Elä usko, että toivon kostoa noille miehille. Ottakoot kernaasti kaikki ne miljoonat, jotka he ovat tästä maasta imeneet, ja menkööt isänmaahansa ja eläkööt siellä rikkaudessa, ylellisyydessä ja ilossa. Mutta jättäkööt tämän maan, jonka he ovat murtaneet ja hävittäneet! Pitäkööt täältä riistämänsä rahat, me voimme sen köyhyyden kestää. Mutta he eivät saa murtaa meidän vapauttamme. Pitääkö minun joka sunnuntai rukoilla Jumalata siunaamaan tätä maata ja liittämään sen lasten sydämet rakkaudessa toisiinsa -- ja kumminkin, kun näen että kansaa petetään ja että kullanhimo iskee kädellään kansaa vasten kasvoja, kun näen vapauden pakenevan luotamme ja kokonaan joutuvan kultaisen hirviön kynsiin, niin että meitä seuraava sukupolvi syntyy ilman vapautta raatamaan sellaisten miesten hyväksi, jotka ovat riistäneet itselleen kaikki -- kun näen tuon kaiken, pitääkö minun silloin pysyä ääneti? Boerit ja englantilaiset, jotka ovat olleet tässä maassa, eivät aina ole rakastaneet laupeutta eivätkä ole harrastaneet oikeutta, mutta yhden ainoan tätä maata imevän monopolistin pikku sormi tuottaa enemmän turmiota kansamme lapsille kuin kaikki entisten hollantilaisten ja englantilaisten tuhotyöt yhteensä.'

Ja vaimo sanoi: 'Olen kuullut sanottavan, että meidän tulee uhrautua niiden ihmisten edestä, jotka elävät maailmassa samaan aikaan kuin mekin, mutta en koskaan ennen ole kuullut, että meidän tulee uhrautua sellaisten ihmisten edestä, jotka eivät vielä ole syntyneet. Mitä he liikuttavat sinua? Sinä olet multana haudassasi ennenkuin tuo aika tulee. Jos uskot Jumalaan,' lisäsi vaimo, 'niin miksi et jätä Hänen tehtäväkseen kaiken tämän pahan johtamisen hyväksi? Tarvitseeko Hän _sinua_ martyyrikseen? Tai meneekö maailma nurin ilman _sinun_ apuasi?'

Mies sanoi: 'Vaimo, jos oikea käteni on tulessa, enkö koettaisi sitä vetää pois? Pitääkö minun sanoa: 'Jumala muuttakoon tämän pahan hyväksi', ja antaa käteni palaa? Tuota tuntematonta, joka on edessämme, me tunnemme ainoastaan, mikäli se ilmoittautuu meille omassa sydämessämme. Se ei vaikuta ihmislapsiin muulla lailla kuin itse ihmisen kautta. Ja enkö minä tuntisi minkään siteen sitovan minua tuleviin sukupolviin, ja enkö toivoisi mitään hyvää ja kaunista heille, minä, joka olen mikä olen ja nautin mitä nautin, siksi että lukemattomina vuosisatoina menneisyydessä ihmiset ovat eläneet ja laskematta vaivojaan tehneet työtä, ei ainoastaan itseään varten? Olisiko tuo suuri muistopatsas, tuo suuri runo, tuo suuri parannus tullut tehdyksi, jos ihmiset olisivat laskeneet vaivojaan ja eläneet ainoastaan omaa itseään varten? Ei kenenkään ihmisen elämä ole häntä itseään varten, eikä kenenkään ihmisen kuolema ole häntä itseään varten. Sinä et voi kieltää minua rakastamasta niitä, jotka tulevat minun jälkeeni. Vieno ääni sisässäni, en tiedä mikä se on, sanoo alituiseen; 'Elä heidän tähtensä kuin omien lastesi tähden.' Kun oman elämäni pienessä piirissä kaikki on synkkää ja minä olen epätoivossa, syttyy toivo uudestaan, kun muistan, että kerran on tällä samalla paikalla, jossa minä nyt elän, jotain jalompaa, jotain kauniimpaa.'

Ja vaimo sanoi: 'Sinä tahdoit yllyttää kaikkia meitä vastaan! Toiset naiset eivät enää tule minua tervehtimään ja kirkkoomme tulee yhä enemmän ja enemmän köyhää väkeä. Raha pysyy rahan luona. Jos seurakuntasi olisi hollantilainen, olen varma että aina saarnaisit heille, että heidän tulee rakastaa englantilaisia ja olla ystävällisiä neekereille. Jos se olisi kafferilainen, vaatisit heitä aina auttamaan valkoisia. Sinä olet aina niitten puolella, jotka eivät voi tehdä mitään meidän hyväksemme! Tiedäthän että meille tarjottiin -- --'

Mies sanoi: 'Oi, vaimoni, mitä ovat boerit, venäläiset ja turkkilaiset minulle! Olenko minä vastuunalainen heidän töistään? Oman kansani teot, tuon kansan, jota rakastan kuin omaa sieluani, sen teot minua liikuttavat. Minä tahtoisin, että joka paikassa maan päällä, jossa meidän lippumme liehuu, kaikki heikot ja sorretut kansat kerääntyisivät sen alle, sanoen: 'Tämän lipun suojassa vallitsee vapaus ja oikeus, joka ei tee eroa rodun ja värin välillä.' Minä tahtoisin että meidän lipussamme loistaisi suurilla kirjaimilla _Oikeus ja Laupeus_, ja että jokaisessa uudessa maassa, jota jalkamme koskettavat, kaikki kansalaiset aina näkisivät tuon lipun liehuvan ja sen alla lukisivat tuon suuren käskyn: »_Voita tällä merkillä_». Ja minä tahtoisin että rosvolippu, jota muutamat nyt heiluttavat tuon suuren lipun paikalla, revittäisi alas ja poistettaisi näkyvistä ikipäiviksi! Pitääkö minun hyväksyä muutamien teot siksi vain, että he sattuvat kuulumaan omaan heimooni, vaikka moittisin samoja tekoja bushmanneissa ja hottentoteissa? Soveltuuko se miehille, jotka kuuluvat maailman mahtavimpaan kansaan, että he ryömivät hiljaa vatsallaan, hyökätäkseen pahaa aavistamattoman naapurin kimppuun, kun kafferilainenkin pitää velvollisuutenaan edeltäkäsin ilmoittaa sodasta, sanoen: 'Olkaa valmiina, sinä päivänä minä tulen taistelemaan teitä vastaan'. Onko Englannin valta niin murtunut ja meidän rotumme niin heikontunut ettemme enää uskalla julistaa sotaa, vaan meidän täytyy hiipiä hiljaa pimeässä surmaamaan, aivan kuin masennettu kansa, jolla ei ole muuta neuvoa? Nuo ovat englantilaisia, mutta he eivät ole englantilaisia _miehiä_. Kun meidän heimomme miehet menevät taisteluun, liehuu heidän lippunsa korkealla ja rumpujen ääni kaikuu kauvas. Siksi että itse olen englantilainen, nuo seikat murtavat minut. Parempi olisi ollut, jos kymmenentuhatta meistä olisi jäänyt lyötyinä ja voitettuina tappelukentälle taistelussa suuren asian hyväksi ja omat poikani heidän seassaan, kuin että nuo kaksitoista poikaraukkaa kaatuivat Doornkopin luona taistellessaan hankkiakseen lisää kultaa sellaisille henkilöille, joitten taskut jo ovat pullollaan rahaa.'

Ja vaimo sanoi: 'Mitä se merkitsee, mitä _sinä_ tunnet ja ajattelet! _Sinä_ et koskaan voi tehdä mitään!'

Ja mies sanoi: 'Oi vaimoni, tue minua, elä murra minua! Minulla ei ole tässä asiassa muuta kuin yksi tie, johon valo paistaa.'

Vaimo sanoi: 'Sinä olet hyvin epäystävällinen, etkä ollenkaan välitä mitä ihmiset meistä sanovat!' -- Ja vaimo itki katkerasti ja poistui huoneesta. Mutta heti kun hän oli sulkenut oven, kuivasi hän kyyneleensä ja sanoi itsekseen: 'Nyt hän ei enää ikimaailmassa uskalla saarnata sellaista saarnaa. Hän ei uskalla vastustaa minua, kun sanon jyrkästi tahtoni.'

Ja mies ei puhunut sanaakaan kellekään, vaan meni yksin kedolle. Koko iltapäivän hän käveli edestakaisin hietikolla matalain pensaitten välissä. Ja minä kuljin hänen vieressään.

Kun ilta tuli, meni hän taas kirkkoonsa. Moni oli poissa, mutta seurakunnan vanhimmat istuivat paikoillaan, ja hänen vaimonsa oli myöskin siellä. Ja valo loisti tyhjille penkeille. Kun aika tuli, avasi hän taas sen juutalaisten kirjan, käänsi sen lehtiä ja luki: 'Jos sinä laiminlyöt niiden esille antamisen, jotka kuolemaan tuomitut ovat ja niiden, jotka ovat valmiit surmattaviksi; jos sinä sanot; katso, emme tienneet sitä! Eikö hän joka tutkii sydämet ota sitä huomioon? Ja hän, joka pitää vallassaan sinun sielusi, eikö hän tiedä sitä?'