Part 4

Emäntä pudisti päätänsä, mutta tyytymättömyys hälveni hänen kasvoiltaan: hän astui ikkunan ääreen ja silmäili lasin lävitse torille. Siellä näkikin hän Dieterin kuin minkäkin henkivartijan kulkevan pitkin talorivin seinävartta. Mutta kun hän tuli lähemmäksi ja älysi emännän, silloin tuli hän muutamalla loikkauksella kadun ylitse, helisteli ikkunaa ja koputti ovelle. Kun ovi hänelle avattiin, astui hän sisään ja sanoi: "Hyvää huomenta, yhtä ihanaa kuin itse olet, emäntä, ja jos sinulle varhainen vierailuni on mieliin, niin toisit minulle tölkin marjamehua."

Silloin silmäsi emäntä jo jälleen hieman epäystävällisemmin ja tuotatti unisella Nandlilla pyydetyn mehun.

"Olisi ollut minulle mieluisempaa", sanoi Dieter, "jos olisit itse kaatanut, maistuisi silloin kolme kertaa paremmalta! Olet kai minulle nyreissäsi, kun en viime yönä lainkaan löytänyt tietä kotiin! Oi, emäntäkulta, olisi ihanin elämäni unelma, ettei minun koskaan tarvitsisi poistua tästä talosta, vaan saisin ainaiseksi jäädä tänne."

"No, kukapa tietää, mitä tapahtuu", sanoi emäntä.

Dieterin kasvot kävivät tämän kuullessaan niin pyöreiksi ja loistaviksi kuin kuun vuoren takaa noustessaan. "Näin yksin kuin nyt olen", jatkoi emäntä, "en voi suoriutua ravintolan hoidosta, ja jos sen jätän, niin voittehan te sen ostaa."

Dieter painoi epätoivoissaan päänsä alas ja vilkuili sivulleen. "Tarvitseeko sinun myydä? Tarvitseeko sinun jäädä yksin?" jupisi hän. Siitä keinosta päättäen, mihin hän ryhtyi murhettaan lieventääkseen, ei tämä kuitenkaan näyttänyt olevan kovin vakavaa laatua, sillä hän valeli sitä marjamehulla. "Onneksesi, emäntä!"

"Kiitos paljo! Tarkotatko siis, että minun pitäisi koettaa uusiin naimisiin?"

"Tietysti! Sellaisen naisen kuin sinun, emäntä, tarvitsee vain ojentaa kätensä, kun hänellä jo riippuu pari kosijaa jokaisessa sormessaan! Sellaiselle naiselle kuin sinä olisi yksin jääminen oikea synti!"

"Ole nyt! Mutta jos niin luulet ja koska olet ystäväni, niin sanopas myös, kummanko puoleen tahtoisit minua neuvoa, Ryöväri-Ferdlin vai Liha-Vostlin?" ilvehti emäntä.

Dieter nojasi päänsä oikeaan käteensä ja veti otsansa sangen vakaviin ryppyihin, joiden ainoastaan hullunkurisesti vilkkuvat silmät ilmaisivat valehtelevan.

"Koska tarkotan parastasi, tarkotat?" sanoi Dieter. "Jaa, tosiaan, niin helppo sitä ei ole sanoa, sitä täytyy harkita -- tuota Ryöväri-Ferdliä, sitä tuskin tahdotkaan."

"No, miksei sitte?" kysäsi emäntä.

Mutta Dieter jatkoi juttuaan kysymyksestä välittämättä. "Mutta jos sinua Liha-Vostl miellyttää, niin tuskinpa voin toivoa parempaa."

Emännän silmät suurenivat, sitte sanoi hän ivallisesti: "Onko hän sinut tilannut puhemiehekseen ja saatko pulskankin paidan palkaksesi?"

"Emäntä, oi, emäntäkultaseni!" huudahti Dieter hilpeästi. "Kuinka voit moista kysyäkään? Ennen annan kiskaista hampaan suustani, vieläpä leikata kielenikin, ennenkuin rupean kenenkään toisen puolesta sinua kosimaan, vaikkapa saisin niin suuren puhemiespaidan, että peittäisi kapanalan maata ja vaikkapa paita olisi kultakolikoita täytenään!"

"Sinä veijari!" nauroi emäntä. "Sen voit helposti luvata, sillä eihän ole ketään hölmöä, joka sinulle sellaisen paidan tarjoaisi. Mutta sanos vakavasti -- sillä olet minut tehnyt kyllin uteliaaksi -- kuinka et toivoisi minulle parempaa kuin että ottaisin Liha-Vostlin? Ja miksi en tahtoisi Ryöväri-Ferdliä! Siihen olet vielä velkapää vastaamaan."

Silloin alkoi "Pyökkipellon Dieter" sangen miellyttävästi puhua ladella, sillä hänellä oli lahja pukea puheensa loppusointuihin: "Siksi, emäntä, tee minulle mieliksi, -- paina puuta ja kallista minulle korvasi, -- selitän sinulle jullilleen, -- mitä eilen sattui suunnilleen, -- ja sitte suo mun puhua -- ihan sydämeni pohjasta! -- Olen itseni narriksi luullunna, -- kun sult' olen vuodesta kuullunna, -- joka on surussa kulunna, -- nyt pari siis ota rinnalles, -- joka luotu on sinulle turvakses; -- lemmestä aivan sairaana, en penkiltä saata mä kohota, ei tahtonut yö multa kulua, -- niin kova on ahdistus rinnassa, että joku ehtisi ennemmin, -- ja kysyisi sinulta hellimmin, -- ja sanoisi sanan syvän, -- se ei olis minusta hyvä!"

"Mikä lempo sinua riivaa?" nauroi emäntä ääneen. "Voinethan toki puhua, kuten järkevä ihminen!"

"Oi, emäntä, et tiedä, kuin järkevä puhe vaikea on, -- kun ihminen sulasta rakkaudesta hulluna on, -- mutta koska vaara väärään valoon joutua tarjona on, -- no, säästän muun ja puhun vain mikä totta on."

"Ja minä juoksen heti luotasi, jos se vielä kauvan piilossa on", sepitti leikkisästi emäntä "loppusoinnun" puolestaan.

"Mutta jos puheen ymmärrät, mitä silloin teet mieluimmin?"

"No, en mitään silloin. Annas kuulla säällisesti, mitä oikeastaan on kysymyksessä."

"No, kuule sitte, emäntä, -- oi, emäntäkultaseni, kun sinua näin katselen, tuntuu minusta, etten voi puhua sinun kanssasi, kuten muiden ihmisten, vaan että siihen tarvitaan toinen kieli ja aivan soittoa äänessä -- mutta ällös minulle vihastu, minä alotan jo! Minua eilen tosiaankin pelotti, että Ferdl ja Vostl ehtisivät minua ennen, ja silloin ajattelin, että jos jään istumaan, niin eivät toisetkaan mene pois, ja kun he niin kyyröttävät ravintolassa, onnistun kentiesi saamaan aikaan tilan, jossa yökkyrit eivät ennen auringon pilkistämistä ikkunasta sisään löydä takistaan hihoja.

"Siitä tulikin paljo parempaa kuin odotin, ja Nandl voi sanoa, että puhun silkkoja tosia, sillä hän oli saapuvilla, vaan ettet sinä ollut, oli sangen hyvä, sillä sinun ollessasi mailla eivät he olisikaan uskaltaneet niin juoda, kuten ovat juoneet, -- kaikkea sekaisin, -- ensin valkosta, sitte punaista, sitte kellertävää, jotta nyrkit savessa, -- ja Ryöväri-Ferdl ei jäänyt ryyppyäkään jälelle, minulle tuli aivan kuuma! Sivumennen huomasin myös, miten ovelaksi Vostl heittäytyi ja silmän välttäessä läikytti viinilasin pohjan toisensa jälkeen lattialle. Yksi kerrallaan, ajattelin minä, sinut jätän viimeiseksi, tiedän kyllä miten sinut pyydystän!

"Keskellä kulauttelua ja pullon pulputusta vilkasee Ferdl minua äkkisestään syrjästä päin ja sitte naurahtaa vasten kasvoja. 'Veijari', sanoo hän minulle, 'luuletko, etten huomaa, mihin tähtäät, tahdot juoda minut pöydän alle. Mutta siihen et pysty eikä kukaan teistä kestä niin paljoa kuin minä juon joka ilta maata mennessäni!' Sen jälkeen joi hän edelleen kuin kaivoon kaataen, ja minä tein samoin, vaikka minulla jo olikin sydän kintaan peukalossa, että lopultakin voisi kaikki mennä vinoon. Hetkistä myöhemmin sanoo hän meille kahdelle, Vostlille ja minulle: 'Olette narreja, kun ette suo minulle emäntää! Jos minä olisin täällä herrana, voisimme joka päivä istua täällä yhdessä yhtä hauskasti kuin tänään, saisimme vain parempia tilkkoja. Eikös pätisi? Vai ha?' Vostl pudisteli päätään ja minä sanoin, -- noin vain sanoakseni -- sanoin siis: 'Siitä kaupasta ei tule mitään, Ferdl, sillä emäntä ei varmaankaan suvaitse, että yökaudet istutaan juopotellen.' -- 'Mitä ajattelet?' sanoi hän siihen. Älkää olko vihainen, vaikka otankin hänen jumalattomat sanansa suuhuni, mutta Nandl voi todistaa, että hän sanoi: 'Loruja', sanoi hän, 'minua ei vaimo saa estetyksi juomasta, ei saanut ensimäinen eikä saa toinenkaan! Niin kauvan kuin naista kositaan, on hänen edessään vielä salaisuuksia, mutta kun kerran on hänen miehensä, lakkaavat ne. Jahkahan pääsen isännäksi, rykäsee emäntä viimeisen rykäyksensä!' Silloin Vostl nauroi ja viittasi Nandliin, joka seisoi vieressä. Silloin karahti Ferdl vielä punaisemmaksi, hänen kasvonsa helottivat kuin niiden sikarien leimapaperit, joita lapset myyvät kirkkomäellä. Parisen kertaa naurahti hän kuten hölmö ja koetti lyödä asian leikiksi, ja sitte tarttui hän äkkiä lasiin ja alkoi kulautella viiniä alas. Hän ajoi sisäänsä kulauksen toisensa jälkeen, ja vihdoin sai pullonsa pohjaan. Silloin hän yhtäkkiä kömpii istuimeltaan pystyyn ja pitelee pöydän nurkasta. Vakaannuttuaan vähän tasapainoon, syöksähtää hän vaivoin pönkilleen ja seista törröttää pää eteenpäin riipuksissa, hartiat koholla ja kädet lerpallaan. Vähitellen alkoi hän siitä sitte kuivautua, eikä ole hänen syynsä, että talon nurkat pysyivät pystyssä eikä hän niistä yhtään tunkenut sisään. No, ja kun hän katosi yöhön, ajattelin minä, että hänen on paras jäädä kotiin, sillä emäntää hän ei saa."

Emäntä katsoi jokseenkin vakavasti hilpeään kertojaan ja kysyi: "No, ja kuinka sitte oli Vostlin laita?"

"Kuinkako Vostlin laita? Sitäkö kysyt?" kysäsi Dieter loruten kuin papukaija; sillä tapa, jolla emäntä otti hänen kertomuksensa, ei häntä miellyttänyt ja hän tuumi juuri: Miksei tämä helkkarin vaimo naura? "Niin, oikein", sanoi hän sivellen molemmin käsin pörröistä tukkaansa, "sehän minun piti vielä kertoa. No niin, kun olimme Ferdlistä päässeet, silloin tuotan pakan pelikortteja; ajatellen, että juoneet olemme jo enemmän kuin liian paljo ja Vostlille täytyy olla ajanvietettä, ajatellen, sillä en voinut aavistaakaan, että Vostl on sellainen pelipukari kuin sittemmin näyttäytyi, emäntä! No, hyvä, hän oli heti valmis, ja me pelasimme, ensin juomia, mutta minä huomasin vastapelurini heti sellaiseksi, jota voitto kiihdyttää ja jonka häviö tekee aivan mielettömäksi; niinpä annan ystävälleni tilaisuuden nylkeä itseäni mielin määrin, kun minulle huonot kortit nousevat, mutta kun saan ensimäiset hyvät kortit käteeni, silloin kohotan panoksen kaksinkertaiseksi, voitan kerran, toisen ja kolmannenkin. Nyt olisi sinun pitänyt Vostl nähdä! Kiihkoissaan ja raivoissaan on hän aivan poissa suunniltaan, korteille, joissa ei ole yhtään pistolehteä, panee hän kaksinkertaisen panoksen, ja vihdoin istuu hän typityhjänä, pelattuaan vanhuksiltaan katon pään päältä ja lattian jalkojen alta ja lehmät navetasta ja itseltään lakin päästä, takin yltä ja kengät jalastaan, jotta olisin voinut ajaa hänet ulos avopäin, paitahihasillaan ja sukkasillaan. Valkonen hän oli kuin kalkkiseinä, hiki virtaili hänen otsastaan, hampaat narskuivat hänen niitä purressaan vastakkain, ja hän näytti aivan hirmuiselta, mutta vieläkään hän ei saanut rauhaa. 'Kaikki tai ei mitään!' huusi hän. -- 'Jaa', sanoin minä, 'mutta mikä on panoksesi?' -- Hän sanoo: 'Dieter, kun piru vie housut, tarvitsen enää vain vyön, jolla käärin ruumiini kasaan. Minä panen emännän peliin.' -- No, no, emäntä, älä suotta katso niin synkin silmin. Nyt kai ymmärrät, miksi sanoin, että jos Vostlin otat, ei voi toivoa parempaa, sillä minä olen voittanut häneltä sinutkin, mutta olen sydämestäni tyytyväinen, jollet tahdo tietää mitään heistä kummastakaan..."

Emäntä oli tämän proosallisen selonteon jälkeen noussut nopeasti tuoliltaan, johon hän oli Dieterin runollista kehotusta noudattaen istuutunut. "Hyvä on jo", sanoi hän ynseästi ja ankarasti, "en tahdo kuulla enää mitään enempää. Olen tosin sinulle kiitollinen siitä, että olet minulle osottanut, mihin kurjuuteen joutuisin niin yhden kuin toisenkin kera noista kahdesta --."

"No, näetkös, näetkös", sanoi Dieter mulkoillen aivan suunniltaan, "kiitoksella juuri saat muistaakin!"

"Mutta totta puhuen täytyy minun sanoa", jatkoi emäntä, "että sinäkin olet viime yön juopottelullasi ja peluullasi menettänyt kaikki toiveet minuun nähden."

"No, ole järkevä, emäntä! Miksi niin?" Entinen ratsusotilas huitoi neuvotonna käsivarsillaan ympärilleen. "Hehän ne olivat -- en minä -- he vain!"

Emäntä astui aivan hänen luoksensa. "Jaa, kysytkö oikein tosissasi, miksi? Etkö sitte ole osottautunut heitä molempia etevämmäksi? Etkö ole osottanut, että osaat juoda ja pelata vielä paremmin kuin nuo kaksi?" Näin sanottuaan käänsi hän miekkoselle selkänsä ja lähti huoneesta odottamatta vastausta tähän sangen kireään kysymykseen, ja koskei hän tahtonut tuhlata aikaa, teki hän siinä sangen oikein, sillä Pyökkipellon Dieteriin oli isku sattunut.

Hän seisoi kauvan kuin ukkosen lyömänä, vasta Nandlin helakka nauru sai hänet jälleen tolalleen. "Kirkas tuli ja leimaus!" puuskahti hän. "Mitä naurat? Antaisin sinulle halusta pari korvapuustia, ilkeä ihminen! -- Sellaisia tuhmuukisia! Nyt tiedän, ken tahtoo olla ovelaa ovelampi, hän ei enää olekaan ovela!"

Mutta ennen kuin hän -- ja muuten ainaiseksi -- lähti "Sinitähden" ravintolasta tiehensä, muisti hän, mihin oli arvonsa tähden velvollinen, ja teki kaikessa kiireessä, kuten hän myöhemmin usein tunnusti, ennen tehtyjen lisäksi uuden -- tyhmyyden.

"Nandl", sanoi hän, "salli minun sanoa, uskoppa tai älä, mutta oikeastaan minä en emännästä paljoakaan välittänyt."

"Vaikka kosisit nyt jo minua", vastasi tyttö pisteliäästi, "niin en usko sittekään."

"Salli minun sanoa", jatkoi Dieter painolla, "sinäkin olet minulle rakkaampi kuin tuo pystynenä, kiemaileva naisolento. Näes, jos pidät suusi viime yöhön nähden, -- siitä ei pääse mitään ihmisten hampaisiin, sillä toiset kaksi varovat kyllä siitä puhumasta -- niin otan sinut kultasekseni."

"Ai, metsämies, mitäs minä sellaisista välitän. -- Kultasista olen saanut kyllikseni!"

"Menen kanssasi naimisiin. Se saa emännänkin eksyksiin luuloissaan ja vie häneltä halun asiasta jutella."

"Todellako?!"

"Niin, jos olet vaiti!"

"Hyvä, Dieter, minun suustani ei niin kristisielu kuule koko jutusta halaistua sanaa. Ja emäntä kyllä vaikenee, kun sanon, että olemme jo aikoja sitte sopineet kaupoista. Mutta jollet pidä sanaasi, Dieter, niin silloin on leikki kaukana, silloin huudan koko jutun ilmoille kaduilla ja toreilla!"

Hiljainen väristys karsi Dieterin selkäpiitä, kun hän uudelleen vakuutti aikeensa vilpittömyyttä, sitte lähti hän vatvoen viinin raskauttamassa päässänsä tätä ristiriitaista ajatusta: oliko hän menetellyt "ovelasti", kun varoakseen, ettei muilla olisi naurun syytä, oli antanut jonkun naisen, josta oli leikki kaukana, saattaa itsensä asemaan, ettei hänellä ollut lainkaan syytä nauramiseen?

* * * * *

Tässä oikeastaan olisi tämä pilajuttu lopussa, mutta kun suosiollisissa lukijoissa varmaankin on monia, jotka tuntevat sääliä kovinkoeteltua leskiemäntää kohtaan, joka yhdellä iskulla menetti kaikki kolme kosijaansa, niin täytyy minun vielä kaikessa lyhykäisyydessä kertoa, millä reippaalla päätöksellä tämä ymmärtäväinen nainen turvautui kaikkia enempiä ikäviä kokemuksia vastaan.

Vielä samana päivänä päivällisen jälkeen istui hän pitkän kirjelmän ääressä muutamalle kaukaiselle sukulaiselleen, joka eleli kaukana pienellä maatilalla kaksivuotisen tytön kanssa, jonka äiti oli kuollut hänet synnyttäessään.

Emäntä kutsui tämän leskimiehen luokseen lohduttajaksi ja neuvojaksi, "Sinitähden" liikkeenhoitajaksi.

Ja hänen niin verkkaan kirjottaessaan paperille rivin toisensa jälkeen, ilmestyi hänen silmiensä eteen yhä elävämpänä kuva siitä henkilöstä, jolle hänen kirjeensä oli osotettu. -- -- He olivat kasvaneet samassa kylässä, tyttöriehakkona oli hän maleksinut kaikkialla hieman ujostelevan, avuttoman poikasen kanssa, mutta naimaikäisenä tyttönä tunsi hän pojan etevämmyyden, pojan, joka häneen vaikutti kunnollaan ja vakavilla ajatuksillaan, mutta tämän tunnon alkuperäinen vastenmielisyys katosi, kun hän huomasi, miten hyvä poika hänelle oli, ja lopulta tämä hiljainen taipumus tyydytti hänen ylpeyttään, kun hän näki, miten poika piti häntä arvossa ja suojeli hänen kunniataan.

Vielä muisti hän hyvin, kuinka tämä seisoi hänen edessään, kun hän "Sinitähden" isännän kanssa meni alttarilta odottaviin vaunuihin, jättääkseen kotiseutunsa ikipäiviksi. Kuinka uskollisesti ja vilpittömästi ja kelpo pojan tavoin tämä hänelle toivotti kaikkea hyvää, ja kuinka tämä ei kenellekään näyttänyt niitä kyyneliä, jotka, kun hän kääntyi poispäin, juoksivat hänen poskilleen, ei kenellekään, paitsi äidilleen, joka vasta vuosien jälkeen, kun poika itse piti häitään, niistä kertoi.

Mutta tämä ei ollut nuoren leskiemännän viimeinen muisto lapsuutensa toverista. -- Emäntä hymyili, kun hän ajatteli sinnepäin, että hän vielä voisi nähdä tämän kiharatukkana, punaposkisena nuorukaisena. Ei, pari vuotta sitte oli tämä parisen päivää vieraillut hänen kotonaan, jäntevä, kentiesi hieman liian vakava mies, jolleivät hänen tuiki rehelliset silmänsä olisi niin kirkkaan ystävällisesti tähystelleet. Siitä pitäen oli hän kai sangen vähän muuttunut.

Oi, hän oli kyllä jo ennenkin ajatellut kutsua hänet. Mutta oliko juuri hänen kutsuttava! Jos miestä pidätti ylpeys ottamasta ensimäistä askelta, koska häntä silloin olisi saattanut epäillä oman hyödyn etsinnästä, niin eikö häntä naisena täytynyt pidättää pelon, että hän näyttäisi "jälestäjuoksijalta". Hänen täytyi jälleen hymyillä ajatellessaan, että nyt, kun hän oli voittanut arkuutensa, mies kentiesi ylpeydessään jäisi tulematta.

Ja silloin emäntä pyyhkäisee otsaansa, sillä hälinä, jota kaksi tuvassa leikkivää lasta pitävät, muistuttaa häntä pienokaisista. "No, Hansl ja Mirzl", sanoi hän, "tahtoisitteko saada taasen hyvän isän?"

Hansl seisoo miettivänä ja pienempi Mirzl pistää kypsemmän harkinnan vuoksi sormen suuhunsa. Mutta luultavasti oli kysymys tehty niin houkuttelevalla äänellä, että "hyvä isä" näytti sangen toivottavalta olennolta, ja niin lopettivat lapset pian mietintänsä ja sanoivat molemmat: "Jaa!"

"No, kentiesi saatte sitte Loisi-serkun."

Silloin näkivät lapset mielikuvituksessaan kuvan suuresta miehestä, jolla olivat niin ystävälliset silmät, joka osasi kertoa niin kauniita juttuja ja oli heille jopa rakkaampi kuin äitikin, joka heidän melutessaan tahtoi heidät heti lähettää ulos, mutta Loisi-serkku piti silloin aina heidän puoltaan eikä päästänyt heitä pois.

Kun kirje oli suljettu, meni emäntä taluttaen molempia lapsiaan kädestä torin ylitse; pieni Mirzl kantoi kirjettä ja kurotti sen postilaatikon raosta sisään.

"Jumala siunatkoon!" sanoi emäntä,

Missä ihminen puhtaalla mielellä ja täydestä sydämestä ryhtyy johonkin, siellä on jo siunaus suotu edeltä päin. Vuoden kuluttua oli "Sinitähden" emännän lapsilla Loisi-serkku hyvänä isänä.