Part 2

Mitä Kirningeriin tulee, oli häntä uhkaus serkkuvainajaan nähden niin suututtanut, että hän selitti huutaen täyttä kurkkua, ettei hän sallinut elävän eikä kuolleen serkun estää itseään hakkaamasta arpapaholaista pois vaimonsa luista, ja eukko sitä vastoin parkui, että hän pöllyyttäisi juoppouspaholaisen ukkonsa tukasta, ja molemmat aviopuolisot alkoivat tosiaankin käydä tositoimiin molemminpuoliseksi siveelliseksi parannuksekseen; vaimo oli jo parilla kimakalla kirkaisulla kuitannut saamansa kolhut, mies taasen päästi monta kirousta sen johdosta, että hänen tukkansa pahasti pörhöttyi ilman hänen omaa myötävaikutustaan. Silloin tuli tämä omituinen paholaisten karkottaminen keskeytetyksi siten, että santarmipäällikkö Korb astui sisään.

"Asuuko täällä palstatilallinen Peter Kirninger?" kysyi päällikkö.

Rosl suori mekkoaan kuntoon, sipasi esiliinan sileäksi ja sanoi: "Kyllä".

Peter siveli pörröistä tukkaansa kasvoiltaan, muristen muijalleen: "Oletpa laittanut minut kauniiksi, mitä ihmiset siitä ajattelevatkaan!" Sitte kysyi hän santarmilta, mitä hän täältä haki.

Vastaus oli lyhyt; Häntä, jos hän oli Kirninger! Häntä oli käsketty tuomaan hänet kuulusteluun tutkintotuomarin luo.

Silloin ei ollut muuta tehtävää kuin lähteä.

Rosl antoi lähtijälle mukaan sen erojaistervehdyksen, ettei hän olisi pahoillaan, jos herrat pistäisivät ukon pariksi kolmeksi päiväksi telkien taa.

Peter kiitti, luvaten maksaa nämä sanat heti kotiin palattuaan.

Näiden hellyyden ilmausten jälkeen asteli mies santarmin rinnalla pitkin tietä ja vaimo astui ulos oven eteen ja katseli molempain jälkeen.

* * * * *

Kunnanhuone, johon tutkintotuomari oli asettunut niin kauvaksi kuin hänen tarvitsi viipyä paikkakunnalla, sijaitsi torilla keskellä kylää. Matka sinne oli pian tehty.

Kirninger olisi kyllä mielellään tietänyt, mitä häneltä tahdottiin kuulustella, ja oli, tullen uteliaaksi santarmin vähäpuheisuuden tähden, alkanut lujasti ja pyhästi vakuuttaa, että jos kysymys oli hänen serkkuvainajastaan, ei hän tiennyt mitään merkitsevää, mutta silloin oli Korb häntä sangen vakavasti huomauttanut, että hän jättäisi lörpöttelyt ja puhuisi ainoastaan kysyttäessä.

Äänetönnä ja alakuloisena seurasi hän saattajaansa. Se antoi hänen nousta edeltä kunnantalon portaista, ylhäällä eteisessä astuskeli edestakaisin vielä pari sotilasta, joista toinen päällikkönsä nähtyään meni eräälle ovelle ja avasi sen, jolloin Kirninger joutui oikeusherrain eteen. Heitä oli kaksi. Suuren, vihreällä liinalla peitetyn pöydän takana seisoi varatuomari, tohtori Haidenreich, ja hänen oikealla puolellaan istui muuan vanhempi herra, joka kohotti katseensa vain vilkaisemalla, sitte kohta laittoi paperinsa reilaan, kastoi kynänsä mustepullossa ja käänsi päätänsä hieman syrjään, kuten kuunnellen.

Tohtori Haidenreich katseli miestään. Hetkisen oli niin hiljaista, että kuului selvään schwarzwaldilaisen seinäkellon naksutus. Herra, joka piti kastettua kynää kädessään, keskeytti hiljaisuuden rykäsemällä.

"Astukaa lähemmäksi", sanoi tohtori Haidenreich. "Nimenne on Peter Kirninger, asutte täällä omalla maapalstallanne, talonne järjestysnumero on 108, olette täällä syntynyt -- kuinka vanha?"

"Kahdeksanviidettä vuotta", vastasi Peter, samalla huoaten tietämättä oikeastaan miksi.

"Olette katolinen, nainut -- onko teillä lapsia?"

"Ei", vastasi Peter. Hän sanoi tämän eräänlaisella tyytyväisyydellä, sillä kysymys oli tehty sellaisella äänensävyllä kuin hänelle olisi pantu pahaksi, jos hänellä olisi ollut lapsia.

"Olette pienuudestanne pitäen seurustellut serkkunne Vinzenz Kallingerin kera?"

Kirninger nyökkäsi.

"Millaisessa suhteessa olitte häneen? Tarkotan, kuinka sovitte hänen kanssansa yhteen?"

"No, sillä asialla on omat oikkunsa; ennen naimistani näin häntä vain aniharvoin, mutta sen jälkeen -- suoraan sanoen -- useammin kuin olisin suonut, sillä hän pani vaimoni pään aivan pyörälle arpajaishommillaan; oli onnettomuutemme, että vaimoni pani arpajaisiin kaiken mikä hengestä irti oli, ja minä -- eihän yksinään säästäminen olisi taloamme paljokaan nostanut pönkilleen -- minä vein omat ansioni kapakkaan. Niin!"

Tohtori kumartui hieman eteenpäin ja sanoi kehottavalla äänellä:

"Serkkunne ei siis juuri ollut kasvanut sydämeenne kiinni?"

"Valetta olisi niin sanoa", hymyili Kirninger. "Suoraan sanoen, en häntä voinut sietää hetkeäkään." Samalla hän ajatteli: oikein mainio herra, tuo herra tuomari, hän ymmärtää heti asian.

"Milloin olette nähnyt viimeksi serkkunne?"

"Eräänä keskiviikkona viime marraskuussa."

Tohtori mainitsi päivän.

Kirninger vakuutti, että se oli oikein.

"Mihin aikaan siis mainittuna päivänä kohtasitte hänet ja missä?"

"Jaa, no, antakaas, jahka hieman muistelen! -- Niin, jo johtuu mieleeni, olin tuona samaisena päivänä aika tavalla harmissani ja läksin kohta syötyäni, tuossa yhdentoista tienoissa, metsään kuivia puita keräilemään. Noin puolisen tuntia mahtoi kulua ennenkuin jouduin työpaikoilleni, siellä olin kentiesi tunnin verran, palausmatkan kera saattoi kulua parisen tuntia; sanokaamme, että kello oli yhden korvilla, kun saavuin kotiin ja näin Kallinger Vinzenzin juuri tulevan ovesta ulos, hän oli taasen syöttänyt vaimolleni arpajaissyöttejään ja unenselityksiään. Minua suututti se, ja minä käännyin hänen mukaansa ja kuljin hänen kanssaan kappaleen matkaa metsään takaisin, sanoakseni hänelle mielipiteeni."

"Tiesittekö, että hän vähää ennen oli voittanut arpajaisissa ja oli rahoissaan?"

"Hän sanoi sen minulle, kun olimme vasta muutaman askeleen päässä kotoani, kun hänelle torailin, ettei arpajaisista hyödy mitään. Silloin pöyhisteli hän samaisella voitollaan."

"Metsän lävitse kulkiessanne tiesitte siis, että hänellä oli rahaa?"

"Niin, tiesin kyllä. Riitelimmekin sen johdosta, kun pyysin häneltä hieman lainata."

"Tarvitsitte siis silloin rahaa."

"Välttämättä, herra, kuten leipää. Vietävän rihkamasaksa aikoi minut viiden guldenin tähden pistää velkavankeuteen."

"Kuinka kauvan tämä velka oli teillä ollut?"

"No, mahtoi olla yli vuoden."

"Ja te pelkäsitte joutuvanne vankeuteen?"

"Niin, ja sentähden pyysin Kallingerilta rahaa; sanoin hänelle, ettei hän ole tuonut talooni muuta kuin onnettomuutta, joten voisi kerran saada jotain hyvääkin aikaan. Siinä oli minulle vaivaa yllinkyllin..."

"Olette kauppiaalle maksanut?"

"Niin, seuraavana päivänä."

"Ja myönnätte, että rahat, joilla suorititte vuoden vanhan veikanne, olivat peräisin Vinzenz Kallingerilta?"

"Niin, hän ne minulle lainasi. En voi muuten sanoa."

"Olette kertonut, että mahtoi olla yhden aikaan, kun tapasitte Kallingerin kotinne luona ja palasitte hänen kanssaan metsään. Kuinkahan kauvan olitte hänen kanssaan yksissä?"

"No, luulenpa, että noin kolme neljännestä, koska olin jälleen kotona ennen puoli kolmea."

"Siis yhden ja kahden välillä. Nyt sanoitte olleenne metsässä kuivia puita keräilemässä. Oliko teillä mitään työkalua mukananne?"

"Oli kirveeni."

"Ja veittekö tämän ja keräämänne puut takaisin metsään, kun läksitte serkkuanne saattamaan?"

"Oh, ei puhettakaan; puukuorman heitin aitani ylitse."

"Ja kirves?"

"Se oli housuvyöni alla, enkä muistanut sitä jättää kotiin,"

"Ja mihin se on joutunut?"

"Jaa, herra, sitä en tiedä."

"Muistelkaas, Kirninger!"

"Pyydän, herra tuomari, tarkotan vain, etten tiedä, missä se nyt mahtanee olla, sillä annoin sen silloin serkkuni mukaan. Sen terä oli sangen lovinen, ettei sitä sieralla enää saanut tasottumaan ja terottumaan, ja se täytyi terotuttaa tahkoojalla kaupungissa. Kun hän oli sen pistänyt vyöhönsä, en sitä ole nähnyt senkoommin."

Tohtori Haidenreich päästi pienen pitkäveteisen vihellyksen, sitte nyökkäsi hän kuten se, joka ajattelee: eipä hullumpaa! Ei niinkään harvoin tapahdu, että oikeushenkilöt tuntevat eräänlaista hyväntahtoisuutta monia onnettomia ihmisiä kohtaan, jotka pimeillä teoilla koettavat tutkijainsa teräväpäisyyttä, ja erittäinkin niitä kohtaan, jotka eivät heti lankea polvilleen, vaan asettuvat koottuja todistuksia vastaan ja siten osottavat, ettei heidän teräväpäisyyttään suotta kustanneta. Se on eräänlaista henkistä kamppailua, jossa syyttäjä edeltäpäin on voitosta varma ja vastustajalle, joka ei tee voittoa ylen huokeaksi, siitä on kiitollinen ja sentähden sävyisällä menettelyllä pyrkii tämän ehdotonta kukistusta lieventämään.

Oli jälleen tullut täysi hiljaisuus, jälleen kuului kellon heilurin naksutus ja rattaiden natina. Varatuomari oli, ensin tähysteltyään Kirningeriin terävällä katseella rypistettyjen kulmiensa alta, kumartunut pöytäkirjurin puoleen ja kuiskannut hänelle jotakin, josta Kirninger kuuli vain ensimäiset sanat, jotka kuuluivat sinnepäin, että "kun hän näkee..." Nyt vasta huomasi hän, että kaikki hänen lausuntonsa pantiin kirjaan, ja hänet valtasi rasittava levottomuus.

"Tulkaahan tänne, Kirninger", sanoi varatuomari, ja pyyhkäisten muutaman pitkän paperin syrjään, veti hän esiin kirveen, jonka ojensi Kirningerille. "Katsokaas tätä, kentiesi se on tämä?"

Kirninger selitti niin olevan.

"Ettehän vain erehdy?"

"En", sanoi Peter. "Se on sama, jonka annoin serkkuni mukaan terotettavaksi; tunnen sen polttomerkistä varressa."

"Aivan oikein. Siinä on: P. K. 1878. Tällä kirveellä murhattiin Vinzenz Kallinger juuri tuona samana keskiviikkona."

Raskaan syytöksen alla.

"Jesus, Maria, Josef!" huudahti Kirninger. Hän oli tullut kalmankalpeaksi ja tuijotti murhakaluun silminnähtävällä kauhulla.

"No, Kirninger, mitä teillä on siihen sanottavaa?"

"Minulla? Herra? Sanon vain -- Jumalani, että sitä on sääli kuulla --".

"Mitä on sääli kuulla?"

"Sitä mitä kirveellä on tehty -- niin -- eihän sitä rohkea enää ottaa käteensäkään -- ja se on vahinko."

"Älkää tekeytykö niin typeräksi, Kirninger! sillä ette selviä. Kuulkaa nyt rauhallisesti ja tarkkaavaisesti mitä sanon, ja sitte voitte tehdä kuten hyväksi katsotte, teillä on vapaa tahtonne; eikä teitä voida pakottaa mihinkään minkä asemassanne pidätte vältettävänä. Mutta jos olette sitä, minä teitä pidin -- mies, niin lopettakaa asia lyhyeen ja mukautukaa välttämättömyyteen. Tapahtunutta ei voi tehdä tapahtumattomaksi."

"Herra oikeusneuvos, pyydän --".

"Tahdotteko kentiesi heti tunnustaa?"

"Tunnustaa? Enhän kuitenkaan tietäisi niin mitään tunnustaa! Herra, tehän puhutte aivan kuin juuri minä olisin ottanut serkkuni päiviltä!" Hänen näin sanoessaan Kirningerin hampaat pureutuivat yhteen ja kun hän koetti hymyillä kummissaan ja uskomattomasti, tuli siitä irvistys.

"Sen epäluulon alaisena olette!" sanoi varatuomari.

Silloin horjahti Kirninger takaperin kuten näkymätön nyrkki olisi lyönyt vasten hänen kasvojaan.

"Korb, antakaa hänelle tuoli", käski tohtori Haidenreich. "Vettä myös, jos hän sitä haluaa."

Santarmipäällikkö riensi heikontuneen luo. Tämä istui kotvan tuijottaen eteensä, pyyhkien moneen kertaan takkinsa hihalla kasvojaan, joita myöten virtaili kyyneleet ja hiki.

"No, Kirninger, siinä ei auta itkut, asia on nyt kerran, kuten on", sanoi nuori lakimies, ja vaiettuaan viitisen minuuttia, kysyi hän leppeällä äänellä: "Oletteko siinä määrin tyyntynyt, Kirninger, että voitte kuulla, mitä teitä vastaan on ilmennyt?"

Kysytty kohotti päänsä, katsoi ilmeettömin silmin ja laski ikäänkuin myöntäen jälleen päänsä alas.

"Tahdomme siis, kuten itsekin olette suostunut, koota yhteen todistajain lausunnot ja mitä on huomattu ruumiin löytöpaikalla. Serkkunne, Vinzenz Kallinger, oli kateissa viime marraskuusta lähtien, ja tiedetään päivälleen ja tunnilleen, milloin hänet nähtiin viimeksi kylässä. Eilen löydettiin metsäniityltä hänen ruumiinsa, pääkallo ruhjottuna, hänet oli siis väkivaltaisesti saatettu pois päiviltä, ja kun hän vielä vähää ennen oli kylän ravintolassa näytellyt rahoja, vaikkei ruumista tutkittaessa häneltä löytynyt mitään, niin on otaksuttavaa, että murhaaja on ottanut rahat ja siis tehnyt ryöstömurhan.

"Edelleen on varmasti otaksuttavaa, että hänen viimeinen taivalluksensa oli kylästä mainitulle metsäniitylle, ja hänet nähtiinkin viimeisen kerran tällä taipaleella yhden ja kahden välillä, hänet näkivät siellä ajorenki Zacharias Zach, joka rattaillaan ajoi metsän lävitse, ja vanha Birkhoferin muori, joka siellä keräili puita, eikä ainoastaan heidän yhtäpitäväin todistustensa, vaan myös teidänkin, Kirninger, tunnustuksenne kautta on varmistettu, ettei hän ollut yksin, vaan teidän seurassanne.

"Te myönnätte, Kirninger, ettette ollut serkkunne kera ystävällisissä suhteissa, ette voi kieltää, että olitte kovassa ahdingossa ja että pienen summan takia oli ulosotto ovenne edessä, te tunnustatte jo metsään mennessänne tietäneenne, että Kallingerilla oli rahaa mukanaan, sanotte itse, että rahojen tähden jouduitte hänen kanssansa riitaan, ja Birkhoferin muori on valmis valalle siitä, että te olitte sanonut: 'Sinulle olisi oikein, visukinttu, jos joku löisi kallosi murskaksi ja tyhjentäisi taskusi!' Mahdoitte ottaa kirveen huomaamattanne mukaan, mutta nyt se oli käsillä, ainoastaan teidän nähtiin metsästä palaavan, vanha mies, kuten nyt on selvinnyt, oli jäänyt sinne kuoliaana, hänen rahansa oli ryövätty, eikä ainoastaan täkäläisen kauppiaan kirjoista käy selville, että murhan jälkeisenä päivänä olette maksanut veikanne hänelle, te itse myönnätte sen, vieläpä kaikkia kaunistelevia verukkeita epäillen myönnätte rahojen olevan Kallingerilta peräisin. Murhapaikalta löydettiin kirves, jolla teko oli tehty, ja teidän täytyy se tunnustaa omaksenne. Se on tämä sama kirves", -- näin sanoen nosti hän sen pystyyn -- "se on tosin ruosteesta hieman kärsinyt, mutta siinä ei ole mitään pykälöitä, ja tarvitsee vain pyyhkästä peukalollaan terää huomatakseen, että se oli terävä, kun sitä käytettiin tekoon!"

Oli tullut jälleen hiljaisuus ja siinä kuului syytetyn raskas, ähkyvä hengitys.

"No, Kirninger, mitä teillä on siihen sanottavaa?"

Koristen, ikäänkuin hän olisi omaan kuoloonsa tukehtumaisillaan, tulivat sanat hänen suustaan: "Olen syytön".

Ihmisystävällisellä laupeudellakin on rajansa ja kun tuomari on syytetyn kera päässyt niin pitkälle, että vaivojen kauneimpana palkkana on enää odotettavissa katuvainen tunnustus, niin muuttuu kieltäminen loukkaavaksi mielettömyydeksi. Tohtori Haidenreich ojentautui pystyyn ja sanoi tuimemmalla äänellä kuin ennen: "Korb, kutsukaa Zach sisään".

Santarmipäällikkö meni sivuovelle ja päästi ajorengin kamarista.

"Zach, katsokaa tarkoin tätä miestä, tunnettehan hänet?"

Kyttyräselkä piti ilmeisesti tarpeettomana täyttää tätä oikeudellista vaatimusta, sillä hän ei katsonut ensinkään syytettyä, vaan sanoi: "Kyllä tunnen hänet, hän on Kirninger!"

"Toistakaa lausuntonne hänen läsnäollessaan!"

"Kyllä, kyllä, älä ole vihainen, Kirninger, en tahdo sinun onnettomuuttasi --".

"Jättäkää moiset, sanokaa vain mitä ennen olette ilmottanut ja selittänyt olevanne valmis vahvistamaan valallanne."

"Kyllä, kyllä, tuntuu vain vaikealta, kuinka alottaisin." Ajorenki raapasi korvansa taustaa, mutta astui sitte jokseenkin lähelle Kirningeriä ja sanoi lyhyeen katkonaiseen tapaan, josta kuului ikäänkuin luottavaa rohkeutta: "Niin, eihän siinä auta mikään. Olen nähnyt sinut, Kirninger, tiedäthän, silloin metsässä. Kulit serkkusi, Kallingerin kera. Ajoin perästänne. Kerran peityitte näkyvistäni, molemmat. Kohta sen jälkeen kuulin huudon. Yhden vain. Sitte oli aivan kuin joku vetäisi jotakin vesakon lävitse. Sitte oli hiljaista, ja kotvan jälkeen juoksit kylää kohden kuten mieletön. Joo, siinä kaikki."

"Ja minusta siinä on kylliksi", sanoi tohtori Haidenreich. "Mitä teillä on siihen sanottavaa, Kirninger?"

Puhuteltu tuijotteli lasittunein silmin ympärilleen. Hän pudisti päätään. "Ei mitään", änkytti hän käheällä äänellä. "Kaikki on mennyttä! Tehkää minulle mitä tahdotte."

Kun Korb tuomarin viittauksesta vei hänet ulos huoneesta, seurasi hän tahdotonna.

* * * * *

Lähdettyään tutkintotuomarin luota, tallusteli ajorenki kylän lävitse; muuten häntä puhuttelivat aniharvat, sillä hänen oli havaittu ihmisille puhuvan vasten kasvoja aivan toista kuin selän takana ja että hän yhden kera päästäkseen hyviin väleihin puhui pahaa puolesta tusinasta, mutta kun kyläläisten keskuuteen oli levinnyt sanoma, että Zach oli niin kauvan viipynyt herra oikeustohtorin luona, että hänellä oli ollut niin paljo tärkeää sanottavaa, tiesipä melkein tarkoin ilmottaa miten murhatyö oli tapahtunut, niin juoksivat ihmiset aivan hänen perästään, eikä hän väsynyt, kun vain jokin utelias vilkasi häneen, merkitsevästi ojentelemaan oikeaa käsivarttaan ja pitkäveteisellä äänellä alottamaan: "Joo -- hyvät ihmiset, jopa teki tekosen -- jopa teki tekosen se, joka vanhan Kallingerin pani pois päiviltä! Joo, ja kenen luulette hänen olevan? Hyvä isä, ei kukaan muu kuin hänen lihallinen serkkunsa, Kirninger! Joo! Mitäs siitä sanotte?"

Enimmäkseen olivat ihmiset niin rehellisiä, että aluksi tunnustivat, etteivät mitään sellaista olleet osanneet ajatellakaan, mutta keskustelun jatkuessa vakuutti melkein jokainen, että hän oli sitä jo heti ajatellut. No niin, mies menettää kaikkensa juopotteluun, vaimo arpajaisiin! Mihin se vie? Eihän muuta ole odotettavissakaan.

Zachin saapuessa Kirningerin majan lähelle, seisoi siellä jo rypäs ihmisiä, jotka keskustelivat puoliääneen tehden vilkkaita eleitä. Hänelle viitattiin, mutta hän pudisti päätänsä ja jatkoi kulkuaan ovelle saakka, jossa hän asetti toisen jalkansa kynnykselle ja katsoi kyökkiin. Rosl askaroi lieden ääressä.

"Hyvää iltaa, Kirningerin emäntä", sanoi ajorenki. Hän sanoi sen sangen pehmeällä äänellä, josta helähti ystävällistä osanottoa.

Mutta emäntä puolestaan mahtoi tuntea vähemmän ystävyyttä häntä kohtaan, sillä hän vastasi mitä ynseimmin: "Hyvää iltaa!"

"Vaimoparka", jatkoi kyttyräselkä, osanottavasti. "Aivan käy sinua sääliksi."

"Rikas en ole", vastasi vaimo, "mutta en toki niin köyhäkään, että tarvitsisin sinun säälittelyjäsi."

"Et tosin vielä tiedä siitä mitään, mutta kokoa voimasi, Kirningerin vaimo, kokoa voimasi, että jaksat sen kuulla! Miehesi ovat oikeusherrat pidättäneet ja antavat tuskin häntä takaisin; vievät vielä tänään hänet pois."

"Niin sitä pitää, enemmänpähän saat, kunhan mieheni tulee."

"Älä laske leikkiä, Kirningerin vaimo; olethan vielä nuori sievä vaimo, joka yhden miehen menetettyään voi lohduttautua sillä, että löytää kyllä helposti uuden, ja jollet ketään löytäisi, tiedän kyllä neuvoa oikean, sillä minun mieltäni painaa, että olen täytynyt todistaa Peteriäsi vastaan, ja nyt joutuu hän hirsipuuhun --."

"Mitä sinä horiset, mokomakin hullu rähjä, sinä?" huusi Rosl juosten häntä kohden kapusta pystyssä.

"Enkä horise, Rosl", sanoi Zach, pannen kätensä ristiin rinnalleen. "Jospa Jumala sen soisi! Mutta se ei ole lorua. Peter on tappanut Kallingerin."

Rosl purskahti nauruun, ja ajorengin pään ylitse puhui hän ihmisille, jotka sillä välin olivat tulleet lähemmäksi: "Oletteko kuullut mitä tuo miekkonen puhuu? Mitä sanotte siihen?"

Silloin kohosi joukosta häntä kohden opettajan hopeahapsinen pää, ja hän sanoi pehmeällä ja nyt omituisesti väräjävällä äänellään: "Kirningerin vaimo, hän sanoo vain kuten asia on, oikeuden herrat ovat vakuutetut..."

Silloin heitti vaimo puukapustan taakseen ja sellaisena kuin oli, pörröisin päin, avojaloin, ainoastaan paita ja hame yllään, syöksähti hän tielle ja riensi juoksujalkaa kunnantaloa kohden.

Tohtori Haidenreichille, joka juuri oli aterialla, ilmotettiin, että Kirningerin vaimo pyysi lupaa saada puhutella miestään. Tohtori lausui, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan.

Rosl tapasi Peterinsä eräässä huoneessa, jossa oli ainoastaan neljä kylmää seinää. Kalmankalpeana hän pikemmin riippui kuin istui tuolilla ja häntä vartioi kaksi santarmia. Huolimatta heidän läsnäolostaan heittäytyi hän miehensä kaulaan, ja vaikka huoneessa olisi kahden vieraan miehen sijasta ollut niin monta kuin sinne mahtui, ei hän olisi niitä ujostellut.

"Peterini!" huusi hän. "Tässä olen! Mitään eivät he saa sinulle tehdä, Peterini! Tahdoin tulla ensin sinun luoksesi, ennenkuin puhuttelen tohtoria. Eikös niin, Peterini, ettet ole sitä tehnyt? Et ole voinut sitä tehdä!"

Kirninger pudisti päätään. "Mutta mitä se auttaa?" alkoi hän hiljaa. "Hyvä, rakas Roslini, saat nähdä, että he hirttävät minut kuitenkin tai sulkevat eliniäksi linnaan. Oikeuden herrat ovat niin ankarat, jos vain puhuu toisin kuin he ajattelevat -- ja koko juttu on ihan hurja, jos sinulle sanon. Kaikki on niin vellottu ja hämmennetty, että se vähä minkä tiedän sanoa, näyttää valheelta ja todelta se, minkä joku toinen valehtelee; siinä ei auta mikään! Ajattelen enemmän, mistä kaikesta tämä kurjuus johtuu; Kallinger tahtoo jonkun viedä mukanaan hautaan ja siihen valitsee hän minut. On niin sen miehen tapaista -- Jumala antakoon hänelle rauhan, että hän todellisen roiston päästää juoksemaan matkoihinsa ja siihen sijaan ottaa minut. Emmehän elinpäivänämme voineetkaan sietää toisiamme."

"Ah, ei, Peterini, heidän täytyy etsiä edelleen ja tutkia sitä, joka hänet on tappanut! Oikeuden täytyy vielä elää!"

Ja nyt pakotti Rosl miehensä hiuskarvalleen kertomaan, mitä häneltä oli kysytty, mitä hän siihen oli vastannut, mitä hänen sanojaan ei uskottu, mitä pidettiin valheena, ja kun mies oli päässyt loppuun, sanoi Rosl punakkana tuohtumuksesta ja tyytymättömyydestä: "Mikä jänishousu oletkaan, kun et, vaikka sinun kaulukseesi käydään kiinni, osaa muuta sanoa kuin: 'Tehkää minulle mitä tahdotte'!? Aivan täytyy minun sinun tähtesi hävetä, kun menen herra tohtorin luo."

"Jätä mieluummin menemättä, Rosl", huokasi Kirninger. "Akkaväen sekaantuminen ei siinä auta mitään."

Mutta Rosl oli jo ulkona.

Tohtori Haidenreich oli, kuten hänen aikaisemmastakin esiintymisestään on ilmennyt, ihmisystävällinen nuori mies, ja vaikkakin hänestä tuntui sangen epämieluiselta nousta pöydästään ja kuulla talonpoikaisvaimon ulvontaa, niin päätti Kirningerin vaimon päästää puheilleen. Täytyihän hänen sääliä naisparkaa, jonka elämä oli kytketty toiseen olentoon, joka niin kammottavalla tavalla oli joutunut perikatoon! Hän ei tahtonut vaimolta evätä lohdutustaan, sillä saattoi tällaisella neuvottelulla koettaa kaiken, mitä vielä oli koetettavissa.

Rosl seisoi sangen kunnioittavasti virkahuoneessa, hän ei näyttänyt vieläkään lainkaan käsittävän asian vakavuutta, muuten olisi hän kummastuneena tuijottanut varatuomariin, joka nyt astui sisään ja oikeuspöydän edessä päästeli ja pani pois serviettinsä, jonka hän oli unhottanut eteensä. Että joku saattoikin syödä hyvällä ruokahalulla juuri tuomittuaan toisen hirsipuuhun -- ja vieläpä hänen Peterinsä?! -- Mutta kuten sanottu, hän ei ajatellut sitä. Valkoinen liina teki hänet vain luottavammaksi, hän niijasi ja sanoi: "Toivon, että olette hyvin syönyt, herra tohtori! Älkääkä olko vihainen, että olen teitä kutsunut, älkääkä panko miehellenikään pahaksi, että olette hänen kanssaan suotta nähnyt vaivaa. Hän oli äsken, kun niin ankarasti kävitte hänen kimppuunsa, aivan kuin puulla päähän lyöty, mutta se ei ole ihmekään, herra, sillä meillä ei ole milloinkaan ollut oikeuden kanssa mitään tekemistä, ja hän on aivan poissa nahoistaan moisen unikuvan johdosta; nyt on hän uudestaan käskenyt sanomaan ja oikein kauniisti pyytämään, että sen ennen kirjotetun lisäksi kirjotettaisiin, että hän pysyy lausunnossaan, joka on totta, että hän on serkultaan lainannut viisi guldenia ja että tämä on ottanut hänen kirveensä mukaansa terotettavaksi. Hän voi tehdä valan ristinkuvan ja palavain kynttiläin edessä, että hänen serkkunsa on elävänä ja terveenä hänestä eronnut! Hän ei tosin voi käsittää, miten kirves nyt yhtäkkiä on terotettu, oikeuden herrat ottakoot sen asian selville; mutta sen hän voi sanoa, että Zach on valehdellut, kun sanoo kuulleensa huudon ja että muka jotakin on vedetty pensaikon lävitse, sillä mieheni ei ole kuullut siitä mitään, vaikka oli lähempänä paikalla."